ENSIMMÄINEN LUKU.
Thomas Buddenbrook söi ensimmäisen aamuateriansa kauniissa ruokasalissaan melkein aina yksin, sillä hänen vaimonsa lähti tavallisesti hyvin myöhään makuukamarista, koska häntä aamulla usein vaivasi päänsärky ja alakuloinen mieliala. Konsuli lähti sitten heti Mengstrasselle, jossa kauppahuoneen konttorit olivat, söi aamiaisen välikerroksessa yhdessä äitinsä, Christianin ja Ida Jungmannin kanssa ja tapasi Gerdan vasta neljän aikaan päivällisellä.
Kauppahommien vuoksi oli ensi kerroksessa yhä edelleen vilkasta, mutta Mengstrassen suuren talon asuinkerrokset olivat melkein asumattomat ja tyhjät. Pikku Erika oli joutunut mademoiselle Weichbrodtin hoiviin, Klothilde-parka oli muuttanut viisine kuusine huonekaluineen erään kimnaasinopettajan lesken, tohtorinna Krauseminzin luo halpaan täysihoitoon, ja Antonkin oli lähtenyt talosta astuakseen nuoren herrasväen palvelukseen, jossa hän oli tarpeellisempi. Ja milloin Christian oli klubissa, istuivat neljän aikaan vain konsulitar ja Ida Jungmann pyöreän ruokapöydän ääressä, jossa ei enää tarvinnut vetää esiin yhtään lisälevyä ja joka aivan hukkui laajan ruokatemppelin jumaltenkuvien keskeen.
Konsuli Johann Buddenbrookin kuoltua oli seuraelämä lakannut Mengstrassen suuressa talossa, eikä konsulitar nähnyt enää luonaan, muutamia pappeja lukuunottamatta, muita kuin torstaisin kokoontuvat suvun jäsenet. Mutta hänen poikansa ja tämän puoliso olivat juuri pitäneet ensimmäiset päivälliskutsut, kutsut, joissa syötiin sekä ruokasalissa että arkihuoneessa, joissa oli ollut apuna vieras keittäjätär ja lisäpalvelijat ja joissa oli juotu Kistenmakerin viinejä; kutsut, jotka alkoivat kello viideltä ja joiden tuoksut ja hälinä eivät lakanneet vielä yhdeltätoistakaan; kutsut, joihin ottivat osaa kaikki Langhalsit, Hagenströmit, Huneukset, Kistenmakerit, Överdieckit ja Möllendorpfit sekä suuri joukko muuta kauppiasväkeä, oppineita, aviopareja ja nuoriamiehiä; kutsut, jotka olivat loppuneet whistiin ja musiikkiin ja joita pörssissä ylistettiin vielä viikon kuluttua. Oli nähty, että nuori rouva konsulitar osasi todella edustaa… Konsuli oli, jäätyään hänen kanssaan matalaksipalaneiden kynttilöiden valaisemaan asuntoon, paikaltaan siirrettyjen huonekalujen keskeen, hyvien ruokien, hajuvesien, viinien, kahvin, sikarien ja kukkien tuoksuun, joita oli ollut sekä puvuissa että pöydillä, ottanut vaimonsa kädet omiensa väliin ja sanonut: »Hyvin tehty, Gerda! Meidän ei ole tarvinnut hävetä. Tämmöiset seikat ovat hyvin tärkeitä… Minä en välitä monista tanssiaisista enkä nuorten keräämisestä. Siihen täällä ei ole tilaakaan. Mutta vakaantuneemmilla ihmisillä ei ole moittimista meidän ruoassamme. Tällainen päivällinen maksaa hiukan enemmän… mutta se on tärkeä seikka.»
»Niin minäkin ajattelen», oli toinen vastannut järjestellen pukunsa pitsejä, joiden alta kuulsi hänen marmorinhohtoinen povensa. »Minäkin pidän enemmän päivällisistä kuin tanssiaisista. Päivälliset ovat niin rauhoittavia… Olin soittanut iltapäivällä ja tunsin oloni hiukan kummalliseksi… Nyt on pääni niin tyhjä, että vaikka salama iskisi huoneeseen, ei se saisi minua kalpenemaan eikä punastumaan.»
* * * * *
Kun konsuli kerran kello puoli kaksitoista päivällä istui äitinsä viereen aamiaispöytään, luki tämä ääneen seuraavan kirjeen:
München, 2 p:nä huhtik. 1857.
Marienplatz N:o 5.
Rakas äiti!
Pyydän anteeksi, etten vielä ole kirjoittanut, vaikka jo olen ollut täällä kahdeksan päivää; se on suorastaan häpeä, mutta minulla on ollut niin paljon näkemistä — siitä kaikesta myöhemmin. Kysyn nyt ensiksi, voitteko te kaikki hyvin, sinä, Tom ja Gerda ja Erika ja Christian ja Thilda ja Ida ja kaikki muut rakkaat, sillä se on kaikkein tärkeintä.
Kuinka paljon minä olen saanutkaan nähdä tänä aikana! Pinakothekin ja Glyptothekin ja Hovipanimon ja Hoviteatterin ja kirkot ja monet muut. Minun täytyy kertoa siitä kaikesta suullisesti, muuten kirjoitan itseni hengiltä. Olemme myös tehneet jo vaunumatkan Isartaliin, ja huomiseksi olemme suunnitelleet huvimatkaa Würmseen rannalle. Ja niin yhä edelleen. Eva on hyvin herttainen minua kohtaan, ja herra Niederpaur, panimon johtaja, on mukava mies. Asumme keskellä kaupunkia hyvin kauniin torin varrella, jonka keskellä on suihkulähde, kuten meidänkin torillamme, ja talomme on aivan Raatihuoneen lähellä. En ole milloinkaan nähnyt sellaista taloa! Sen ulkopääty on maalattu ylhäältä alas asti täyteen kirjavia Pyhän Yrjön ja lohikäärmeen kuvia ja vanhoja baijerilaisia ruhtinaita täydessä loistossaan. Voitteko ajatella!
München miellyttää minua erittäin suuresti. Ilma kuuluu olevan hyvin hermoja vahvistava, ja vatsani on tätä nykyä hyvässä kunnossa. Juon mielelläni suuret määrät olutta, siitäkin syystä, ettei vesi ole oikein hyvää täällä. Täällä syödään liian vähän vihanneksia ja liian paljon jauhoja, esimerkiksi kastikkeissa, joista Jumala varjelkoon. Oikeasta vasikanselästä ei täällä ole aavistustakaan, sillä teurastajat paloittelevat kaiken aivan päin seiniä. Ja minä kaipaan kovin kalaa. Ja onhan sekin hullua, että täällä syödään aina peruna- ja kurkkusalaattia oluen kanssa. Minun vatsani pitää aika elämää sen jälkeen.
Yleensä täytyy täällä ensin tottua moneen seikkaan, kuten voitte ymmärtää, kun on tullut toiseen maahan. Raha on erilainen ja sitten on vaikea ymmärtää rahvaan ihmisiä, varsinkin palvelijoita, sillä heistä minä puhun liian nopeasti, ja heidän puheensa on minun mielestäni aivan kuin puuroa — ja sitten täällä on vallalla katolilaisuus. Minä vihaan sitä kuten tiedätte, enkä ymmärrä sitä ollenkaan…
Konsuli alkoi nauraa ja heittäytyi selkänojaa vasten maustejuustovoileipä kädessä.
»Sinä naurat, Tom…» sanoi hänen äitinsä naputtaen pari kertaa keskisormellaan pöytäliinaan. »Minä olen hyvin hyvilläni, että hän pitää kiinni isiensä uskosta ja vieroo epäevankelisia loruja. Tiedän, että sinä Ranskassa ja Italiassa ollessasi olet mieltynyt jossain määrin paavilliseen kirkkoon, mutta se ei ole uskonnollisuutta, vaan muuta, ja minä ymmärrän myös mitä. Mutta vaikka meidän tulee olla suvaitsevaisia, on leikittely näissä asioissa mitä tuomittavinta, ja tahdon rukoilla Jumalaa, että hän herättäisi sinussa ja Gerdassa, joka ei myöskään kuulu kaikkein vahvauskoisimpiin, aikaa myöten enemmän vakavuutta. Tämän muistutuksen saat antaa anteeksi äidillesi.»
»… Ikkunastani näkyvän kaivon päällä», jatkui kirje, »on Marianpatsas, joka seppelöidään toisinaan. Alhaisempi kansa polvistuu silloin sen eteen rukoilemaan, rukousnauhat käsissään, mikä näyttää hyvin kauniilta. Mutta onhan sanottu: mene kammioosi rukoilemaan. Kadulla näkee usein munkkeja, ja he näyttävät sangen kunnianarvoisilta. Mutta ajattele, äiti, eilen ajoi minun ohitseni Theatinerstrassea pitkin joku korkeampi kirkonmies, ehkä se oli arkkipiispa, se oli sellainen vanhempi herra — ja tuo mies katsoo minua kuin joku kaartinluutnantti! Kuten tiedät, äiti, en anna kovin suurta arvoa sinun ystävillesi lähetyssaarnaajille ja papeille, mutta itku-Trieschke ei ole varmastikaan mitään tämän kirkkoruhtinasveitikan rinnalla…»
»Hyi!» sanoi konsulitar huolestuneesti.
»Se on aivan Tonyn kaltaista!» sanoi konsuli.
»Kuinka niin, Tom?»
»Jospa hän on hiukan yllyttänyt tuota kirkonherraa… koetteeksi! Kyllä minä Tonyn tunnen. Tuo katse on ainakin huvittanut häntä suunnattomasti… mikä kai oli vanhan herran tarkoituskin.»
Tähän ei konsulitar voinut yhtyä, vaan jatkoi lukemista:
»Toissa iltana oli Niederpaureilla iltakutsut, joka oli äärettömän hauskaa, vaikka minä en aina voinut seurata keskustelun kulkua ja vaikka sen sävy monasti oli minun mielestäni liian löyhä. Meillä oli eräs hovioopperalaulajakin, joka lauloi lauluja, ja muuan nuori maalari, joka pyysi saada maalata minun muotokuvani, mihin minä vastasin kieltävästi, koska en pidä sitä sopivana. Parhaiten olen viihtynyt erään herra Permanederin kanssa, — voitko kuvitella, että kellään voisi olla sellainen nimi? — Hän on humalakauppias, miellyttävä, leikkisä, keski-ikäinen vanhapoika. Hän oli pöytänaapurini, ja minä liityin häneen, koska hän oli ainoa protestantti koko seurassa: sillä vaikka hän on kunnon müncheniläinen porvari, on hänen sukunsa kotoisin Nürnbergistä. Hän vakuutti tuntevansa meidän kauppahuoneemme nimeltä, ja et usko, Tom, kuinka hyvältä minusta tuntui se kunnioittava äänenpaino, jolla hän puhui siitä. Hän kysyi myös tarkasti perheolojamme, montako sisarusta meitä on ja muuta sellaista. Erikasta, vieläpä Grünlichistäkin hän tahtoi kuulla. Hän käy väliin Niederpaureilla ja tulee kai huomenna meidän kanssamme Würmsee-retkelle.
Hyvästi tällä kertaa, rakas äiti, en voi kirjoittaa enempää. Jos elän ja saan olla terveenä, kuten sinun on tapana sanoa, jään tänne vielä kolmeksi tai neljäksi viikoksi, minkä jälkeen voin kertoa teille suullisesti Münchenistä, sillä kirjeessä en tiedä niistä aloittaisin. Mutta viihdyn täällä erittäin hyvin, sen verran sanon teille; pitäisi vain opettaa keittäjätär laittamaan inhimillisiä kastikkeita. Katsohan, minä olen vanha rouva, jonka elämä on mennyt, mutta jos esimerkiksi Erika myöhemmin, jos elää ja saa olla terveenä, menisi naimisiin jonkun täkäläisen kanssa, ei minulla olisi mitään sitä vastaan…
Nyt täytyi konsulin taas keskeyttää syöntinsä ja heittäytyä nauraen sohvanselkää vasten.
»Hän on verraton, äiti! Hän on verraton koettaessaan teeskennellä! Minä ihailen häntä siksi, ettei hän osaa sitä, ei vaikka mitä tekisi…»
»Niin, Tom», sanoi konsulitar; »hän on hyvä lapsi, joka on ansainnut onnen.»
Sitten hän luki kirjeen loppuun…