ENSIMMÄINEN LUKU.
Kun herra Hugo Weinschenk, joka oli ollut jonkun aikaa kaupungin palovakuutusyhtiön johtaja, astui keinuvin ja itsetietoisin askelin suuren eteisen poikki tiukasti napitettuine takkeineen, kapeine, mustine, vakavuutta osoittavalla tavalla suupieliin kasvatettuine viiksineen ja hiukan riippuvine alahuulineen, mennäkseen etumaisista virkahuoneista takimmaisiin kädet nyrkissä ja kyynärpäät hiukan heiluen, oli hän toimeliaan, vakavaraisen ja vaikuttavan miehen perikuva.
Ja Erika Grünlich, joka oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli suurikasvuinen, kukoistava, punaposkinen ja terveyttä uhkuva neito. Jos hän sattui kulkemaan portaita alas samalla kun herra Weinschenk kulki eteisessä — eikä se sattunut harvoin — kohotti johtaja hattunsa mustilta lyhyeksileikatuilta hiuksiltaan, jotka alkoivat harmahtaa ohimoilta, keikutti enemmän kävelytakkiin puettua vartaloaan ja loi nuoreen tyttöön hämmästyneen ja ihailevan katseen rohkeista, ruskeista silmistään… jonka jälkeen Erika juoksi pois, kätkeytyi jollekin ikkunapenkille ja itki kotvan aikaa neuvottomuudesta ja hämmingistä.
Neiti Grünlich oli kasvanut Therese Weichbrodtin hoivissa kurituksessa ja Herran nuhteessa, eivätkä hänen ajatuksensa kantaneet kauas. Hän itki herra Weinschenkin silinteriä, tapaa, jolla tämä hänet nähdessään kohotti ja jälleen laski kulmakarvansa, tämän kuninkaallista ryhtiä ja heilahtelevia nyrkkejä. Mutta hänen äitinsä, rouva Permaneder, näki pitemmälle.
Tyttären tulevaisuus oli jo vuosikausia huolestuttanut häntä, sillä Erika oli toisiin nuoriin tyttöihin verraten epäedullisessa asemassa. Rouva Permaneder ei elänyt ainoastaan seuraelämän ulkopuolella, vaan suhtautui myös vihamielisesti siihen. Olettamus, että häntä hänen kaksinkertaisen avioeronsa tähden halveksittiin, oli muuttunut melkein päähänpinttymäksi, ja hän luuli näkevänsä ylenkatsetta ja vihaa siinäkin, missä oli ainoastaan välinpitämättömyyttä. Esimerkiksi konsuli Hermann Hagenström, jonka rikkaus oli tehnyt iloiseksi ja hyväntahtoiseksi, olisi luultavasti tervehtinyt häntä kadulla, ellei katse, joka sivuutti hänen kasvonsa, nuo »hanhenmaksakasvot», joita rouva Permaneder »vihasi kuin ruttoa», olisi kieltänyt sitä mitä ankarimmin. Ja siitä johtui sekin, että myös Erika Grünlich jäi ulkopuolelle enonsa, senaattorin, piirin, ettei hän ottanut osaa tanssiaisiin ja että hänellä oli hyvin vähän tilaisuutta tehdä herratuttavuuksia.
Mutta Antonie-rouvan kiihkein toivo oli kuitenkin, varsinkin sen jälkeen kun hän itse oli siirtynyt syrjään, että hänen tyttärensä voisi täyttää ne toiveet, jotka häneen, äitiin, nähden olivat pettäneet, ja että hän voisi tehdä naimakaupan, joka ollen samalla edullinen ja onnekas koituisi perheen kunniaksi ja painaisi unhoon äidin kohtalot. Hän toivoi sitä etenkin vanhemman veljensä vuoksi, joka viime aikoina oli ollut niin masentuneella mielellä. Hän tahtoi voida osoittaa, ettei suvun onni vielä ollut menetetty, ettei sen aika ollut vielä ohi… Hänen myöhempi myötäjäissummansa, nuo 17 000 taaleria, jotka herra Permaneder oli niin auliisti luovuttanut takaisin, odottivat Erikaa. Ja heti kun hän oli huomannut tarkoilla ja kokeneilla silmillään sen hellän suhteen, joka oli syntynyt hänen tyttärensä ja johtajan välillä, alkoi hän anoa, että taivas lähettäisi herra Weinschenkin heidän luokseen vierailulle.
Ja taivas oli suopea. Herra Weinschenk ilmestyi vierailulle, talon kolme naista, isoäiti, tytär ja tyttärentytär olivat häntä vastassa, hän keskusteli kymmenen minuuttia ja lupasi pistäytyä joskus kahville juttelemaan.
Sekin tapahtui, ja tutustuttiin kummankinpuolin. Johtaja oli kotoisin Schlesiasta, jossa hänen vanha isänsä vielä oli elossa, mutta hänen omaisensa eivät olleet erittäin huomioonotettavaa väkeä. Hugo Weinschenk oli pikemminkin »oman teon» mies, eikä hänen itsetietoisuutensa ollut synnynnäistä, vaan hiukan liioiteltua ja epäluuloista; hän ei myös tuntenut kaikkia muotoja, ja hänen keskustelutaitonsa oli erittäin kankea. Hänen hiukan pikkuporvarimaisessa kävelytakissaan oli muutamia kiiltäviä kohtia, hänen kalvosensa suurine mustine nappeineen eivät olleet aivan moitteettoman puhtaat, ja vasemman käden keskisormen kynsi oli jonkin tapaturman kautta vioittunut aivan mustaksi ja muodottomaksi — mikä oli sangen iloton näky. Mutta Hugo Weinschenk oli kunnianarvoisa, ahkera, tarmokas mies, hänellä oli 12 000 markan vuotuiset tulot, ja hän oli Erika Grünlichin silmissä suorastaan kaunis mies.
Rouva Permaneder oli tajunnut nopeasti asian tilan ja arvioinut sen. Hän vastusti avomielisesti konsulitarta ja senaattoria. Oli päivänselvää, että asiasta oli oleva molemminpuolista hyötyä. Johtaja Weinschenkillä samoin kuin Erikalla ei ollut seuratuttavia; molemmat olivat kuin luodut toisiaan varten. Jos johtaja Weinschenk, jonka tukka alkoi harmaantua ja joka läheni neljääkymmentä, aikoi perustaa asemaansa vastaavan oman kodin, avasi liitto Erika Grünlichin kanssa hänelle pääsyn erääseen kaupungin tunnetuimpaan perheeseen ja oli tukeva häntä hänen työssään ja asemassaan. Ja mitä Erikan menestykseen tulee, rohkeni rouva Permaneder ainakin sanoa sen, että tämä säästyisi hänen kokemuksiltaan. Herra Permanederiä Hugo Weinschenk ei muistuttanut vähimmässäkään määrässä ja Bendix Grünlichistä hän erosi säännöllisten tulojensa ja vankan taloudellisen virkamiesasemansa puolesta, josta hän saattoi kohota vielä korkeammalle.
Sanalla sanoen: hyvää tahtoa ei puuttunut kummaltakaan puolelta. Johtaja Weinschenkin kahvinjuontivierailut tihenivät tihenemistään ja tammikuussa vuonna 1867 rohkeni hän pyytää Erika Grünlichin kättä parilla suoralla, miehekkäällä, selvällä sanalla.
Siitä alkaen kuului hän perheeseen, alkoi käydä »sukupäivillä» ja sai kokea ystävällisyyttä morsiamen sukulaisten puolelta. Epäilemättä hän tunsi heti, ettei hän ollut aivan paikallaan heidän joukossaan, mutta hän peitti tuon tunteen sitä reimempaan esiintymiseen. Ja konsulitar, Justus-setä ja senaattori Buddenbrook osoittivat tuota kykenevää virastomiestä, tuota seuratottumusta vailla olevaa tulevaa sukulaista kohtaan mitä suurinta hienotunteisuutta — mitä ei voi sanoa Breitestrassen Buddenbrookin naisista.
Sitä tarvittiinkin, sillä yhä uudelleen täytyi jonkun perheen jäsenen koettaa karkoittaa parilla toisaanne johtavalla sanalla äänettömyys, joka syntyi ruokapöydässä, kun johtaja leikitteli liian kouriintuntuvasti Erikan poskilla tai käsivarsilla, kysyi, oliko appelsiini-marmeladi jälkiruokaa tai ilmoitti, että »Romeo ja Julia» oli Schillerin kirjoittama… Tämän kaiken hän teki reippaasti ja itsetietoisesti, huolettomasti käsiään hykerrellen, istuen syrjittäin tuolin selkänojaa vasten.
Parhaiten hän sopi yhteen senaattorin kanssa, joka osasi ohjata varmalla kädellä politiikkaa ja kauppa-asioita koskevaa keskustelua, ilman että toinen joutui karille. Mutta hänen suhteensa Gerda Buddenbrookiin muodostui kerrassaan toivottomaksi. Tuon naisen olemus vaikutti häneen niin vieroittavasti, ettei hän keksinyt kuolemakseen edes pari minuuttia kestävää keskustelunaihetta. Tietäessään rouvan soittavan viulua, joka seikka oli tehnyt häneen voimakkaan vaikutuksen, tyytyi hän kysymään tältä joka torstaina leikkisästi: »Miten on viulun laita?» — Mutta kolmannen kerran jälkeen pidättyi senaattorin rouva antamasta mitään vastausta.
Christian tarkasti uutta sukulaista nenä kurtussa ja matki seuraavana päivänä tarkasti hänen käytöstään ja puhettaan. Edesmenneen konsuli Johann Buddenbrookin toinen poika oli parantunut nivelleinistään Öynhausenissa, mutta hänen jäsenissään oli vieläkin kankeutta ja ajoittainen »vaiva» vasemmalla puolella — siellä, missä kaikki hermot olivat liian lyhyet — myöskään hänen muut häiriönsä, hengitys- ja nielemisvaikeudet, sydämen epäsäännöllisyydet ja halvautumisoireet tai niiden pelko eivät olleet suinkaan kadonneet. Eikä hänen ulkomuotonsakaan vastannut kolmenkymmenen loppupuolella olevan miehen näköä. Hänen päälakensa oli aivan kalju, vain niskapuolella ja ohimoilla oli vielä harvaa punaista haiventa. Ja hänen pienet pyöreät silmänsä, jotka harhailivat levottomina ja vakavina paikasta toiseen, olivat entistä syvemmällä kuopissaan. Mutta hänen iso kyhmyinen nenänsä törrötti myös entistä luisevampana ja mahtavampana sisäänvajonneiden poskien ja suun yli riippuvien tuuheiden viiksien keskellä. Ja hienosta, kestävästä englantilaisesta kankaasta tehdyt housut huljuivat hänen kaitojen, väärien sääriensä ympärillä.
Kotiin tultuaan oli hän asunut kuten ennenkin eräässä ensimmäisen kerroksen käytävän viereisessä huoneessa äitinsä talossa, mutta oleskeli enemmän klubissa kuin Mengstrassen varrella, sillä kotona ei hänen elämänsä ollut erittäin suloista. Siellä hallitsi nyt Riekchen Severin, Ida Jungmannin seuraaja, konsulittaren palveluskuntaa ja talousasioita. Hän oli vanttera 27-vuotinen maalaistyttö, joka oli talonpoikaisella tosiasiavaistollaan havainnut, että tuota toimetonta juttujen kertojaa, joka vuoroin oli mahtava, vuoroin vaikeroi surkeuttaan ja jota talon arvohenkilö, senaattori, katsoi yli olan, ei tarvinnut häikäillä liikoja. Ja hän laiminlöi muitta mutkitta tämän tarpeet.
»Kyllä, kyllä, herra Buddenbrook!» hän sanoi, »mutta minulla ei nyt ole aikaa!» Jolloin Christian katsoi häneen nenä kurtussa aivan kuin kysyen: Etkö häpeä?… ja lähti jäykin säärin pois.
»Luuletko sinä, että minulla lähimainkaan aina on huoneessani kynttilää?» kysyi hän Tonyltä… »Hyvin harvoin! Enimmäkseen minun täytyy riisuutua tulitikun valossa…» Tai sitten hän saattoi selittää — sillä taskuraha, jonka hän sai äidiltään, oli riittämätön —: »niin, ajat ovat huonot!… Toista oli ennen! Mitä sanot esimerkiksi siitä, että minun täytyy usein lainata viisi killinkiä hammaspulveriin!»
»Christian!» huusi rouva Permaneder. »Miten arvotonta! Tulitikun valossa! Viisi killinkiä! Älä ainakaan puhu siitä!» Hän oli kiihtynyt, kuohuksissaan, loukkaantunut pyhimpiä tunteitaan myöten; mutta se ei muuttanut asiaa…
Nuo viisi killinkiä, jotka Christian tarvitsi hammaspulveriin, lainasi hän vanhalta ystävältään Andreas Giesekeltä, molempien oikeuksien tohtorilta. Hänellä oli etua ja kunniaa tuosta ystävyydestään, sillä asianajaja Gieseke, tuo »hummaaja», joka osasi säilyttää arvokkuutensa, oli viime talvena valittu senaattoriksi vanhan Kaspar Överdieckin ummistaessa hiljaa silmänsä ja tohtori Langhalsin jouduttua tämän paikalle. Mutta hänen elämäntapoihinsa se ei vaikuttanut mitään. Tiedettiin hänen omistavan paitsi keskikaupungilla sijaitsevaa avaraa taloansa, jonka hän oli saanut naituaan neiti Huneuksen, myös pienen, sievän, viiniköynnöksen peittämän huvilan esikaupungissa, St. Gertrudissa, jossa asui eräs vielä nuori, erinomaisen kaunis, tuntematonta sukuperää oleva nainen aivan yksin. Huvilan oven yläpuolella komeili siroin kullatuin kirjaimin nimi: »Quisisana», ja koko kaupungissa tunnettiin tuo rauhaisa huvila sillä nimellä; se äännettiin pehmeästi epäselvin a-ääntein Mutta Christian Buddenbrook, joka oli senaattori Gieseken paras ystävä, oli hankkinut itselleen pääsyn Quisisanaan ja järjestänyt asiansa samoin kuin Aline Puvogelin luona ja muissa samanlaatuisissa tapauksissa Lontoossa ja Valparaisossa ja toisissa maailman kolkissa. Hän oli jutellut hänen kanssaan vähän, »pitänyt häntä vähän hyvänä», ja kävi nyt tuossa vihreässä talossa yhtä säännöllisesti kuin senaattori Gieseke. On tietymätöntä, tapahtuiko tämä jälkimmäisen suostumuksella, mutta se on ainakin varma, että Christian Buddenbrook nautti Quisisanassa aivan maksuttomasti samaa viehättävää vaihtelua, josta senaattori Gieseken täytyi maksaa suuret rahat vaimonsa kassasta.
Pian sen jälkeen kun johtaja Hugo Weischenk oli julkaissut kihlauksensa Erika Grünlichin kanssa, teki hän langolleen ehdotuksen, että tämä astuisi vakuutusyhtiön palvelukseen, ja Christian tekikin ahkerasti työtä palovakuutusyhtiön konttorissa kahden viikon ajan. Mutta sitten kävi valitettavasti ilmi, että hänen vasemmassa kyljessään oleva vaivansa ja muutkin vammansa pahenivat, että johtaja oli kovin kiivas mies ja että tämä oli juljennut nimittää häntä erään erehdyksen johdosta »hylkeeksi»…. Seuraus oli, että Christianin oli pakko jättää tuokin paikka.
Madame Permaneder oli onnellinen, ja hänen valoisa mielialansa ilmeni muun muassa senkaltaisissa lausunnoissa, että elämällä oli sentään joskus hyvätkin puolensa. Ja hän puhkesi uuteen kukoistukseen noina viikkoina, jotka vilkkaine puuhineen, lukuisine suunnitelmineen, asuntohuolineen ja myötäjäiskuumeineen muistuttivat hänen omaa kihlausaikaansa, nuorensivat hänen mieltään ja täyttivät sen riemuisalla toivolla. Hänen tyttöaikaiset ilmeensä ja liikkeensä palasivat ja hän rikkoi erään Jerusalemin-illan hartauden niin tyystin vallattomalla hilpeydellään, että Lea Gerhardtkin laski käsistään esi-isiensä suuren hartauskirjan katsoen ympärilleen kuuron ihmisen suurin, tietämättömin ja epäluuloisin silmin…
Erikan ei tarvinnut erota äidistään. Johtajan luvalla ja hänen toivomuksestaan päätettiin, että Antonie-rouva ainakin aluksi asuisi Weinschenkien luona opastaakseen tottumatonta Erikaa taloudenpitoon… ja juuri tämä seikka se oli, joka herätti hänessä sen miellyttävän tunteen kuin ei Bendix Grünlichiä eikä Alois Permanederiä olisi milloinkaan ollutkaan ja kuin kaikki hänen elämänsä epäonnistumiset, pettymykset ja kärsimykset häviäisivät olemattomiin ja hän nyt vielä kerran saisi aloittaa kaiken alusta uusin toivein.
Tosin hän kehoitti Erikaa kiittämään Jumalaa siitä, että tämä oli suonut hänelle hänen rakastamansa miehen, kun sitävastoin hänen äitinsä oli täytynyt tukahduttaa ensimmäinen mieltymyksensä velvollisuuden ja järjen äänen tähden. Tosin hän kirjoitti Erikan ja johtajan nimet sukupapereihin ilosta vapisevin sormin… mutta hän, hän itse, Tony Buddenbrook, oli sittenkin varsinainen morsian. Hän se vielä kerran tarkasteli oviverhoja ja mattoja, tutki läpi huonekalu- ja taloustavarakaupat, katsasti ja vuokrasi hienon asunnon. Hän se vielä kerran tuli jättämään hurskaan, laajan vanhempienkotinsa ja oli lakkaava olemasta eronnut rouva; vielä kerran oli hänellä oleva tilaisuus kohottaa päänsä ja aloittaa uusi elämä, herättää yleistä mielenkiintoa ja edistää suvun kunniaa… Ja… oliko se unta vai totta — esiin ilmestyi kaksi aamupukua! Kaksi aamupukua, toinen hänelle ja toinen Erikalle, kaksi pehmeätä, kudotusta kankaasta valmistettua aamupukua, joissa oli pitkät laahukset ja paksu samettinauhakimppu, joka kulki kaula-aukosta helmaan asti.
Mutta viikot kuluivat, ja Erika Grünlichin kihlausaika läheni loppuaan. Nuori pari oli tehnyt vierailuja vain muutamiin perheisiin, sillä johtaja, vakava ja seuraelämään tottumaton työihminen, tahtoi omistaa vapaahetkensä kotielämälle… Kihlajaispäivälliset, joihin paitsi morsiusparia, Thomas, Gerda, Friederike, Henriette ja Pfiffi Buddenbrookia, otti osaa senaattorin lähin ystäväpiiri, pidettiin Fischergruben talon suuressa salissa; eikä johtajan alituinen Erikan paljaan kaulantaputtaminen taaskaan voinut olla herättämättä ihmettelyä… Ja häät lähenivät.
Pylvässali oli, kuten kerran ennen rouva Grünlichin seisoessa myrttiseppel päässä, valittu vihkiäistoimituksen paikaksi. Rouva Stuht Glockengiesserstrassen varrelta, joka seurusteli parhaimmissa piireissä, auttoi morsianta atlaspuvun laskoksien järjestämisessä ja vihreiden myrtinoksien kiinnittämisessä. Senaattori Buddenbrook oli ensimmäinen ja Christianin ystävä senaattori tohtori Gieseke toinen sulhaspoika, kaksi Erikan entistä täysihoitolatoveria oli kutsuttu morsiustytöiksi, ja johtaja Hugo Weinschenk oli komea ja miehekäs sulhanen, joka astui johdattaessaan morsianta tilapäisen alttarin ääreen vain kerran Erikan maataviistävälle hunnulle. Pastori Pringsheim toimitti vihkimisen kaikella mahdollisella juhlallisuudella kädet ristissä rinnalla, ja kaikki sujui asiaankuuluvalla arvokkuudella. Kun oli vaihdettu sormukset ja salissa oli kajahtanut kaksi »tahdon» sanaa, toinen syvä, toinen heleä, molemmat hiukan käheät, purskahti rouva Permaneder entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden valtaamana äänekkääseen itkuun — itku oli yhä hänen entistä välitöntä lapsellista itkuaan — ja Buddenbrookin naiset, joista Pfiffi juhlan kunniaksi oli kiinnittänyt kultaisen ketjun silmälaseihinsa, hymyilivät hiukan happamasti, kuten tavallisesti tämänkaltaisissa tilaisuuksissa… Mutta m:lle Weichbrodt, Therese Weichbrodt, joka viime vuosina oli kutistunut entistä pienemmäksi, Sesemi Weichbrodt, jolla oli laihalla kaulallaan soikea rintaneulansa, jossa oli hänen äitinsä muotokuva, lausui tuolla ponnekkaalla juhlallisuudella, jonka tulee salata syvää sisäistä liikutusta: »Tule onnelliseksi, hövä lapsi!»
Sitten seurasi valkoisten jumaltenkuvien keskellä, jotka piirtyivät sinisestä taustastaan muuttumattoman levollisissa asennoissaan, juhlallinen, upea ateria, jonka loppupuolella vastanaineet poistuivat lähteäkseen häämatkalle muutamien suurkaupunkien läpi… Se tapahtui huhtikuun keskivaiheilla. Ja seuraavan kahden viikon kuluessa suoritti rouva Permaneder yhdessä verhoilija Jacobsin kanssa yhden mestarinäytteistään, heidän tilavan asuntonsa hienon sisustamisen, joka oli vuokrattu Mittlere Bäckergruben varrelta ja jonka runsaasti kukilla koristetut huoneet määräajan kuluttua sulkivat huomaansa palaavan pariskunnan.
Ja niin alkoi Tony Buddenbrookin kolmas avioliitto.
Niin, tämä oli sattuvasti sanottu; senaattori oli lausunut tuon sutkauksen eräänä torstaina, jolloin Weinschenkit eivät olleet saapuvilla, ja rouva Permaneder oli hyväksynyt sen innolla. Hänen niskoillaan lepäsivät kaikki taloudenpidon huolet ja vaivat, mutta hänellä oli myös ilon ja ylpeyden aihetta. Ja eräänä päivänä, tavatessaan arvaamatta kadulla konsulitar Möllendorpfin, syntyisin Hagenström, loi hän tähän niin voitonvarman ja vaativan katseen, että rouva Möllendorpf huomasi vihdoinkin tervehtiä ensin… Ilo ja ylpeys yhtyivät hänen kasvoissaan vakavaksi juhlallisuudeksi hänen näytellessään uutta kotia sukulaisille, jolloin Erika kulki vieressä melkein kuin ihaileva vieras.
Vetäen perässään pitkää laahustaan, olkapäät hiukan koholla, pää takakenossa, käsivarrella atlasnauhoilla somistettu avainkoppa — hän oli hullaantunut atlasnauhoihin — näytteli Antonie-rouva talossakävijöille huonekaluja, oviverhoja, läpinäkyvää porsliinia, välkkyviä hopea-astioita ja suuria öljymaalauksia, jotka esittivät yksinomaan ruokatavarahiljaiselokuvia ja alastomia naisvartaloita, sillä sellainen oli Hugo Weinschenkin maku, ja hänen jokaisesta liikkeestään saattoi lukea: Katsokaa, tämän minä vielä olen saanut aikaan elämässä. Tämä on melkein yhtä hienoa kuin Grünlichillä ja paljon hienompaa kuin Permanederilla!
Vanha konsulitar tuli taloon musta- ja harmaaraitaiseen silkkipukuun puettuna, levittäen ympärilleen hienoa patshulin tuoksua, antoi vaaleiden silmiensä kulkea rauhallisesti esineestä toiseen ja ilmaisi äänekkääseen ihastukseen puhkeamatta olemuksellaan tyydytyksensä. Senaattori tuli myös vaimoineen ja lapsineen, nauroi Gerdan kanssa Tonyn onnellista intoa ja sai vaivoin estetyksi tämän yritykset tappaa jumaloitu pikku Hanno korinttileivillä ja portviinillä… Sitten tulivat Buddenbrookin naiset, jotka huomauttivat yksimielisesti kaiken olevan niin kaunista, etteivät he, vaatimattomat naiset, olisi mitenkään tulleet toimeen sen keskellä… Ja harmaa, kärsivällinen ja laiha Klothilde antoi toisten nauraa itselleen ja joi neljä kupillista kahvia, kiittäen sen jälkeen kaikkea muutakin hitaalla, ystävällisellä äänellään… Silloin tällöin, kun ei klubissa ollut ketään toisia, käväisi heidän luonaan myös Christian, joi lasillisen benediktiini-likööriä ja kertoi aikovansa ruveta erään samppanja- ja konjakkitehtaan asiamieheksi, jota alaa hän sanoi ymmärtävänsä. Se oli helppo, miellyttävä toimi ja siinä sai olla oma herransa, kirjoittaa silloin tällöin jonkun rivin muistikirjaansa ja ansaita kädenkäänteessä kolmekymmentä taalaria. Sitten hän lainasi rouva Permanderilta neljäkymmentä killinkiä, voidakseen ojentaa kukkavihkon kaupunginteatterin ensimmäiselle rakastajattarelle ja joutui, herra ties kuinka, puhumaan Lontoosta ja »Mariasta» ja »paheesta», kertoi syyhyisestä koirasta, joka oli lähetetty laatikossa Valparaisosta San Fransiskoon, ja jutteli, kerran vauhtiin päästyään, niin mukaansatempaavasti ja hauskasti, että hän olisi voinut ylläpitää sillä suuren seuran mielenkiinnon.
Hän innostui, hän puhui kielillä. Hän puhui englantia, espanjaa, alasaksaa ja Hampurin murretta, hän kertoi chileläisiä puukkojuttuja, Whitechapelin varkausjuttuja, koetti muistella kuplettivarastoaan ja alkoi esittää puoleksi laulaen, puoleksi lausuen, verrattomasti elehtien seuraavaa:
»Mä kuljin lystiksein
Noin aivan hiljalleen
Katua keikaillen.
Sattuupa neitinen
Nyt justiin etehein.
Se mennä hepsailee
Ja silmää heittelee
Ja nupin päässä keikkuu heissantei.
Mä virkan: 'Hempusein,
Kuin sievä oletten
Niin sallitteko käydä rinnallen?'
Hän kohden pyörähtää
Kurkkailee — veikistää — ja sanoo näin:
'Ka, mennään sitten, poika, lystäämään!'»
Tuskin hän oli ehtinyt loppuun, kun hän jo siirtyi juttelemaan sirkus Renzistä ja kuvasi erään englantilaisen puheklovnin esiintymistä niin elävästi, että luuli istuvansa sirkuksessa. Kuultiin alkumeteli klovnin pyrkiessä näkyviin esiripun takaa huutaen »avatkaa ovi!», kuultiin hänen toraamisensa tallimestarin kanssa ja miten hän leveällä, uikuttavalla englantilaisella saksankielen murtamisella kertoi pitkän jonon kaskuja ja juttuja. Hän kertoi miehestä, joka oli niellyt unessa hiiren ja menee siitä syystä eläinlääkärin luo, joka neuvoo häntä nielemään myös kissan… Toinen kertomus oli »isoäidistäni, terveestä ja kukkeasta rouvasta», joka joutuu moniin seikkailuihin matkallaan asemalle, koska hän oli terve ja kukkea, ja joka viimein saapuu perille junan lähtiessä hänen nenänsä edestä… Christian taittoi tämän jutun kärjen käskien riemuitsevasti: »Soittoa, herra kapellimestari!» ja aivan kuin havahtui, kun ei soittoa kuulunut…
Sitten hän yht'äkkiä vaikeni, hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen liikkeensä veltostuivat. Hänen pienet, ruskeat, syvällä olevat silmänsä alkoivat pyöriä levottoman vakavasti, hän siveli vasenta kylkeään ja oli aivan sen näköinen kuin olisi hän kuunnellut ihmeellisiä, sisältään kuuluvia ääniä… Hän joi vielä lasillisen likööriä, valpastui uudestaan, koetti kertoa vielä yhden jutun ja lähti sitten pois jotakuinkin raukealla tuulella.
Rouva Permaneder, joka tähän aikaan oli erittäin naurunhaluinen ja jolla oli ollut erinomaisen hauska, saattoi veljeään ilakoiden portaita alas. »Näkemiin, herra asiamies!» hän sanoi. »Laulattaja, naurattaja! Pässinpää! Tule taas pian käymään!» Hän nauroi täyttä kurkkua ja palasi sisään.
Mutta Christian Buddenbrook ei huomannut sitä; hän oli ajatuksissaan. Mitähän, jospa minä kävisin Quisisanassa! Ja hattu hiukan kallellaan, nojaten nunnanpäällä varustettuun keppiinsä laskeutui hän portaita hitaasti, jäykästi ja hiukan ontuen.