KOLMAS LUKU.
Hän nousi toiseen kerrokseen, kulki ulokkeen sivu, joka jäi oikealle, astui pylväskäytävän valkoisen, kullalla koristetun kaidepuun viertä etuhuoneeseen, jonka ovi oli auki ja josta toinen käytävä vei vasemmalle senaattorin pukeutumishuoneeseen. Sitten hän painoi varovasti vastapäätä olevan oven ripaa ja astui sisään.
Huone, johon hän tuli, oli erittäin tilava ja sen ikkunoiden edessä oli runsaslaskoksiset, suurikukalliset verhot. Seinät olivat hiukan paljaat. Isoa, mustakehyksistä vaskipiirrosta lukuunottamatta, joka riippui neiti Ida Jungmannin vuoteen yläpuolella, ja Giacomo Meyerbeerin kuvaa, jonka ympärillä oli hänen oopperoittensa henkilöhahmoja, ei seinillä ollut muuta kuin joku englantilainen kuvapainos, joka esitti keltakutrisia, koreapukuisia lapsia ja joka oli kiinnitetty seinälle nuppineuloilla. Ida Jungmann istui keskellä huonetta suuren aukivetopöydän ääressä parsien Hannon sukkia. Uskollinen preussitär oli yli viidenkymmenen vuoden vanha, mutta vaikka hän oli alkanut harmaantua varhain, ei hänen sileä päälakensa ollut vieläkään kokonaan valkoinen, vaan oli jäänyt epätasaiseksi, hänen suora vartalonsa oli yhtä luiseva ja vankka, hänen ruskeat silmänsä yhtä kirkkaat ja väsymättömän valppaat kuin kaksikymmentä vuotta sitten.
»Hyvää iltaa, rakas Ida!» sanoi rouva Permaneder hiljaa, mutta iloisesti, sillä veljen tarina oli saanut hänet mitä parhaimmalle tuulelle. »Mitä sinulle, vanhalle konkarille, kuuluu?»
»Ai, ai, Tonychen, lapsukainen? Näin myöhään täällä?»
»Niin, olin veljeni luona… meillä oli kiireellistä puhuttavaa… Asiasta ei valitettavasti tullut mitään… Nukkuuko poika?» kysyi hän nyökäten päätään pientä vuodetta kohti. Vuode oli vasemmalla sivuseinällä, vihreän verhon peittämä pääpuoli korkean oven vieressä, joka vei senaattori Buddenbrookin ja hänen puolisonsa makuuhuoneeseen…
»Kyllä», kuiskasi Ida, »hän nukkuu». Rouva Permaneder astui varpaisillaan pienen sängyn luo, kohotti varovasti verhoja ja kumartui alas katsomaan nukkuvaa veljenpoikaansa.
Pikku Johann Buddenbrook nukkui selällään, mutta oli kääntänyt pitkän vaaleanruskean tukan ympäröimät kasvonsa huoneeseen päin ja hengitti hiljaa tuhisten tyynyyn. Hänen toinen kätensä, jonka sormenpäät pistivät esiin yöpaidan aivan liian pitkistä ja leveistä hihoista, oli rinnalla, toinen hänen vieressään peitteellä, ja silloin tällöin nytkähtelivät koukistuneet sormet hiljaa. Raollaan olevissa huulissakin näkyi heikkoa värähtelyä, aivan kuin ne olisivat koettaneet muodostaa sanoja. Väliin kulki noiden kasvojen yli alhaalta ylöspäin tuskallinen ilme, joka alkoi leuan nytkähtelyllä, levisi suun vaiheille, sai hennot sieramet värisemään ja liikutti kapean otsan jänteitä… Pitkät ripset eivät voineet peittää silmäkulmissa piileviä tummia varjoja.
»Hän näkee unta», sanoi rouva Permaneder liikutettuna. Sitten hän kumartui lapsen yli, suuteli hellävaroen hänen unen lämmittämää poskeaan, järjesti huolellisesti paikoilleen verhot ja meni jälleen pöydän luo, jonka ääressä Ida lampun keltaisessa valossa paraikaa veti uutta sukkaa parsimasienen päälle, tarkasti reikää ja alkoi parsia.
»Sinä parsit, Ida. Ihmeellistä! Minä en oikeastaan tunnekaan sinua muullaisena!»
»Niin, Tonyseni… Tuo poika on alkanut kuluttaa niin uskomattomasti sukkia kouluun jouduttuaan!»
»Mutta hänhän on niin hiljainen ja kiltti lapsi?»
»Niin kyllä… Mutta sittenkin.»
»Onko hänestä hauska käydä koulua?»
»Ei, Tonyseni. Hän olisi mieluummin tahtonut lukea minun johdollani eteenkinpäin. Ja se olisi ollut niin hyvä minustakin, sillä eiväthän nuo herrat tunne häntä pienestä asti, kuten minä, eivätkä tiedä, miten häntä on opetettava… Tarkkaavaisuus on vaikea asia hänelle, ja hän väsyy usein pian…»
»Lapsi parka! Joko häntä on lyöty?»
»Eihän toki! Herranen aika… eiväthän he nyt voisi olla niin kovasydämisiä! Kun tuo lapsi katsoo heihin suurilla silmillään…»
»Miten hän oikein selvisi ensi kerralla? Itkikö hän?»
»Itki. Hän itkee niin vähästä… Ei ääneen, vaan hiljaa itsekseen… ja sitten hän piti kiinni herra veljesi takinliepeestä ja pyysi pyytämistään, ettei tämä jättäisi häntä yksin…»
»Vai saattoi minun veljeni hänet sinne?… Niin, se on vaikea hetki, Ida. Muistan oman ensimmäisen koulupäiväni kuin olisi se ollut eilen! Minäkin itkin… ulvoin kuin kahlekoira, se oli hirveän vaikeata. Ja miksi? Siksi, että minulla oli ollut kotona yhtä hyvä kuin Hannolla. Kaikki hienojen perheiden lapset itkivät, huomasin sen heti, toiset eivät olleet millänsäkään, vaan töllistelivät meitä irvistellen… Hyvä Jumala! mikä häntä vaivaa, Ida?!»
Hänen kuvaava kädenliikkeensä jäi kesken, ja hän kääntyi pelästyneenä sänkyyn päin, josta kuuluva huuto oli keskeyttänyt hänen puhelunsa, hätäinen huuto, joka seuraavalla hetkellä toistui vielä tuskallisempana, vielä kauhistuneempana, uudistuen sitten neljä viisi kertaa peräjälkeen… »Voo-ih, vooih, voo-ih!» Se oli järkytetty, epätoivoinen vastalause johonkin kauheaan, mitä hän näki tai koki… Sitten kavahti pikku Johann seisaalleen vuoteessa, ja mumisten käsittämättömiä sanoja katsoi hän selkoselällään olevine, kullanruskeine silmineen tajuttomasti, jäykästi ympärilleen…
»Ei mikään», sanoi Ida. »Pavor. Se on usein vielä paljon ankarampi.» Ja hän laski tyynesti syrjään työnsä, astui pitkine raskaine askeleineen Hannoa kohden ja asetti hänet takaisin peitteen alle puhuen hänelle samalla matalalla, rauhoittavalla äänellä.
»Niinkö, vai 'pavor'… » sanoi rouva Permaneder. »Herääkö hän nyt?»
Mutta Hanno ei herännyt, vaikka hänen silmänsä olivat selällään ja vaikka hänen huulensa yhä liikkuivat…
»Mitä? Kas niin… Kas niin… Emme me nyt enää lorua… Mitä sinä sanot?» kysyi Ida. Rouva Permanederkin astui lähemmäksi kuunnellakseen tuota levotonta muminaa ja hokemista.
»… Tahdon… pikku… puutarhaan…» sanoi Hanno kankein kielin… »kastaa kukkiani…»
»Hän lausuu runojaan», selitti Ida Jungmann päätään pudistaen. »Kas niin, kas niin. Riittää jo, nuku nyt, poikaseni!…»
»Silloin… siellä aivastaa… kyssäniska vaari…» saneli Hanno huokaisten. Mutta äkkiä hänen kasvonpiirteensä muuttuivat, silmät sulkeutuivat puoliksi, hän liikutti päätään edestakaisin tyynyllä ja jatkoi hiljaisella, tuskaisella äänellä:
»Kuuhut paistaa huoneeseen, Lapsi itkee hiljalleen, Kello lyö jo kaksitoista, Herra auta angervoista!…»
Tämän sanottuaan hän nyyhkäisi, silmistä pusertuivat kyyneleet ja lähtivät vierimään hitaasti poskia pitkin… ja silloin hän heräsi. Hän syleili Idaa, katsoi kostein silmin ympärilleen, supisi tyytyväisesti »Tony-täti», käännähti ja nukkui sitten rauhallisesti edelleen.
»Kummallista!» sanoi rouva Permaneder Idan istuuduttua taas pöydän ääreen. »Mitä runoja ne olivat, Ida?»
»Ne ovat hänen lukukirjastaan», vastasi neiti Jungmann, »sen nimi on 'Pojan taikatorvi'. Ne ovat niin lystikkäitä… Hannolla on ollut nämä läksynä viime päivinä ja hän on puhunut paljon tuosta kyssäniskavaarista Tunnetko sinä sen runon?… Se oli aivan kaamea. Tuo kyssäniskavaari on kaikkialla, rikkoo keittokattilan, syö hillot, varastaa puut, estää rukin pyörimästä, nauraa ihmisille… ja viimeksi hän pyytää rukoilemaan puolestaan! Ja tämän hän nyt on saanut aikaan. Poika ei ajattele muuta päivällä eikä yöllä. Arvaapas mitä hän sanoi äsken? Hän sanoi pari kolme kertaa: 'Ei hän tahdo tehdä pahaa, eikö totta, Ida, ei hän tahdo tehdä pahaa… Hän tekee niin siksi, että hän on surullinen, ja sitten hän on vielä surullisempi… Mutta kun rukoilee, ei hänen enää tarvitse tehdä niin!’ Ja tänä iltanakin, kun hänen äitinsä tuli sanomaan hyvää yötä ennen konserttiinmenoaan, kysyi poika häneltä, pitikö hänen rukoilla kyssäniskavaarin puolesta…»
»Rukoiliko hän?»
»Ei ääneen, mutta luultavasti itsekseen. Mutta tuota toista runoa lukiessaan ei hän puhunut mitään, itki ainoastaan. Hän itkee niin vähästä, tuo poika raiska, eikä tahdo osata sitten ollenkaan lakata…»
»Mutta mikä siinä sitten on niin surullista?»
»Mistä minä tiedän… Hän ei pääse koskaan alkua pitemmälle, jota sanellessaan hän nytkin unissaan nyyhkytti… ja lopummalla hän taas itkee ajomiestä, joka jo neljän aikaan nousee olkivuoteeltaan…»
Rouva Permaneder nauroi liikutettuna, mutta tuli sitten vakavaksi.
»Tiedätkös, Ida, tuo ei ole ollenkaan hyvä, ei ollenkaan, että kaikki koskee häneen niin syvästi. Ajomies nousee neljältä — hyvänen aika, sehän on luonnollista, koska hän on ajomies. Lapsella näkyy olevan taipumusta ottaa kaikki asiat liiaksi sydämelleen — olen huomannut sen jo ennen — ja sen täytyy kuluttaa häntä. Siitä pitäisi puhua kerran vakavasti Grabowille… Mutta toiselta puolen on niin», lisäsi hän vieden käsivarret ristiin ja rummuttaen tyytymättömästi jalkansa kärkeä maahan, »että Grabow alkaa käydä vanhaksi, ja vaikka hän on äärettömän hyvä ja vilpitön ihminen, en minä anna hänelle kovin suurta arvoa lääkärinä, Ida, Jumalaparatkoon. Esimerkiksi juuri mitä tulee Hannon heräämiseen yöllä, hänen tuskakohtauksiinsa unessa… Grabow tietää niistä, mutta ei tee muuta kuin toteaa, mitä se on, ja sanoo sen latinalaisen nimen: pavor nocturnus… hyvä Jumala, se on sangen opettavaa… Hän on hyvä mies ja hyvä perheystävä, mutta mikään nero hän ei ole. Etevä mies on toisen näköinen ja hänestä näkyy jo nuorena, että hänessä on jotakin erikoista. Grabow on elänyt vuonna neljäkymmentäkahdeksan. Hän oli nuori silloin. Mutta luuletko hänen milloinkaan innostuneen — innostuneen vapaudesta ja oikeudesta ja etuoikeuksien ja mielivallan kukistamisesta. Hän on oppinut mies, mutta minä olen varma siitä, että silloiset yliopistojen ja sanomalehtien ohjesäännöt ovat jättäneet hänet aivan kylmäksi. Hän ei ole milloinkaan intoillut, ei milloinkaan mennyt yli rajojen… Hänen pitkät, lempeät kasvonsa ovat aina olleet samanlaiset, hän on määrännyt lääkkeeksi kyyhkyspaistia ja ranskanleipää ja vakavammassa tapauksessa ruokalusikallisen kamomillateetä… Hyvää yötä, Ida… Ehei, maailmassa on aivan toisenlaisia lääkäreitä!… Vahinko, etten saanut tavata Gerdaa…. Kiitos, käytävässä on vielä valoa… Hyvää yötä.»
Kun rouva Permaneder ohimennessään avasi ruokasalin oven huutaakseen veljelleen hyvää yötä arkihuoneeseen, näki hän, että koko huonerivi oli valaistu ja että Thomas kulki edestakaisin kädet selän takana.