Tessin tarina

by Thomas Hardy

VIIDES VAIHE.

ERO.

35.

Hänen kertomuksensa oli päättynyt. Ääni oli koko ajan pysynyt tyynenä, ei hän ollut laisinkaan puolustellut itseään, ei kyyneltä vuodattanut.

Mutta kuolleet kappaleetkin näyttivät muuttuvan hänen tarinansa jatkuessa. Hiilien hehku tuntui pilkalliselta, siniset liekit hyppivät kuin ilkeät haltijat välittämättä vähääkään hänen onnettomuudestaan. Rautaristikko irvisti hänelle tylsästi. Kaikki esineet näyttivät tahtovan julistaa, ettei heillä ollut mitään tekemistä hänen tunnustuksensa kanssa. Eikä kuitenkaan ollut mitään muuttunut siitä hetkestä kuin Angel oli häntä suudellut, ei ainakaan ulkonaisesti; mutta sisällinen olemus oli toinen.

Hänen vaijettuaan Clare tuijotti kotvasen hiillokseen; hän ei näyttänyt voivan käsittää mitä Tess oli sanonut. Sitten hän nousi ylös. Jo oli asia hänelle selvinnyt. Hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi. Mietteissään hän asteli edestakaisin ja kun hän puhui, niin ääni tuntui kuivalta ja yksitoikkoiselta, aivan toisenlaiselta kuin ennen!

— Tess!

— Mitä, kultani?

— Pitääkö minun uskoa tämä? Käytöksestäsi päättäen se on totta. Sinä et voi olla järjiltäsi, vaikka mieli tekisi sitä uskoa. Vaimoni, Tessini — ei sinussa mikään todista tuota väitettä todeksi.

— En minä ole järjiltäni, sanoi Tess.

— Ja kuitenkin… Hän tuijotti Tessiin ja jatkoi kiihkeästi — Mikset tästä ennen minulle puhunut? Ah niin, olisithan sinä puhunut, mutta minä estin — nyt muistankin.

Nämä sanat olivat vain tyhjää puhetta, hänen sydämensä oli herpoutunut. Hän kääntyi pois, nojaten tuolia vasten. Tess seurasi häntä keskelle huonetta ja seisattui hänen eteensä, katsoen häneen kyynelittömin silmin. Äkkiä hän laskeusi polvilleen Angelin jalkain juureen.

— Rakkautemme nimessä, suo minulle anteeksi, hän kuiskasi kuivin huulin. Olenhan sinulle antanut anteeksi samanlaisen hairahduksen.

Clare ei vastannut ja hän jatkoi:

— Suo minulle anteeksi, samoin kuin itsekin sait! Minä annan sinulle anteeksi, Angel!

— Sinä, sinä kyllä annat anteeksi.

— Mutta sinä et anna minulle?

— Voi, Tess, ei ole kysymys anteeksi antamisesta. Sinä et ole enää minulle sama kuin ennen. Kuinka voisi olla puhettakaan anteeksi annosta, kun sinä olet kokonaan muuttunut silmissäni!

Hän vaikeni, mutta pyrskähti sitten kamalaan nauruun — nauruun, joka oli luonnoton ja kaamea, kuin olisi se helvetistä kuulunut.

— Vaikene, vaikene! Se surmaa minut! huusi Tess. Armahda minua, armahda!

Clare ei vastannut, ja kalman kalpeana Tess syöksähti ylös.

— Angel, Angel, mitä sinä tarkotat tuolla naurullasi? hän huudahti.
Tiedätkö mitä tämä minulle merkitsee?

Clare pudisti päätään.

— Olen toivonut, ikävöinyt, rukoillut, että voisin tehdä sinut onnelliseksi! Olen kuvaillut kuinka suuri ilo siitä olisi itsellenikin, olen kuvaillut kuinka kelvoton vaimo olisin, ellen sitä voisi! Tämmöiset ovat tunteeni olleet, Angel.

— Sen kyllä tiedän.

— Angel, luulin että rakastit minua semmoisena kuin olen. Jos sinä tosiaan minua rakastat, niin kuinka saatat minuun noin katsoa ja puhua minulle tuolla tavalla? Se minua pelottaa! Kun olen alkanut sinua rakastaa, niin minä rakastan sinua ijankaiken, kaikissa elämänvaiheissa, juuri siksi, että sinua rakastan. Muuta en pyydä. Kuinka saatat sitten, oma puolisoni, olla minua rakastamatta?

— Sanon vielä kerran, ettet sinä ole se nainen, jota minä rakastin.

— Kuka sitten?

— Toinen sinun haamussasi.

Tess oli ennen muinoin aavistanut itselleen jotain pahaa tapahtuvan ja näissä sanoissa hän oli huomaavinaan aavistuksensa käyvän toteen. Angel piti häntä petturina, rikollisena naisena viattoman haamussa. Kauhua kuvastui hänen kalpeilla kasvoillaan, kun hän tämän huomasi. Mitä Angel hänestä ajatteli, se koski niin kipeästi, että jalat tuntuivat alla pettävän. Clare astui askelen eteenpäin, luullen hänen kaatuvan.

— Istu, istu, hän sanoi säälivästi. Olet sairas, eikä ihmekkään.

Tess istuutui tuolille tietämättä missä oli, kasvoilla kauhun ilme, mikä sai Claren vavahtamaan.

— Enkö ole enää omasi, Angel? hän kysyi avutonna. Sinä et rakasta minua, vaan toista, minun näköistäni naista, niinhän sinä sanot.

Hänen tuli sääli omaa itseään, kovasti oli häntä kohdeltu; kyynel pyrki silmään, ja hän hyrskähti itkemään.

Tämä muutos huojensi Claren mieltä, sillä hänen kova käytöksensä alkoi häntä vaivata miltei yhtä paljon kuin Tessin tunnustus. Hän odotti kärsivällisesti ja hajamielisenä, kunnes rajuin tuska oli vaimennut, ja hillitön itku muuttunut katkonaisiksi nyyhkytyksiksi.

— Angel, sanoi Tess äkkiä luonnollisella äänellään; kaamea kuiva ääni oli kadonnut. — Angel, olenko minä liian kurja voidaksemme elää yhdessä?

— En ole vielä kyennyt ajattelemaan, mitä meidän on tehtävä.

— En pyydä, että sallisit minun elää kanssasi, Angel, sillä siihen ei minulla ole oikeutta. En kirjota äidille naimisiinmenostamme, kuten sanoin tekeväni. En tee mitään ilman käskyäsi. Ja jollet sinä koskaan välitä minusta, en kysy siihen syytä, jollet sinä vain anna siihen lupaa.

— Entä jos pyydän sinua tekemään mitä tahansa?

— Minä tottelen sinua kuin kurjin orjasi, vaikka käskisit minua kuolemaan.

— Kovin olet hyvä. Mutta ei tuo nykyinen halusi uhrautua ole varsin sopusoinnussa entisen itsesäilytysvaistosi kanssa.

Nämä olivat ensimäisiä kiistapuheita. Mutta pistosanojen heittäminen Tessille oli samaa kuin niiden heittäminen kissalle tai koiralle. Niiltä taittui kärki, ja Tess pani vain merkille, että ne lausui vihan vallassa oleva mies. Vaiti oli hän, ei tiennyt, että Clare koki tukahuttaa rakkautensa ääntä. Hän tuskin huomasi että kyynelkarpalo vierähti Claren poskelle.

Mutta Claren mieleen jysähti jälleen ajatus, miten kauhean ja perinpohjaisen muutoksen Tessin tunnustus oli saanut aikaan hänen elämäänsä, ja epätoivoisena hän koki löytää oikeata tietä uusissa oloissa. Jotain täytyi tehdä, mutta mitä?

— Tess, hän sanoi niin ystävällisesti kuin taisi, minun on mahdoton olla tässä huoneessa kauempaa. Menen vähän kävelemään.

Hän läksi hiljaa huoneesta. Kaksi lasia viiniä, jotka hän oli kaatanut heidän illallisekseen, seisoi vielä pöydällä koskemattomina. Siihen oli heidän "rakkauden ateriansa" kehittynyt. Pari kolme tuntia sitten olivat he juoneet teetä samasta kupista.

Clare sulki oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin, mutta ovessa käynti herätti Tessin horroksesta. Angel oli poissa, ei hänkään saattanut pysyä sisällä. Hän kääräisi viitan ympärilleen ja seurasi Clarea sammutettuaan kynttilät, aivan kuin olisi ainaiseksi lähtenyt huoneesta. Sade oli tauonnut, ja ilma oli kirkas.

Kohta oli hän hänen takanaan, sillä Clare käveli verkalleen ja ilman matkan määrää. Hän näytti mustalta ja synkältä hänen vaaleanharmaan pukunsa rinnalla. Tess oli unohtanut riisumatta koristeet, joista hän hetken oli niin ylpeillyt, ja ne tuntuivat nyt kuin ivalta.

Clare kääntyi ympäri kuultuaan hänen askelensa, mutta hänen tulonsa ei tuntunut häntä ihmetyttävän; hän jatkoi matkaansa talon kohdalla olevan ison sillan poikki.

Maantielle polkeutuneet lehmän ja hevosen jalanjälet olivat täynnä vettä; ei ollut satanut niin kovasti, että kuopat olisivat kokonaan pois huuhtoutuneet. Näissä vesisilmäkkeissä tähdet kuvastelivat Tessin kulkiessa ohi. Hän ei olisi tiennyt niiden ylhäällä tuikkivan, ellei olisi nähnyt niiden edessään vilkuttavan.

Paikka, johon he tänään olivat tulleet, oli samassa laaksossa kuin Talbothays, mutta muutamia kilometrejä alempana joen vartta myöten, ja kun tie kulki tasaista maata, niin Tessin oli helppo pitää Angelia nähtävissään. Talosta tie kääntyi nurmelle. Tess seurasi Clarea koettamatta saavuttaa häntä tai herättää hänen huomiotaan; kulki vain uskollisesti perästä.

Viimein hänen melkein kuulumattomat askelensa toivat hänet Claren rinnalle, mutta tämä ei vieläkään virkkanut mitään.

Julmia ajatuksia liikkui Angelin mielessä, kun hän huomasi luottamustaan käytetyn väärin. Raitis ilma oli nähtävästi karkottanut halun toimia hellätuntoisesti; Tess tiesi, että hän näki hänet ilman huikaisevaa loistoa — juuri semmoisena kuin hän oli.

Clare kulki yhä omissa mietteissään, Tessin läsnäolo ei kyennyt enää seisattamaan hänen ajatustensa kulkua tai kääntämään sitä toiselle tolalle. Kuinka vähän hän välittikään hänen läsnäolostaan! Mutta Tess ei voinut olla häntä puhuttelematta:

— Mitä olen tehnyt — mitä olen tehnyt? En ole sanonut sanaakaan, mikä koskee rakkauttani sinuun. Ethän sinä toki usko minun suunnitelman mukaan toimineen, Angel? Sinä vain kuvailet mielessäsi ja olet vihoissasi; en minä ole mitään pahaa tehnyt. Voi, Angel, en minä ole tehnyt mitään pahaa, en minä ole kurja olento, jommoiseksi minua luulet!

— Niinpä niin. Et rikollinen, mutta et samakaan. Niin, et samakaan. Mutta älä pakota minua nuhtelemaan. Olen vannonut olla sitä tekemättä, kaikin mokomin koetan sitä välttää.

Mutta Tess ei lakannut väittämästä vastaan, mainitsipa kenties asioita, joista olisi ollut parempi olla vaiti.

— Angel, Angel! Olin lapsi silloin, kun se tapahtui! En tiennyt miehistä mitään.

— Myönnän, että sinua kohtaan on tehty enemmän vääryyttä kuin itse olet rikkonut.

— Annatkos sitten minulle anteeksi?

— Annan kyllä, mutta asia ei ole sillä autettu.

— Ja rakastat minua?

Tähän kysymykseen ei Clare vastannut.

— Voi, Angel, äitini sanoi tämmöistä joskus sattuvan; hän tiesi monta tapausta, jolloin naiset olivat menetelleet paljoa pahemmin kuin minä, eivätkä miehet tuosta olleet suurin tietääkseenkään — antoivat anteeksi. Eivätkä nuo naiset ole rakastaneet niinkuin minä!

— Älä koetakkaan todistella. Eri piirit, eri tavat. Olet yksinkertainen talonpoikaistyttö, sinulta puuttuu tietoja yhteiskunnallisista asioista. Et tiedä mitä puhut.

— Olen talonpoikaistyttö vain asemani vuoksi, en luonteeltani.

Vihaiselta kuulosti hänen äänensä, mutta suuttumus hävisi samassa kuin oli syntynytkin.

— Sitä pahempi sinulle. Pappi, joka syntyperäsi kaivoi esiin, olisi mielestäni menetellyt paremmin pitäessään suunsa kiinni. Minä auttamattomasti asetan sukusi rappeutumisen erään toisen tosiasian yhteyteen — sinun voimattomuutesi. Rappiolle joutuneissa suvuissa tapaa usein heikkoja tahtoja ja huonoa käytöstä. Taivas, miksi annoit minulle syyn halveksia sinua vielä enemmän ilmottamalla minulle syntyperäsi! Luulin sinussa tavanneeni tuoreen luonnonlapsen, mutta sinä oletkin kuihtuneen ylimyssuvun heikko jälkeläinen!

— Sangen monet suvut ovat siinä suhteessa yhtä onnettomassa asemassa kuin minunkin. Rettyn suku kuului aikoinaan omistaneen suuria maa-aloja, samoin meijerimies Billetin. Ja Debbyhouset, jotka nyt ovat hevosmiehinä, olivat aikoinaan de Bayeux-sukua. Minun kaltaisiani sinä tapaat vaikka miten paljon, se on aivan ominaista tälle seudulle — en mahda sille mitään.

— Sitä pahempi seudullekin.

Tess otti onkeensa näistä nuhteista vain sen, ettei Angel rakastanut häntä enää sillä tavoin kuin ennen; muu oli yhdentekevää.

He kulkivat taas äänettöminä eteenpäin. Kerrottiin perästäpäin erään Wellbridgen mökkiläisen myöhään sinä yönä lääkäriin mennessään tavanneen niityllä kaksi rakastavaa, jotka astelivat hyvin verkalleen, sanaa vaihtamatta toinen toisensa jälessä, ikäänkuin hautajaissaatossa. Paluumatkallaan hän tapasi heidät taas, yhtä verkalleen he kävelivät kuin ennenkin eivätkä näyttäneet välittävän pimeästä yöstä ja myöhäisestä hetkestä. Ainoastaan sen takia, että hänen ajatuksensa olivat kiinni omissa asioissaan ja kotona riutuvassa sairaassa, ei hän ajatellut sen enempää tuota omituista tapausta, vasta pitkän ajan perästä se muistui hänelle mieleen.

Mökkiläisen tulon ja menon väliaikana Tess sanoi miehelleen:

— Minusta on koko elämäsi ajaksi sinulle harmia enkä minä voi sitä auttaa. Tuolla on joki. Saatan minä päiväni päättää. Ei minua pelota.

— En halua lisätä murhaa entisiin mielettömiin tekoihini, Clare vastasi.

— Jätän jotain merkiksi, että itse olen sen tehnyt — häpeän vuoksi.
Ei ne sitten sinua syytä.

— Älä puhu noin mielettömästi. En ota semmoista korviinikaan. Aivan päätöntähän on lausua tuommoisia ajatuksia asiasta, joka on enemmän naurettava kuin traagillinen. Sinä et ymmärrä vähääkään tämän onnettomuuden laatua. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmisistä pitäisi asiaa nauruna, jos se olisi tunnettu. Ole hyvä ja käänny kotiin ja mene nukkumaan.

— Minä menen, sanoi Tess nöyrästi.

He olivat kulkeneet tietä, joka vei myllyn takana oleville cisterciläis-luostarin raunioille; myllykin oli vuosisatoja sitten kuulunut luostarille. Yhä se käydä jyski, jauhoja tarvittiin myötäänsä, mutta luostari oli raunioina, uskonto muuttuu aikojen kuluessa.

Ei ollutkaan asuntoon kovin pitkältä, sillä he olivat astuneet kierrosta. Tessin ei tarvinnut muuta kuin mennä suuren sillan poikki ja sitten vähän matkaa tietä myöten, niin jo oli kotona.

Huoneessa oli kaikki ennallaan, tuli kyti vielä takassa. Hetkisen hän viivähti alakerrassa, riensi sitten huoneeseensa, mihin matkatavarat oli kannettu. Hän istuutui vuoteen laidalle, katsellen ympärilleen ilmeettömin silmin. Sitten alkoi riisuutua.

Kun hän pani kynttilän vuoteen viereen, niin hänen katseensa sattui valkoiseen sängyntelttaan. Siinä riippui jotain, ja hän nosti kynttilää nähdäkseen mitä siinä oli. Mistelipensaan oksa. Angel sen oli siihen pistänyt, heti hän sen arvasi. Tämä selitti myöskin mitä tuo salaperäinen käärö sisälsi, jota oli ollut niin vaikea sääliä kokoon ja kulettaa mukanaan, ja josta Angel ei ruvennut kertomaan, oli vain sanonut, että kylläpähän nähdään, kun aika joutuu. Iloissaan oli sulho pistänyt oksan tuohon. Mutta kuinka hullulta ja sopimattomalta se nyt näyttikään!

Ei ollut Tessillä enää mitään pelättävää, eipä juuri toivottavaakaan, sillä Angel näytti aivan leppymättömältä, ja hän kävi vuoteelle samealla mielellä. Kun suru lakkaa mieltä murjomasta, silloin uni tarjoo parhaimman viihdytyksensä, ja kohta oli koito Tess unohtanut koko olemisen, vaipunut unelmiin huoneessa, joka kenties oli kerran ollut hänen esi-isäinsä morsiuskammiona.

Myöhempään yöllä Clarekin palasi kotiin. Hän meni hiljaa arkihuoneeseen, sytytti kynttilän, ja tavalla, joka osotti hänen jo tehneen päätöksensä, levitti matkahuopansa vanhalle jouhisohvalle, laittaen siihen makuusijan. Ennen maata panoaan hän hiipi sukkasillansa yläkertaan Tessin huoneen ovelle. Hänen tasainen hengityksensä ilmaisi, että hän nukkui sikeästi.

— Jumalan kiitos! mutisi Clare ja kuitenkin hän tunsi hieman katkeruutta ajatellessaan, että Tess, heitettyään elämänsä taakan hänen hartioilleen, uinui huoletonna.

Hän läksi pois, mutta kääntyi taas kahden vaiheilla oveen päin. Silloin sattui hänen silmiinsä toinen D'Urbervillein aatelisnaisista, jonka kuva oli aivan Tessin makuusuojan kohdalla. Kynttilän valossa kuva näytti yhä epämiellyttävämmältä. Pahoja aikomuksia pilkki hänen piirteistään, Claresta tuntui kuin olisi hän hautonut mielessään kostoa miehille. Nuttu oli kaulasta kaarrettu samoin kuin Tessilläkin, kun hän oli kääntänyt sen syrjään koettaakseen kaulakoristetta, ja taas välähti hänen mielessään ilkeästi Tessin ja tuon aatelisnaisen piirteiden yhtäläisyys.

Muuta ei tarvittukaan. Hän läksi alakertaan.

Hänen kasvojensa sävy oli tyyni ja kylmä, kokoonpuristetut huulet ilmaisivat suurta itsensähillitsemiskykyä, ja kasvoilla oli yhä edelleen tuo pelottavan jäykkä ilme, mikä niille oli ilmestynyt Tessin tarinaa kuunnellessa. Ne olivat miehen kasvot, joka ei ollut enää himojensa orja, mutta jolla ei vapaudestansakaan ollut iloa. Hän mietiskeli kuinka helposti inhimillinen kokemus vie harhaan, kuinka odottamattomia tapauksia voi sattua.

Ei hän ollut voinut ajatella mitään puhtaampaa, suloisempaa, neitseellisempää kuin Tess koko tuona pitkänä aikana, jolloin oli häntä rakastanut, vielä tunti sitten. Mutta nyt oli kaikki muuttunut!

Hän erehtyi sanoessaan itselleen, ettei Tessin sydän ollut hänen kasvojensa rehellisen tuoreuden veroinen, mutta kukaan ei ollut Tessiä puolustamassa. Saattoiko olla mahdollista, hän jatkoi ajatustaan, että silmät, joiden katse ei koskaan puhunut muuta kuin mitä kieli kertoi, salasivat asioita, jotka niin huonosti sopivat yhteen huulten ja silmäin kielen kanssa.

Hän heittäytyi vuoteelleen ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Välinpitämätönnä yö tuli sisään ja otti oman paikkansa. Se yö oli jo niellyt hänen elämänsä onnen ja sulatteli sitä nyt huoletonna; se oli valmis surmaamaan tuhansien muidenkin ihmisten onnen silmiään räpäyttämättä.

36.

Clare nousi ylös aamun koittaessa tuhkan harmaana ja salakähmäisenä kuin pahantekijä. Hänen silmiinsä sattuivat sammuneet hiilet tulisijassa, katettu illallispöytä, missä heidän viinilasinsa vielä seisoivat koskemattomina, heidän tuolinsa ja kaikki muut huonekalut, jotka näyttivät avuttomina tuijottavan häneen ja kysyvän, mikä nyt neuvoksi tulee. Yläkerrasta ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta vähän ajan perästä kajahti ovelta koputusta. Hän arvasi, että mökin eukko, jonka oli määrä pitää huolta heidän tarpeistaan, siellä koputti.

Kolmannen henkilön läsnäolo olisi nyt ollut ylen haitallista, jonka vuoksi hän avasi ikkunan ja sanoi vaimolle, että he kyllä tulevat toimeen tänä aamuna ilman häntäkin. Vaimolla oli maitokannu kädessään; Clare käski jättämään sen oven viereen. Vaimon mentyä hän haki vähän halkoja vajasta ja sytytti tulen. Ruokakammiosta löytyi munia, voita, leipää ynnä muuta, ja kohta oli aamiainen valmiina — meijerissä oli Clare oppinut keittiötoimiakin. Savu kohosi torvesta korkeana patsaana ilmaan, ja ohi kulkevat ihmiset ajattelivat sen nähdessään vastanaineita ja kadehtivat heidän onneansa.

Angel heitti viimeisen silmäyksen pöytään, jonka perästä hän meni portaiden juurelle ja huusi virallisella äänellä: — Aamiainen on valmis!

Hän avasi ulko-oven, ja aamuilma houkutteli lyhyelle kävelylle. Kun hän palasi, oli Tess jo arkihuoneessa ja järjesteli koneellisesti pöydällä olevia kapineita. Hän varmaan oli ollut täydessä puvussa Claren häntä huutaessa, eihän siitä ollut kuin pari kolme minuuttia.

Hänellä oli hiukset suurella sykeröllä niskassa ja yllä uusi, vaaleansininen villainen leninki, kaulus valkoisesta pitsistä. Hänen kätensä ja kasvonsa näyttivät kylmiltä, arvattavasti hän oli istunut pukeutuneena pitkän aikaa huoneessaan, jossa ei ollut tulta. Kohtelias ääni, jolla Clare oli häntä aamiaiselle kutsunut, näytti hetkeksi virittäneen toivon kipinän hänen mielessään. Mutta samassa se tuikahti sammuksiin, kun hän loi katseensa Clareen.

Heissä ei tosiaankaan näyttänyt olevan jälellä muuta kuin tuhka entisestä tulesta. Edellisen illan murjovaa surua oli seurannut raskasmielisyys; ei mikään näyttänyt voivan puhaltaa liekkiin heidän tunteitaan.

Clare puhutteli häntä ystävällisesti, ja yhtä lempeästi Tess vastasi. Viimein Tess astui hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin, aivan kuin luullen, ettei tämä muutoin häntä näkisi.

— Angel, hän sanoi koskien häntä keveästi sormillaan, ikäänkuin vakuuttautuakseen siitä, että hänen edessään todellakin oli mies, joka niin monta kertaa oli sanonut häntä rakastavansa. Kirkkaat olivat hänen silmänsä, kalpea poski oli pyöreä kuin ennenkin, vaikka puoleksi kuivuneet kyynelet olivat jättäneet siihen kiiltävän jälen; mansikkahuulet olivat melkein yhtä vaaleat kuin posketkin.

Hän näytti puhtaalta ja viattomalta. Luonto oli oikkuillessaan suonut Tessille niin neitseellisen ulkomuodon, että Clare jäi ällistyneenä häneen tuijottamaan.

— Tess, sano, ettei se ole totta! Ei, ei se ole totta!

— Se on totta.

— Joka sana?

— Joka sana.

Clare katsoi rukoilevasti häneen, aivan kuin olisi mielellään hyväksynyt valheen hänen huuliltaan, valheen, jonka hän, vaikka tiesikin sen valheeksi, olisi jotenkuten vääntänyt selväksi kieltäväksi vastaukseksi. Mutta Tess toisti vain:

— Totta se on.

— Elääkö hän? kysyi Angel.

— Lapsi kuoli.

— Mutta mies?

— Elää.

Angelin kasvot kävivät tuskallisen synkiksi.

— Onko hän Englannissa?

— On.

Clare astui horjuen muutamia askelia.

— Tällainen on nyt asemani, hän sanoi äkkiä. Ajattelin — kuka tahansa olisi samaa ajatellut — että kun en pyrikkään saamaan vaimoa, jolla olisi yhteiskunnallisesti huomattava asema ja joka olisi varakas ja hienon maailman oloihin perehtynyt, niin totta kai silloin saan omakseni viattoman, rusoposkisen maalaistytön. Mutta — enhän minä ole mikään sinun nuhtelijasi enkä yritäkkään nuhdella.

Tess käsitti hänen ajatuksensa niin selvästi, ettei hänen tarvinnut jatkaa. Sepä se olikin kamalinta; hän näki, että kaikki Angelin toiveet olivat pettäneet.

— Angel — en olisi taipunut menemään kanssasi naimisiin, jollen olisi tiennyt, että sinulla oli viimeisessä tiukassa yksi pelastustie, vaikka toivoinkin, ettet sinä koskaan — —

Hänen äänensä tukkeutui.

— Pelastustie?

— Tarkotan, että pääsisit minusta eroon. Pääsethän minusta eroon.

— Kuinka?

— Hakemalla avioeroa.

— Hyvä Jumala, kuinka saatat olla niin typerä! Kuinka saisinkaan eron sinusta?

— Etkö saa — — — nyt, kun olen sinulle tästä puhunut? Arvelin tunnustukseni olevan riittävänä syynä.

— Voi, Tess, sinä olet liian, liian lapsellinen, — tietämätön — kypsymätön! En tiedä mikä sinä oikeastaan olet. Sinä et ymmärrä lakia, et, et.

— Etkö siis saa eroa?

— En, se on aivan mahdotonta.

Häpeän puna kohosi Tessin tuskallisille kasvoille.

— Voi, Angel, luulin sen käyvän laatuun, hän mutisi. Nyt ymmärrän kuinka kurjalta minä näytän silmissäsi! Usko toki, usko, että olen luullut sen käyvän laatuun! Toivoin kyllä, ettet tuota keinoa käyttäisi, mutta olin kuitenkin varma, että voisit heittää minut pois tieltäsi, jos haluaisit ja jollet enää rakasta minua o-o-ollenkaan!

— Sinä erehdyit, hän vastasi.

— Voi, sitten minun olisi pitänyt se tehdä, eilisiltana minun olisi se pitänyt tehdä! Mutta rohkeutta puuttui. Sepä se onkin minun tapaistani!

— Rohkeutta mihin?

Kun hän ei vastannut, niin Clare tarttui hänen käteensä.

— Mitä sinulla oli oikeastaan mielessä? hän kysyi.

— Ajattelin surmata itseni.

— Milloin?

Tess koetti karttaa hänen kiusallisia kysymyksiään.

— Eilen, hän vastasi viimein.

— Missä?

— Sinun mistelinoksasi alla.

— Hyvä Jumala — kuinka, millä tavoin? hän kysyi ankarasti.

— Kerron sinulle asian, jollet suutu, hän sanoi tuskallisesti. Matkalippaan ympärillä olleella nuoralla. Mutta kun tuli ratkaiseva hetki — en uskaltanutkaan. Pelkäsin siitä koituvan häpeätä sinun nimellesi.

Tämä pakollisesti tehty tunnustus teki Clareen selittämättömän vaikutuksen. Hän piti yhä Tessiä kädestä ja kääntäessään katseensa hänen kasvoiltaan maata kohti hän lausui vapisevalla äänellä:

— Kuulehan nyt! Sinä et saa päästää päähäsi tuommoisia kauheita ajatuksia! Lupaa minulle, ettet koskaan yritä tuommoista!

— Kernaasti sen lupaan. Älysin kyllä itsekin, kuinka joutavata se oli.

— Joutavata! Ihan mieletöntähän se oli.

— Mutta Angel, hän väitti luoden suuret silmänsä tyynesti häneen, ajattelinkin sitä vain sinun vuoksesi, päästääkseni sinut vapaaksi ilman avioerosta johtuvaa häväistystä. Itseni vuoksi en sitä koskaan uneksinutkaan. Mutta liian hyvä olisi sentään minulle, että oma käteni teon suorittaisi. Sinun asiasi, onneton puolisoni, olisi antaa minulle kuolonisku. Ajattelin, että rakastaisin sinua vielä enemmän — jos se olisi mahdollista — jos saattaisit sen tehdä, koska muutakaan pelastuskeinoa ei ole olemassa. Tunnen kuinka kurjan kurja minä olen, kuinka pahoin olen tielläsi!

— So, so!

— Koska sinä et sitä hyväksy, niin jätän sen tekemättä. En tahdo sinua vastustaa.

Clare tiesi sen olevan totta. Eilisiltaiset sieluntuskat olivat kokonaan murtaneet Tessin toimintatarmon, niin ettei Claren tarvinnut pelätä hänen ryhtyvän uusiin äkillisiin tuumiin.

Tess koki taas askaroida aamiaispöydän ääressä, ja viimein he istuutuivat molemmat samalle puolen pöytää, niin etteivät heidän silmänsä sattuneet toisiinsa. Alussa tuntui oudolta kuulla toistensa syövän ja juovan, mutta eihän se ollut autettavissa, ja sitä paitsi ei ruoka kummaltakaan sanottavasti kulunut. Aamiaiselta päästyä Clare ilmotti lähtevänsä myllyyn ja mihin aikaan hän palaisi päivälliselle; myllyliikkeeseen perehtyäkseenhän hän oli tänne tullutkin.

Hänen mentyään Tess asettui ikkunan viereen ja näki hänen astuvan suuren sillan poikki, kulkevan rautatien yli ja katoavan. Sitten hän huokaamatta kääntyi huoneeseen ja alkoi siistiä pöytää.

Kohta tuli apuvaimokin. Hänen läsnäolonsa alussa kiusasi Tessiä, mutta myöhemmin tuntui se keventävän hänen mieltänsä. Puoli yhden aikaan hän jätti apurinsa yksin keittiöön ja palasi kamariin pitääkseen silmällä, milloin Angel ilmestyisi sillan tuolle puolen.

Yhden tienoissa hän ilmestyikin. Tessin kasvot sävähtivät punaisiksi, vaikka tulija oli vielä pitkän matkan päässä. Hän juoksi keittiöön jouduttamaan päivällistä. Clare meni ensin huoneeseen, missä he edellisenä päivänä olivat yhdessä pesseet käsiänsä, ja kun hän tuli ruokasaliin, niin Tess jo nosteli kulhojen kansia.

— Kuinka täsmällinen! sanoi Clare.

— Näin sinun kulkevan sillalla, hän vastasi.

Aterioitaessa Clare kertoili, mitä hän oli myllyssä puuhannut, selitteli työtapoja ja vanhanaikaisia koneita, joista ei arvellut saavan kovin suurta käsitystä uudenaikaisista parannetuista menetelmistä. Muutamat koneet näyttivät olleen käytännössä aina siitä lähtien, kun ne jauhoivat viljaa nyt raunioina olevan luostarin munkeille.

Hän läksi jälleen myllyyn tunnin kuluttua, palasi hämärissä ja työskenteli illan paperiensa kanssa. Tess pelkäsi olevansa hänen tiellänsä, ja kun vaimo oli mennyt, niin hän pistäysi keittiöön, aherrellen siellä minkä mitäkin toista tuntia.

Äkkiä Clare raotti ovea.

— Sinä et saa raataa tuolla tavoin, hän sanoi. Sinä et ole piikani, olet vaimoni.

Tess kohotti silmiään ja hänen mielensä kävi hieman kirkkaammaksi.

— Saanko minä tosiaan pitää itseäni sinä? hän kysyi tuskallisesti hymyillen. Nimellisesti olen vaimosi, sitä kai tarkotat. Enpä pyydäkkään enempää.

— Sinä olet vaimoni, Tess, ja semmoisena sinun on itseäsi pidettävä.
Mitä sinä tarkotit?

— En tiedä, hän sanoi hätäisesti kyynelsilmin. Ajattelin — tarkotan, että olen liian halpa sinulle. Johan sen sinulle aikoja sitten sanoinkin ja juuri sen vuoksi en tahtonut mennä kanssasi naimisiin, mutta sinä et hellittänyt.

Tess puhkesi nyyhkyttämään, kääntyen selin häneen. Tämä olisi saattanut minkä muun miehen tahansa heltymään paitsi Angel Claren. Niin lempeä ja hellämielinen kuin hän tavallisesti olikin, piili hänen mielessään kuitenkin horjumaton johdonmukaisuus, samoin kuin metallisuoni pehmeässä savessa. Se oli estänyt hänet astumasta kirkon palvelukseen, se esti hänet avaamasta syliänsä Tessille. Sitä paitsi hänen lempensä oli enemmän kirkkautta kuin hehkua; jos hän oli lakannut uskomasta johonkin naiseen, niin hän lakkasi seuraamasta häntä, päinvastoin kuin monet tunteelliset luonteet, jotka saattavat intohimoisesti rakastaa sitä, mitä heidän täytyy halveksia.

Clare odotti, kunnes Tess herkesi nyyhkyttämästä.

— Toivon, että puolet Englannin naisista olisi yhtä kunniallisia kuin sinä, hän sanoi katkerana koko naissukupuolta vastaan. — Ei ole nyt kysymys kunniallisuudesta, vaan periaatteesta.

Häntä tuiversi vihan myrsky, mikä tempaa mukaansa hänenlaisensa ihmiset, kun heidän uskonsa tuntuu pettävän. Hänen sielunsa syvyydessä kaikui kyllä myötätuntoinen pohjasävel, jonka avulla maailmaa kokeneempi nainen olisi saattanut hänet jälleen omakseen vallottaa. Mutta Tess ei tätä ajatellut, hän hyväksyi kaikki oikeudenmukaisena rangaistuksena uskaltamatta lausua sanaakaan. Hänen horjumaton uskollisuutensa oli miltei säälittävä. Niin kiihkeäluontoinen kuin hän olikin, ei Claren ankarilla sanoilla ollut tehoa häneen, hän ei loukkaantunut, ei ajatellut mitään pahaa hänestä.

Ilta, yö ja aamu kuluivat niinkuin edellisenäkin päivänä. Vain yhden ainoan kerran uskalsi ennen niin vapaa ja rohkea Tess lähestyä Angelia. Se tapahtui silloin, kun tämä läksi kolmannen kerran myllyyn. Pöydästä noustessaan Angel sanoi "hyvästi", ja Tess vastasi samoin taivuttaen päätään häntä kohti, aivan kuin tahtoakseen suudella häntä. Mutta Clare ei ollut niinä miehinäänkään, vaan pyörähti pois sanoen: — Kyllä minä tulen ihan määrälleen kotiin. Tess lyyhähti kokoon, ikäänkuin ukkosen lyömänä. Monesti oli Clare omin lupinsa koettanut saavuttaa hänen huuliansa, monesti oli sanonut hänen suunsa ja henkensä tuoksuvan voille, maidolle ja hunajalle, joista hän pääasiassa eli, oli vakuuttanut imevänsä ravintonsa hänen huuliltaan ja sen semmoista hölynpölyä. Mutta nyt ei hän niistä välittänyt. Clare huomasi hänen liikutuksensa ja sanoi lempeästi:

— Ymmärräthän, että minun täytyy tuumia mikä tässä neuvoksi tulee. Meidän täytyy olla vielä vähän aikaa yhdessä välttääksemme häväistystä, joka olisi seurauksena näin äkkinäisestä erosta. Mutta kai sinä käsität, että se on vain muodon vuoksi.

— Kyllä, sanoi Tess hajamielisenä.

Clare läksi, mutta pysähtyi tiellä toivoen, että olisi vastannut
Tessille vielä ystävällisemmin ja suudellut häntä ainakin yhden kerran.

<tb>

Näin kului pari päivää; saman katon alla he elivät, mutta paljoa enemmän toisistaan erossa kuin ennen kihloissa ollessaan.

Tess näki Claren myötäänsä mietiskelevän keinoa, miten pulmasta selviytyisi. Hän aivan kauhistui huomatessaan, kuinka horjumaton hän oli näennäisestä hellyydestään huolimatta. Ei hän enää odottanut anteeksi saavansa. Toisenkin kerran hän arveli lähteä tiehensä miehensä ollessa myllyllä, mutta pelkäsi siitä koituvan Clarelle vain entistä enemmän häpeää ja hankaluutta, jos se tulisi tunnetuksi.

Sillä välin Clare vain mietti miettimistään. Aivan tuntui sairaaksi miettimisestä käyvän. Kävellessään edestakaisin hän mutisi itsekseen: — Mikä meidät perii, mikä tässä neuvoksi tulee?

Eräänä päivänä Tess sattui tämän kuulemaan. Silloin hän päätti ottaa tulevaisuuden puheeksi, katkaista pelottavan vaitiolon.

— Et kai sinä kovin kauan rupea kanssani elämään, Angel? hän kysyi. Vavahtelevat huulet ilmaisivat, kuinka vaikea hänen oli säilyttää tyyntä ilmettä kasvoillaan.

— Se on mahdotonta, tämä vastasi, jollen tahdo halveksia itseäni tai mikä on pahempi, halveksia sinua. Tarkotan, että yhteiselämä sanan tavallisessa merkityksessä on meidän kesken mahdoton. Tällä hetkellä en tunne sinua halveksivani. Ja kun asia nyt on tullut puheeksi, niin salli minun puhua suuni puhtaaksi, jotta voisit ymmärtää täydelleen tilani. Kuinka voimme elää yhdessä, kun tuo mies on elossa? Hänhän on sinun luonnollinen miehesi, enkä minä. Jos hän olisi kuollut, saattaisi olla eri juttu… Ja toinen seikka on vielä pahempi. Ajattelehan, että aivan viattomat joutuvat tulevaisuudessa tästä kärsimään. Ajattelehan lapsia, joita meille kenties syntyy, ja että tämä asia tulee tunnetuksi — tunnetuksi se väkisinkin tulee. Ei ole niin syrjäistä paikkaa maan päällä, ettei sinne tulisi tai sieltä lähtisi ihmisiä. Ajattele lapsi poloisia, jotka olisivat lihaamme ja vertamme, kuinka he kasvaisivat häpeän painamina ja vanhemmiten saisivat yhä enemmän sitä tuntea! Mikä kurjuus heille! Voitko rehellisellä tunnolla pyytää minua jäämään luoksesi, kun otat tämän huomioosi? Eiköhän meidän olisi parempi kestää tuskiamme kuin hankkia uusia?

Tessin silmät olivat yhä maahan luotuina.

— En voi pyytää sinua jäämään, hän sanoi. En voi; en ajatellut noin pitkälle.

Hän olisi saattanut sanoa: — Kukapa esim. Austraaliassa tai Texasissa huolisi minun onnettomuudestani tai nuhtelisi minua tai sinua? — Mutta useimpien naisten tavalla hän hyväksyi hetkellisen syytöksen, pitäen sitä välttämättömänä. Ja kenties hän oli oikeassa. Naisen herkkä sydän ei tunne yksistään omaa katkeruuttaan, se tuntee myöskin puolisonsa katkeruuden. Niinpä Tess arvasi, että vaikkei nuhteet vieraiden ihmisten kautta tulisikaan Angelin korviin, niin hänen kalvava sydämensä niitä kuitenkin tuon tuostakin kuiskuttaisi.

Kolme päivää olivat he tällä lailla eläneet. Angelin rakkaus oli ollut kenties liian yliaistillista, hänen mielikuvituksensa liian lennokas. Semmoiseen luonteeseen rakastetun poissaolo usein vaikuttaa paljoa voimakkaammin kuin hänen läsnäolonsa, sillä poissaolevasta hän silloin luo ihannekuvan, mikä himmentää todellisia vikoja. Tess huomasi, ettei hänen persoonansa vaikuttanut niin voimakkaasti kuin hän oli otaksunut. Clare oli oikeassa sanoessaan, että hän oli toinen nainen kuin se, jota hän oli rakastanut.

— Olen ajatellut sanojasi, huomautti Tess hypistellen etusormellaan pöytäliinaa; toisella kädellään, jossa kiilsi vihkisormus, hän varasi otsaansa.

— Olet aivan oikeassa; eihän tässä muukaan auta. Sinun täytyy lähteä pois luotani.

— Mutta mitä sinä teet?

— Voinhan lähteä kotiin.

Tätä ei Clare ollut ajatellut.

— Voitko ihan varmaan? hän kysyi.

— Ihan varmaan. Meidän täytyy erota ja parempihan on, että teemme sen heti. Kerran sinä sanoit, että minä voisin voittaa miehet vastoin heidän parempaa tietoaan, ja ollessani myötäänsä silmiesi edessä, saatan kenties sinut muuttamaan suunnitelmiasi vastoin tahtoasi ja toivomustasi. Ja perästäpäin sinun tunnonvaivasi ja minun suruni olisivat kauheat.

— Menisitkö mielelläsi kotiin? kysyi hän.

— Tahdon jättää sinut ja mennä kotiin.

— No, olkoon sitten niin.

Ei katsonut Tess häneen, mutta hätkähti kuitenkin. Ero oli ehdotuksen ja suostumuksen välillä, mitä hän ei ollut tarpeeksi ajatellut.

— Jo minä pelkäsin, että tämmöiseksi se menee, hän mutisi miettiväisen näköisenä. En minä kuitenkaan pahottele, Angel. Näin kai on parasta. Sanasi ovat saaneet minut vakuutetuksi. Vaikkapa ei kukaan moittisikaan minua, jos yhdessä eläisimme, niin sittenkin vuosien vieriessä sinä sattuisit suuttumaan minuun jostain asiasta ja tietäen entiset vaiheeni muistuttaisit niistä lapsieni kuullen. Mikä nyt vain loukkaa minua, se silloin olisi surmani! Huomenna minä lähden.

— En minäkään jää tänne. Vaikken tahtonut käydä asiaan käsiksi, olen toki huomannut eroamisemme välttämättömäksi, ainakin toistaiseksi, kunnes näen minnepäin asiat kehittyvät — sitten kyllä kirjotan sinulle.

Tess vilkaisi mieheensä. Tämä oli kalpea, ja hänen huulensa vapisivat, mutta taaskin hän kauhistui järkähtämättömyyttä, joka kuvastui hänen silmistään. Hänen edessään oli mies, joka tahtoi kukistaa karkeammat tunteensa, voittaa itsensä.

Clare mahtoi huomata hänen katseensa, sillä hän kiiruhti sanomaan:

— Minulla on ystävällisemmät ajatukset ihmisistä ollessani heistä kaukana. Ja Jumala ties, hän lisäsi, emmeköhän jonain päivänä jysähdä taas yhteen väsymyksestä. Kerrankos sitä on tapahtunut!

Samana päivänä hän rupesi pakkaamaan kapineitaan, ja Tess seurasi hänen esimerkkiänsä. Molemmat tiesivät, että seuraavana aamuna he kenties ainiaaksi eroaisivat, huolimatta äsken vaihdetuista, sovittavista sanoista. Pienimmänkin eron ajatteleminen tuntui kiduttavalta, saattoihan se johtaa lopulliseen eroon. Molemmat tiesivät, että keskinäinen lumous, joka heitä oli pitänyt vallassaan, olisi ensimäisinä päivinä eron jälkeen entistäkin valtavampi, mutta että aika kuitenkin hälventäisi sen mielestä ja toisi esiin järkeviä syitä, jotka vaativat pysymään erossa. Ja sitä paitsi, kun kaksi ihmistä kerran eroo, jättäen yhteisen ympäristön ja kotilieden, silloin herää uusia ajatuksia, ilmaantuu odottamattomia esteitä, ja vanhat suunnitelmat jäävät unhoon.

37.

Tuli sydänyö ja katosi huomaamatta, ei mikään ilmottanut sen saapumista
Froomin laaksoon.

Kellon kahta käydessä kuului D'Urbervillein vanhan kartanon portaissa hiljaista narinaa. Tess, joka makasi yläkerrassa, kuuli sen ja heräsi. Hän näki huoneensa oven avautuvan ja miehensä tuiki varovaisin askelin hiipivän kuun heittämän valojuovan yli. Hän oli paitahihasillaan ja sukkajalassa. Tessin mieleen pulpahtanut ilon tunne kuoli samassa, kun hän huomasi hänen silmäinsä luonnottoman tähynnän. Tultuaan keskelle lattiata hän pysähtyi ja mutisi selittämätöntä surua värisevällä äänellä:

— Kuollut, kuollut, kuollut!

Milloin Clarea päivällä oli järkyttänyt kova mielenliikutus, niin hän kulki joskus yöllä unissaan, kuten sen päivän jälkeisenä yönä, jolloin Trantridgen mies oli Tessiä solvannut. Tess huomasi, että viimeisten päivien nostamat sieluntuskat olivat saattaneet hänet samanlaiseen tilaan.

Tess luotti häneen niin täydellisesti, ettei hän valveilla eikä nukkuessaan pelännyt häntä vähääkään. Vaikka Clare olisi tullut revolveri kädessä, ei se olisi saanut hänen luottamustaan horjumaan, hän olisi sittenkin pitänyt häntä suojelijanaan.

Clare tuli hänen luoksensa, kumartui häntä kohti ja mutisi:

— Kuollut, kuollut, kuollut!

Sitten hän loi häneen sanomattoman surullisen katseensa, sulki hänet syliinsä ja kietoi hänet hurstiin aivan kuin käärinliinaan. Nosti sitten hänet vuoteelta yhtä suurella kunnioituksella kuin kuolleelle osotetaan, ja kantoi hänet huoneen poikki mutisten:

— Poloinen, poloinen Tessini — rakkahin Tess kultani! Suloinen, oiva, vilpitön tyttöni!

Nämä hyväilevät sanat, joita miehensä niin ankarasti oli päivällä karttanut lausumasta, tuntuivat sanomattoman suloisilta hänen kipeästä, lempeä janoavasta sydämestään. Vaikka olisi ollut kysymyksessä oman henkensä pelastaminen, ei hän olisi tahtonut tehdä tästä loppua liikuttamalla itseään tai ryöstäytymällä irti. Niin hän lepäsi hievahtamatta, melkein henkeä pidättäen, ja ihmetteli mitä Angel aikoi hänelle tehdä. Clare kantoi hänet portaille.

— Vaimoni on kuollut — kuollut, kuollut, hän mutisi.

Hän pysähtyi nojaten Tessiä hetkisen kaidepuuta vasten. Aikoiko hän heittää hänet alas?

Itsensäsuojelemisvaisto oli miltei kuollut Tessissä, hän tiesi Angelin huomenna jättävän hänet, kenties ainaiseksi ja siksi hän ennemmin nautti hänen sylissään uinumisesta kuin pelkäsi uhkaavaa vaaraa. Kunpa voisivat vain pudota yhdessä ja molemmat ruhjoutua kuoliaaksi, kuinka ihana ta se olisi!

Ei antanut Angel kuitenkaan hänen pudota, nojasi vain häntä kaidetta vasten ja suudelman painoi hänen huulilleen — huulille, joita hän päivällä oli ylenkatsonut. Tarttui sitten uusin voimin häneen kiinni ja alkoi laskeutua portaita. Portaiden narina ei saanut häntä heräämään, ja he saapuivat onnellisesti alakertaan. Hän irrotti toisen kätensä hetkeksi ja sysäsi oven auki. Ovessa hän löi varpaansa kynnykseen, mutta ei tuntunut tietävän siitä mitään. Pihalla hän nosti Tessin olalleen, jotta häntä oli helpompi kantaa. Matka suuntautui kohti jokea, joka juoksi kivenheiton päässä.

Tess ei ollut vielä päässyt hänen aikomuksensa perille, jos hänellä semmoista olikaan, ja huomasi äkkiä ajattelevansa asiaa, niinkuin se koskisi jotakuta vierasta henkilöä. Turvallisena oli hän antautunut hänen huostaansa, tuntui herttaiselta ajatella, että Angel piti häntä yksinomaisena omaisuutenaan, jonka kanssa sai menetellä miten tahtoi. Kohta tapahtuvaa eroa ajatellessa tuntui sangen lohduttavalta, että hän tosiaan piti häntä vaimonaan, omana Tessinään eikä heittänyt häntä pois, vaikka saattoikin vaaranalaiseksi.

Ah! nyt hän ymmärsi mitä Angel uneksi — tuosta sunnuntaiaamusta, jolloin hän oli kantanut hänet tulvaveden poikki samoin kuin toisetkin tytöt, jotka rakastivat häntä miltei yhtä paljon kuin hänkin, jos se oli mahdollista, mitä Tess ei ottanut oikein myöntääkseen.

Clare ei mennyt sillan yli, vaan pitkin joen rantaa myllyn kohdalle, missä viimein pysähtyi.

Joki suikerteli mutkia tehden niittyalangon halki, kierteli pikku saaria ja laajeni lopulta vuolaaksi virraksi. Juuri sillä kohdalla, missä Clare seisoi, oli virta väkevä ja syvä. Oli siinä pikku siltakin, mutta syystulva oli vienyt käsipuut, jättäen jälelle vain moniaita lankkuja melkein veden rajaan. Vakavatakin päätä huimasi siitä kulkiessa. Tess oli usein nähnyt ikkunasta, kuinka nuoret miehet keikkuivat lankuilla näyttämässä rohkeuttaan ja taitoaan. Hänen miehensä oli kai myöskin katsellut heidän temppujaan, joka tapauksessa hän astui lankulle ja suljuttaen toista jalkaansa alkoi liikkua eteenpäin.

Aikoiko hän hukuttaa hänet? Kenties. Paikka oli yksinäinen, ja virta tekisi kyllä tehtävänsä. Hukuttakoon vain, jos tahtoo; parempi sekin kuin huominen ero.

Vesi vilisi ja kohahteli heidän allansa, ja kuun heijastus läikkyi aalloilla, jotka kulettivat myötänsä vaahtokimppuja. Jos he nyt molemmat putoaisivat virtaan, niin heidän käsivartensa olisivat siksi lujasti toisissaan kiinni, etteivät he voisi pelastua. Melkein tuskitta he läksisivät maailmasta, ei kukaan nuhtelisi häntä, eikä Clareakaan siitä, että tämä oli ottanut hänet vaimokseen. Suloinen olisi ollut viimeksi yhdessä vietetty puoli tuntia, mutta jos he eläisivät siihen saakka kun hän heräisi, niin ankara olisi hän jälleen, ja tämä hetki hupenisi kalpeaksi unelmaksi.

Tempaiseisi vain pikkusen, heilahtaisi sylissä, ja virtaan he vajoisivat… Teki hänen mielensä, mutta ei uskaltanut. Kuinka vähän hän omasta hengestään välitti, sen hän oli osottanut, mutta ei hänellä ollut oikeutta saattaa toisen henkeä vaaranalaiseksi. Ja onnellisesti Clare saapui taakkansa kera toiselle rannalle.

He olivat vanhan luostarin alueella. Clare ohjasi askelensa vanhan kuorin raunioille. Pohjoispuolisen muurin vieressä oli tyhjä kivikirstu, laitettu aikoinaan jollekin abbotille. Tähän hän huolellisesti laski taakkansa, suuteli Tessiä toisen kerran ja hengitti syvään, aivan kuin raskas paino olisi sydämeltä vieritetty. Sitten hän paneutui pitkälleen maahan ja vaipui heti kuolonraskaaseen horrokseen. Sielunjännitys, joka oli ajanut hänet liikkeelle, laukesi viimeinkin.

Tess kohosi istualleen kirstussa. Vaikka yö oli kuiva ja lauhanlainen, oli kuitenkin vaarallista levätä maassa niin vähissä vaatteissa kuin Angel. Jos hänet jätti siihen, niin hän arvattavasti nukkui aamuun ja vilustui kuoliaaksi. Hän oli kyllä kuullut semmoista unissakävijöille tapahtuneen. Mutta uskaltaisiko hänet herättää ja ilmottaa hänelle, mitä hän oli tehnyt, koska häntä varmaan harmittaisi kuulla hullutuksestaan. Tess nousi kivivuoteeltaan ja pudisti Clarea hiljaa käsivarresta, mutta ei saanut häntä hereille.

Jotain täytyi kuitenkin tehdä; Tessiä alkoi värisyttää, sillä hurstista ei juuri lämpöä lähtenyt. Jännitys oli kyllä taannoin pitänyt häntä lämpimänä, mutta tuo autuas hetki oli nyt ohi.

Äkkiä hänelle pälkähti päähän koettaa houkuttelemalla saada hänet liikkeelle ja niin hän kuiskasi hänen korvaansa niin lujasti kuin taisi:

— Jatketaan matkaa, kultaseni! — tarttuen samalla hänen käsivarteensa. Tess huokaisi helpotuksesta nähdessään hänen mielellään tottelevan. Hänen sanansa olivat nähtävästi johtaneet hänet jälleen uneensa, mikä näytti siirtyneen aivan uuteen vaiheeseen: hän luuli Tessin nousseen ylös haudasta ja nyt saattavan häntä taivaaseen.

Tess johti hänet pois raunioilta suurelle sillalle ja viimein kotiin. Hän oli paljain jaloin, ja kivet raapivat jalat verille. Mutta Clare oli sukkajalassa eikä näyttänyt tietävän niistä mitään.

Ei ollut enää hätää: Tess asetti hänet sohvalle nukkumaan, kääri lämpimiä peitteitä ympärille ja sytytti tulen uuniin. Arveli hän Claren heräävän tästä syntyvään kolinaan, jopa toivoikin sitä salaa. Mutta niin tuiki uupunut hän oli, ettei mikään häirinnyt hänen untaan.

Heti kun he tapasivat toisensa seuraavana aamuna, niin Tess huomasi, ettei Clarella ollut aavistustakaan öisistä tapahtumista, joskin hän tiesi, ettei hän ollutkaan nukkunut koko aikaa rauhassa.

Clare pysyi kiinni päätöksessään: tänä päivänä oli erottava. Ei hän ollut suutuksissaan eikä pahalla päällä, tyynellä mielellä vain aikoi noudattaa vakaumustaan.

Einettä syödessään ja kapineita kokoon sääliessään hän näytti niin uupuneelta, että Tess tuskin saattoi olla kertomatta viime yön vaiheista. Mutta malttoi hän kuitenkin mielensä ajatellessaan, että hän saattoi pahastua, jopa loukkaantua kuullessaan, että oli unissaan osottanut hänelle hellyyttä, mitä järki ei hyväksynyt. Yhtä tyhmäähän se oli kuin olisi nauranut selvälle miehelle hullutuksista, joita hän päihtyneenä oli tehnyt. Sitä paitsi hän kenties himmeästi muisti, mitä yöllä oli tapahtunut, eikä tahtonut virkkaa siitä mitään, peläten hänen käyttävän tilaisuutta rukoillakseen häntä jäämään paikoilleen.

Clare oli kirjeellä tilannut vaunut lähimmästä kaupungista, ja ne saapuivat aamupäivällä. Tess ymmärsi, että ero oli edessä — ainakin ero toistaiseksi, sillä Claren viime yönä osottama hellyys herätti hänen mielessään toiveita valoisammasta tulevaisuudesta.

He nousivat vaunuihin myllärin ja apuvaimon ihmetellessä heidän äkillistä lähtöään. Mutta Clare sanoi sen johtuvan siitä, ettei mylly ollut uudenaikainen, jommoiseen hän tahtoi tutustua, mikä olikin totta. Muutoin ei heidän käytöksessään mikään osottanut epäsovun heidän elämäänsä murjovan. Näytti aivan luonnolliselta, että he olivat lähdössä tervehtimään ystäviään.

Heidän matkansa kävi Talbothaysin meijerin ohi, mistä he muutamia päiviä sitten olivat lähteneet juhlallinen riemun tunne rinnassa, ja kun Clare tahtoi selvittää asiansa mr Crickin kanssa, ei Tess juuri voinut olla käymättä rouvaa tervehtimässä; hetihän muussa tapauksessa olisi herännyt epäluuloja, miten heidän asiansa oikeastaan olivat.

Tehdäkseen käyntinsä niin vaatimattomaksi kuin suinkin he jättivät vaunut valtamaantielle ja astuivat loppumatkan jalkaisin toinen toisensa rinnalla.

Pajukko oli leikattu, ja he saattoivat sen yli nähdä paikan, mihin Clare oli seurannut Tessiä, kun hän pyysi häntä vaimokseen. Vasemmalla puolella oli puutarha, missä hän hurmaantuneena oli kuunnellut Claren harpun säveliä, ja loitompana nurmi, missä Clare oli häntä ensi kerran suudellut. Mutta kesän heleä kuva oli tummennut, luonto näytti synkältä harmaassa, kylmässä puvussaan.

Meijerinisäntä näki heidät pitkän matkan päästä ja riensi heitä vastaan ylen lystikäs ilme kasvoillaan. Jo tuli mrs Crickikin, ja koko joukko vanhoja tuttavia, mutta Rettyä ja Mariania ei näkynyt.

Tess hymyili heidän onnitteluilleen ja leikillisille viittauksilleen, jotka itse asiassa koskivat häneen varsin kipeästi. Hän ja Clare olivat päättäneet pitää onnettomuutensa salassa ja käyttäytyä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Tess sai kuulla jälleen tarinan Rettyn ja Marianin vaiheista, vaikka hän kernaasti olisi ollut sitä kuulematta. Retty oli mennyt isänsä luo, ja Marian oli lähtenyt etsimään toista paikkaa. Crick pelkäsi, ettei hänen hyvin kävisi.

Haihduttaakseen tarinan herättämää surullista tunnelmaa Tess meni navettaan heittämään jäähyväisiä mielilehmilleen, taputtaen niitä kutakin erikseen. Kun hän ja Clare lähtiessään seisoivat vierekkäin, aivan kuin olisivat kiintyneet toisiinsa mitä hellimmillä siteillä, olisi tarkka katsoja huomannut heidät omituisen surumielisinä; he seisoivat niin lähekkäin, että käsivarret koskivat toisiinsa ja Tessin hame koski Clareen, sanoivat "me" puhutellussaan muita ja olivat kuitenkin niin äärettömän kaukana toisistaan.

Mutta mahtoi heissä olla huomattavissa jotain jäykkää ja pakotettua, erilaista kuin vastanaineiden tavallinen kainous, koskapa mrs Crick heti heidän mentyään virkkoi miehelleen:

— Kuinka sameilta Tessin silmät näyttivät! Niinhän he seisoivat kuin kaksi vahakuvaa ja puhuivat kuin unissaan! Eikö se sinun silmääsi pistänyt? Tessissä on aina ollut jotain omituista eikä hän nyt varsin näytä semmoiselta kuin hyvin toimeentulevan miehen nuori, uhkea morsian tavallisesti.

He nousivat jälleen vaunuihin ja ajoivat Nuzzleburiin asti, missä Clare päästi kyytimiehen. Vähän aikaa levättyä jatkettiin matkaa Tessin kotia kohti. Heidän uusi kyytimiehensä ei tiennyt, että he olivat naimisissa.

Pitkän taipalen takana tuli eteen tienristeys, jossa Clare pysäytti hevosen, sanoen Tessille, että jos hän aikoi käydä kotonaan, niin hänen, Claren, oli tässä heitettävä hänelle jäähyväiset. Kun kyytimiehen läsnäollessa ei käynyt vapaasti puheleminen, niin Clare pyysi Tessiä lähtemään vähän edemmä toista tietä pitkin. Hän suostui, ja käskettyään miehen odottamaan muutamia minuutteja he riensivät vähän loitomma.

— Puhutaanpa nyt asiat selviksi, sanoi Angel ystävällisesti. Välillämme ei ole mitään kaunaa, vaikka onkin jotain, jota minä en tällä kertaa siedä. Mutta koetanpa päästä siihen, että sietäisin. Joka tapauksessa ilmotan sinulle, heti kun olen päässyt itsestäni selville. Jos saan itseni sitä sietämään — jos se on toivottavaa ja mahdollista — niin tulen luoksesi. Mutta siihen saakka on parasta, ettet sinä koeta tulla luokseni.

Nämä ankarat sanat kaikuivat Tessin korvissa kuin kuolemantuomio. Hän näki selvään, millainen käsitys Angelilla oli hänestä: Angel ei voinut nähdä häntä muussa valossa kuin siinä, että hän oli hänet pahoin pettänyt. Mutta oliko hän sentään ansainnut kaiken tämän? Ei hän voinut ruveta vastaankaan väittämään. Hän toisti vain yksinkertaisesti Claren sanoja:

— Siihen saakka on parasta, etten minä koeta tulla luoksesi.

— Niin juuri.

— Saanko kirjottaa sinulle?

— Saat kyllä — jos sairastut tai tarvitset mitä tahansa. Toivon, ettei niin kävisi; niin että minä kenties kirjotan sinulle ensiksi.

— Hyväksyn ehtosi, Angel, sinähän parhaiten tiedät, minkä rangaistuksen minä ansaitsen, mutta — mutta — ethän toki tee sitä raskaammaksi kuin kantaa jaksan!

Sen enempää ei hän sanonutkaan. Jos Tess olisi ollut ovela, jos hän olisi käyttänyt naisten tavallisia temppuja, pyörtynyt, hyrskähtänyt hillittömään itkuun syrjäisellä maantiellä, niin kenties Clare ei olisi, jyrkistä tuumistaan huolimatta, häntä jättänyt. Mutta hänen kärsimysten murtama mielensä ei taipunut tämmöisiin temppuihin, ja niin hän itse edisti Angelin asiaa. Hänen alistumisensa kohtalon päätöksiin, mikä kenties oli ominaista koko D'Urbervillein perheelle, esti häntä koskettamasta moneen herkkään kieleen, jotka kukaties olisivat helähneet hänen hyväkseen.

Sitten puheltiin vain käytännöllisistä asioista. Clare antoi hänelle aika ison summan rahaa, jonka hän oli hankkinut pankistaan. Timantit, jotka testamentin määräyksen mukaan kuuluivat Tessille hänen elinaikansa, hän neuvoi tallettamaan pankkiin — hän lupasi ottaa sen tehtäväkseen — johon Tess myös mielellään suostui.

Kun nämä asiat oli selvitetty, niin Angel saattoi Tessin takaisin vaunuihin. Clare maksoi kyydistä ja ilmotti, mihin Tess oli kyydittävä. Sitten hän otti matkalaukkunsa ja sateenvarjonsa, ainoat tavarat, mitä hänellä oli mukanaan, heitti hänelle jäähyväiset, ja niin he erosivat.

Hevonen kiskoi vaunuja vastamäkeen, ja Clare katsoi niihin epämääräisesti toivoen, että Tess pistäisi päänsä ulos ikkunasta. Mutta Tessille ei johtunut tämä mieleenkään, ei hän olisi uskaltanut sitä tehdäkkään levätessään puoleksi tainnoksissa vaunujen nurkassa. Ja näin katosi Tess hänen nähtävistään, ja kun tuska kouristi hänen sydäntään, niin hän mutisi muuatta runosäettä, muuttaen sitä oman mielialansa mukaan:

"Jumala ei ole taivaassansa — vääryyttä täynnä on maa".

Tessin hävittyä mäen taa Clare kääntyi toisaannepäin ja läksi astelemaan omaa tietänsä käsittämättä, että hän vielä Tessiä rakasti.

38.

Kun Tess tuli Blackmoorin laaksoon ja synnyinseutu alkoi avautua hänen nähtäviinsä, niin hän tointui tainnoksistaan. Hänen mieleensä välähti ajatus: kuinka voisi hän astua vanhempainsa eteen?

Saavuttiin kylän laidassa olevalle portille. Portinavaaja oli ventovieras, ei sama vanha mies, joka tässä toimessa oli ollut monta vuotta ja joka oli Tessinkin tuntenut; ukko kai oli eronnut vuoden vaiheilla. Kun Tess ei ollut pitkään aikaan kuullut uutisia kotiseudultaan, niin hän kyseli portinvartijalta kuulumisia.

— Ei tänne juuri mitään kuulu, neiti, vastasi mies. Marlott on aina vain entisellään. Joitakin vanhuksia on kuollut. Niin, John Durbeyfieldin vanhin tytärhän se meni tällä viikolla naimisiin erään herrasmaanviljelijän kanssa; sulhanen oli niin ylhäinen, ettei kutsunut ketään morsiamen sukulaisia häihin, liian halpa-arvoisiksi katsoi. Ei mahtanut tietää, että Durbeyfieldkin on vanha aatelisherra, kuten nyt on saatu selville, vaikka hänen sukunsa on menettänyt omaisuutensa Rooman vallan aikaan. Siitä huolimatta parooni, joksi me nyt häntä nimitämme, vietti tyttärensä häitä parhaan mukaan: syötti ja juotti koko kylän, ja vaimonsa lauloi "Kirkkaassa Tilkassa" yhteentoista saakka illalla.

Vaikea oli Tessin tämän kuultuaan ajaa vaunuissa kimpsuineen kampsuineen kylän halki. Hän kysyi portinvahdilta, eikö hän saisi jättää kapineitaan tämän asuntoon vähäksi aikaa, ja kun tällä ei ollut mitään sitä vastaan, niin hän vei tavaransa mökkiin ja lähetti kyytimiehen pois. Syrjätietä hän sitten riensi kylään.

Nähdessään isänsä majan hän pysähtyi. Kuinka voisi hän astua sisään? Kotiväki varmaan tuumiskeli pirtissä, että hän oli pitkällä häämatkalla varakkaan miehensä kanssa, joka oli tekevä hänet onnelliseksi, kun hän olikin oven takana, ypö yksin, vailla muuta turvapaikkaa kuin isän maja.

Hän ei päässyt sisään aivan huomaamatta. Puutarhan aidan luona tapasi hänet muuan tyttö, hänen entinen koulutoverinsa. Kyseltyään kuinka Tess oli tänne tullut hän virkahti, kiinnittämättä huomiotaan Tessin alakuloiseen katseeseen:

— Mutta missä sinun suurisukuinen miehesi on, Tess?

Tess selitti hätäisesti hänen menneen jollekin asioimismatkalle, jonka perästä hän sanoi ystävälleen hyvästit ja riensi puutarhaan.

Hän kuuli äidin laulavan jossakin. Kohta hän näkikin hänet vääntämässä hurstia porstuassa. Ei huomannut äiti häntä, vaan lopetti työnsä ja meni sisään. Tess seurasi perästä.

Pesusoikko seisoi entisellä paikallaan, ja juuri kun äiti oli pistämäisillään kätensä suopavaahtoon, hän huomasi tulijan.

— Hyvänen aika — Tess? Lapseni! Luulin sinun olevan naimisissa, ihan tosi naimisissa tällä kertaa! Lähetimme hedelmäviiniä…

— Kyllä, äiti, naimisissa minä olenkin.

— Et vielä, kukaties?

— Olen, olen minä naimisissa.

— Naimisissa! Missä miehesi sitten on?

— Hän lähti matkoille joksikin aikaa.

— Lähti matkoille? Milloin teidät sitten vihittiin? Sinäkö päivänä kuin ilmotit?

— Niin, tiistaina.

— Ja tänään on lauantai, ja hän on jo matkoilla?

— Niin on.

— Mutta mitä tämä merkitsee? Sinullepa vasta mokomia miehiä sattuu!

— Äiti! — Tess kävi Joan Durbeyfieldin luo, laski päänsä hänen rinnoilleen ja puhkesi itkemään. — En tiedä kuinka sinulle kertoisin. Sinä sanoit minulle, etten saanut puhua hänelle mitään. Mutta minä puhuin hänelle, en voinut olla puhumatta, ja hän meni tiehensä.

— Voi, tyttö höpäkkö, tyttö höpäkkö! huudahti mrs Durbeyfield, räiskyttäen tulistuksissaan vettä itsensä ja Tessin päälle. — Voi kova lykky, että tämmöistä pitikin nähdä eläissään! Sanonpa vieläkin, että aika höpäkkö sinä olit.

Tess hyrskyi yhtenä kyyneltulvana; suru, jolle hän monena päivänä oli salpoja pannut, tulvahti nyt valloilleen.

— Tiedän, tiedän, tiedän minä sen! hän nyyhkytti. Mutta, äiti kulta, en minä sille mitään mahtanut! Hän oli niin hyvä, ja minusta tuntui häpeälliseltä pettää häntä. Jos — jos se olisi uudestaan tehtävä, niin tekisin samalla tavalla. En saattanut, en uskaltanut rikkoa häntä vastaan!

— Rikoit kuitenkin häntä vastaan mennessäsi hänen kanssansa naimisiin.

— Niin, niin, sepä juuri onnettomuuteni onkin! Luulin hänen saavan itsestäni laillisen eron, ellei hän tahtonut tekoani anteeksi antaa. Voi, jos tietäisitte, jos osapuilleenkaan tietäisitte, kuinka minä häntä rakastin, kuinka hartaasti minä halusin saada hänet omakseni ja millaisessa ahdistuksessa olin rakastaessani häntä ja toiselta puolen tahtoessani olla vilpitön häntä kohtaan.

Tess oli niin järkytetty, ettei hän voinut jatkaa, vaan voimatonna vaipui tuolille.

— No, no, tehty mi tehty! Vaan en ymmärrä miksi juuri minun lasteni pitää olla suurempia pölkkypäitä kuin muiden — mennä nyt lörpöttelemään mokomatakin asiaa, olisihan se ehtinyt sen tuonnempanakin kuulla.

Tässä mrs Durbeyfield hyrskähti itkemään säälistä itseään kohtaan.

— Ja mitähän se isäsikin sanoo, hän jatkoi. Ukko on jokikinen päivä istunut Rolliverissa ja "Kirkkaassa Tilkassa" ja puhunut häistä ja kuinka hänen sukunsa saavuttaisi jälleen entisen mahtavuutensa sinun kauttasi — ukko poloinen! Ja tämmöisen sopan olet sinä nyt laittanut! Herra hyvästi siunatkoon!

Ja kaiken hyvän lisäksi Tessin isä tuli pihaan samalla hetkellä. Ei hän kuitenkaan suoraa päätä astunut sisään. Mrs Durbeyfield lupasi itse kertoa hänelle pahat uutiset ja käski Tessin pysyä piilossa sen aikaa.

Ensimäisen pettymyksen puuskan ohi mentyä Joan Durbeyfield alkoi käsittää tätä asiaa samalla tavoin kuin hän oli käsittänyt tytön onnettomuuden, niinkuin hän olisi käsittänyt sateisen pyhäpäivän tai huonon perunavuoden — seikkana, joka oli tullut odottamatta ja jota ei voinut välttää, eikä minään varotuksena tai opetuksena.

Tess meni makuuhuoneeseen. Monta muutosta oli siellä tehty. Hänen vanha vuoteensa oli nyt kahden nuorimman lapsen hallussa. Hänelle ei ollut enää tilaa.

Hän saattoi kuulla, mitä alakerrassa tapahtui. Isä tuli sisään. Hänellä oli elävä kana kainalossa. Hän kävi nyt jalkaisin kaupungintorilla, koska hänen oli ollut pakko myydä toinen hevosensa. Kana kainalossa oli hän kulkenut aamusta asti ympäri kylää näyttääkseen ihmisille, että hän oli työssä ja touhussa, vaikka olipa kana kinttusiteissä maannut hyvänkin tunnin Rolliverin pöydän alla.

— Meillä oli tuolla puhe … alkoi Durbeyfield, jutellen seikkaperäisesti vaimolleen keskustelusta, joka kapakassa oli syntynyt papistosta sen johdosta, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin pappismiehen pojan kanssa.

— Niitä nimitettiin ennen vanhaan sir'eiksi, samoin kuin esi-isiäni, sanoi hän, vaikka nykyään heille ei anneta sen kummempaa arvonimeä kuin "herra pastori". — Kun Tess oli toivonut, ettei hänen avioliitostaan nostettaisi suurta höläkkää, ei Durbeyfield ollut tapahtumasta lähemmin kertonut. Hän toivoi, että Tess peruuttaisi kieltonsa ja antaisi tarkempia tietoja miehestään. Vielä hän ehdotti, että nuori pariskunta ottaisi nimekseen D'Urberville, koska se oli parempi kuin Tessin miehen nimi. Sitten hän kysyi, oliko Tessiltä tullut tänään kirjettä.

Mrs Durbeyfield vastasi, että kirjettä ei ollut tullut, mutta Tess oli tullut itse. Ukko kävi ylen jörölle päälle kuultuaan uudesta kolauksesta, ryypyn ilostava vaikutus hävisi tuota pikaa. Häntä harmitti mitä ihmiset siitä sanoisivat, itse onnettomuus ei häneen suuresti koskenut.

— No, tämmöinenkö se olikin lorun loppu! sanoi parooni John. Tiedäthän että minulla on Kingsberin kirkon alla sukuhauta yhtä iso kuin Jollardin hovin olutkellari ja siellä kymmenittäin luurankoja, joilla ei historiassa vertaa! Arveleppas mitä ystäväni Rolliverissa ja "Kirkkaassa Tilkassa" nyt sanovat! Nauravathan ne pahukset, kikattavat ja toisiaan kylkeen pukkivat sanoen: — Vai tällä tavalla se tyttärenne pääsikin suuriin naimisiin, vai tällä tavalla te kohoatte yhtä mahtaviksi kuin esi-isänne kuningas Normannin aikana! Johan nyt! — Ei, se on jo liian paljon, minä lopetan itseni, hävitän arvonimeni ja kaikki — en kestä tätä kauempaa! Mutta pakkohan sen miehen on pitää hänet, kun kerran on naimisissa, vai mitä?

— Niin on, mutta Tess ei tahdo häntä pakottaa.

— Tokkohan se miehen ketale lie mennytkään hänen kanssaan naimisiin?
Kunhan ei olisi samanlaista kuin ensi kerrallakin…?

Poloinen Tess, hän kuuli jo tarpeekseen, ei sietänyt enempää. Tympäisevältä tuntui täällä olo, kun vanhempansakin hänen sanojaan epäilivät. Omituisia olivat kohtalon oikut! Jos isä epäili hänen sanojaan, niin mitä sitten naapurit ja tuttavat? Kotona ei hän voinut kovin kauan viipyä!

Niin päätti hän olla kotona vain muutamia päiviä. Eräänä päivänä tuli Clarelta kirje, jossa hän lyhyesti ilmotti lähteneensä Pohjois-Englantiin katsomaan muuatta maatilaa. Tess sai tästä aiheen lähteäkseen pois kotoa, muka miehensä luo ja antaakseen vanhempainsa jäädä siihen luuloon, ettei epäsopu ollutkaan sen vaarallisempaa laatua. Ja osottaakseen, kuinka hyvä miehensä oli hänelle ollut, hän antoi äidilleen viisikolmatta puntaa niistä viidestäkymmenestä, jotka Angel oli hänelle lahjottanut. Sitä paitsi hän tahtoi näyttää, että Angel Claren vaimo kyllä saattoi tuommoisia summia luovuttaa. — Olkoon se vähäisenä palkkiona vaivoista ja nöyryytyksistä, joita olen teille viime vuosina tuottanut, hän sanoi. — Ja saatuaan näin arvokkuutensa säilymään hän läksi.

Paroonin talossa elettiin tämän perästä sangen huoletonta ja vilkasta elämää Tessin runsaan lahjan avulla, ja äiti sanoi, jopa uskoi itsekin, ettei nuorten pikku riita ollut sen pahempi, itsestään se painuisi, sillä eiväthän he voineet elää ilman toisiaan.

39.

Kolme viikkoa häiden perästä Clare käveli mäkeä alas Emminsterin pappilaa kohti. Mitä alemmaksi hän laskeutui sitä korkeammalle kohosi kirkon torni iltataivasta kohti, ikäänkuin udellakseen, miksi hän nyt saapui. Hän kulki kuin haamu, omain askeltenkin kapse kiusasi häntä.

Elämä esiintyi nyt hänelle toisessa valossa. Ennen hän oli kulkenut ikäänkuin ajatusten ja unelmien maailmassa; nyt hän luuli katselevansa ihmisiä kokeneen miehen silmällä, vaikkei hän oikeastaan vielä sitä ollut.

Ensimäisinä viikkoina häittensä jälkeen hän oli koneellisesti koettanut suorittaa loppuun maataloussuunnitelmiaan, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut ja tavalla, jota kaikkien aikain viisaat miehet ovat neuvoneet surun päivien varalle. "Pääasia on, ettei anna sielun rauhan häiriytyä", oli suuri pakanallinen siveydenopettaja sanonut. Samaa mieltä oli Clarekin. Mutta hänen rauhansa oli häiriytynyt. "Älköön sydämenne olko raskautettu eikä pelonalainen", oli nazarealainen lausunut. Juuri samaa Clarekin ajatteli, mutta hänen sydämensä oli raskas. Kernaasti olisi hän nyt tahtonut tavata nuo kaksi suurta ajattelijaa, puhuakseen heille kuin ihminen kanssa-ihmiselleen ja pyytääkseen heitä neuvomaan hänelle menettelytapansa!

Hänen surunsa muuttui vähitellen juroksi välinpitämättömyydeksi, kunnes hän lopulta kuvaili katselevansa elämäänsä syrjäisen henkilön tehottomalla mielenkiinnolla.

Hän oli katkerasti vakuutettu siitä, että koko tämä kurjuus johtui Tessin syntyperästä, siitä että hän sattui olemaan D'Urberville. Kuultuaan Tessin olevan tämän kuihtuneen suvun jälkeläisiä eikä syvien rivien tyttäriä, kuten hän hartaasti oli uneksinut, niin miksei hän ollut lujamielisesti hylännyt häntä, pysyen periaatteilleen uskollisena? Tähän vei hänet periaatteista luopuminen, ja ansaittu oli hänen rangaistuksensa.

Hän oli alakuloinen ja levoton, ja levottomuus lisääntyi päivä päivältä. Entä jos hän olikin kohdellut Tessiä pahoin? Hän söi tietämättä syömisestään, joi maistamatta. Hetkien verkalleen vieriessä ja tekojensa vaikuttimien astuessa nähtäviin hän havaitsi, kuinka erottamattomasti Tessin kuva yhtyi kaikkiin hänen tuumiinsa, sanoihinsa ja töihinsä.

Samoillessaan ympäri maata hän oli jonkun pikku kaupungin laidassa huomannut kirjavan taulun, jossa ilmotettiin Brasilian tarjoavan siirtolaismaanviljelijöille tavattomia etuja. Maata oli siellä saatavana pilkkahinnalla. Brasilia viehätti häntä uutuudellaan aika lailla. Siellä voisi Tess yhtyä häneen jälleen, uudessa maassa ja uusissa oloissa ei mikään estäisi heitä elämästä yhdessä. Sanalla sanoen, hänet valtasi kova halu lähteä Brasiliaan, varsinkin kun sinne matkustettiin juuri tähän aikaan vuotta.

Nämä tuumat mielessä hän palasi Emminsteriin kertoakseen vanhemmilleen suunnitelmistaan ja selittääkseen niin hyvin kuin taisi, miksi hän tuli ilman Tessiä, sillä oikeata syytä ei hän päättänyt koskaan ilmaista.

Kun Clare saapui pappilaan, niin uusi kuu paistoi hänen kasvoilleen, samoin kuin täysi kuu oli paistanut tuona yönä, jona hän kantoi käsivarsillaan vaimonsa munkkien kalmistoon. Mutta nyt hän näytti riutuneemmalta.

Clare ei ollut edeltäpäin ilmottanut tulostaan, jonka vuoksi hänen saapumisensa oli kotiväelle suuri yllätys. Isä ja äiti istuivat arkihuoneessa, mutta veljet eivät olleet kotona. Angel astui sisään ja sulki oven hiljaa jälkeensä.

— Mutta — missä on vaimosi, rakas Angel? huudahti hänen äitinsä.
Sinäpä vasta hämmästytit meitä!

— Hän on jonkun aikaa äitinsä luona. Tulin vain kiireimmältään pistäytymään täällä, koska olen päättänyt lähteä Brasiliaan.

— Brasiliaan! Roomalaiskatolilaisiahan siellä ovat kaikki ihmiset!

— Ovatko? En ole tuota tullut ajatelleeksi. Mutta eipä tämä ikävä uutinenkaan voinut jäähdyttää vanhempain mielenkiintoa poikansa naima-asioihin.

— Saimme kolme viikkoa sitten lyhyen tiedonannon, että häät on pidetty, sanoi äiti, ja isäsi lähetti vaimollesi kummimummosi lahjan, kuten tiedät. Tietysti oli parempi, ettei meistä kukaan ollut läsnä, varsinkin kun tahdoit viettää häät meijerissä etkä hänen kotonaan, missä se sitten lieneekään. Kovinhan sinun olosi olisi tuntunut tukalalta, eikä meilläkään olisi iloa ollut. Veljesi olivat aivan samaa mieltä kuin mekin. Kun se nyt on tehty, niin emme valita, etenkin, jos hän sopii sinulle kumppaniksi elämäntehtävään, jonka olet itsellesi valinnut, hyläten evankeliuminjulistajan kutsumuksen. Mutta kaikissa tapauksissa olisin suonut nähneeni hänet ennen, Angel, tai kuulleeni hieman enemmän hänestä. Emme lähettäneet teille mitään häälahjaa, kun emme tienneet, mikä häntä parhaiten miellyttäisi, mutta ymmärräthän toki, että aijomme antaa sen vähän tuonnempana. Rakas poikani, emmehän me ole katkeralla mielellä sinua kohtaan, mutta olemme katsoneet parhaimmaksi olla osottamatta ystävällisyyttämme vaimollesi, ennenkuin olemme hänet nähneet. Etkä sinä tuonutkaan häntä tullessasi! Omituiselta se tuntuu. Mitä on tapahtunut?

Hän vastasi, että he olivat pitäneet parhaimpana järjestää asiat niin, että Tess meni kotiinsa siksi aikaa kuin hän kävi vanhempainsa luona.

— Saatanhan sen teille sanoa, rakas äiti, jatkoi hän. Tarkotukseni oli, ettei hän tulisi tähän taloon, ennenkuin voisi esiintyä täysin luontevasti. Tämän Brasilian-tuumani olen vastikään saanut päähäni. Jos tulee lähtö, ei hän tietysti voi seurata minua tällä ensi matkalla. Hän jää äitinsä luo, kunnes minä palaan.

— Enkö minä saa häntä nähdä ennen lähtöäsi?

Angel pelkäsi, ettei se käynyt päinsä. Hän palaisi kyllä vuoden perästä, jos matkustaisi heti, ja sitten he saisivat nähdä Tessin, ennenkuin hän läksisi pois toisen kerran — hänen kanssansa.

Kiireisesti laitettu illallinen oli pöydällä, ja syödessään Clare selitteli lähemmin suunnitelmiaan. Mutta äiti oli yhä pettyneellä mielellä. Into, jolla Angel viime kerralla oli puhunut Tessistä, oli herättänyt hänessä myötätuntoisuutta; hän oli jo alkanut kuvailla mielessään, että Nazaretistakin saattoi tulla jotain hyvää — ihastuttava nainen Talbothaysin meijeristä. Hänen silmänsä tähystivät poikaa, kun tämä söi.

— Mutta etköhän voisi kuvailla, millainen hän on? Varmasti hän on kaunis, Angel?

— Siitä ei ole epäilemistäkään, tämä vastasi innolla, mikä oli omansa peittämään hänen katkeruuttaan.

— Ja että hän on puhdas ja siveä, sitä ei tarvitse kysyäkkään?

— Tietysti hän on puhdas ja siveä.

— Jo nyt näenkin hänet edessäni. Sinä sanoit tuonnottain, että hän on hienopiirteinen: hänellä on pehmeät, punaiset huulet kuin Cupidon jousi, mustat silmäripset ja kulmakarvat, tavattoman vahva palmikko ja suuret punasinervänmustat silmät.

— Niin sanoin, äiti hyvä.

— Näen hänet varsin hyvin. Ja niin syrjässä eläen hän tuskin on nähnyt ketään nuorta herrasmiestä, ennenkuin sinut näki?

— Tuskinpa vain.

— Sinä olit siis hänen ensi lempensä?

— Tietysti.

— Onpa huonompiakin vaimoja kuin nuo yksinkertaiset, hempeät, tanakat maalaistytöt. Tosin olisin toivonut — mutta koska poikani antautuu maanviljelijäksi, niin varsin luonnollistahan on, että hänen vaimonsa on tottunut maaelämään.

Isä ei niin paljon udellut, mutta kun raamatuntunti oli käsissä — heillä oli tapana lukea joku luku raamatusta ennen iltarukousta — niin hän sanoi vaimolleen:

— Koska Angel on kotona, niin sopii mielestäni lukea kolmaskymmenesensimäinen luku Sananlaskuja sen luvun asemesta, joka muutoin järjestyksessä olisi seurannut.

— Niin kyllä, vastasi mrs Clare. Kuningas Lemuelin sanat. (Hän tunsi raamatun yhtä hyvin kuin miehensä.) — Rakas poikani, isäsi lukee meille luvun, jossa siveätä vaimoa ylistetään. Osaamme tietysti sanomattakin sovittaa sanat poissa olevaan. Suojelkoon Herra häntä kaikilla hänen teillänsä!

Claren kurkku tuntui tukkeutuvan. Kaksi vanhaa palvelijaa astui sisään, jonka perästä isä alkoi lukea: "Kuka voi löytää toimellisen vaimon? Sillä hän on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt. Hän nousee yöllä ja antaa perheellensä ruokaa ja piioillensa heidän osansa. Hän vyöttää kupeensa väkevyydellä ja vahvistaa käsivartensa. Hän näkee askareensa hyödyllisiksi: hänen kynttiläänsä ei sammuteta yöllä. Hän katselee kurkistellen, kuinka hänen huoneessansa kaikki asiat ovat, ja ei syö laiskuudessa leipäänsä. Hänen poikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi, hänen miehensä kiittää häntä (sanoen): moni tytär käyttää itsensä kauniisti; mutta sinä käyt ylitse heidän kaikkein."

Kun rukoushetki oli päättynyt, niin äiti sanoi: — Ajattelin koko ajan kuinka hyvin isäsi lukemat sanat sopivat morsiameesi. Näet, että toimelias vaimo on paras, ei laiskuri eikä hieno hempula, vaan se, joka antaa käsiensä, päänsä ja sydämensä tehdä työtä toisten hyväksi. "Hänen poikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi, hänen miehensä kiittää häntä: moni tytär käyttää itsensä kauniisti, mutta hän käy ylitse heidän kaikkein." Kunpa olisin hänet nähnyt, Angel! Koska hän on puhdas ja siveä, niin en häneltä muuta olisi kaivannutkaan.

Clare ei kestänyt tätä kauempaa. Hänen silmänsä olivat kyynelissä, jotka loistivat kuin sula lyijy. Hän toivotti kiireisesti hyvää yötä noille hurskaille, yksinkertaisille ihmisille, joita hän niin suuresti rakasti ja jotka eivät tunteneet perkelettä, maailmaa ja lihaa omassa sydämessään. Hän meni huoneeseensa.

Äiti seurasi häntä ja koputti hänen ovelleen. Clare avasi sen ja huomasi äitinsä seisovan siinä huolestuneen näköisenä.

— Angel, hän kysyi, eiköhän jotain ole hullusti, kun sinä näin pian lähdet matkaan? Sinä näytät kovin oudolta.

— Saatanpa näyttää, äiti, vastasi hän.

— Koskeeko asia häntä? Poikani, tunnen, että välillänne on jotain erikoista. Oletteko riitaantuneet näiden kolmen viikon aikana?

— Emme ole oikeastaan riitaantuneet, hän sanoi. Olemme olleet vain eri mieltä —

— Angel, ei kai hänen entisissä vaiheissaan ole mitään arveluttavaa kohtaa?

Äidin vaistolla hän oli koskettanut pojan arimpaan paikkaan; hän oli lukenut Angelin onnettomuuden hänen huolestuneista kasvoistaan.

— Hän on tahraton, vastasi poika. Vaikka ijankaikkinen helvetti olisi hänet perinyt, niin saman valheen hän ehdottomasti olisi singahuttanut.

— Muusta ei ole väliäkään. Tuskinpa mikään vetää puhtaudessa vertoja viattomalle maalaistytölle. Joskin hän alussa saattaa käytöstavallaan loukata hienotuntoisuuttasi, niin pian sinä kuitenkin hänet mieleiseksesi opetat.

Tässä sokeassa jalomielisyydessä oli purevata ivaa ja se saattoi Claren huomaamaan, että hän oli avioliittonsa kautta tuhonnut yhteiskunnallisen asemansa, jota hän ennen ei ollut tullut ajatelleeksi. Omasta puolestaan ei hän kyllä suurin asemastaan välittänyt, mutta vanhempainsa ja veljiensä vuoksi olisi hän tahtonut tehdä sen ainakin arvossa pidettäväksi. Ja kun hän nyt katseli kynttilän liekkiä, niin se tuntui äänettömästi huomauttavan hänelle, että sen oli määrä loistaa järkeville ihmisille ja että narrin kasvojen valaiseminen oli siitä vastenmielistä.

Hieman tyynnyttyään hän tunsi vihaavansa poloista vaimoaan siitä, että tämä oli saattanut hänet asemaan, joka pakotti hänet pettämään vanhempiaan. Hän melkein puheli hänelle vihoissaan, aivan kuin vaimo olisi ollut samassa huoneessa. Mutta sitten hän oli kuulevinaan hänen leppoisen, suostuttelevan äänensä, oli tuntevinaan, kuinka hänen sametinpehmoiset huulensa koskettivat hänen otsaansa, luuli tuntevansa hänen lämpimän hengityksensä.

Tänä samana yönä hänen vaimonsa ajatteli, kuinka suuri ja hyvä hänen miehensä oli. Mutta heidän kummankin yläpuolella häilyi synkempi varjo kuin minkä Angel Clare näki, nimittäin hänen oman luontonsa rajaviivat. Sillä huolimatta näennäisestä itsenäisyydestään, oli hän muutamissa suhteissa tapojen ja sovinnaisuuden orja. Ei kukaan profeetta ollut sanonut hänelle, eikä hänessä itsessään ollut niin paljoa profeettaa, että olisi sen tehnyt, että hänen vaimonsa ansaitsi parhaiten kuningas Lemuelin ylistyksen, sillä hän inhosi pahaa yhtä paljon kuin kuka tahansa, eikä hänen siveellistä arvoaan ollut mitattava sen mukaan, mitä hänelle oli tapahtunut, vaan mitä hän oli itse tahtonut ja tehnyt. Ja sitä paitsi joutuu läheinen olento aina kärsimään sellaisissa tapauksissa, koska ei mikään ole verhoamassa sen surkeutta; kun taas kaukainen hämärä olento joutuu kunnioitetuksi, sillä etäisyys muuttaa sen tahrat tekohyveiksi. Clare pani painoa siihen, mitä Tess ei ollut; näin hän jätti ottamatta huomioon mitä hän oli ja unohti että vaillinainen voi merkitä enemmän kuin kokonainen.

40.

Aamiaista syödessä tarinoitiin Brasiliasta, ja kaikki kokivat toivehikkaalla mielellä katsella Claren suunnitelmia, vaikkapa tiesivätkin muutamain työmiesten käyneen tuossa maassa ja palanneen sieltä samana vuonna.

Sitten Angel läksi kaupungille toimittamaan asioitaan, kävi pankissakin ja otti kaikki sinne tallettamansa rahat. Paluumatkallaan hän tapasi Mercy Chantin kirkon kohdalla, jonka seinistä hän näytti aina pistäyvänkin ulos, milloin Clare kulki ohi. Hänellä oli sylissään kantamus raamattuja, ja semmoinen oli hänen elämänkatsomuksensa, että muille ihmisille sydämen tuskia tuottavat tapaukset lehauttivat autuaallisen hymyn hänen huulilleen.

Hän oli jo kuullut Claren matkatuumista ja kehui niitä vallan erinomaisiksi.

— Saattaapa kyllä olla mainio yritys, vastasi Clare. Mutta rakas Mercy, elämä siellä on mennyttä kalua. Eikö liene parempi mennä luostariin.

— Luostariin! Mitä sinä sanotkaan?

— Kuinka niin?

— Mies poloinen — munkkihan täytyy olla, jos mieli päästä luostariin, ja luonnollisesti roomalaiskatolinen.

— Ja katolinusko on synti, ja synti kadotus! Jopa olenkin huonoilla jälillä.

— Minä olen ylpeä, että olen protestantti, sanoi tyttö ankarasti.

Silloin Clare tuntui joutuvan pahan hengen valtaan ja alkoi ladella Mercylle mitä vääräuskoisimpia ajatuksia. Hän nauraa hohotti tytölle vasten naamaa nähdessään, kuinka kauhistunut hän oli, mutta lakkasi nauramasta huomatessaan Mercyn olevan kovin huolissaan hänen tähtensä.

— Rakas Mercy, hän sanoi, suo anteeksi, taidan menettää järkeni.

Samaa Mercykin ajatteli, ja niin he erosivat. Clare palasi kotiinsa talletettuaan Tessin timantit pankkiin, kunnes paremmat päivät koittaisivat. Sitä paitsi hän jätti pankkiin kolmekymmentä puntaa lähetettäväksi Tessille milloin hän pyytäisi ja kirjotti siitä Tessille, osottaen kirjeensä Blackmoorin laaksoon. Tämän summan ynnä aikaisemmin antamansa viisikymmentä puntaa hän toivoi riittävän hänen tarpeihinsa, varsinkin kun hän oli pyytänyt Tessiä päinvastaisessa tapauksessa kääntymään hänen isänsä puoleen.

Hän piti parhaana olla ilmottamatta vanhemmilleen Tessin osotetta, ja kun näillä ei ollut aavistustakaan, mitä nuorten välillä oli tapahtunut, niin eivät he sitä pyytäneetkään. Samana päivänä hän läksi vanhempainsa luota, sillä hän tahtoi suoriutua joutuin asioistansa.

Yksi asia oli hänen vielä toimitettava ennen matkalle lähtöään, hänen oli käytävä Wellbridgessa maksamassa asunnon vuokra siltä ajalta, minkä hän Tessin kanssa oli siellä oleskellut, jättämässä avain isännälle ja ottamassa pois jälelle jääneet kapineet.

Tämän katon alla oli häntä elämänsä suurin suru kohdannut. Mutta kuitenkin, kun hän avasi oven ja astui sisään, välähti hänen mieleensä suloisia muistoja: hän muisti kuinka he olivat iloisina saapuneet sinne tuona iltana, kuinka hauskalta oli tuntunut olla lähellä häntä, kuinka he olivat syöneet ensi kerran yhdessä ja istuneet käsi kädessä pesävalkean ääressä!

Isäntä ja emäntä olivat ulkotöillä Claren tullessa, ja hän sai olla vähän aikaa yksin huoneessa. Hänen povessaan väreili tunteita, joita hän ei juuri ollut odottanut, ja niiden vallassa hän meni Tessin makuuhuoneeseen, joka ei koskaan ollut hänen makuuhuoneenaan. Vuode oli viehättävästi järjestetty, ihan siltä jäleltä kuin Tess oli sen lähtöaamuna laittanut. Mistelinoksa riippui vielä entisellä paikallaan. Oli se kuitenkin jo vähän kuihtunut. Angel otti sen ja heitti sen uuniin.

Siinä seistessään häntä rupesi ensi kerran epäilyttämään, oliko hän menetellyt viisaasti, vielä vähemmin jalomielisesti. Mutta eikö häntä oltu kauheasti petetty? Näiden ristiriitaisten tunteiden murjomana hän heittäysi polvilleen vuoteen viereen ja kyyneleitä herahti hänen silmiinsä.

— Oi, Tess, jos vain olisit puhunut minulle ennemmin, niin olisin antanut sinulle anteeksi, hän mutisi.

Kuullessaan askeleita alhaalta hän nousi ja meni portaille. Alhaalla seisoi muuan nainen; hän käänsi päätänsä, ja Angel näki, että se oli kalpea, mustasilmä Izz Huett.

— Mr Clare, hän sanoi, läksin tervehtimään teitä ja mrs Clarea ja kysymään voitteko hyvin.

Tämä oli tyttö, jonka salaisuuden hän oli arvannut, mutta joka ei tiennyt hänen salaisuuttaan, rehti tyttö, joka rakasti häntä — josta olisi tullut yhtä hyvä, melkein yhtä hyvä maamiehen vaimo kuin Tessistä.

— Olen täällä yksin, sanoi Clare, emme asu enää täällä. — Hän selitti millä asialla hän oli ja kysyi:

— Mitä tietä sinä menet kotiin, Izz?

— En minä mene Talbothaysiin, vastasi hän, kotini ei ole enää siellä.

— Miksikä ei?

Izz katseli maahan.

— Siellä tuntui niin tyhjältä ja ikävältä, että läksin pois. Tuota tietä minä menen, hän sanoi viitaten tielle päin, jota Clarenkin oli mentävä.

— Ka, joko sinä lähdet? Pääset minun kyydissäni vähän matkaa.

Hänen kalpeille kasvoillensa kohosi heleä puna.

— Kiitoksia paljon, mr Clare.

Kohta hän tapasi isännänkin ja selvitti asiansa hänen kanssaan. Sitten molemmat nousivat vaunuihin.

— Minä lähden pitkälle matkalle, Izz, hän sanoi ajaessaan. Aijon käydä
Brasiliassa.

— Mitä mrs Clare niin pitkästä matkasta arvelee? kysyi Izz.

— Ei hän lähde vielä mukaan, vasta jonkun vuoden kuluttua. Minä menen tutkimaan oloja, katsomaan miltä elämä sillä puolen maailmaa näyttää.

Ajoivat kotvan matkaa mitään virkkamatta.

— Kuinka toiset voivat? kysyi Clare viimein. Kuinka Retty jaksaa?

— Kun hänet viimeksi tapasin, oli hän kovin oudon näköinen. Hän oli laihtunut, kasvot olivat aivan kuopalla — eikö kuihtune koko tyttö! Ei häneen kukaan enää rakastu, sanoi Izz hajamielisenä.

— Entä Marian?

Izz hiljensi ääntänsä.

— Marian juo.

— Mitä ihmeitä!

— Niin tekee. Meijerimies käski hänet pois työstään.

— Entä sinä?

— En minä juo enkä ole sairaskaan. Mutta — laulamisesta ei tule mitään aamuisin.

— Miksei? Ennenhän sinä heläyttelit koko somasti lempilaulujasi aamulypsyllä.

— Niin kyllä. Laulelin siihen aikaan kun te tulitte Talbothaysiin, vaan en sen perästä.

— Miksi se siihen lakkasi?

Izz loi mustat, säihkyvät silmänsä häneen vastauksen asemesta.

— Izz, ymmärrän sinua, hän sanoi vaipuen ajatuksiinsa. Ajatteles, jos olisin sinua pyytänyt vaimokseni!

— Jos olisitte pyytänyt, niin omanne olisin ollut ja olisittepa saanut vaimon, joka teitä rakasti.

— Aivanko todella?

— Niin totta kuin tämä päivä, sanoi hän hiljaa. Hyvä Jumala, ettekö sitä koskaan arvannut?

He tulivat paikalle, josta tie poikkesi erääseen kylään.

— Minun pitää tässä erota. Asun tuolla kylässä, sanoi Izz äkkiä oltuaan vaiti siitä saakka kuin oli tehnyt tunnustuksensa.

Clare seisautti hevosen. Hän oli suuttunut kohtaloonsa ja karvas oli hänen mielensä yhteiskunnallisia sääntöjä vastaan, sillä nehän olivat ahdistaneet hänet umpikujaan, josta ei päässyt kunnialla yli ei ympäri. Miksei kostaisi yhteiskunnalle järjestämällä asiansa oman mielensä mukaan, sen sijaan että taipui suutelemaan sovinnaisuuden ruoskaa?

— Menen yksin Brasiliaan, Izz, hän sanoi. Olen eronnut vaimostani persoonallisista syistä enkä matkan takia. Saattaa käydä niinkin, ettemme enää koskaan elä yhdessä. Kenties en voi sinua rakastaa, mutta — etkö tahdo tulla mukaani hänen sijastaan?

— Ihanko todella te minua pyydätte?

— Ihan. Minua on kohdeltu siksi pahoin, että olen huojennuksen tarpeessa. Ja sinä ainakin rakastat minua omaa voittoa pyytämättä.

— No hyvä — minä tulen mukaanne, sanoi Izz hetken vaijettuaan.

— Tuletko? Tiedätkö mitä se merkitsee?

— Merkitsee, että saan olla kanssanne sen ajan minkä siellä viivytte — siihen olenkin tyytyväinen.

— Muista, ettet nyt enää voi luottaa minuun moraalisessa suhteessa. Mutta minun on kuitenkin huomautettava, että tämmöistä tekoa sivistys pitää vääränä, — ainakin länsimainen sivistys.

— Siitä en välitä, eikä siitä välitä kukaan nainen, joka on epätoivon vallassa, eikähän muuta keinoa olekkaan.

— Istu sitten siinä äläkä laskeudu alas.

Hän ajoi tienhaaran ohi, kilometrin, pari, osottamatta hellempiä tunteita.

— Rakastatko minua, Izz, rakastatko minua täydestä sydämestä? kysyi hän äkkiä.

— Rakastan — olenhan jo sanonut. Rakastin teitä koko ajan, minkä olimme yhdessä Talbothaysissa.

— Enemmän kuin Tess?

Hän pudisti päätänsä.

— En, mutisi hän, en enempää kuin hän.

— Mikset?

— Koska kukaan ei voi sinua rakastaa enemmän kuin Tess… Hän olisi antanut henkensä sinun puolestasi. Minä en voi enempää tehdä.

Izz Huettilla olisi ollut tilaisuus vahingoittaa kilpailijaansa, mutta Tess oli saanut hienommalla luonteellaan semmoisen vallan hänessä, että hänen oli pakko puhua totta.

Clare oli vaiti. Hänen sydäntänsä kouristi kuullessaan nämä suorat sanat siltä taholta, mistä hän kaikkein vähimmin oli niitä odottanut. Hänen kurkkuaan kangersi omituisesti, ja myötäänsä kaikui hänen korvissaan sanat: — Hän olisi antanut henkensä sinun puolestasi. Minä en voi enempää tehdä.

— Unohtakaamme mieletön puheemme, Izz, hän sanoi kääntäen äkkiä hevosensa. En tiennyt mitä puhuin. Minä vien sinut jälleen tienhaaraan.

— Siinäkö palkka rehellisyydestäni! Kuinka kestän tätä?

Izz Huett hyrskähti rajusti itkemään lyöden otsaansa, kun hänelle selvisi mitä oli tapahtunut.

— Kadutko sinä tätä vähäistä oikeuden osotusta poissaolevaa kohtaan?
Oi, Izz, älä turmele sitä katumalla!

Izz rauhottui vähitellen.

— Enpä niinäkään tainnut tietää, mitä sanoin suostuessani ehdotukseenne. Toivoin semmoista — mikä ei koskaan voi tapahtua.

— Koska minulla jo on vaimo, joka minua rakastaa.

— Niin, niin, niin teillä on.

He olivat kohta tienhaarassa, jonka ohi puoli tuntia sitten olivat ajaneet, ja Izz hyppäsi alas vaunuista.

— Izz — unohdahan hetkellinen kevytmielisyyteni! huudahti Clare.
Menettelin niin varomattomasti, niin ajattelemattomasti!

— Unohtaisin? En koskaan, en koskaan! Ei se minusta ollut kevytmielisyyttä.

Clare tunsi, kuinka täydelleen hän ansaitsi näissä tuskallisissa sanoissa piilevän nuhteen ja sanomattoman tuskan vallassa hän hypähti maahan, tarttuen tytön käteen.

— Eroammehan joka tapauksessa ystävinä? Et tiedä mitä minun on ollut kestettävä.

Hän oli todella jalomielinen tyttö eikä tehnyt erohetkeä karvaammaksi.

— Minä annan anteeksi, hän sanoi.

— Ja nyt, Izz, virkkoi Clare niin vakavasti kuin suinkin, pyydän sinua sanomaan Marianille, kun hänet ensi kerran tapaat, että hänen on oltava kelpo nainen eikä hulluteltava joutavaa. Lupaa se ja sano Rettylle, että maailmassa on minua parempia ja arvokkaampia miehiä, että hänen minun tähteni on meneteltävä oikein ja järkevästi — pane mieleesi sanat — oikein ja järkevästi. Ja sinä, Izz, olet vilpittömillä sanoillasi pelastanut minut pahimmasta petoksesta. Naiset saattavat olla huonoja, mutta niin huonoja kuin miehet eivät he ole näissä asioissa! Jo tästäkin syystä en koskaan sinua unohda. Ole aina hyvä ja vilpitön tyttö niinkuin tähänkin asti, äläkä ajattele minua kelvottomana rakastajana, vaan uskollisena ystävänä. Lupaa se!

Izz lupasi.

— Taivas teitä siunatkoon ja varjelkoon! Hyvästi!

Clare läksi ajamaan, mutta tuskin oli hän näkymättömissä, kun Izz heittäytyi ojan reunalle tärisyttävän tuskan kouristamana, ja kun hän iltamyöhällä palasi äitinsä luo, olivat hänen kasvonsa luonnottoman jäykät. Ei kukaan saanut tietää, miten hän oli tuon illan viettänyt.

Tuskalliset ajatukset ahdistivat Clareakin. Mutta hän ei surrut Izz Huettin takia. Sinä iltana ei pitänyt paljoa, ettei hän keskeyttänyt matkaansa lähimmälle rautatieasemalle ja ajanut Tessin luo.

Häntä ei estänyt lähtemästä Tessin luonteen halveksiminen eikä epäilys siitä, millä tunteilla Tess häntä ajatteli. Ei, syynä oli se, että kaikki oli kuitenkin samalla kannalla kuin ennenkin, vaikkapa Tess häntä rakastikin, kuten Izz oli vakuuttanut. Jos hän oli ollut oikeassa ennen, niin oikeassa oli hän nytkin. Mikään ei saanut häntä luopumaan suunnasta, jota hän oli päättänyt kulkea. Voisihan hän pian palata Tessin luo, jos se tuntui välttämättömältä.

Hän matkusti yöjunassa Lontooseen ja puristi viittä päivää myöhemmin veljiensä kättä jäähyväisiksi laivarannassa.

41.

Siirtykäämme nyt ajassa vähän eteenpäin, seuraavaan lokakuuhun, siis enemmän kuin kahdeksan kuukautta siitä, kun Clare ja Tess erosivat.

Tapaamme viimeksimainitun varsin toisenlaisissa oloissa. Morsiamen asemesta, jonka matkalaukkuja ja lippaita muut kantavat, näemme yksinäisen naisen, joka itse raastaa korejaan ja myttyjään, aivan niinkuin ennen naimisiin menoaan. Eikä hänellä ole niistä rahoista, joita miehensä hänelle niin auliilla kädellä antoi, mitään jälellä.

Lähdettyään vanhempainsa luota Marlottista hän oli ollut kevään ja kesän keveissä töissä, työskennellen pisimmän ajan Port Bredyn meijerissä, joka oli yhtä etäällä hänen kotiseudustaan kuin Talbothaysin meijeristä. Hän piti parempana menetellä näin kuin elää miehensä kustannuksella.

Henkisesti hän oli aivan seisahdustilassa; koneellinen työ oli omansa sitä lisäämään. Hänen ajatuksensa olivat toisessa meijerissä, toisessa ajassa, ja muistissaan hän eli siellä rakastettunsa parissa. Siellä oli ollut mies, joka samassa tuokiossa kun hän ojensi kätensä pitääkseen häntä kiinni, oli hävinnyt kuin unikuva.

Meijerissä oli työtä ainoastaan siihen saakka kuin maidonsaanti alkoi vähetä, hänellä näet ei ollut vakituista paikkaa, kuten Talbothaysissa. Mutta leikkuuaika oli sen sijaan käsissä; niinpä hänen tarvitsi vain siirtyä leikkuumaalle saadakseen työtä yllinkyllin.

Claren antamista rahoista hän oli käyttänyt vain tuiki vähän, lukuunottamatta viittäkolmatta puntaa, jotka oli vanhemmilleen antanut. Mutta ilmat muuttuivat sateisiksi, jolloin hänen oli pakko turvautua kultarahoihinsa.

Ylen raskaalta tuntui erota niistä. Angel oli pistänyt ne hänen käteensä; uusia ja kirkkaita ne olivat, vastikään pankista lähteneitä, ja Angelin kädessä käynti oli tehnyt ne ikäänkuin rakkaiksi muistokaluiksi — niistä luopuminen oli samaa kuin pyhäinjäännösten pois heittäminen. Mutta mikäpäs siinä auttoi, vähä kerrassaan soluivat ne hänen käsistään.

Hänen oli ollut pakko lähettää äidilleen osotteensa tuon tuostakin, mutta oloistaan ei hän ollut oikeata selvää antanut. Kun hänen rahansa olivat miltei lopussa, tuli äidiltä kirje. Joan Durbeyfield ilmotti kotona oltavan kauheassa pulassa; syksyiset sateet olivat turmelleet olkikaton pahanpäiväisesti, siitä ei tullut kalua muuten kuin laittamalla se aivan uudesta, mutta mitenkäs sen teki, kun entinenkin katto oli vielä maksamatta. Yläkertaan piti myöskin saada uudet katonalaiset ja uusi laipio, mikä tulisi maksamaan parikymmentä puntaa, vanha lasku siihen luettuna. Koska hänen miehensä oli hyvissä varoissa ja epäilemättä oli palannut matkaltaan, niin eikö Tess voisi lähettää heille rahoja?

Tessillä oli vielä pankissa Angelin tallettamia rahoja kolmekymmentä puntaa, ja kun vanhemmat olivat noin pahaan pulaan joutuneet, niin hän otti ne sieltä ja lähetti heille kaksikymmentä puntaa. Sitä paitsi hänen täytyi ostaa talvivaatteita, niin että hänelle jäi talven varalle vain tuiki pieni summa rahaa.

Kun viimeinen punta oli mennyt, niin hän muisti Angelin käskeneen pyytämään hänen isältänsä lisää rahaa, jos entiset loppuisivat.

Mutta kuta enemmän Tess tätä ajatteli, sitä vaikeammalta hänestä tuntui tämän keinon käyttäminen. Sama hienotunteisuus, ylpeys, väärä kainous tai miksi tuota sanoisi, joka oli saattanut hänet vanhemmiltaan salaamaan heidän yhä pitkittyvän eronsa, esti häntä Claren omaisille ilmottamasta rahan tarpeestaan. Ne kenties halveksivat häntä jo ennestään; kuinka paljon halveksisivatkaan, jos hän tuli heiltä apua kerjäämään!

Arveli hän kuitenkin vastenmielisyytensä appivanhempainsa puoleen kääntymiseen ajanoloon haihtuvan, vaikkapa hän omille vanhemmilleen ei ollut voinut asioitaan kertoa. Kun hän läksi viimeisen kerran kotoaan, niin he jäivät siihen uskoon, että hän oli kohta ryhtyvä elämään miehensä kanssa, ja siinä uskossa hän oli antanut heidän ollakkin.

Hän toivoi, ettei Angel viipyisi Brasiliassa kuin vähän aikaa, jonka perästä noutaisi hänet tai kirjottaisi, missä voisivat yhtyä jälleen. Joka tapauksessa he esiintyisivät kohta yhdessä vanhempainsa ja maailman edessä! Tätä toivoa hän piti vireillä. Vaikeata oli ilmottaa äidille, että hän oli hylätty vaimo, jonka oli pakko elää omain kättensä työllä.

Timantit muistuivat hänen mieleensä. Ei hän tiennyt mihin Clare oli ne tallettanut, ja yhdentekevää se olikin, koska hän sai niitä vain käyttää, vaan ei myydä. Ja vaikkapa olisivatkin hänen, ei hän kuitenkaan tahtonut käyttää niitä hyväkseen aseman nojalla, joka oikeastaan ei hänelle kuulunut.

Eipä hänen miehensäkään päivät olleet tällä välin aivan koettelemuksitta kuluneet. Tällä hetkellä hän makasi kuumeessa Curitiban läheisillä tasangoilla. Rankkasateet ja monet muut vastukset olivat ahdistaneet häntä, samoin kuin muitakin englantilaisia maamiehiä ja työläisiä, joita Brasilian hallituksen koreilla lupauksilla oli sinne houkuteltu.

Mutta palatkaamme Tessiin. Kun hänen viimeinen puntansa oli lopussa, niin hänen toimeentulonsa alkoi käydä vaikeaksi, sillä tähän aikaan vuotta oli miltei mahdoton saada paikkaa. Kaupunkeja, isoja taloja ja varakasta väkeä hän pelkäsi, sillä sieltä käsin oli musta murhe tullut hänen luokseen; ja pikku meijereissä taas ei tarvittu apuväkeä. Talbothaysin meijeriin hän luultavasti olisi päässyt, — säälistähän ne olisivat häntä siellä pitäneet — mutta häntä ei haluttanut sinne mennä. Muuttuneet olot olisivat sietämättömät; hänen palaamisensa vuoksi alkaisivat varmaankin nuhdella hänen jumaloitua miestänsä. Hän ei voisi kestää heidän surkutteluaan ja kuiskaten lausuttuja huomautuksiaan hänen omituisen asemansa johdosta.

Nyt hän oli matkalla sisämaahan hakemaan työtä eräästä hovista, jossa Marian oli kirjottanut sellaista olevan saatavissa. Marian oli jollain tavalla saanut tietää Tessin olevan erillään miehestään — arvattavasti Izz Huettin kautta — ja tuo hyväsydäminen, nyt juopotteleva tyttö, luullen Tessin joutuneen pahaan pulaan, oli kiiruhtanut ilmottamaan vanhalle ystävälleen, että hän itse oli siellä työssä ja Tesskin saisi ansiota, jos oli totta, että hänen oli pakko käydä työssä, kuten ennenkin.

Ei hän enää juuri odottanut anteeksi antoa mieheltänsä, toivo hävisi sitä mukaa kuin päivät lyhenivät. Välinpitämätönnä hän samosi paikasta toiseen. Entisyys sai siirtyä joka askelella loitommaksi, haihtua olemattomiin iloineen, suruineen.

Yksinäinen asemansa tuotti hänelle monta vaikeutta. Luontaisella viehkeydellään ja hienostuneella käytöstavallaan, jota oli Clarelta oppinut, hän herätti kiusallista huomiota. Niin kauan kuin häitä varten tehdyt vaatteet kestivät, eivät satunnaiset, ihailevat silmäykset tuottaneet ikävyyttä. Mutta niin pian kuin hänen oli pukeuduttava karkeihin työtamineihin, viilsivät hänelle lausutut raa'at sanat usein hänen sydäntänsä. Eräänä marraskuun iltana sattui hänelle vieläkin ikävämpi tapaus.

Mieluummin olisi hän mennyt Brit-joen viljavaan laaksoon kuin sisämaahan, johon hänen matkansa nyt piti, koska hän silloin olisi ollut lähempänä miehensä vanhempia. Mutta kun hän kerran oli päättänyt Marianin kutsua noudattaa, niin hän ohjasi kulkunsa ylämaita kohti. Chalk-Newtonin kylään hän aikoi yöksi ehtiä.

Tie oli pitkä ja yksitoikkoinen, ja syksyisenä päivänä hämärä yllätti hänet odottamatta. Hän oli juuri päässyt mäen päälle, mistä tie suikersi kauas alankoon, kun kuuli selkänsä takaa askeleita. Hetkisen perästä astui mies hänen rinnalleen virkkaen:

— Hyvää iltaa, korea neitoseni, — johon Tess kohteliaasti vastasi.

Oli vielä siksi valoisa, että mies saattoi nähdä hänen kasvonsa, vaikka maisema oli pimeän peitossa. Mies tuijotti häneen.

— No, mutta tämähän näkyy olevan sama tytön sipukka, joka tuonnottain oli Trantridgessa — nuoren herra D'Urbervillen hyvä ystävä, hän huudahti. Olin siellä minäkin siihen aikaan.

Tess tunsi hänet samaksi mieheksi, jota Angel oli sivaltanut korvalle ravintolassa, koska oli puhunut hänestä solvaavasti. Hän hätkähti pelosta, mutta ei vastannut mitään.

— Tunnusta vain ja tunnusta sekin, että totta minä kaupungissa puhuin, vaikka liehittelijäsi otti siitä niin nokkaansa — hei, kuuletko sinä? Saisitpa pyytää anteeksi tuota lyöntiä.

Tess oli yhä vaiti. Näytti olevan vain yksi keino päästä eroon. Hän puhaltui juoksemaan tietä pitkin minkä jaloista läksi. Metsän kohdalla oli portti, ja siitä hän syöksyi metsään. Vasta sitten kun oli varmassa piilossa hän pysähtyi.

Puiden alla oli kuivia lehtiä, ja kuuset olivat tuulen suojana. Hän lakaisi kellastuneita lehtiä kokoon ja hautautui niiden keskeen nukkumaan.

Levoton oli hänen unensa; hän oli myötäänsä kuulevinaan kummallisia ääniä, mutta vakuutteli itselleen, että tuulen tohinaa se vain oli. Hän ajatteli miestään, joka ojeili lämpimässä ilmanalassa toisella puolen maapalloa, kun sitä vastoin hän virui täällä kylmässä. Tokkohan oli maan päällä toista niin kurjaa olentoa kuin hän, kysyi Tess itseltään, ja ajatellen hukkaanmennyttä elämäänsä hän sanoi: "Kaikki on turhuutta". Hän toisteli näitä sanoja koneellisesti, kunnes hänelle äkkiä selvisi, että tuo sananparsi oli aivan riittämätön meidän ajallemme. Enemmän kuin kaksi tuhatta vuotta sitten oli Salomon samaa ajatellut, ja Tesskin, vaikkei kuulunutkaan ajattelijain joukkoon, oli mennyt paljon pitemmälle. Jos kaikki oli turhuutta, niin kukapa sitten välitti teoistaan? Oi, kaikki oli pahempaa kuin turhuus — vääryyttä, rangaistusta, kuolemaa. Angel Claren vaimo pani kätensä otsalleen ja tunnusteli kulmiensa kaaria ja silmäkuoppiansa pehmeän hipiän alta, ajatellen samalla että aika oli tuleva, jolloin kaikki nuo luut olisivat paljaita. — Kunpa olisivat nyt jo, hän huokaisi.

Keskellä haaveitaan hän kuuli taas omituista ääntä metsästä. Saattoi se olla tuulikin, mutta eihän tuntunut juuri ollenkaan tuulevan. Välistä se kuului ikäänkuin huohotukselta, välistä räpistelemiseltä, joskus eräänlaiselta ähkynnältä. Kohta hän oli vakuutettu siitä, että äänen synnyttivät jotkut metsänelävät, varsinkin kun hetkisen perästä kuului aina jotain raskasta pudota mätkähtävän maahan. Jollei hän olisi kyyhöttänyt täällä suru sydämessään, olisi häntä pelottanut; mutta nyt ollessaan ihmisyyden ulkopuolella hän ei pelännyt mitään. Vihdoinkin koitti aamu, ja pimeys kaikkosi metsästä. Tess nousi ylös ja katseli rohkeasti ympärilleen. Silloin hän huomasi, mikä häntä yöllä oli häirinnyt. Puiden juurella retkotti joukko fasaaneja, koreat höyhenet veressä; toiset olivat kuolleet, toiset liikuttelivat tuskallisesti siipiään, jotkut katselivat taivaalle tai ripistelivät jalkojaan — kaikki vääntelivät itseään tuskissaan, paitsi niitä onnellisia, joiden kärsimykset kuolema oli yöllä päättänyt.

Tess ymmärsi heti mistä tämä johtui. Joku metsästysseurue oli edellisenä päivänä ajanut linnut tälle laidalle metsää. Ammutut fasaanit oli korjattu ennen pimeän tuloa, mutta joukko lievästi haavottuneita lintuja oli päässyt pakoon ja piiloutunut oksien peittoon, missä olivat pysytelleet, kunnes nääntyneinä verenvuodosta olivat putoilleet maahan toinen toisensa perästä.

Tessiin koski toisten kärsimykset yhtä kipeästi kuin omansa, ja tuota pikaa hän päätti vapauttaa vielä hengissä olevat linnut tuskistaan. Hän väänsi niskat jokainoalta minkä näki ja jätti ne paikoilleen odottamaan metsästäjäin tuloa.

— Lintu poloiset! Pidin itseäni kurjimpana olentona maan päällä, huomaamatta millaisia tuskia te kärsitte! huudahti hän kyynelsilmin. — En tunne kipua ruumiissani! En ole silvottu, ei vuoda verta ruumiistani ja minulla on kaksi kättä, joilla voin tehdä työtä ja hankkia jokapäiväisen leipäni. — Häntä hävetti öiset epätoivoiset ajatuksensa; yhteiskunnan mielivaltaiset laithan häntä vain ahdistivat, lait, joilla ei ollut mitään perustusta luonnossa.

42.

Oli jo valoisa päivä, ja Tess kohosi jälleen valtatielle. Tiellä kulkeminen ei nyt pelottanut; ei ristinsielua näkynyt liikkeellä, Tess asteli turvallisesti eteenpäin, sillä lintujen hiljainen kuolonkamppailu oli osottanut hänelle, kuinka paljoa keveämpi hänen tuskansa oli kantaa, jos hän vain voisi kohota yläpuolelle tapoja ja ennakkoluuloja. Mutta ei hän sitä voinut, niin kauan kuin Clare piti niistä kiinni.

Hän tuli Chalk-Newtoniin ja söi aamiaista eräässä ravintolassa, missä nuoret miehet lausuivat kohteliaisuuksia hänen viehkeän näkönsä vuoksi aivan kiusaksi asti. Tunsi hän kuitenkin iloisia toiveitakin mielessään, sillä kukapa tietäisi, eikö hänen miehensäkin lopulta puhelisi hänelle yhtä veikeitä sanoja? Juuri sen vuoksi hänen täytyi pitää varansa, ettei kukaan päässyt häntä lähentelemään. Ulkomuoto ei saanut tuottaa hänelle vaaraa. Päästyään kylästä hän pistäysi tien varrella olevaan metsikköön ja otti koristaan huonoimmat työvaatteensa, joita oli pitänyt leikkuuaikana Marlottissa. Vielä kääri hän nenäliinan kasvoilleen, aivan kuin olisi hammas taudissa. Ja lopuksi hän sipaisi pikku sakseilla, taskupeilistä kuvaansa katsoen, kulmakarvansa säälittä pois. Varmaankin liian tunkeilevat ihailijat jättäisivät nyt hänet rauhaan.

— Tuossapa vasta tytön möllykkä, sanoivat ensinnä vastaan tulleet miehet toisilleen.

Tessin silmät kyyneltyivät säälistä itseään kohtaan, kun hän tämän kuuli.

— Mutta enpä ole millänikään, sanoi hän. En ole millänikään. Rumaksi minä itseni laitan, koska Angel ei ole täällä, eikä minulla ole ketään turvanani. Mieheni on maailmalla eikä koskaan minua enää rakasta, mutta minä rakastan häntä yhtä paljon ja vihaan kaikkia muita miehiä ja saatan heidät itseäni halveksimaan.

Niin astelee eteenpäin Tess, yksinkertainen, karkeihin vaatteihin puettu raataja rahanalainen. Jokikinen lanka hänen puvussaan on kulunut ja haalistunut sateen, auringon ja ahavan vaikutuksesta. Ei hänessä näy merkkiäkään nuoresta intohimosta.

Mutta tämän mitättömän pinnan alla sykkii sydän, joka jo oli kovin paljon saanut tuntea elämän karvautta, himojen julmuutta ja rakkauden epävakaisuutta.

Seuraavana päivänä oli paha ilma, mutta hän jatkoi vain matkaansa hellittämättä. Hän tahtoi löytää työpaikan koko talveksi; aikaa ei saanut hukata. Kokemuksestaan viisastuneena hän päätti olla rupeamatta päivätyöhön.

Ja niin Tess kulki talosta taloon sitä hovia kohti, johon Marian oli häntä kutsunut. Vasta viime tiukassa hän päätti mennä sieltä kysymään työtä, sillä väen puute todisti, ettei siinä talossa palveleminen ollut kehuttavaa. Alussa hän kyseli helpompia töitä, mutta kun niitä ei ollut saatavissa, niin hän tarjoutui kovempiinkin. Mieluimmin olisi hän antautunut meijerityöhön tai kanoja hoitamaan, mutta siihen ei ollut tilaisuutta, ja lopulta hänen täytyi tarttua työhön, johon hän hädättä ja pakotta ei olisi koskaan ryhtynyt — nimittäin raskaaseen peltotyöhön.

Toisen päivän iltana hän saapui ylätasangolle, joka oli hänen kotilaaksonsa ja sen laakson välillä, missä hän oli elänyt lyhyen lemmenaikansa.

Ilma oli kuiva ja kylmä, ja muutamassa tunnissa sateen tauottua tuuli puhalsi pitkän maantien valkoiseksi ja pölyiseksi. Puita oli tuiki harvassa tai ei ollenkaan, sillä vuokraajat, nuo puiden, pensaiden ja viidakkojen luontaiset vihamiehet, olivat armottomasti lyöneet maahan pienimmätkin vesat. Kaukaa etelästä hän näki kumpujen ja harjanteiden takaa pinnan, joka välkkyi kuin kiillotettu teräs. Se oli Englannin ja Ranskan välinen kanava.

Hänen edessään, vähäisessä painanteessa, oli kylä. Viimeinkin oli hän tullut Flintcomb-Ashiin, missä Marian asui. Ei tässä auttanut vastaan rimpuileminen; hän oli tuomittu joutumaan tänne. Karu maaperä osotti, ettei työnteko täällä ollut leikkiä, mutta jopa oli aika heittää maankiertäminenkin, ja Tess päätti jäädä kylään, varsinkin kun rupesi vettä satamaan.

Kylän laidassa oli tupa, jonka pääty oli maantielle päin, ja ennenkuin Tess läksi etsimään yöpaikkaa, hän pistäytyi räystään alle odottamaan illan tuloa.

— Kuka luulisi minua rouva Angel Clareksi! hän sanoi itsekseen.

Seinä tuntui lämmittävän hänen selkäänsä ja hartioitaan, josta hän päätti tuvan uunin olevan tällä seinällä. Hän lämmitteli käsiään tiiliä vastaan, painaen märän poskensakin niihin. Seinä tuntui olevan hänen ainoa ystävänsä. Siinä oli niin hyvä olla, ettei tehnyt mieli lähteä yöksikään pois.

Hän kuuli mökin asukkaiden, kokoontuneina sisään päivätyön päätyttyä, haastelevan keskenään. Kuuli hän myöskin ruoka-astiain kolinaa illallispöydästä. Mutta kyläntiellä ei näkynyt ristinsielua. Viimein ilmestyi tielle nainen, jolla oli yllään ohut pumpulileninki ja kesähattu, vaikka ilma oli kylmä. Tessille välähti mieleen, että tulija oli Marian, ja kun nainen tuli siksi lähelle, että hänet saattoi hämärässä erottaa, niin Tess huomasi olevansa aivan oikeassa. Marian oli lihonnut ja käynyt entistä punakammaksi ja oli huonoissa pukimissa. Eipä olisi Tess välittänyt tuttavuuden uudistamisesta, jos hänen asiansa olisivat olleet semmoisellakaan kannalla kuin ennen, mutta nyt häntä ahdisti sanomaton yksinäisyyden tunne, ja iloisesti hän vastasi Marianin tervehdykseen.

Marian puhutteli häntä varsin arvokkaasti, mutta tuntui olevan sangen liikutettu kuullessaan, ettei Tess vielä ollut sen paremmilla päivillä. Ohimennen oli hän kuullut puhuttavan heidän erostaan.

— Tess — rouva Clare — rakkaan miehen rakas vaimo! Ovatko sinun asiasi tosiaankin niin huonolla kannalla, lapsi kulta? Miksi sinun kauniit kasvosi ovat tuommoisissa siteissä? Onko sinua lyöty? Ei suinkaan hän?

— Ei, ei, ei toki! Itse minä sen käärin välttääkseni huomiota, Marian.

Hän päästi irti siteen, joka saattoi herättää niin mielettömiä ajatuksia.

— Eikä sinulla ole kaulustakaan! (Tessillä oli ollut tapana pitää meijerissä pientä, valkoista kaulusta.)

— Ei ole.

— Putosiko se sinulta tullessasi?

— Ei. Minä en välitä mitään ulkonäöstäni, siinä koko juttu. Siksi en pannut sitä kaulaani.

— Ei sinulla ole vihkisormustakaan sormessa?

— Ei ole sormessa. Kannan sitä nauhassa rinnallani. En soisi ihmisten tietävän avioliitostani mitään. Kovin se olisi noloa, kun olemme erossa toisistamme.

Marian oli vaiti.

— Mutta olethan sinä herrasmiehen vaimo; aivan kohtuutonta on, että sinun tällä lailla pitäisi elää.

— Eikä mitä, oikein se on, mutta onneton minä kuitenkin olen.

— Hyvänen aika! Hän meni kanssasi naimisiin, ja olet onneton!

— Vaimot ovat joskus onnettomia, eikä se johdu heidän miestensä vioista, vaan heidän omistaan.

— Ei sinussa ole mitään vikaa, Tess kulta, siitä olen varma. Eikä miehessäsikään. Syrjästä päin kai tämä on tullut.

— Marian, rakas Marian, älä viitsi joutavia kysellä! Mieheni on ulkomailla, ja minulta ovat rahat huvenneet, niin että minun on pakko elää työlläni toistaiseksi. Älä sano minua rouva Clareksi, vaan Tessiksi, kuten ennenkin. Saankohan minä täällä työtä?

— Saat kyllä, mielellään ne antavat, sillä harva tähän tulee. Nälkäpaikka tämä on. Pellot ei kasva kuin ohraa ja naurista. Minähän tässä vielä retustan, mutta sääliksi käy sinun tulosi.

— Mutta olithan sinä yhtä hyvä meijerityttö kuin minäkin.

— Olin, mutta ei minusta ole ollut siihen sen perästä, kun rupesin juopottelemaan. Jumala paratkoon, se onkin ainoa iloni nykyään! Jos sinä tulet taloon, niin sinut pannaan rehunauriita nyhtämään. Sitä minäkin teen, mutta kyllä sinä heti kyllästyt.

— Vieläkö mitä! Kysytkö sinä minun puolestani?

— Paras on että itse kysyt.

— No sama se. Mutta muistahan, Marian, ei sanaakaan hänestä, jos jään tänne! En tahdo, että hänen nimeänsä tahrataan lokaan.

Marian, joka pohjaltaan oli luotettava tyttö, vaikka karkeammista aineksista kuin Tess, lupasi olla vaiti.

— Tänä iltana on palkanmaksu, hän sanoi, ja jos tulet kerallani, niin saat heti tiedon. Olen kovin ikävissäni, ettet ole onnellinen, mutta älyänhän toki, että hänen poissaolonsa siihen on syynä. Jos hän olisi täällä, niin sinä et voisi olla onneton, vaikkapa hän ei antaisikaan sinulle rahaa tai kohtelisi sinua kuin orjaansa.

— En, en tosiaankaan.

He läksivät kävelemään ja saapuivat kohta vuokraajan taloon, joka näytti suuremmoiselta synkkyydessään. Ei puunpiippaa silmänkantomatkalla, ei vihreätä paikkaa — kesantoja ja turnipsimaita vain puolella ja toisella.

Tess odotti pihalla, kunnes työväki oli saanut palkkansa. Sitten Marian saattoi hänet sisään. Vuokraaja itse ei ollut kotona, mutta hänen vaimonsa, joka toimi hänen puolestaan tänä iltana, oli halukas ottamaan Tessin työhön ehdolla, että hän sitoutui olemaan talossa Maarian ilmestyspäivään saakka. Harvoin oli naistyöläisiä tarjolla, ja kun heille ei tarvinnut maksaa korkeita palkkoja, otettiin heitä kernaasti työhön, varsinkin kun kykenivät tekemään muutamia töitä yhtä hyvin kuin miehetkin.

Sitten kun Tess oli kirjottanut sitoumuksen alle, ei hänellä ollut muuta tehtävää kuin asunnon hankkiminen ja sen hän saisikin siinä mökissä, jonka seinää vasten hän oli lämmitellyt. Mitättömän toimeentulon hän kyllä oli saavuttanut, mutta pääsisihän joka tapauksessa talven yli.

Samana iltana hän kirjotti vanhemmilleen ilmottaakseen heille uuden osotteensa, sen varalle että miehensä kirjottaisi hänelle Marlottiin. Mutta ei hän maininnut mitään vaikeasta asemastaan: hänen miestänsä olisi voitu siitä nuhdella.

43.

Marian ei liioitellut sanoessaan vuokraajan taloa nälkäpaikaksi. Ainoa hyvinvoipa olento koko niillä tienoin oli Marian itse, ja hänkin oli muualta siirtynyt.

Mutta Tess ryhtyi työhön. Kärsivällisyyttä, tuota siveellisen rohkeuden ja luonnollisen arkuuden sekotusta, ei rouva Angel Clarelta enää puuttunut, ja se oli hänelle suurena apuna.

Rehunaurismaa, jossa Tess kumppaninsa kera työskenteli, oli tavattoman laaja, sijaiten korkealla rinteellä. Karja oli syönyt nauriiden naatit ja jokikisen lehden, niin että koko pelto näytti kolkolta ja tyhjältä kuin kasvot, missä iho ulottuu yhtenä lauttana otsasta leukaan. Ei kukaan käynyt heitä katsomassa, kahden he siinä raatoivat säännöllisin liikkein kuin koneet. Yllään oli heillä suuret ruskeat esiliinat, lyhyet hameet, pitkävartiset kengät ja lammasnahkarukkaset kädessä.

Tunnin toisensa perästä he tekivät työtä ajattelematta osaansa. Iltapäivällä rupesi taas satamaan, jonka vuoksi Marian ehdotteli, että herettäisiin työstä. Mutta ellei tehty työtä, ei tullut palkkaakaan, ja siksi he jatkoivat työtään. Seutu oli niin korkealla, ettei sade langennut suoraan alas, vaan rajun tuulen kantamana syöksyi eteenpäin, pistellen heitä ohi kiitäessään kuin neuloilla, kunnes olivat läpimärkiä. Tess ei ollut tähän saakka tiennyt, mitä tällä sanalla oikeastaan tarkotettiin. Eihän tarvinnut olla kovinkaan paljon kastunut, kun tavallisessa puheessa sanottiin kastutun läpimäräksi. Olla pellolla työssä ja tuntea veden tunkevan jalkoihin ja hartioihin, lanteille ja päähän ja viimein selkään ja sivuille, ja kuitenkin möyriä maata, kunnes lyijynharmaa päivä pimenee, siihen tarvitaan kipene lujamielisyyttä, jopa urhoollisuutta.

Eivät he kuitenkaan veden tulosta sanottavasti välittäneet. Nuoria olivat he molemmat ja hupaiselta tuntui puhella yhteisestä lemmenajasta Talbothaysin meijerissä, tuossa suloisessa, vihreässä laaksossa, missä kesä oli ollut kaikille niin runsaslahjainen, mutta varsinkin heille. Oikeastaan ei Tess olisi tahtonut puhua miehestä, joka laillisesti, joskaan ei silminnähtävästi, oli hänen puolisonsa, mutta tämä puheenaihe tenhosi niin hänen mieltänsä, ettei hän voinut olla vastaamatta Marianin lausumiin huomautuksiin. Ja vaikkapa sade oli kastellut heidät likomäriksi, vierähti heiltä ilta hupaisesti muistellessa auringonpaisteista, romantillista Talbothaysia.

— Kauniilla ilmalla tähän näkyy muuan kukkula, joka on varsin lähellä
Froomin laaksoa, sanoi Marian.

— Näkyykö? virkahti Tess, ja seutu tuntui hänestä nyt miellyttävämmältä kuin ennen.

Olipa täälläkin kuten kaikkialla kaksi voimaa toimimassa, synnynnäinen nautinnonhalu ja satunnainen halu vastustaa nautintoa. Marian kiihotti nautinnonhaluaan ottamalla iltapäivällä taskustaan pienen valkoisella rievulla tulpitun pullon. Hän pyysi Tessiä ottamaan ryypyn. Mutta Tess oli niin kiintynyt muistelmiinsa, ettei hän huolinut väkijuomasta, lipaisi vain pikku tilkan, kun Marian sitä vastoin otti aimo kulauksen.

— Tämä on lähtenyt tavaksi, hän sanoi, en voi olla ilman. Ainoa lohdutukseni… Minä näes menetin hänet, mutta sinä sait hänet; siksipä sinä kenties tulet ilman tätäkin toimeen.

Tess ajatteli, ettei hänen vahinkonsa ollut pienempi kuin Marianinkaan; mutta kun hän joka tapauksessa tiesi olevansa Angel Claren vaimo, ei hän viitsinyt vastaankaan väittää.

<tb>

Täällä Tess raatoi aamukylmässä ja iltasateessa. Milloin ei nostettu naurista, silloin oli ennen nostettuja listittävä: hakattiin veitsellä pois maa ja juurihapset, ennenkuin nauriit pantiin talvikorjuuseen. Sateella he saivat listiä olkikattoisessa vajassa, mutta pakkas-ilmalla kävi kädet kohmeeseen, vaikka oli rukkasetkin yllä.

Tess eli toivossa. Hän oli vakuutettu, että Clarelle ominainen jalomielisyys ennemmin tai myöhemmin johtaisi tämän puolisonsa luo.

Usein he katselivat sille taholle, missä Froomin laakson piti olla, vaikkeivät sitä nähneetkään. Muistui siinä kuitenkin sankkaan, harmaaseen usvaan tähytessä entiset ajat mieleen.

— Ah, sanoi Marian, kuinka mielelläni soisin, että pari vanhaa toveriamme tulisi tänne! Muistelisimme täällä pellolla joka päivä Talbothaysia, puhelisimme hänestä ja yhdessä eletyistä ihanista päivistä, tutuista paikoista ja uskoisimme entisajan jälleen palanneen.

Marianin silmät kostuivat, ja ääni kajahti epävarmalta.

— Minäpä kirjotan Izz Huettille, hän jatkoi. Hän on kotonaan aivan joutilaana; kerron hänelle, että olemme täällä ja kutsun häntä tänne, kenties Rettykin voi jo hyvin.

Tessillä ei ollut mitään ehdotusta vastaan. Pari päivää myöhemmin Marian kertoi saaneensa Izz Huettilta kirjeen, jossa tämä ilmotti mielellään tulevansa, jollei vain esteitä ilmaantunut.

Moista talvea ei ollut koettu moneen vuoteen. Se saapui salaisesti ja hiipien asteittain, kuten sakinpelaajan siirtelemänä. Eräänä aamuna näytti siltä kuin seudun harvat puut ja pensasaitojen okaat olisivat vaihtaneet kuorensa eläinten karvaverhoon. Jokaista oksaa peitti pörröinen valkea nukka, joka oli yön kuluessa kasvanut esiin sen kuoresta ja teki sen neljä kertaa vahvemmaksi. Koko pensas tai puu näytti taivaan surkean harmaalle pohjalle piirretyltä valkoiselta luonnokselta. Vajoissa ja seinillä tuli näkyviin lukinseittejä, joita ei kukaan ollut varemmin huomannut; ilman kiteyttämänä niitä riippui valkoisina villalankoina kaikista ulkonemista.

Pitkien sateiden tauottua tuli tiukka pakkanen. Outoja lintuja saapui pohjolasta, suuria, laihoja lintuja, joilla oli omituisen surulliset silmät — silmät, jotka olivat katselleet napaseudun lumikenttiä ja suuremmoisia jäämaisemia. Ja eräänä yönä satoi lumen. Kun Tess aamulla sytytti lamppunsa, niin hän huomasi lunta tuiskunneen lattialle uunin piipusta ja hajallisesta ikkunasta. Ulkona oli aika tuisku, mutta siksi pimeä, ettei vielä nähnyt mitään.

Tess käsitti, että tämmöisellä ilmalla oli mahdoton olla peltotyössä. Ja kun hän oli päässyt ruualta, niin Marian pistäysi sisään ja sanoi, että heidän oli mentävä riihelle toisten naisten avuksi, kunnes sää paranisi. Heti kun päivä alkoi valeta, niin he puhalsivat lampun sammuksiin, panivat ylleen paksuimmat päällysvaatteensa ja villahuivin kaulaansa ja läksivät riihelle.

He riensivät eteenpäin kyyryssä selin, pysytellen aitojen suojassa. Mutta, iloisella tuulella he siltä olivat, sillä tuommoinen ilma kuivalla ylätasangolla ei suinkaan ole itsessään mieltä masentava.

— Ha, ha, ha, nauroi Marian, tiesivätpäs nuo älykkäät linnut, että tämmöinen tuisku oli tulossa. Ne ovat lentäneet myrskyn edellä pohjantähdestä saakka. Sinun miehesi samoilee lämpimillä tanterilla. Kunpa hän vain voisi nyt nähdä viehkeän vaimonsa! Ei siltä, että ilma vahingoittaisi kauneuttasi, päinvastoin se lisää sitä.

— Älä puhu hänestä mitään, Marian, sanoi Tess vakavasti.

— Niin, niin, mutta joka tapauksessa sinä pidät hänestä kuitenkin, vai mitä?

Vastauksen asemesta Tess katsahti kyynelsilmin sille taholle, missä arveli Etelä-Ameriikan olevan, ja heitti tulisen lentosuukon purevan vihurin mukaan.

— Tiedänhän, että sinä pidät. Mutta kyllä te vain elätte somasti naimisissa oleviksi ihmisiksi! Vaan enpä virka siitä asiasta tämän koommin. Riihessä ei ole tuiskusta haittaa, mutta puinti on kovaa työtä, paljoa kovempaa kuin juurikkaiden nosto. Minä siitä kyllä en ole millänikään, mutta toista on sinun, joka olet paljon hintelämpi. Mokomakin isäntä, kun panee sinut semmoiseen työhön!

He saapuivat riihen luo ja astuivat sisään. Toinen pää oli täpö täynnä lyhteitä.

— Hyvänen aika, Izz on täällä! huudahti Marian.

Izz se olikin. Hän oli tullut eilisiltana jalkaisin äitinsä luota, viipyen matkalla kauemmin kuin oli luullut. Ennen tuiskua oli hän kuitenkin ehtinyt perille ja oli nukkunut yön kapakassa. Talon isäntä oli lupautunut ottamaan Izzin palvelukseensa, jos hän tulisi tänä päivänä; siksi hän oli koettanut saapua ajoissa.

Paitsi Tessiä, Mariania ja Izziä oli riihessä pari naapurikylän naista; kaksi vankkaa sisarusta, jotka Tess kauhukseen tunsi mustaksi Cariksi, Patarouvaksi ja hänen sisarekseen, Ruuturouvaksi — samoiksi jotka kerran öiseen aikaan olivat hieroneet hänen kanssaan tappelua Trantridgessa. Naiset eivät näyttäneet häntä tuntevan, kenties eivät tunteneetkaan, sillä he olivat olleet juovuksissa tuossa tilaisuudessa. Kaikenlaisia miesten töitä he tekivät hyvin hanakasti: kaivoivat kaivoja ja ojaa, panivat aitaa j.n.e., väsymättä laisinkaan. Kovia riihenpuijia he myös olivat ja katselivat toisia jonkunlaisella etevämmyydellä.

Kaikki ryhtyivät työhön. Tytöt eivät virkkaneet toisilleen mitään, vieraiden naisten läsnäolo tuntui heidän kieltään kammitsevan. Äkkiä kuului hevosen kavioiden kopsetta, ja isäntä ajaa karahutti riihen eteen. Laskeuduttuaan hevosen selästä hän astui lähelle Tessiä ja katseli pilkallisesti häneen. Tess ei huomannut tätä alussa, mutta lopulta miehen itsepäinen tuijottaminen saattoi hänet kääntymään päin. Silloin hän huomasi isäntänsä samaksi Trantridgen mieheksi, jota hän muutamia päiviä takaperin oli paennut maantieltä metsään.

Hän odotti, kunnes Tess oli kantanut olkikuvon ulkona olevaan kasaan, jolloin hän sanoi: — Ahaa, sama vekarahan tämä on, joka pani kohteliaisuuteni niin pahakseen? Hetihän minä, helkkari vieköön, sen arvasin kuultuani sinun taloon tulostasi. Luulit päässeesi voitolle ensi kerran joutuessamme yhteen siellä ravintolassa, rakas ystävä seurassasi, ja toisen kerran maantiellä, jolloin sinä livistit tiehesi, mutta nytpä taitaa olla minun vuoroni päästä voittajaksi. — Hän nauraa hihitti pilkallisesti.

Tess oli kuin kiinnisaatu lintu amatsoonien ja isännän välissä, mutta ei virkkanut mitään, jatkoi vain työtänsä. Hän älysi, ettei hänen tarvinnut isäntänsä puolelta pelätä liian suurta huomaavaisuutta; mutta sen sijaan oli tämä epäilemättä kostava Claren antaman korvapuustin. Sen arveli Tess kuitenkin voivansa kestää.

— Luulit kai minun itseesi pihkaantuneen? On niitä semmoisiakin naisen höperöitä, jotka eivät pientäkään leikkiä ymmärrä. Mutta kylläpä moiset houreet lähtevät päästä, kun talven on ulkotöissä, ja sinä olet ruvennut palvelukseeni kevääseen saakka. No, etkö aijo pyytää minulta anteeksi?

— Teidän kai olisi minulta anteeksi pyydettävä.

— Sama se. Nähdäänpä kuka tässä isäntä on. Tässäkö sinun tämän päiväiset työsi?

— Siinä.

— Jopa meni mitättömiin. Katsoppa minkä verran noilla on jälkeä!
Jokainoalla on enemmän kuin sinulla.

— He ovatkin tähän työhön tottuneita, minä en ole. Enkä luullut siitä teille vahinkoa tulevan, koska meille maksetaan palkka sen mukaan, minkä verran työtä tulee tehdyksi.

— Vahinko siitä tulee. Riihi pitää saada tyhjäksi.

— Minä olen työssä iltapäivänkin, vaikkapa toiset menevät pois kahden aikaan.

Isäntä katsoa muljautti häneen vihaisesti ja meni tiehensä. Tess käsitti, ettei hän olisi juuri voinut joutua huonompaan paikkaan, mutta parempi oli tämäkin kuin mielisteleminen. Kello kahden aikana vieraan kylän naiset alkoivat hommailla pois lähtöä. Marian ja Izz yrittivät tehdä samoin, mutta kuultuaan Tessin aikovan jäädä työhön he eivät tahtoneet jättää häntä yksin.

— Nytpä olemme lopultakin yksiksemme, huudahti Marian. — Viimeinkin tytöt saattoivat ruveta puhelemaan Trantridgen ajoista ja kaivatusta Angel Claresta.

— Izz ja Marian, sanoi rouva Angel Clare arvokkuudella, joka oli aivan liikuttavaa siihen asemaan nähden, missä hän nyt oli vaimona, en voi nykyään puhua kanssanne hänestä, kuten ennen, ymmärrättehän, sillä vaikka hän tällä kertaa on poissa luotani, on hän toki aviomieheni.

Izz oli tytöistä teräväkielisin.

— Epäilemättä hän oli mainio kosija, hän sanoi, mutta eipä taida olla ylen rakas aviomies, koska niin pian läksi matkoihinsa.

— Hänen täytyi, hänen oli pakko — hän läksi katselemaan, millaisia maat ovat sillä puolen, puolusteli Tess.

— Olisi toki elänyt yhdessä sinun kanssasi talven yli.

— Niin kyllä — mutta välillämme syntyi väärinkäsitystä. Mutta ei puhuta siitä sen enempää, vastasi Tess itku kurkussa. Paljonkin voisi sanoa hänen puolustuksekseen. Hän ei jättänyt minua, kuten jotkut miehet, sanaakaan virkkamatta, hänen olinpaikastaan saan selvän milloin tahansa.

Työskenneltiin kotvan aikaa unelmoiden. Mutta äkkiä Tess hoippui ja vaipui edessään oleville olille.

— Enkö minä jo sanonut, ettet sinä tätä leikkiä kestä, huudahti
Marian. Tämä työ kysyy voimia.

Juuri samalla hetkellä isäntä pistäytyi riiheen.

— Vai tällä tavalla sinä teetkin työtä, kun minun silmäni välttää! hän sanoi Tessille.

— Oma vahinkonihan se on, puolusteli Tess itseään, eikä teidän.

— Riihi on saatava tyhjäksi, sanoi mies äreästi mennessään.

— Älä ole hänestä tietävinäsikään, Tess kulta, sanoi Marian. Kyllä minä tämän talon tavat tunnen. Rupea sinä tuohon lepäämään, me Izzin kanssa lopetamme työsi.

— Eipä se olisi teidän asianne. Olenhan teitä pitempi.

Hän oli kuitenkin niin väsynyt, että mielelläänkin taipui hetkisen olilla levähtämään. Häntä oli pyörryttänyt miltei yhtä paljon se seikka, että Angelin lähtö otettiin jälleen puheeksi kuin kova työ. Tuiki voimatonna hän lepäsi. Kuuli hän kuitenkin paitsi olen ratinaa, tyttöjen hiljaisen kuiskeen. Puhelivat varmaankin taannoin aletusta keskusteluaineesta, mutta supattivat niin hiljaa, ettei erottanut sanoja. Viimein Tess kävi yhä uteliaammaksi ja tahtoi tietää, mitä he puhuivat; ja uskotellen voivansa paremmin hän nousi ylös ja ryhtyi jälleen työhönsä.

Kohtapa Izzkin vaipui permannolle. Hän oli astunut parikymmentä kilometriä edellisenä iltana, ruvennut nukkumaan puolen yön aikaan ja noussut ylös kello viideltä. Marian yksin jaksoi tehdä työtä, voimakkaan ruumiinrakenteensa ja pullonsa avulla. Tess pyysi Izziä lähtemään pois, hän kyllä lopettaisi työn itse.

Izz hyväksyi kiitollisena tarjouksen ja riensi lumista tietä pitkin asuntoonsa. Marian alkoi olla hyvällä puhetuulella, sillä hän oli tuon tuostakin kallistellut pulloansa.

— Enpä olisi kuuna päivänä hänestä tuota uskonut, hän sanoi miettivästi. Ja minä kun häntä niin rakastin! En ollut pahoillani, että hän sinut sai. Mutta tämä Izziä koskeva juttu on kovin halpamainen.

Tess joutui pahanpäiväisesti hämilleen:

— Puhutko sinä minun miehestäni? hän sopersi.

— Puhun. Izz kyllä kielsi sinulle puhumasta, mutta en voi olla kertomatta. Ajatteles, kun hän olisi tahtonut viedä Izzin mukanansa Brasiliaan!

Tessin kasvot sävähtivät lumivalkoisiksi ja piirteet kävivät jäykiksi.
— Kieltäytyikö Izz lähtemästä? hän kysyi.

— En tiedä. Joka tapauksessa herra Clare muutti mieltänsä.

— Ei hän sitä tarkottanut! Miehet kujeilevat vain sillä lailla.

— Sitä hän tarkotti, sillä hän kuletti Izziä pitkän matkaa kyydissään asemalle päin.

— Eipä kuitenkaan vienyt häntä mukanaan!

Tytöt jatkoivat työtänsä, kunnes Tess ilman nähtävää syytä hyrskähti itkemään.

— Ah, sanoi Marian, eipä olisi pitänyt sinulle puhua.

— Hyvä oli, että puhuit. Olen elänyt liian huoletonna, ajattelematta mihin tämä veisi. Minun olisi pitänyt kirjottaa hänelle useammin. Hän sanoi, etten saanut tulla hänen luoksensa, mutta ei hän kieltänyt kirjottamasta niin usein kuin mieleni teki. Tämä ei käy laatuun! Olen menetellyt väärin jättäessäni kaikki hänen varaansa.

Riihessä alkoi hämärtää, niin ettei nähnyt enää työtä tehdä. Kotiin päästyään Tess rupesi pienessä valkaistussa suojassaan kiihkeästi kirjottamaan Clarelle kirjettä. Mutta hän ei osannut sitä lopettaa. Hän otti sormuksen nauhasta, jossa hän sitä kantoi sydämensä kohdalla, ja pani sen sormeensa. Koko yön hän sitten piti sitä sormessaan tullakseen vakuutetuksi, että hän tosiaan oli hänen vaimonsa, tuon miehen vaimo, jota hän niin syvästi rakasti ja joka oli voinut pyytää Izziä kumppanikseen vieraille maille, vaikka vastikään oli hänestä eronnut. Kun hän tämän tiesi, niin kuinka hän saattoi kirjottaa rukoillen häneltä anteeksi tai osottaa pitävänsä hänestä entistä enemmän!

44.

Marianin kertomus ohjasi Tessin ajatukset suuntaan, johon ne useita kertoja viime aikoina olivat pyrkineet — etäiseen Emminsterin pappilaan. Vanhempainsahan kautta Angel oli käskenyt itselleen kirjottamaan, ja heidän puoleensa Tessin oli myös käännyttävä, jos pulaan joutuisi. Mutta kun hänellä ei tuntunut siveellisesti olevan mitään oikeutta Clareen, olivat kirjeetkin jääneet lähettämättä; niin hyvin Angelin kuin omiin vanhempiinsakin nähden oli hän melkein kuin kuollut. Tämä eristäytyminen oli täydellisessä sopusoinnussa hänen itsenäisen luonteensa kanssa, joka kielsi häntä ottamasta vastaan armopaloja. Hän tulisi toimeen omin neuvoin, maksoi mitä maksoi, kääntymättä perheen puoleen, jonka yhteyteen hän oli joutunut vain sen takia, että joku sen jäsenistä ajattelemattomana hetkenä oli kirjottanut nimensä kirkonkirjaan hänen nimensä viereen.

Mutta kun Izzin kertomus sai hänet pois suunniltaan, niin hänen päätöksensäkin rupesi horjumaan. Miksei hänen miehensä ollut hänelle kirjottanut? Olihan hän varmasti luvannut ilmottaa hänelle matkansa määrän, mutta eipä ollut lähettänyt osotettaan. Niinkö vähän hän tosiaan hänestä nyt välitti? Mutta kenties hän oli sairas? Oliko hänen itsensä otettava ensi askel? Hänen oli rohkaistava mielensä ja käytävä pappilassa kyselemässä tietoja Angelista ja ilmaistava huolensa hänen vaitiolonsa johdosta. Jos Angelin isä oli niin hyvä kuin kerrottiin, niin hän kyllä voisi ymmärtää ja lieventää hänen sydämensä tuskia. Kovista päivistään ei hän virkkaisi mitään.

Arkena ei päässyt lähtemään, vain sunnuntaina oli siihen tilaisuus. Täällä ylänkömaalla ei ollut vielä rautateitä, joten hänen oli pakko mennä jalkaisin. Ja kun matka oli pitkä, täytyi joutua varhain taipalelle.

Kaksi viikkoa myöhemmin, kun maa oli roudassa, hän päätti lähteä liikkeelle. Jo neljän aikaan hän oli ylhäällä sinä aamuna. Taivas oli tähdessä, ilma oli raikas, ja tanner jalkojen alla helisi kuin pajan alasin.

Marianissa ja Izzissä hänen matkansa herätti suurta mielenkiintoa, sillä he tiesivät sen koskevan hänen miestänsä. He asuivat vähän loitompana Tessin asunnosta, mutta tulivat kuitenkin auttamaan häntä lähtöpuuhissa, kehottaen häntä pukeutumaan hienoimpaan pukuunsa, jotta paremmin voittaisi appensa ja anoppinsa sydämen. Mutta Tess ei ottanut siihen suostuakseen, hän epäili tokko se maksaisi vaivaa, koska hän tunsi pastori Claren yksinkertaiset, ankarat tavat. Vuosi oli kulunut hänen surullisen avioliittonsa solmimisesta, mutta vielä oli hänellä siksi runsaasti pukineita jälellä, että kykeni pukeutumaan koko somasti yksinkertaiseksi maalaistytöksi. Yllään oli hänellä pehmeä, harmaa villaleninki valkoisine tyllikauluksineen, mikä sopi mainiosti hänen heleään hipiäänsä, sekä musta samettinen päällysnuttu ja hattu.

— Ollappa nyt miehesi sinua näkemässä — sinä näytät ihan kaunottarelta! sanoi Izz Huett katsellen Tessiä, joka seisoi kynnyksellä teräsharmaan öisen valon ja keltaisen kynttilän valon välillä. Izz puhui jalomielisesti itsensä kieltäen, mutta eipä yksikään nainen, jolla oli pähkinänkin kokoinen sydän, voinut kantaa kaunaa Tessiä vastaan nähdessään hänet edessään, niin kiehtovasti hän vaikutti kanssasisariinsa.

Laiteltuaan vielä hetkisen hänen pukuaan tytöt päästivät hänet menemään. Tess hävisi hämärään, kohta ei kuulunut enää hänen askeleitansakaan. Izzkin toivoi hänen onnistuvan yrityksessään, ja vaikkei hän omaa hyvettänsä erittäin paljon pitänytkään arvossa, oli hän toki hyvillään, ettei ollut menetellyt väärin ystäväänsä kohtaan, kun Clare oli erehtynyt houkuttelemaan häntä pahaan.

Oli kulunut päivää vaille ummelleen vuosi heidän häistään ja jonkun päivän perästä oli vuosi vierähtänyt siitäkin, kun Clare läksi hänen luotansa. Ei hänen mielensä kuitenkaan tuntunut alakuloiselta hänen astuessaan raikkaana talviaamuna tuntemattomia ihmisiä kohti. Hän luuli varmasti voittavansa anoppinsa sydämen; hän kertoisi hänelle elämäntarinansa, suostuttelisi hänet puolelleen ja saattaisi hänet kutsumaan Angelin jälleen kotiin.

Puolimatkassa hän söi aamiaista varsin iloisella mielellä. Sitten hän jatkoi matkaansa niin kiintyneenä toiveisiinsa, ettei huomannut ympäristöään, vaan yritti useat kerrat lähteä taivaltamaan väärää tietä. Puolenpäivän aikaan hän kuitenkin saapui Emminsterin portille.

Nelikulmainen torni, jonka alla pappi tällä hetkellä seisoi seurakuntansa edessä, näytti hänestä uhkaavalta ja ankaralta. Kunpa olisi voinut tehdä tämän matkan arkena! Niin vakava mies kuin Claren isä saattoi panna pahakseen sunnuntaivierailun, sillä mahdotonhan hänen oli tietää, ettei se ollut Tessin autettavissa. Mutta hänen täytyi rientää eteenpäin. Hän päästi raskaat kenkänsä jalastaan ja pani sijaan toiset, kevyet ja sirot, kätkien vanhat aitaviereen, mistä palatessaan voisi ne helposti löytää. Pappilaa kohti hän ohjasi kulkunsa. Hänen poskensa olivat pakkasessa käyneet punakoiksi, mutta pappilaa lähestyessään hän rupesi kalpenemaan.

Tess toivoi jonkun onnellisen sattuman suosivan häntä, mutta turhaan. Pensaat pappilan pihamaalla ratisivat oudosti koleassa viimassa. Vaikka hän jännitti mielikuvitustaan äärimmilleen, ei hän kuitenkaan voinut tuntea saapuneensa läheisten sukulaisten kotiin. Eikä hänen ja näiden välillä sentään ollut mitään oleellista eroa, yhtä vähän luonnonlaadun kuin tunteidenkaan puolesta; iloon ja suruun, ajatuksiin, syntymiseen, kuolemaan ja haudantakaiseen elämään nähden he olivat aivan samassa asemassa. Hän rohkaisi mielensä, astui puutarhan portista sisään ja soitti ovikelloa. Nyt se oli tehty, ei tästä enää mihinkään pääsisi.

Ei, eipä ollutkaan vielä tehty! Hänen soittoonsa ei vastattu. Voi hyvänen, vieläköhän piti uudelleen helistää! Hän soitti toisen kerran, mutta mielenliikutus ja väsymys saattoi hänet niin voimattomaksi, että hänen täytyi nojata seinää vasten. Talven koura oli kurtistanut muratinlehdet käppyrään, ja niiden ratina hermostutti häntä. Portin ulkopuolella lepatteli tiellä verinen paperipala, jonka tuuli kai oli raastanut jonkun teurastajan tunkiolta; se oli liian repaleinen pysyäkseen hiljaa, liian raskas lentääkseen tiehensä. Muutamia korsia oli jäänyt sille seuraksi.

Hän oli nelistänyt toisen kerran kovemmin, mutta ovea ei vain avattu. Silloin hän läksi eteisestä, avasi portin ja astui ulos. Ja vaikka hän katsahti taloon, ikäänkuin olisi aikonut kääntyä takaisin, painoi hän kuitenkin portin kiinni helpotuksesta huoaten. Häntä ahdisti ajatus, että joku talon asukkaista oli hänet tuntenut, — vaikkei hän tiennyt, miten se oli mahdollista — ja palvelijoita oli kielletty päästämästä häntä sisään.

Tess astui kadun kulmaan. Hän oli tehnyt mitä oli voinut, mutta vielä hän kääntyi ympäri ja kulki talon ohi katsoen joka ikkunaan.

Ah, jo selvisi hänelle asia, kirkossahan ne olivat, kirkossa jokainoa! Hän muisti Angelin sanoneen, että isän vaatimuksesta koko talonväen, palvelijat siihen luettuina, piti käydä joka sunnuntai kirkossa, vaikka saatiinkin syödä kylmää ruokaa kotiin tultua. Hänen tarvitsi siis odottaa vain siksi, kunnes pääsisivät kirkosta. Ei hän kuitenkaan tahtonut seistä siinä ihmisten töllistettävänä, vaan päätti lähteä kävelemään kirkon taakse. Mutta samassa kun hän tuli kirkkotarhaan, alkoi ihmisiä tulvata kirkosta, ja tuokiossa hän oli heidän keskellään. Ja ihmiset katsoivat häneen, niinkuin ainoastaan pikkukaupungin asukkaat tuttuja katuja astuskellessaan saattavat katsoa nuorta naista, joka eroaa muista ja on nähtävästi outo paikkakunnalla.

Hän joudutti käyntiään kulkien samaa tietä, jota oli tullutkin. Kävelisi pensasaitojen taakse ja odottaisi siellä, kunnes pappilan perhe olisi aterioinut. Kohta oli hän jättänyt kirkkoväen jälkeensä, paitsi kahta nuorenpuoleista miestä, jotka astuivat käsikoukkua rivakasti hänen perästään.

Kun he tulivat lähemmä, niin hän kuuli heidän puhelevan keskenään, ja naisen sukkelaälyisyydellä hän tunsi heidän ääntensä soinnahtavan juuri samalla tavoin kuin miehensäkin. He olivat siis Angelin veljet. Tessiltä unohtui kaikki suunnitelmansa ja häntä pelotti, että he saavuttaisivat hänet, ennenkuin hän oli valmis heitä kohtaamaan. Sillä vaikkapa hän tiesikin olevansa heille ventovieras, hän kuitenkin vaistomaisesti pelkäsi heidän tutkivia silmäyksiään. Kuta rivakammin he astuivat, sitä tiukemmin koki hän edellä ponnistaa. Nuoret miehet olivat lähteneet pienelle kävelylle ennen päivällistä verryttääkseen jäseniään, jotka olivat kangistuneet pitkää saarnaa kuunnellessa.

Yksi henkilö oli kuitenkin ehtinyt Tessin edelle — nuori, somasti puettu nainen, joka näytti koko viehättävältä, joskin hieman jäykältä ja teeskentelevältä. Tess oli juuri saavuttamaisillaan hänet, kun kuuli lankojensa olevan jo niin lähellä, että saattoi selvästi erottaa heidän puheensa. Eivät he puhuneet kuitenkaan semmoista, joka olisi häntä erikoisesti viehättänyt, kunnes toinen virkkoi huomatessaan Tessin edellä kulkevan naisen:

— Tuolla menee Mercy Chant. Käydäänpä yhteen matkaan.

Tess tunsi tämän nimen. Se oli sama nuori tyttö, jonka Angelin ja tytön omat vanhemmat olivat määränneet Angelin vaimoksi, ja jonka hän luultavasti olisi ottanutkin, ellei hän, Tess, olisi tullut väliin. Nyt hän sai sen kuulla, ellei olisi sitä ennestään tiennyt, sillä toinen veljeksistä lausui:

— Angel poloinen! Minun on mahdotonta katsoa tuota sievää tyttöä valittamatta yhä enemmän ja enemmän Angelin mieletöntä takertumista tuohon meijerityttöön, vai mikä se oli. Taitaapa se olla vähän omituinen juttu! En tiedä onko hän nyttemmin mennyt Angelin luo, mutta vielä joku kuukausi takaperin he kuuluivat olevan erillään.

— En tiedä minäkään. Ei hän nykyään kirjota minulle vähääkään asioistaan. Tuo ajattelematon avioliitto näyttää vierottaneen hänet kokonaan minusta; hyvänä alkuna olivat, kuten tiedät, hänen omituiset mielipiteensä.

Tess riensi eteenpäin minkä kerkisi, mutta lopulta pääsivät nuoret miehet edelle. Nuori neiti kuuli heidän askelensa ja pyörähti ympäri. Tervehdittiin ja pudistettiin kättä, jonka perästä he kolmin astelivat eteenpäin.

Kohta he olivat mäen päällä eikä heillä näyttänyt olevan aikomusta mennäkkään edemmä. He pysähtyivät juuri sille paikalle, missä Tess tunti sitten oli seisonut kaupunkia katsellen. Siinä puhellessa toinen veljeksistä kaiveli pensasaitaa sateenvarjollaan ja kiskoi sieltä jotain päivän valoon.

— Ka, pari vanhoja kenkiä, hän sanoi. Joku maankiertäjä kai ne on sinne heittänyt.

— Tai kerjäläinen, joka tuli kaupunkiin paljain jaloin herättääkseen ihmisten sääliä, sanoi neiti Chant. Niin kai ne ovat sinne joutuneet, sillä varsin oivallisethan ne vielä näkyvät olevan, ei mitkään vanhat rajat. Onpa ihmisellä älyä! Minä vien ne kotiin ja annan jollekin köyhälle.

Cuthbert Clare, joka kengät oli löytänyt, otti ne ylös sateenvarjonsa kokassa ja antoi Mercylle — siihen menivät Tessin kengät.

Hän riensi eteenpäin. Kun hän viimein katsahti taaksensa, ei seuruetta näkynyt enää portin luona. He olivat menneet mäkeä alas, vieden hänen kenkänsä mukanaan.

Hiljensi jo Tess käyntiään. Kyyneliä, karvaita, polttavia kyyneliä, virtasi hänen poskiaan alas. Tiesihän hän, että tunteille herkkä mielensähän hänet saattoi tässä kohtauksessa näkemään tuomionsa, mutta eipä hän kyennyt tunteitaan voittamaan. Hän piti tapausta pahana enteenä ja tunsi itsensä hylätyksi ja turvattomaksi. Pappilaan oli mahdoton palata.

Angelin vaimosta tuntui, kuin olisivat nuo ylen viisaat herrat ajaneet häntä takaa kuin mitäkin kurjaa olentoa. Viatonta laatuahan loukkaus oikeastaan oli, mutta joka tapauksessa oli onnetonta, että hän tapasi pojat eikä isää, joka ahdasmielisyydestään huolimatta ei toki ollut niin kovin kankea ja siloinen kuin nämä; sitä paitsi oli hän sangen armelias. Tess ajatteli taas kenkärajojaan ja niiden osaksi tullutta pilkkaa. Elämä näytti hänestä aivan toivottomalta.

— Ah, hän sanoi nyyhkyttäen säälistä itseään kohtaan. Eivät tienneet että minä kulin niillä pahimman matkan säästääkseni näitä sieviä kenkiä, jotka hän osti minulle — eivät, eivät tienneet. Eivätkä tienneet, että hänen valitsemansa oli leninkikankaani, mistäpä ne sen tiesivät! Ja vaikkapa olisivat tietäneetkin, niin siitäkös ne olisivat välittäneet, sillä eivätpä he tunnu Angel poloisestakaan suurin piittaavan!

Hän itki rakasta miestään, jonka sovinnainen ajatustapa oli tuottanut hänelle kaikki nämä surut, ja hän asteli tietänsä tietämättä elämänsä suurimpain onnettomuuksien piilevän rohkeuden puutteessa ratkaisevalla hetkellä, tällä kertaa siinä, että hän tuomitsi isää poikain mukaan. Sillä hänen nykyinen asemansa olisi epäilemättä herättänyt pastori Claren ja hänen rouvansa osanottoa. Nähdessään äärimäistä surua ja kärsimystä he olivat koko sydämellään auttamassa onnetonta, kun sitä vastoin vähemmän toivottomat eivät saaneet osakseen heidän myötätuntoisuuttaan.

Hän riensi takaisin samaa tietä, jota taannoin oli tullut, joskaan ei varsin toivehikkaalla mielellä, niin kuitenkin vakuutettuna siitä, että hän läheni tärkeätä käännekohtaa elämässään. Ei mitään ollut kuitenkaan tapahtunut, hänen oli pysyttävä yhä edelleen tuossa nälkäpaikassa, kunnes uskaltaisi uudelleen lähteä pappilaan.

Nosti hän kuitenkin harson silmiltään, ikäänkuin osottaakseen maailmalle, että hänellä oli viehkeämmät kasvot kuin Mercy Chantilla. Mutta päätänsä surumielisesti pudistaen hän sen teki. — Joutavata — joutavata! hän mutisi. Ei niitä kukaan rakasta, ei kukaan näe. Kukapa minunlaisestani mieronkiertäjästä huolisi!

Halutonna hän tallusteli eteenpäin, aivan kuin matkalla ei olisi ollut mitään määrää. Ei tehnyt mieli taloonkaan poiketa. Tultuansa kylään, missä aamulla oli einettä syönyt varsin toisenlaisten tunteitten vallassa, hän päätti levähtää. Hän astui jälleen kylän laidassa lähellä kirkkoa sijaitsevaan mökkiin. Sillä välin kun mökin vaimo oli ruokahuoneesta maitoa hakemassa, Tess katseli kylänraitille ja huomasi, ettei liikkeellä ollut yhtään ihmistä.

— Ihmiset mahtavat olla iltakirkossa, hän sanoi.

— Ei, neiti kulta, vastasi eukko. Eivät ole kirkossa, ei ole vielä soitettukaan. Menivät saarnaa kuulemaan. Muuan maallikkosaarnaaja pitää toimitusta riihessä jumalanpalvelusten välillä — hyvin selväsanainen, harras kristitty kuuluu olevan. Mutta en minä juokse niitä kuuntelemassa. Minulle, Herra nähköön, riittää sekin, minkä kirkossa kuulen.

Tess jatkoi taas vähän ajan perästä matkaansa kylän halki. Hänen askeltensa kapse kumahteli talojen seinistä, mutta keskikylälle tultuaan hän kuuli muitakin ääniä. Ne tulivat tien vieressä olevasta riihestä. Tess arvasi että siellä se saarnaaja parhaallaan selitteli.

Hänen äänensä kaikui niin selvästi tyynessä ilmassa, että Tess kohta erotti sanoja, vaikka hän olikin peräseinän kohdalla. Saarna oli luonnollisesti täynnä äärimäisyyttä tavottelevia päätelmiä vanhurskauttamisesta uskon kautta ilman lain töitä, apostoli Paavalin hengessä. Tätä punaisena lankana kulkevaa ajatusta esitettiin vilkkaasti, mutta kovin innottelevalla tavalla, sillä saarnaajalta nähtävästi puuttui todistelutaitoa. Vaikkei Tess ollut kuullut alkusanoja, arvasi hän kuitenkin mikä tekstinä oli ollut kuullessaan vähän väliä toistettavan sanoja:

"Te hullut galatalaiset, kuka teidät on vimmannut totuutta uskomasta, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus kirjotettu oli, teidän seassanne ristiinnaulittu."

Tess kuunteli saarnaa yhä suuremmalla mieltymyksellä huomatessaan saarnaajalla olevan samanlaiset mielipiteet kuin Angelin isällä, joskin kiihkeämmät, ja hänen uteliaisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi puhujan alkaessa kertoella omia henkisiä kokemuksiaan, kuinka hän oli saavuttanut vakaumuksensa.

Hän sanoi olleensa suurimpia syntisiä. Hän oli pilkannut, oli elänyt hurjasti ja irstaasti. Mutta heräämisen päivä oli tullut ja inhimillisesti nähden oli sen saanut aikaan muuan pappi, jota hän ensinnä oli karkeasti loukannut, mutta jonka sanat olivat juurtuneet hänen sydämeensä ja Herran armosta vaikuttaneet muutoksen hänessä, tehden hänet siksi, mikä hän nyt oli.

Mutta vielä enemmän kuin sanat hämmästytti Tessiä saarnamiehen ääni, joka — kuinka mahdottomalta se näyttikin — sointui juuri samalla tavalla kuin Aleksander D'Urbervillen. Kasvot tuskallisessa jännityksessä hän kiersi riihen ovelle. Matalalla kulkeva talviaurinko heitti raukeita säteitään saarnaajaan ja hänen kuulijakuntaansa. Sanankuulijat olivat kyläläisiä, ja heidän joukossaan oli mies, jonka hän oli nähnyt kantavan punamaalipönttöä eräässä muistettavassa tilaisuudessa. Mutta hänen huomionsa kiintyi päähenkilöön, joka seisoi jyväsäkkien päällä kasvot oveen päin käännettyinä. Auringonvalo sattui suoraan häneen, ja Tessin sydäntä vihlaissut aavistus kävikin toteen: hänen elämänsä tuhooja seisoi hänen edessään.