TOINEN LUKU.
Oli kevät vuonna kuusikymmentäkahdeksan rouva Permanederin ilmestyessä eräänä iltana kymmenen aikaan Fischergruben taloon. Senaattori Buddenbrook istui yksin arkihuoneessa, jonka huonekalut olivat päällystetyt oliivinvärisellä ripsikankaalla, pyöreän keskipöydän ääressä ison kaasulampun valossa, joka riippui katosta. Hän oli levittänyt eteensä Berlinin pörssilehden ja luki sitä pöydän yli kumartuneena, savuke vasemman käden etu- ja keskisormen välissä, nenällä kultasankaiset silmälasit, joita hänen viime aikoina oli täytynyt käyttää työtä tehdessään. Hän tunsi sisarensa askeleet tämän tullessa ruokasalin läpi, otti lasit nenältään ja katsoi jännittyneesti pimeään, kunnes Tony sukelsi esiin oviverhojen välistä.
»Sinäkö siinä olet. Hyvää iltaa. Joko olet tullut takaisin
Pöppenradesta? Miten ystäväsi voivat?»
»Iltaa, Tom! Kiitos kysymästä, Armgard voi hyvin… Istutko yksin?»
»Istun. Tulet kuin kutsuttuna. Minä olen syönyt illallista yhtä yksin kuin paavi, sillä neiti Jungmann ei ole mikään varsinainen seuratoveri, hän kun juoksee aina parin minuutin kuluttua katsomaan miten Hanno jaksaa… Gerda on kasinolla. Tomayo soittaa viulua. Christian kävi häntä hakemassa…»
»Hyvänen aika. — Olen muuten huomannut viime aikoina, että Gerda ja
Christian viihtyvät hyvin yhdessä.»
»Minä myös. Christianin jäätyä tänne on Gerda alkanut tuntea mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja hän kuuntelee myös tarkkaavasti kun Christian kuvailee kipujaan… Ajatteles, hän huvittaa Gerdaa. Äskettäin Gerda sanoi minulle: Hän ei ole porvari, Thomas! Hän on vielä vähemmän porvari kuin sinä…»
»Porvari… Porvari, Tom?! Haa, minusta tuntuu siltä, ettei taivaan alla ole parempaa porvaria kuin sinä…»
»No niin; eihän sitä tarvitse käsittää aivan sanojen mukaan!…
Riisu pois päällysvaatteet, lapsukainen. Sinä olet terveen näköinen.
Maalaisilma on kai tehnyt hyvää!»
»Mainion hyvää!» sanoi toinen riisuen vaippansa ja sinipunaisilla nauhoilla koristetun kapottihattunsa ja laskeutui majesteetillisesti pöydän viereiseen nojatuoliin… »Vatsa ja yöuni ja kaikki on parantunut tässä lyhyessä ajassa. Vastalypsetty maito ja makkara ja kinkku panee lihomaan kuin karjan. Ja lisäksi tuore hunaja, Tom, jota minä aina olen pitänyt tärkeimpiin ravintoaineisiin kuuluvana. Se on puhdasta luonnontuotetta! Silloin tietää mitä nielee! Armgard oli todella rakastettava muistaessaan meidän vanhaa kouluystävyyttämme ja kutsuessaan minut luokseen. Ja herra von Maiboom oli samoin erittäin huomaavainen… He pyysivät kovasti minua jäämään vielä pariksi viikoksi, mutta tiedäthän, että Erika ei tahdo tulla toimeen ilman minua, varsinkaan nyt kun pikku Elisabeth on maailmassa…»
»A propos, miten tuo pienokainen jaksaa?»
»Kiitos, kutakuinkin hyvin, Tom; lapsi on sangen vauraissa voimissa neljäkuukautiseksi, vaikka Friederike, Henriette ja Pfiffi eivät pitäneet häntä elämänkelpoisena…»
»Entä Weinschenk? Miten hän käyttäytyy isänä? Minähän tapaan häntä enimmäkseen vain torstaisin…»
»Hän on muuttumaton! Näetkös: hän on kunnollinen ja ahkera mies ja tavallaan myös aviomiehen esikuva, sillä hän inhoaa ravintoloita, tulee suoraapäätä kotiin konttorista ja viettää vapaahetkensä meidän parissamme. Mutta, Tom, — voimmehan puhua vapaasti näin kahden kesken: Hän vaatii, että Erikan pitäisi aina olla iloinen, aina puhua ja laskea leikkiä, sillä kun hän palaa väsyneenä ja masentuneena kotiin, tahtoisi hän, että Erika puhelisi kepeästi ja iloisesti ja huvittaisi ja virkistäisi häntä. Hän sanoo, että vaimo on sitä varten maailmassa…»
»Pöllöpää!» mutisi senaattori.
»Miten sanoit?… Mutta pahinta on, että Erikalla on taipumusta alakuloisuuteen, Tom, hän on varmaan perinyt sen minulta. Hän on toisinaan totinen ja vaitelias ja miettiväinen, ja silloin Weinschenk haukkuu häntä ja kiivastuu ja sanoo sanoja, jotka eivät aina ole kovin hienotunteisia. Sen huomaa muuten sangen usein, ettei hän ole hienosta perheestä eikä ole valitettavasti saanut hyvää kasvatusta. Tunnustan suoraan, että hän esimerkiksi pari päivää ennen minun Pöppenradeen lähtöäni paiskasi maahan liemimaljan kannen siksi, että liemi oli liian suolaista…»
»Sievästi tehty!»
»Ei, päinvastoin! Mutta älkäämme moittiko häntä siitä. Hyvänen aika, onhan meillä kaikilla puutteemme, ja hän on niin mainion kunnollinen ja luotettava ja uuttera mies… Niin, Thomas, karkea ulkokuori ja hyvä sydän eivät ole pahinta maailmassa. Tulen juuri oloista, jotka niinsanoakseni ovat surullisemmat. Armgard itki katkerasti meidän joutuessamme kahden kesken…»
»Mitä sanot! — Herra von Maiboom?…»
»Niin, Tom; ja siksi minä tulin tänne. Tässä me istumme ja puhelemme, mutta minä olen oikeastaan tullut puhumaan eräästä hyvin tärkeästä ja vakavasta asiasta.»
»Anna kuulua? Koskeeko se herra von Maiboomia?»
»Ralf von Maiboom on hyvin rakastettava mies, Thomas, mutta aika veitikka ja huijari. Hän on pelannut Rostockissa ja Warnemündessä ja hänen velkansa ovat lukuisat kuin meren hieta. Sitä ei uskoisi, kun elää pari viikkoa Pöppenradessa! Kartano on komea ja kaikki näyttää rikkaalta, eikä maidosta ja makkarasta ja kinkusta ole puutetta. Tuollaisella maatilalla ei monasti tiedä mitään olosuhteiden todellisesta laidasta… He ovat mitä kurjimmassa tilassa, Tom, Armgard tunnusti sen minulle sydäntäsärkevästi itkien.»
»Sangen surullista.»
»Se on helppo sanoa. Mutta asia on sellainen, etteivät nuo ihmiset minun nähdäkseni pyytäneet minua luokseen aivan epäitsekkäistä syistä.»
»Kuinka niin?»
»Minä sanon sen sinulle, Tom. Herra von Maiboom tarvitsee rahaa, hän tarvitsee nyt heti suuremman summan rahaa, ja tuntiessaan vaimonsa ja minun vanhan ystävyyden ja tietäessään, että minä olin sinun sisaresi, on hän pannut vaimonsa puhumaan omassa nimessään minulle, ja minä puhun nyt vuorostani hänen nimissään… ymmärrätkö?»
Senaattori siveli oikean kätensä sormenpäillä päälakeaan ja irvisti hiukan.
»Luulen ymmärtäväni», hän sanoi. »Sinun tärkeä ja vakava asiasi näkyy viittaavan Pöppenraden viljapeltoihin, ellen erehdy. Mutta sinä ja ystäväsi ette ole kääntyneet oikean miehen puoleen. Ensiksikään minä en ole ollut milloinkaan asioissa herra von Maiboomin kanssa, ja tämä olisi jotakuinkin omituinen suhteiden solmimistapa. Toiseksi olemme me, isoisänisä, isoisä, isä ja minä tosin kyllä joskus antaneet luottoa maalaisille, kun he ovat olleet luotettuja henkilöitä tai kun heidän olosuhteensa ovat antaneet takeita takaisinmaksusta… Mutta se mitä sinä pari minuuttia sitten kerroit herra von Maiboomista ja hänen asioistaan, ei juuri tunnu varsin luotettavalta…»
»Sinä erehdyt, Tom. Olen antanut sinun puhua loppuun, mutta erehdyt. Tässä ei ole kysymyskään luotosta. Maiboom tarvitsee kolmekymmentäviisituhatta markkaa…»
»Tuhat tulimmaista!»
»Kolmekymmentäviisituhatta markkaa vajaan kahden viikon sisään. Hänellä on puukko kurkulla; sanalla sanoen: hänen täytyy koettaa myydä heti paikalla!»
»Kasvavaa viljaa! Mies-parka!» Senaattori, joka leikki silmälaseillaan, ravisti päätään. »Mutta tämä olisi meidän menettelytavoillemme outo tapaus», hän sanoi. »Olen kuullut puhuttavan sellaista Hessenissä, jossa suuri osa maalaisista on juutalaisten käsissä… Kuka tietää minkä nylkyrin verkkoon herra von Maiboom on takertunut…»
»Juutalaisten? Nylkyrin?» huudahti rouva Permaneder aivan ymmällä…
»Sinustahan tässä on puhe, Tom, sinusta itsestäsi!»
Thomas Buddenbrook heitti äkkiä lasit pöydälle, niin että ne liukuivat vähän matkaa sanomalehteä pitkin, ja kääntyi kokonaan sisareensa päin.
»Minusta?» äänsivät hänen huulensa kuulumattomasti; sitten hän sanoi ääneen: »Mene nukkumaan, Tony! Sinähän puhut unissa.»
»Niin, sanoi Ida Jungmannkin aina illalla, kun meillä juuri alkoi olla oikein hauska. Mutta vakuutan sinulle, etten ole milloinkaan ollut valppaampi ja virkumpi kuin nyt, vaikka tulen sinun luoksesi näin öiseen aikaan ilmoittaakseni sinulle Armgardin — toisin sanoen Ralf von Maiboomin ehdotuksen…»
»Ja minä panen tuon ehdotuksen sinun lapsellisuutesi ja Maiboomin neuvottomuuden laskuun.»
»Neuvottomuuden? Lapsellisuuden? En ymmärrä sinua, Thomas, en ikävä kyllä ole ollenkaan lapsellinen enää! Sinulle tarjoutuu tilaisuus hyvän työn tekoon samalla kuin voit solmia elämäsi edullisimman kaupan…»
»Voi sinua, hyvä lapsi, sinähän puhut paljasta pötyä!» huudahti senaattori heittäytyen kärsimättömästi tuolin selustaa vasten. »Suo anteeksi, mutta sinä saat minut lapsellisuudellasi aivan vimmastumaan! Et siis käsitä, että kehoitat minua mitä arvottomimpiin, epäpuhtaisiin vehkeilyihin? Vaadit, että minun olisi ruvettava kalastelemaan sameissa vesissä? Että minun pitäisi hyötyä toisen kustannuksella, käyttää hyväkseni tuon tilanomistajan hätää ja sysätä hänet perikatoon? Pakottaa hänet myymään minulle vuoden sato puolella hinnalla, jotta voisin kiskoa kiskurinkoron?»
»Siltäkö kannalta sinä katsot asiaa?» sanoi nyt rouva Permaneder arasti ja ajatuksiin vaipuen. Mutta sitten hän jatkoi taas vilkkaasti: »Mutta eihän ole ollenkaan tarpeellista katsoa asiaa siltä kannalta, Tom! Pakoittaa hänet? Ethän sinä pakota häntä, kun hän tulee itse luoksesi. Hän tarvitsee rahaa ja tahtoisi järjestää asian tuttavien kautta, miehestä mieheen, kaikessa hiljaisuudessa. Siksi hän on etsinyt käsiinsä meidät, ja siksi minut kutsuttiin sinne!»
»Hän erehtyy siis minuun ja kauppahuoneemme laatuun nähden. Minulla on omat perityt tapani. Tuollaista kauppaa ei meidän liikkeessämme ole tehty sataan vuoteen, enkä minä halua olla senkaltaisten yritysten aloittaja.»
»Onhan sinulla perityt tapasi, se on totta, Tom, ja kunnia sille! Eikä isä olisi sellaiseen kauppaan ryhtynyt, se on varma, en minä sitä väitäkään… Mutta vaikka olen tyhmä, tiedän kuitenkin, että sinä olet toisenlainen ihminen kuin isä ja että sinä ryhtyessäsi kauppahuoneen johtoon annoit puhaltaa aivan toisen tuulen ja että sinä olet tehnyt monta sellaista asiaa, jota hän ei olisi tehnyt. Sinä olet nuori ja yritteliäämpi. Mutta pelkään, että sinä viime aikoina olet tullut aremmaksi jonkun epäonnistuneen yrityksen tähden… ja että sinun menestyksesi väheneminen johtuu liiasta varovaisuudesta ja tunnontarkkuudesta, joten päästät livahtamaan käsistäsi monta hyvää kauppaa…»
»Voi, rakas lapsi, ole jo vaiti, sinä kiihdytät minua!» sanoi senaattori terävällä äänellä kääntelehtien puolesta toiseen.
»Puhukaamme jostakin muusta!»
»Näen, että sinä olet kiihtynyt, Tom. Olit sitä alusta alkaen, ja minä jatkoin puhettani siksi, että saisin osoittaa sinun loukkaantuneen aiheettomasti. Mutta jos tahdot tietää, miksi sinä olet kiihtynyt, on syy siihen se, ettet sinä pohjaltasi sentään ole aivan tätä ehdotusta vastaan. Sillä vaikka minä olen vain tyhmä nainen, tiedän kuitenkin itsestäni ja muista, että ihminen kiihtyy ja suuttuu vain sellaisesta ehdotuksesta, jota hän ei tunne voivansa vastustaa kyllin voimakkaasti, ja johon hän olisi sisimmässään suostuvainen.»
»Erittäin terävästi ajateltu», sanoi senaattori, puri rikki savuke-imukkeensa ja oli vaiti.
»Terävästi? Selvä kokemus sen on vain opettanut minulle. Mutta olkoon miten on, Tom. En tahdo kiusata sinua. Ja kuinka voisin koettaa taivuttaa sinua! En toki, minulla ei ole siihen tarpeeksi tietoja. Olen vain tyhmeliini… Ikävä juttu… Mutta samantekevä. Asia innostutti minua. Olin toiselta puolen järkytetty ja peloissani Maiboomien tähden ja iloinen sinun puolestasi. Ajattelin: Tom on ollut viime aikoina alakuloinen. Aikaisemmin hän valitteli, mutta nyt hän ei tee enää sitäkään. Hän on kärsinyt joitakin tappioita, ajat ovat huonot, juuri nyt kun minun asemani Jumalan armosta on jälleen parantunut ja kun minä tunnen itseni onnelliseksi. Ja niin ajattelin sitten: Tuossa olisi hänelle sopiva, edullinen kauppa. Sen avulla hän voi parantaa monta vauriota ja osoittaa, ettei kauppahuone Johann Buddenbrookin menestys ole vielä mennyt. Ja jos sinä olisit suostunut ehdotukseen, olisin ollut ylpeä siitä, että olin voinut välittää tuon kaupan, sillä kuten tiedät, olen minä aina uneksinut ja toivonut saada olla hyödyksi niinellemme… No niin… asia on kai sitten selvä. — Minua harmittaa vain, että Maiboomin sittenkin joka tapauksessa täytyy myydä vilja etukäteen, Tom, ja jos hän etsii ostajaa tästä kaupungista, on sellainen kyllä löytyvä… ja se on oleva Hermann Hagenström, tuo veijari..»
»Niin kyllä, ei tarvitse luulla, että hän päästäisi tuon tilaisuuden käsistään», sanoi senaattori katkerasti. Johon rouva Permaneder vastasi kolme kertaa peräjälkeen: »Näetkös, näetkös, näetkös!»
Äkkiä alkoi Thomas Buddenbrook pudistaa päätään ja nauraa.
»Se on niin hassua… Tässä me puhumme hirveän vakavasti — ainakin sinä — asiasta, joka on aivan epämääräinen! Minä en tietääkseni ole edes vielä kysynyt, mistä on kysymys, mitä herra von Maiboom tahtoo myydä… En tunne koko Pöppenradea…»
»Sinun pitäisi tietysti mennä sinne ensin!» sanoi Tony innokkaasti. Rostockiin ei ole kuin pieni pyörähdys, eikä siitä ole heille senkään vertaa! Mitäkö hän tahtoo myydä? Pöppenrade on suuri tila. Tiedän varmasti sen tuottavan yli tuhat säkkiä vehnää… tarkalleen en voi sanoa. Rukiin, kauran ja ohran määrää en tiedä. Lieneekö niitä 500 säkkiä kutakin lajia, enemmän vai vähemmän, en tiedä. Kaikki on mainiossa kunnossa, sen voin sanoa. Mutta lukuja en voi sinulle esittää, Tom, olen hanhi. Sinun pitäisi tietysti matkustaa sinne…»
Syntyi äänettömyys.
»Ei kannata enää puhua asiasta», sanoi senaattori päättävästi, tarttui silmälaseihinsa, työnsi ne liivintaskuun, napitti takkinsa ja alkoi kävellä edestakaisin reippain, varmoin askelin, poistaakseen pienimmänkin horjuvaisuuden merkin.
Sitten hän jäi seisomaan pöydän ääreen ja sanoi, kumartuen sisarensa puoleen ja naputtaen pöydän laitaa koukistetulla etusormellaan: »Minä kerron sinulle, rakas Tony, erään tapauksen, joka on selvittävä minun kantani tähän asiaan nähden. Tunnen sinun ihailusi aatelia kohtaan yleensä ja Mecklenburgin ylimystöä kohtaan eritoten, siksi pyydän sinua kuuntelemaan kärsivällisesti erään tuollaisen herran kunniakirjaa… Tiedäthän, että heidän joukossaan on monta, jotka eivät anna liikaa arvoa kauppasäädylle, vaikka he tarvitsevat sitä ja päinvastoin, ja jotka — suomastaan tunnustuksesta huolimatta — yliarvioivat tuottajan aseman välittäjään nähden. Jotka siis, sanalla sanoen, eivät pidä kauppiasta juuri kaupustelevaa juutalaista parempana, jolle he, tietäen tulevansa puijatuiksi, luovuttavat käytetyt vaatteensa. Olen ylpeä siitä, etten minä ylimalkaan ole tehnyt noihin herroihin tunnottoman nylkyrin vaikutusta, ja olen toiselta puolen tavannut heidän joukossaan paljon kitsaampia henkilöitä kuin mitä itse olen. Kerran minun täytyi tehdä seuraava pieni voimatemppu saattaakseni itseni seurustelusuhteessa vähän lähemmäksi erästä sellaista herraa… Se oli Gross-Poggendorfin omistaja kreivi Strelitz, hyvin sukuylpeä herra, josta sinä varmaan olet kuullutkin ja jonka kanssa minulla joku vuosi sitten oli paljon yhteisiä asioita; hän käytti neliskulmaista monokkelia — en ymmärrä miten se ei leikannut hänen ihoaan — kiiltonahkaisia kaulussaappaita ja kultakahvaista ratsupiiskaa. Hänen oli tapana katsoa minuun suu puoliavoinna ja silmät puoliummessa jostakin luoksepääsemättömästä korkeudesta… Ensi käyntini hänen luonaan oli merkitsevä. Edellä olleen kirjeenvaihdon jälkeen menin hänen luokseen ja astuin palvelijan ilmoittamana hänen työhuoneeseensa. Kreivi Strelitz istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän vastaa kumarrukseeni kohoten puoleksi istualtaan, kirjoittaa loppuun kirjeen viimeisen sivun, kääntyy sitten puoleeni katsoen ohitseni ja alkaa neuvotella tavarastaan. Minä nojaan sohvapöytää vastaan, panen käsivarret ja jalat ristiin ja nautin hupaisasta tilanteesta. Viisi minuuttia keskustelen seisoaltani. Seuraavien kymmenen minuutin kuluessa istun pöydän laidalla, heiluttaen toista jalkaa ilmassa. Neuvottelut jatkuvat, ja neljännestunnin kuluttua sanoo hän minulle tosiylimyksellisen arvokkaasti tuolia osoittaen: »Ettekö halua istua?» — »Istua?» sanon minä…. »Kiitoksia, minä olen istunut jo hyvän aikaa.»
»Sanoitko niin? Sanoitko niin?» huudahti rouva Permaneder ihastuksissaan… Hän oli unohtanut koko edellä olleen keskustelun ja ajatteli nyt vain Thomaksen kertomusta. »Olit istunut jo hyvän aikaa! Mainiota!»…
»No niin. Ja tuosta hetkestä alkaen muuttui kreivin käytös, hän ojensi minulle kätensä tullessani ja pyysi heti istumaan… ja meistä tuli vähitellen melkein hyvät ystävät. Mutta miksi luulet minun kertoneen tämän? Kysyäkseni sinulta: Luuletko, että minulla olisi sydäntä, oikeutta ja kylliksi sisäistä varmuutta opettaakseni herra von Maiboomiakin samalla tapaa, jos hän neuvotellessaan kanssani satonsa hinnasta unohtaisi pyytää minua istumaan…?»
Rouva Permaneder oli vaiti. »Hyvä», sanoi hän ja nousi. »Sinä voit olla oikeassa, Tom, enkä minä tahdo kiusata sinua. Tottapa sinä tiedät mitä teet ja mitä et tee, ja sillä hyvä. Mutta se sinun pitää uskoa, että minä olen tarkoittanut hyvää… Se on siis päätetty! Hyvää yötä, Tom!… Ai ei, odotahan. Minun täytyy ensin suudella Hannoa ja sanoa hyvästit kelpo Idalle… Käväisen sitten vielä täällä…»
Ja niin hän meni.