SEITSEMÄS LUKU.
Noustuaan vuoteesta kello kahdeksan, mentyään makuuhuoneensa pienen portin kautta kiertoportaita alakertaan, otettuaan kylvyn ja puettuaan jälleen ylleen aamunuttunsa ryhtyi konsuli Buddenbrook yleisiin asioihin. Silloin ilmestyi nimittäin kylpyhuoneeseen herra Wenzel, parturi ja kaupunginvaltuuston jäsen punaisine käsineen ja älykkäine kasvoineen, kantaen höyryävää vesivatia, jonka hän oli noutanut keittiöstä, ynnä muita taipeitaan. Ja konsulin istahtaessa suureen lepotuoliin pää taapäin taivutettuna, ja herra Wenzelin alkaessa saippuoida hänen leukaansa syntyi melkein aina keskustelu, joka alkaen yöunesta ja ilmasta siirtyi suuren maailman tapahtumiin ja kaupungin asioihin sekä päättyi tavallisesti yksityisiin kauppa- ja perhesuhteisiin… Tämä kaikki pitkitti toimitusta, sillä aina kun konsuli sanoi jotakin, täytyi herra Wenzelin ottaa veitsi hänen kasvoiltaan.
»Miten olette nukkunut, herra konsuli?
»Kiitos, hyvin, Wenzel. Onko kaunis ilma?»
»Kylmä ja hiukan huuruinen, herra konsuli. Pojat ovat taas laittaneet Jakobinkirkon luokse kymmenen metrin pituisen luikuradan, niin että minä olin vähällä halkaista pääni tullessani pormestarin luota. Piru heidät periköön…»
»Joko olette lukenut lehtiä?»
»Sanomat ja Hampurin Uutiset. Ei mitään muuta uutta kuin Orsini-pommijuttu… Se on kauheata. Matkalla oopperaan… Ovat ne joukkoa…»
»No, en luule sen merkitsevän sen enempää. Kansan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, ja seuraus on vain se, että poliisikuntaa vahvistetaan ja sanomalehtiä kiristetään yhä enemmän. Hän on varuillaan, mutta mahtaa se olla levotonta elämää sentään, sillä hänen täytyy toimia lakkaamatta pysyttääkseen asemansa. Mutta kunnioitan häntä. Sellaisin mielipitein ei ole ainakaan mikään 'vätys', kuten mamsseli Jungmann sanoisi; ja hänen leipurikassa- ja huokeat leivänhintatuumansa ovat kerrassaan suurenmoisia keksintöjä. Hän tekee epäilemättä paljon kansan hyväksi…»
»Niin, samaa sanoi herra Kistenmaker.»
»Stephan? Puhuimme siitä eilen.»
»Ja Preussin Fredrich Wilhelmin asiat ovat huonosti, herra konsuli; ei hän enää selviä. Puhutaan prinssin tulevan lopullisesti hallitsijaksi…»
»Ei sitä vielä tiedä. Wilhelm on osoittautunut vapaamieliseksi.
Katkeruus häntä sittenkin eniten kalvaa, tuota miesparkaa… Mitä uutta
Köpenhaminasta?»
»Ei kerrassaan mitään, herra konsuli. Ne eivät tahdo. Liitto on selittänyt aivan oikein, että Holsteinin ja Lauenburgin hallitussääntö on oikeudenvastainen… Mutta sitä ei suostuta muuttamaan…»
»Niin, se on aivan kuulumatonta, Wenzel. Semmoisia ne tanskalaiset ovat! Muistan hyvin, kuinka jo pienenä poikana olin vihainen eräälle laululle, joka alkoi näin: 'Gib mir, gib allen denen, die sich von Herzen sehnen…' ja jossa aina ajattelin 'denen' sanan kirjoitetuksi ä:llä, käsittämättä, että Jumala voisi antaa jotakin tanskalaisillekin…»
»Ai, ai, olkaa varovainen, Wenzel… No niin. Ja entä Hampurin oikorautatiehanke! Siitä on jo taisteltu sanoilla ja tullaan taistelemaan edelleen, kunnes Köpenhaminasta annetaan lupa…»
»Niin, herra konsuli, ja vaikeus on siinä, että koko Altona—Kielin rautatieyhdistys on sitä vastaan, ja tarkkaan katsoen koko Holsteinkin; näin sanoi myös pormestari, tohtori Överdieck. He pelkäävät Kielistä päin tulevaa nousua…»
»Luonnollisesti, Wenzel. Moinen uusi side Itä- ja Pohjanmeren välillä… Mutta saattepa nähdä, ettei Altona—Kiel jätä asiaa sikseen. He saattavat rakentaa kilpailevan radan, Itäholstein—Neumünster—Neustadt, se ei ole ollenkaan mahdotonta. Mutta sen ei tule peloittaa meitä, me tarvitsemme oikoradan Hampuriin.»
»Herra konsuli puoltaa asiaa lämpimästi.»
»Niin… mikäli minun voimani ja vähäinen vaikutukseni tulevat kysymykseen… Harrastan suuresti rautatieasioitamme, enkä minä ole ensimmäinen suvussani, joka niitä harrastaa, sillä isäni kuului jo vuodesta viisikymmentäyksi Büchenin rautatien johtokuntaan, niistä kai johtui sekin, että minut valittiin sinne, vaikka olen vasta kolmenkymmenenkahden vuoden vanha. Sillä omat ansionihan eivät ole vielä sanottavat…»
»Vai ei, herra konsuli; herra konsulin raatihuoneella pitämän puheen jälkeen…»
»No niin, se taisi tehdä hiukan vaikutusta. Hyvää tahtoa minulta ei ainakaan ole puuttunut. Mutta minun on oltava kiitollinen isälleni, isoisälleni ja isoisäni isälle siitä, että he ovat tasoittaneet tieni ja että heihin kohdistunut luottamus ja arvonanto lankeaa nyt ilman muuta minunkin osakseni; en voisi muuten toimia näin vapaasti… Kuinka paljon teki isäni esimerkiksi vuoden neljäkymmentäkahdeksan jälkeen ja tämän vuosikymmenen alussa postilaitoksemme uudistamiseksi? Ajatelkaahan, Wenzel, hän ehdotti valtuustossa Hampurin kyytivaunujen liittämistä postin yhteyteen, ja vuonna viisikymmentä jätti hän senaattiin, joka siihen aikaan toimi anteeksiantamattoman hitaasti, yhä uusia anomuksia, jotka tarkoittivat meidän liittymistämme saksalais-itävaltalaiseen postiyhdistykseen… Ja siitä, että meillä nyt on alhainen postitaksa kirjeisiin, ristisiteisiin, vapaamerkkeihin ja Berliinin ja Travemünden sähkösanomiin nähden, saamme kiittää muun muassa häntä. Elleivät hän ja pari muuta olisi lakkaamatta ahdistaneet senaattia, olisimme me kai iäksi jääneet jäljelle Tanskan ja Thurn—Taxin postista. Niin. Ja kun minä nyt lausun mielipiteeni näistä asioista, otetaan se huomioon…»
»Niin, Jumala nähköön, siinä konsuli sanoi oikean sanan. Ja mitä Hampurin rataan tulee, sanoi pormestari sitten näin: 'Sitten kun olemme niin pitkällä, että voimme ostaa Hampurista rautatietarkoitukseen sopivan alueen, lähetämme konsuli Buddenbrookin sinne; konsuli on sellaisissa asioissa terävämpi kuin moni juristi'… Niin hän sanoi…»
»Erittäin mairittelevaa, Wenzel. Mutta pankaapas nyt poskelle vielä hiukan saippuaa; sen pitää tulla vielä sileämmäksi.»
»No niin, sanalla sanoen, meidän tulee toimia! En sano mitään pahaa Överdieckistä, mutta hän on jo vähän vanha; jos minä olisin pormestari, sujuisi kaikki hiukan nopeammin, luullakseni. Ette aavista, millä tyydytyksellä minä olen seurannut kaasuvalaistuksen valmisteluja, joka laitos vihdoinkin saadaan ketjuista riippuvien mahdottomien öljylamppujemme sijaan.. Voin sanoa, että minä olen ollut hiukan osallisena tuohon uudistukseen… Kuinka paljon tehtäviä onkaan vielä edessäni! Katsokaas, Wenzel, ajat muuttuvat, ja meillä on paljon velvollisuuksia uutta aikaa kohtaan. Muistan varhaisinta nuoruuttani… itse tiedätte, Wenzel, paremmin kuin minä, miltä täällä silloin näytti. Kadut olivat ilman jalkakäytäviä, ja katukivien välissä kasvoi jalankorkuinen ruoho, ja talojen edessä oli porstuat ja ulokkeet ja penkit… Ja keskiaikaiset rakennuksemme olivat pilatut lisärakennelmilla ja olivat sortumaisillaan, sillä vaikka yksityisillä oli rahaa eikä kukaan nähnyt nälkää, oli valtio rutiköyhä; kaikki sai olla rempallaan, kuten lankoni Permaneder sanoo, korjauksista ei ollut puhettakaan. Silloiset sukupolvet olivat huoletonta ja onnellista väkeä, ja isoisäni läheinen ystävä, Jean Jacques Hoffstede, eleli vain joutilaana suorittaen pieniä rivoja käännöksiä ranskankielisistä runoista… mutta iänkaiken ei sellaista voinut jatkua; moni asia on muuttunut ja yhä useampi tulee muuttumaan… Kaupungissamme ei enää ole 37 000 asukasta, vaan yli 50 000, kuten tiedätte, ja kaupungin luonne muuttuu. Täällä on nyt uutisrakennuksia ja etukaupunkeja, jotka laajenevat edelleen, ja kunnon kadut, ja me voimme panna kuntoon loistokautemme aikuiset muistopatsaat. Mutta tuo kaikki on lopultakin vain ulkonaista. Tärkeimmät asiat ovat, vielä edessäpäin, hyvä Wenzel. Ja nyt minä olen taas johtunut isä-vainajani ceterum censeo'on tulliyhdistykseen, Wenzel; meidän täytyy liittyä tulliyhdistykseen, sitä ei sietäisi enää epäilläkään, ja teidän pitää kaikkien auttaa minua, kun minä ajan sitä asiaa… Kauppamiehenä minä, näettekös, ymmärrän sen asian paremmin kuin valtiomiehemme, ja pelko, että se rajoittaisi itsenäisyyttä ja vapautta, on tässä tapauksessa kerrassaan naurettava. Sisämaa, Mecklenburg ja Schlesvig-Holstein, liittyisivät meihin, mikä on mitä suotavinta siksi, ettemme me enää yhtä suuressa määrässä kuin ennen hallitse pohjoista liikennettä… hyvä on… olkaa hyvä ja antakaa pyyheliina, Wenzel», sanoi konsuli lopuksi. Ja kun vielä oli sanottu pari sanaa rukiin päivähinnasta, joka oli 55 taalaria ja yhä alenemaan päin, sekä pari huomautusta jostakin kaupungin perhetapahtumasta, katosi herra Wenzel pohjakerrokseen tyhjentääkseen kadulle välkkyvän kuohuvesiastiansa. Ja konsuli nousi kiertoportaita makuuhuoneeseen; siellä hän suuteli otsalle Gerdaa, joka sillävälin oli herännyt, ja pukeutui parastaikaa.
Nuo pienet aamupuhteet valppaan parturin kanssa olivat johdantona, johon sitten liittyi toimelias päivän työ ajatuksineen, puheineen, hommineen, kirjoittamisineen, laskelmineen, edestakaisin-juoksuineen… Matkojensa, tietojensa, harrastuksiensa nojalla oli Thomas Buddenbrook piirissään se, jonka ajatus oli vähimmin rajoitettu, ja hän tunsi varmasti selvimmin niiden olosuhteiden pienuuden ja ahtauden, joiden keskellä hän liikkui.
Laajemmalla hänen isänmaassaan oli vallankumouksen tuomaa julkisen elämän nousuaikaa seurannut herpautuminen, seisahtuminen ja taantumus, joka ei riittänyt askarruttamaan näin valpasta mieltä. Mutta hän oli siksi henkevä, että saattoi ottaa mielilauseekseen mietelmän kaiken inhimillisen toiminnan turhuudesta sekä alistaa tahtonsa, kykynsä, intonsa ja toimintatarmonsa sen pienen yhdyskunnan palvelukseen, jossa hänen nimensä mainittiin ensimmäisten joukossa. — Hän oli kyllin henkevä suodakseen kunnianhimolleen tyydytyksen pienessäkin piirissä, nauraakseen sille samalla kuin piti sitä arvossa.
Heti kun hän oli syönyt aamiaisen ruokasalissa Antonin hoitaessa tarjoilua, pukeutui hän ulkopukuun ja lähti konttoriin Mengstrassen varrelle. Hän ei viipynyt siellä kuin tunnin, kirjoitti pari kolme kiireellistä kirjettä ja sähkösanomaa, antoi muutaman määräyksen, sysäsi sitten liikkeelle tuon suuren liikkeen vauhtipyörän ja jätti työn rauhallisen jatkumisen herra Marcuksen huolellisen silmän valvottavaksi.
Hän näyttäytyi ja piti puheita istunnoissa ja kokouksissa, kävi pörssissä, joka sijaitsi torin varrella suurten goottilaisten pylväiden alla, teki tarkastuskäyntejä satamassa, varastohuoneissa, neuvotteli laivanisäntänä kapteenien kanssa — ja niin seurasi loppumaton jono toimia myöhään iltaan asti; töitten sarjan keskeytti vain pikainen vanhan konsulittaren kanssa nautittu aamiainen ja Gerdan kanssa syöty päivällinen, jonka jälkeen hän vietti puoli tuntia leposohvalla sikaria poltellen ja sanomalehtiä lukien. Hän oli kaiken aikaa kiinni kauppahuoneen tai tulli-, vero-, rakennus-, rautatie-, posti- ja köyhäinhoitoasioissa ja perehtyi myöskin aloihin, jotka eivät oikeastaan kuuluneet hänen piiriinsä, vaan »oppineille». Varsinkin rahatalousalalla osoitti hän pian loistavia lahjoja…
Hän varoi laiminlyömästä seuraelämää. Tosin hänen säntillisyytensä tässä suhteessa jätti toivomisen varaa ja hän ilmestyi ovelle vasta viime minuutissa, kun hänen puolisonsa jo oli ollut kauan juhlapuvussa ja vaunut odottaneet alhaalla puoli tuntia; silloin hän ilmestyi sanoen: »Pardon, Gerda, asiat…» ja heitti nopeasti hännystakin ylleen. Mutta määräpaikkaan, päivällisille, tanssiaisiin tai iltakutsuihin saavuttuaan hän osoitti suurta mielen joustavuutta, täyttäen kunnialla paikkansa seuramiehenä… Edustamisen hän vaimoineen ymmärsi yhtä hyvin kuin toiset kaupungin rikkaat; hänen tarjoamansa ruoka ja juoma oli 'tip-top', hän oli tunnettu kohteliaana, huomaavaisena ja huolellisena isäntänä ja hänen sukkeluutensa olivat yläpuolella keskitason. Mutta tällä välin hän vietti hiljaisia iltoja Gerdan seurassa joko kuunnellen tupakkaa polttaen vaimonsa viulunsoittoa tai lukien hänen kanssaan saksalaisia, ranskalaisia tai venäläisiä kertomuksia, vaimonsa valinnan mukaan…
Näin hän teki työtä ja menestyi, sillä hänen arvonsa kohosi yhä kaupungissa. Ja huolimatta Christianin liikkeen perustamisen ja Tonyn toisen avioliiton vaatimasta pääomanluovutuksesta oli kauppahuoneella hyvät ajat. Mutta sattuihan sitä sentään väliin sellaistakin, joka masensi hänen mieltään joksikin aikaa ja lamautti hänen henkensä joustavuutta.
Hampurissa oli Christianin kumppani, herra Burmeester kuollut äkkiä halvaukseen keväällä vuonna viisikymmentäkahdeksan. Hänen perillisensä ottivat kuolleen jälkeen jättämät varat liikkeestä, ja konsuli varoitti nyt veljeään jatkamasta sitä omilla varoillaan, koska hän tiesi, miten vaikea oli pitää pystyssä laajaa toimintaa äkkiä vähentyneen pääoman avulla. Mutta Christian tahtoi pysyttää itsenäisyytensä ja otti haltuunsa H.C.F. Burmeester & Comp:n liikkeen velkoineen ja varoineen… mistä oli odotettavissa ikävyyksiä.
Ja sitten konsulin sisar Klara Riiassa… Se, että hänen avioliittonsa pastori Tiburtiuksen kanssa oli jäänyt lapsettomaksi, kävi vielä laatuun, koska Klara Buddenbrook ei koskaan ollut välittänyt erityisesti lapsista ja koska hänellä epäilemättä oli hyvin vähän äidillisiä tunteita. Mutta hänen terveytensä oli, hänen omista ja miehensä kirjeistä päättäen, sangen heikko, ja päänkipu, josta hän oli kärsinyt jo nuorena tyttönä, palasi nykyään määräaikojen kuluttua uudelleen melkein sietämättömän ankarana.
Se oli huolestuttavaa. Ja kolmas suru oli se, että kotonakaan, heidän omassa talossaan, ei näkynyt vielä mitään merkkiä suvun jatkumisesta. Gerda osoitti tätä asiaa kohtaan ylhäistä välinpitämättömyyttä, joka melkein vaikutti kielteiseltä. Thomas kantoi huolensa yksin. Mutta vanha konsulitar otti asian puheeksi ja neuvotteli siitä tohtori Grabowin kanssa. »Tohtori, eikö olisi jo aika tapahtua jotakin, näin meidän kesken puhuen? Eiköhän pieni oleskelu vuori- tai meri-ilmastossa, Kreuthissa, Glücksburgissa tai Travemündessä tepsisi! Mitä luulette…» Ja Grabow, jonka tavallinen miellyttävä resepti: »Ankara ruokajärjestys ja hiukan kyyhkyspaistia ja ranskanleipää» ei tässä tapauksessa arvattavasti olisi ollut kyllin tehokas, määräsi Pyrmontiin kylpemään…
Nämä olivat nuo kolme huolen aihetta. Entä Tony? — Tony parka!