KOLMAS LUKU.
Konsuli Buddenbrook palasi takaisin Mengstrasselle »Sopusoinnusta», herrojen lukuseurasta, jossa hän oli viettänyt pienen hetken aamiaisen jälkeen. Hän tuli puutarha-alueen läpi taloon takaa päin, astui nopeasti hiekoitettua kujaa pitkin, joka kulki köynnösten peittämien muurien välissä ja yhdisti takapihan etumaiseen, astui eteisen poikki, kysyi keittiöstä, oliko hänen veljensä kotona ja pyysi ilmoittamaan, kun tämä tuli. Sitten hän kulki konttorin läpi, jossa herrat kumartuivat syvempään pulpettiensa ääreen hänen ilmestyessään, meni yksityishuoneeseensa, laski hatun ja kepin kädestään, veti työtäkin ylleen ja meni ikkunapaikalleen vastapäätä herra Marcusta. Hänen vaaleiden kulmakarvojensa väliin ilmestyi kaksi syvää vakoa. Loppuunpoltetun venäläisen savukkeen keltainen imuke vaelsi levottomasti suupielestä toiseen. Tapa, jolla hän liikutteli papereita ja kirjoitustarpeita, oli niin äkkipikainen, että herra Marcus siveli kahdella sormella viiksiään miettivän näköisenä ja antoi katseensa soljua hitaasti ja tutkivasti kumppaniinsa, kun taas nuoret miehet katsoivat toisiinsa kulmakarvat koholla. Johtaja oli vihainen.
Puolen tunnin kuluttua, jonka aikana ei ollut kuulunut muuta ääntä kuin kynien rapina ja herra Marcuksen merkitsevät rykäisyt, katsoi konsuli vihreän ikkunalaudan yli ulos ja näki Christianin tulevan kadulla. Hän tuli tupakoiden klubista, jossa hän oli syönyt aamiaista ja pelannut pienen pelin. Hänen hattunsa oli hiukan kallellaan ja hän heilutteli keltaista keppiään, jonka hän oli tuonut »meren takaa» ja jonka nuppuna oli ebenholzista veistetty nunnanpää. Hän näytti voivan hyvin ja olevan iloisella tuulella. Jotakin 'song'ia hymisten astui hän konttoriin, sanoi: »Huomenta, hyvät herrat!» vaikka oli kirkas keväinen keskipäivä, ja astui paikalleen »tekemään taas vähän työtäkin». Mutta konsuli nousi ja sanoi ohimennessään veljeensä katsomatta: »Pari sanaa… hyvä veli.»
Christian seurasi. He astuivat jokseenkin rivakasti lattian poikki. Thomas oli vienyt kädet selän taa, ja Christian teki vaistomaisesti samoin kääntäen veljeään kohti suuren nenänsä, joka kohosi kuin terävä, kupurainen kolmikulma sisäänvajonneiden poskien ja englantilaiseen tapaan riippuvien punertavien viiksien keskeltä. Heidän kulkiessaan pihan poikki sanoi Thomas: »Seuraa minua pari askelta puutarhaan, ystäväni.»
»Hyvä», vastasi Christian. Ja sitten seurasi taas pitempi vaitiolo heidän kulkiessaan vasemmanpuolista tietä »portaalin» ohi puutarhassa, jonka puut alkoivat puhjeta nuppuun. »Minulla on ollut ikävyyksiä — ja valitettavasti sinun tähtesi.»
»Minun…»
»Niin. — Kuulin 'Sopusoinnussa' erään huomautuksen, jonka sinä olit lausunut eilen illalla klubissa ja joka oli siinä määrin sopimaton, niin äärettömän tahditon, etten löydä sanoja… Häväistys seurasikin. Sinä sait nenällesi. Haluatko muistella asiaa?»
»Oh… nyt minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. — Kuka sen kertoi?»
»Se on yhdentekevä. — Döhlmann. — Ja tietenkin sellaisella äänellä, että nekin, jotka eivät olleet kuulleet siitä, nyt voivat nauraa…»
»Tom, kyllähän se oli… Häpesin Hagenströmin takia!»
»Häpesit Ha… Mutta tuohan on… Kuule!» huusi konsuli ravistaen kuohuksissaan molempia käsiään ilmassa, kämmenpuolet ylöspäin ja pää kallellaan: »Sinä menet sanomaan seurassa, johon kuuluu kauppiaita ja oppineita, kaikkien kuullen: 'Oikeastaan on jokainen kauppias, tarkemmin katsoen, veijari'… sinä, joka itse kuulut kauppiassukuun ja moitteettomuuteen sekä ehdottomaan vakavaraisuuteen pyrkivän kauppahuoneen perillisiin…»
»Taivaan nimessä, Thomas, sehän oli leikkiä!… Vaikka… oikeastaan…» lisäsi Christian nenäänsä rypistäen ja työntäen päänsä vinosti eteenpäin… Tuossa asennossa hän kulki muutaman askeleen.
»Leikkiä! Leikkiä!» huusi konsuli. »Minä luulisin ymmärtäväni leikkipuhetta, mutta olethan itse nähnyt miten tuo leikki on ymmärretty! 'Minä pidän alaani hyvin suuressa kunniassa', kuuluu Hermann Hagenström vastanneen… Ja siinä sinä laiskuri sitten istuit, joka et osaa pitää työtäsi minkään arvoisena…»
»Niin, Tom, aivan niin! Vakuutan sinulle, että koko ilo oli samassa mennyt! Toiset nauroivat aivan kuin olisivat olleet minun puolellani, kunnes tuo Hagenström äkkiä lausuu peloittavan mahdikkaasti: 'Minä puolestani…' Mokoma tyhmyri! Häpesin todellakin hänen takiaan. Illalla ajattelin sitä vielä kauan aikaa vuoteessani, ja minusta tuntui niin kummalliselta… En tiedä onko sinusta koskaan tuntunut siltä…»
»Älä lorua, minä pyydän!» keskeytti konsuli. Hänen koko ruumiinsa vapisi vastenmielisyydestä. »Myönnänhän niinä… kyllä myönnän, ettei tuo vastaus kenties sopinut mielialaan, että se oli mauton. Mutta jokainen hakee sellaista seuraa, jossa voi puhua mitä tahtoo… jos sellaista yleensä on tarvis puhua… ja mikä käskee antaa oman typeryyden viedä niin pitkälle, että joutuu saamaan noin halventavan vastauksen! Hagenströin on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen halventaakseen meitä… niin, ei yksin sinua, vaan meitä, sillä tiedätkö sinä mitä tuo hänen 'Minä puolestani' merkitsi? 'Tuollaisia puheita te kai kuulette veljenne konttorissa, herra Buddenbrook?' Sitä se merkitsi, senkin aasi!»
»Noh… aasi… sammalsi Christian käyden nolon ja levottoman näköiseksi…»
»Se, mitä sinä teet, ei koske ainoastaan sinua», jatkoi konsuli, »mutta minä en ole sittenkään puuttuva siihen, jos sinä saatat naurettavaksi ainoastaan itsesi… ja pyydän kysyä, millä sinä et saata itseäsi naurettavaksi!» huusi hän. Hän oli kalpea, ja siniset suonet hänen kapeilla ohimoillaan, joilla hiusraja teki kaksi lahdeketta, näkyivät selvästi. Toisen silmän vaaleat kulmakarvat olivat koholla, ja jäykät, pitkiksi kierretyt viiksenpäätkin näyttivät tuiman näköisiltä hänen huitoessaan käsillään ja puhuessaan sivuttain Christianin jalkojen juureen hiekkakäytävälle… »Sinä saatat itsesi naurettavaksi lemmenseikkailuillasi, ilveilyilläsi, sairauksillasi ja niiden parantelulla…»
»Kuule, Thomas», sanoi Christian, pudisti hyvin vakavasti päätään ja nosti kömpelösti toista etusormeaan… »Mitä tuohon kaikkeen tulee, et sinä voi ymmärtää sitä… Asia on sellainen… Tulee pitää omatuntonsa kunnossa, niin sanoaksemme… En tiedä ymmärrätkö sinä tätä… Grabow on määrännyt minulle voiteen kaulalihaksia varten… hyvä! Ellen käytä sitä, jos siis jätän sen täyttämättä, tunnen itseni aivan avuttomaksi ja onnettomaksi, olen levoton ja epävarma ja huolestunut ja epäkunnossa enkä voi niellä. Jos olen käyttänyt sitä, tunnen tehneeni velvollisuuteni ja olevani sopusoinnussa; silloin minulla on hyvä omatunto, olen tyytyväinen ja tyyni, ja nieleminen käy kuin leikki. Voide ei sitä vaikuta, luullakseni mutta näetkös, asia on sellainen, että kuvittelu, koeta ymmärtää minua, väistyy vain vastakuvittelun tieltä… En tiedä oletko sinä kokenut tällaista…»
»Olen kyllä —! Olen kyllä —!» huusi konsuli pidellen hetken aikaa molemmin käsin päätään… »Tee siis niin! Toimi sen mukaan! Mutta älä puhu siitä! Jätä toiset ihmiset rauhaan inhoittavilta erittelyiltäsi! Tuolla sopimattomalla lavertelullasikin sinä saatat itsesi naurettavaksi aamusta iltaan! Mutta sen minä sanon, toistan sen vielä kerran: Saat itse olla minun puolestani naurettava niin paljon kuin haluat, mutta kiellän, kuulitko, kiellän sinua häpäisemästä kauppahuonettamme niinkuin eilen olet tehnyt!»
Tähän Christian ei vastannut mitään, vaan pyyhki hitaasti harvenneita, punertavia hiuksiaan, kasvoilla levottoman vakava ilme, silmät pyörien kiinnepisteettä sinne tänne. Hän mietti vielä äsken sanomaansa. Syntyi äänettömyys. Thomas käveli hiljaisen epätoivon vallassa käytävää pitkin.
»Kaikki kauppiaat ovat veijareita, sanot», alkoi hän uudelleen… »No niin! Oletko sinä kyllästynyt alaasi? Oletko katunut, että valitsit sen uran? Pyysit kerran isältämme saada antautua sille…»
»Olen, Tom», sanoi Christian miettien; »minä lukisin todellakin mieluummin yliopistossa; se mahtaisi olla mukavata… Saa mennä luennoille milloin tahtoo, vapaaehtoisesti, saa istua kuuntelemassa aivan kuin teatterissa…»
»Aivan kuin teatterissa… café chantant'iin sinä sovit kujeinesi… Ja tämä ei ole leikkiä! On ehdoton vakaumukseni, että se on sinun salainen ihanteesi!» väitti konsuli, eikä Christian väittänyt vastaan; hän katsoi ajattelevasti ilmaan.
»Ja sinä julkeat lausua sellaista, sinä, jolla ei ole aavistusta… ei kaukaisintakaan aavistusta työstä,… sinä joka täytät elämäsi teatterin, laiskottelun, narrimaisuuksien herättämillä tunteilla ja tuntemuksilla ja tiloilla, joita sitten kaiveskelet, tarkastelet, pyörittelet ja joista viimein voit loruta häpeämättömällä tavalla…»
»Niin, Tom», sanoi Christian huolestuneesti ja pyyhki taas päälakeaan. »Se on totta; olet antanut asialle aivan oikean ilmaisumuodon. Juuri siinä on erotus meidän välillämme. Sinäkin katsot mielelläsi näytelmää ja sinullakin on aikaisemmin, meidän kesken puhuen, ollut haaveilusi, jolloin luit ahmien romaaneja ja runoja ja sen sellaista… Mutta sinä olet osannut aina niin mainiosti liittää sen kunnollisen työn ja elämän vakavuuden yhteyteen… Minuun nähden se ei käy. Minut valtaa tuo kaikki, tuo rihkama, luineni nahkoineni, tiedätkö, ja sitten minusta ei enää ole mihinkään kunnolliseen… En tiedä, ymmärrätkö sinä tätä…»
»Sinä siis huomaat sen!» huudahti Thomas seisahtuen ja pannen käsivarret ristiin rinnalle. »Sinä tunnustat sen häpeissäsi ja annat kuitenkin kaiken jäädä entiselleen! Oletko sinä sitten koira, Christian?! Pitäähän ihmisellä olla ylpeyttä, hyvä Jumala sentään! Kuinka voi jatkaa elämää, jota ei itsekään tohdi puolustaa! Mutta sellainen sinä olet! Se on sinun olemuksesi! Pääasia, että osaat huomata, ymmärtää ja kuvailla jonkun asian… Minun kärsivällisyyteni on loppunut, Christian!» Konsuli astui askeleen taapäin, tehden kädellään kiivaan, vaakasuoran liikkeen… »Se on loppunut, sanon minä! Sinä saat pitää valtuutesi, vaikka sinua ei näykään konttorissa… Se ei suututa minua. Ole ja vetelehdi, kuten tähänkin asti. Mutta sinä häpäiset meidät, koko sukusi, olitpa niissä olit! Sinä olet kasvannainen, epäterve pahka sukupuussamme! Sinä olet häpeäksi tälle kaupungille, ja jos tämä talo olisi minun, ajaisin sinut ovesta, tuonne, ulos kadulle!» huusi hän osoittaen hurjistuneesti puutarhaa, pihaa, suurta taloa… Hän ei jaksanut enää hillitä itseään. Kauan kytenyt raivo purkautui…
»Mitä sinä ajattelet, Thomas!» sanoi Christian. Hän oli järkiintynyt, mikä näytti hyvin kummalliselta. Hän seisoi hiukan kumarassa, hiukan kysymysmerkin kaltaisena, pää, vatsa ja polvet etusojossa, kuten usein vääräsääristen on tapana seisoa, ja hänen pyöreiden, syvällä olevien silmiensä ympärille, jotka hän paisutti niin suuriksi kuin saattoi, muodostui punaisia viiruja, jotka ulottuivat poskiluihin asti; samanlaisia viiruja oli hänen isälleenkin muodostunut hänen joutuessaan kiihdyksiin. »Miten sinä puhut minulle!» hän sanoi. »Mitä minä olen sinulle tehnyt? Menen minä itsestänikin, ei sinun tarvitse heittää minua ulos ovesta. — Hyi!» lisäsi hän vilpittömästi suuttuneena ja hotaisi kädellään kuin kärpästä tavoittaen.
Merkillistä kyllä ei Thomas vastannut tähän kiihtyen, vaan painoi ääneti päänsä alas ja lähti vitkalleen palaamaan puutarhan laitaa takaisin.
Hänelle näytti tuottavan tyydytystä, suorastaan tekevän hyvää, että hän vihdoinkin oli saanut veljensä suuttumaan… vihdoinkin kohdannut tarmokasta vastustusta ja vastarintaa.
»Usko minua, Christian», sanoi hän rauhallisesti, vieden taas kädet selkänsä taakse, »tämä keskustelu surettaa minua suuresti, mutta sen täytyi kerran tapahtua. Tämmöiset perhekohtaukset ovat hirvittävät, mutta kerranhan meidän täytyy puhua suumme puhtaaksi…. nyt voimme neuvotella tyynesti asioista. Sinä et siis viihdy nykyisessä toimessasi, eikö niin?»…
»En, Tom, oikein sanoit. Näetkös, alussa minä viihdyin erinomaisen hyvin… ja onhan minulla ollut täällä parempi olla kuin aivan vieraassa liikkeessä, mutta se, mitä minä täällä kaipaan, on luullakseni itsenäisyys… Olen aina kadehtinut sinua nähdessäni sinun istuvan työssä, sillä sinun työsi ei oikeastaan ole mitään työtä; sinä et tee työtä pakosta, vaan sikäli kuin johtajan ja omistajan asemasi vaatii; annat toisten tehdä työn, teet vain itse laskelmasi ja hallitset ja olet vapaa… Se on aivan toista…»
»Hyvä on, Christian; mutta etkö olisi voinut sanoa tätä jo aikaisemmin? Onhan sinulla tilaisuus ryhtyä itsenäiseen tai ainakin itsenäisempään työhön. Tiedät isän määränneen tässä tapauksessa sinulle samoin kuin minulle 50 000 markan ennakko-osuuden, jonka minä luonnollisesti olen maksava sinulle milloin vain tahdot, järkevän ja oikean arvioinnin mukaan. Hampurissa ja muuallakin on aina saatavana varmoja, pienivaraisia liikkeitä, jotka tarvitsevat pääoman lisäystä; sellaiseen sinä voisit mennä osakkaaksi… Harkitkaamme kumpikin erikseen asiaa ja puhukaamme siitä myöskin äidin kanssa. Minulla on nyt kiire, ja sinä voisit näinä päivinä vielä hoitaa englanninkielisen kirjeenvaihdon, jos viitsit…»
»Mitä arvelet esimerkiksi H. C. F. Burmeesterin & K:nin liikkeestä Hampurissa?» kysyi hän portailta »… tuonti- ja vientiliike… Minä tunnen sen miehen. Hän suostuisi varmasti mielellään asiaan…»
Tämä tapahtui toukokuun lopulla vuonna viisikymmentä seitsemän. Kesäkuun alussa lähti Christian jo Büchenin kautta Hampuriin… mikä oli suuri vahinko klubille, kaupunginteatterille, »Tivolille» ja koko kaupungin vapaammalle seurustelulle. Kaikki »hummaajat», myös tohtori Gieseke ja Peter Döhlmann, olivat asemalla saattamassa häntä ja ojensivat hänelle kukkia ja sikareja nauraen täyttä kurkkua… muistaen kai kaikkia hullunkurisia tarinoita, joita lähtevä oli kertonut. Lopuksi kiinnitti asianajaja tohtori Gieseke toisten riemuitessa hänen rintaansa suuren kultapaperista tehdyn kunniamerkin. Tämä merkki oli peräisin eräästä sataman läheisyydessä olevasta talosta, ravintolasta, jonka oven päällä paloi iltaisin punainen lyhty, johon oli kokoonnuttu vapaaseen ajanviettoon ja jossa aina oli ollut hauskaa… Se ojennettiin nyt Krischan Buddenbrookille hänen suurten ansioittensa kunniaksi.