NELJÄS LUKU.
Yksin jäätyään oli senaattori istuutunut entiselle paikalleen pöydän ääreen, ottanut esiin silmälasinsa ja aikonut jatkaa sanomalehden lukua. Mutta parin minuutin kuluttua oli hän jo nostanut katseensa painetusta paperista ja tuijottanut rävähtämättä, asentoaan muuttamatta kauan aikaa oviverhojen välitse pimeään salonkiin.
Miten toisiksi muuttuivatkaan hänen kasvonsa hänen yksin jäätyään! Suun ja poskien lihakset, jotka tavallisesti olivat niin ankaran kurin alaisina, herpaantuivat ja veltostuivat; oli aivan kuin naamari olisi pudonnut hänen kasvoiltaan, ja hänen jo kauan vain tahdonponnistuksella pysytetty valpas, huomaavainen, rakastettava ja tarmokas ilmeensä vaihtui kiusaantuneen väsymyksen ilmeeksi. Hänen silmänsä, jotka tuijottivat sameina ja surullisina ja hajamielisinä yhteen paikkaan, kyyneltyivät, ja hän käsitti, rohkenematta enää pettää itseänsä, kaikista päässään pyörivistä sekavista, painostavista ja rauhattomista ajatuksista yhden ainoan — sen epätoivoisen ajatuksen, että Thomas Buddenbrook oli neljänkymmenenkahden ikäisenä uupunut mies.
Hän siveli hitaasti ja syvään hengittäen otsaansa ja silmiään, sytytti koneellisesti uuden savukkeen, vaikka tiesi sen tekevän pahaa, ja tuijotti edelleen savun läpi pimeään… Minkä vastakohdan muodostivatkaan hänen piirteittensä kärsivä velttous ja tuo sankarimaiseen tapaan kammattu ja hoidettu pää — hajuvesin pirskoitettuine, suipoiksi kierrettyine viiksineen, äärimmäisen tarkasti ajeltuine leukoineen ja poskineen ja huolellisesti käherrettyine tukkineen, jonka alkava harventuminen päälaella oli mahdollisuuden mukaan peitetty ja joka muodosti syvän lahdekkeen kummallekin ohimolle. Se oli kammattu kapealle jakaukselle eikä lainehtinut enää kiharoina korvien yli, kuten ennen, vaan oli lyhyeksi leikattu, ettei sen harmaantumista huomattaisi… Hän itse tunsi tuon vastakohdan ja tiesi, ettei kukaan kaupunkilainen voinut olla huomaamatta ristiriitaa, joka oli olemassa hänen eloisan, jäntevän toimeliaisuutensa ja kasvojen himmeän kalpeuden välillä.
Ei niin, ettei hän olisi ollut kuten ennenkin tärkeä ja korvaamaton henkilö kaupungin asioissa. Ystävät toistivat hänelle lakkaamatta pormestari tohtori Langhalsin sanoja, tämän vahvistaessa kauas kuuluvalla äänellä edeltäjänsä Överdieckin lausuntoa siitä, että senaattori Buddenbrook oli pormestarin oikea käsi. Eivätkä kadehtijat voineet tätä kieltää. Mutta kauppahuone Johann Buddenbrook ei enää ollut sama kuin se oli ollut ennen; ja tämä oli niin julkinen totuus, että herra Stuht Glockengiesserstrassen varrelta saattoi kertoa sen vaimolleen heidän syödessään yhdessä silavakeittoaan päivällisverokseen… ja tuo totuus pani Thomas Buddenbrookin ähkymään.
Ja kuitenkin hän itse oli pääsyyllinen sen levenemiseen. Hän oli rikas mies, eikä yksikään kauppahuoneen kärsimistä tappioista, ei edes vuoden kuudenkymmenenkuuden vakava vaurio, ollut voinut todenteolla horjuttaa sen asemaa. Mutta vaikka hän tietenkin edusti asemaansa samaan tapaan kuin ennen ja vaikka hänen pitämillään päivällisillä oli tarjona vieraiden odottama määrä ruokalajeja, oli kuitenkin kuvitelma, että hänen onnensa ja menestyksensä olivat mennyttä, kuvitelma, joka pikemminkin oli sisäinen tuntemus kuin ulkonaisiin tosiseikkoihin perustuva totuus, saattanut hänet niin epäluuloisen arkuuden valtaan, että hän alkoi, mitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen, käännellä rahoja käsissään ja harjoittaa pikkumaisen tarkkaa säästäväisyyttä taloudessaan. Tuhat kertaa oli hän jo katunut uuden kalliin talonsa rakennuttamista, joka ei ollut, niin hän luuli, tuottanut muuta kuin pelkkää onnettomuutta. Kesänaikaiset matkat peruutettiin, ja pieni kaupunkipuutarha sai korvata oleskelun rannikolla tai vuoristossa. Ateriat, jotka hän nautti puolisonsa ja pikku Hannon kanssa, olivat hänen uudistuneen käskynsä mukaan niin yksinkertaiset, että se vaikutti naurettavalta laajan parkettilattiaisen ruokasalin muun komeuden rinnalla, johon kuului korkea, ylellisesti koristettu katto ja mahtavat tammiset huonekalut. Jo kauan aikaa oli jälkiruokaa saanut olla vain sunnuntaisin… Hänen pukeutumisessaan ei tapahtunut muutosta. Mutta Anton, talon monivuotinen palvelija, tiesi kuitenkin kertoa keittiössä, että senaattori vaihtoi nykyään aluspaitaa vain joka toinen päivä, koska pesu kulutti hienoja alusvaatteita… Hän tiesi enemmänkin. Hän tiesi senkin, että hänen oli lähdettävä paikastaan. Gerda pani vastaan; kolme palvelijaa ei riittänyt näin suuren talon kunnossapitoon. Mutta mikään ei auttanut: Anton sai kohtuullisen rahalahjan ja hänen oli jätettävä paikkansa kuskinpukilla, jossa istuen hän monet vuodet oli kyydinnyt Thomas Buddenbrookin senaattiin.
Näiden määräysten mukainen oli myös kauppa-asioiden nykyinen iloton tahti. Niissä ei näkynyt enää jälkeäkään siitä uudesta virkeästä hengestä, jolla Thomas Buddenbrook kerran oli elävöittänyt toimintansa, — ja hänen kumppaninsa, herra Friedrich Wilhelm Marcus, jonka yhtiöosuus oli vain hyvin pieni ja jolla ei milloinkaan ollut ollut tuntuvampaa vaikutusta asioiden menoon, oli luonnostaan kokonaan aloitekykyä vailla.
Vuosien kuluessa oli tämän pikkumaisuus lisääntynyt ja muuttunut suorastaan omituisuudeksi. Hän tarvitsi neljännestunnin sikarin leikkaukseen ja sen kärjen pistämiseen rahakukkaroonsa, minkä hän teki arvelevasti viiksiä sivellen, rykien ja epäluuloisesti ympärilleen vilkuen. Iltaisin, kaasulamppujen valaistessa kirkkaasti konttorin joka nurkan, ei hän jättänyt milloinkaan asettamatta palavaa kynttilää pulpetilleen. Sillä joka puolen tunnin kuluttua hän nousi mennäkseen vesijohdon ääreen, jossa kasteli koko päänsä. Eräänä päivänä oli hänen pulpettinsa alle sattumalta joutunut tyhjä viljasäkki, jota hän luuli kissaksi ja koetti koko henkilökunnan riemuksi hätistää pois… Ei, hänessä ei ollut miestä puuttumaan pontevasti asiain kulkuun kumppaninsa nykyisen masennuksen aikana, ja usein valtasi senaattorin, kuten esimerkiksi nyt hänen tuijottaessaan raukein silmin salin pimeyteen, häpeä ja epätoivoinen kärsimättömyys ajatellessa sitä mitätöntä pikkupuuhailua, johon kauppahuone Johann Buddenbrook viime aikoina oli vaipunut.
Mutta eikö tämä ollut hyvä? Onnettomuuskin kestää aikansa, ajatteli hän. Eikö ole viisasta pysyä hiljaa niin kauan kuin se vallitsee meitä, pysyä rauhallisena ja odottavana ja kerätä uusia sisäisiä voimia? Miksi tuo ehdotus nyt oli tullut hänen mietittäväkseen, häiriten hänen viisasta alistumisvaihettaan ja täyttäen hänen mielensä epäilyllä ja ajatuksilla! Oliko aika täyttynyt? Oliko tämä viittaus? Oliko se rohkaisu uuteen taisteluun ja nousuun? Hän oli työntänyt luotaan tuon vaatimuksen niin päättävällä äänellä kuin suinkin osasi. Mutta oliko asia Tonyn lähdettyä todellakin rauennut? Ei se siltä näyttänyt, koska hän kerran istui tässä miettien. »Ihminen kiihtyy vain sellaisesta ehdotuksesta, jota hän ei tunne voivansa kyllin voimakkaasti vastustaa»… Tuo pikku Tony oli hemmetin ovela ihminen!
Mitä hän oli sanonut Tonylle? Hän oli antanut hyvin hyvän ja sattuvan vastauksen ja muisti sen hyvin. »Epäpuhtaisiin vehkeilyihin… kalastelemaan sameissa vesissä… saattamaan toisen perikatoon»… näin hän oli sanonut. Mutta hänen täytyi kysyä itseltään, sopivatko noin voimakkaat sanat kyseessä olevaan tapaukseen. Konsuli Hermann Hagenström ei olisi sellaisia hakenut eikä löytänyt. Oliko Thomas Buddenbrook kauppias, teon mies, vai hempeä mietiskelijä?
Siinäpä olikin asian ydin; se oli aina, niin kauan kuin hän muisti, ollut hänen ratkaistavanaan! Elämä oli kovaa, ja kauppaelämä oli häikäilemättömyydessään ja epätunteellisuudessaan koko elämän vertauskuva. Seisoiko Thomas Buddenbrook, kuten hänen esi-isänsä, tanakasti tuon karun käytännöllisen elämän pohjalla? Hänellä oli usein, kuten nyt, ollut aihetta epäilyyn. Hänen oli usein jo nuorena täytynyt korjailla tunteitaan tuon elämän mukaan… Mahtaisiko hän milloinkaan oppia olemaan kova ja kärsimään kovuutta tuntematta sitä kovuudeksi? — siitä oli kysymys.
Hän muisti, minkä vaikutuksen häneen oli tehnyt vuoden kuudenkymmenenkuuden tapaus, ja hänessä heräsivät eloon silloiset sanomattoman tuskalliset tunteet. Hän oli menettänyt suuren määrän rahaa… mutta se ei ollut ollut julmin puoli asiassa! Julminta oli ollut se, että hänen oli täytynyt ensi kerran tuntea omassa nahassaan koko kauppaelämän ehdoton raakuus, jolloin kaikkien hyvien, lempeiden ja rakastettavien ominaisuuksien ja tunteiden oli täytynyt madella karkean, alastoman ja vallanhaluisen itsesäilytysvaiston edessä ja jolloin kärsitty onnettomuus ei herättänyt ystävissä, parhaissa ystävissä osanottoa ja myötätuntoa vaan — »epäluuloa», kylmää, edentävää epäluuloa. Eikö hän ollut tiennyt sitä? Oliko hän oikeutettu sitä ihmettelemään? Kuinka hän olikaan hävennyt myöhemmin parempina ja voimakkaampina hetkinä, että hän silloisina unettomina öinä oli kapinoinut inhon vallassa, parantumattomasti haavoitettuna elämän rumaa ja häpeämätöntä kovuutta vastaan!
Miten joutavaa se oli ollut! Miten naurettavat nuo mielenliikkeet olivat olleet joka kerran! Miten oli ylimalkaan mahdollista, että hänessä oli sellaisia herännytkään? Sillä hänen täytyi kysyä itseltään vielä kerran: Oliko hän käytännön mies vai tunteellinen uneksija?
O, hän oli tehnyt itselleen tuon kysymyksen jo tuhat kertaa ja oli vastannut siihen voimakkaina hetkinä toisella tapaa ja heikompina toisin. Mutta hän oli siksi terävänäköinen ja rehellinen, että hänen täytyi lopultakin tunnustaa olevansa sekoitus kumpaakin.
Koko elämänsä ajan oli hän esiintynyt ihmisten edessä toimenmiehenä; mutta jos hän oli sitä, eikö hän ollut ollut sitä tietoisen harkinnan perusteella, goetheläisine mielilauseineen? Hänellä oli siihen aikaan ollut menestystä… mutta eikö se ollut johtunut vain järkeilyn pohjalta nousseesta innostuksesta ja tarmosta? Ja kun hän nyt oli kadottanut nuo tunteet, kun hänen voimansa näytti tyhjentyneen, — suokoon Jumala, ettei ainiaaksi — eikö se ollut tuon kestämättömän tilan, hänen sisimmässään riehuvan luonnottoman ja repivän vastakohtaisuuden seurausta?… Olisivatko hänen isänsä, isoisänsä, kantaisänsä ostaneet kasvavaa viljaa? Samantekevä!… Samantekevä!… Mutta he olivat olleet käytännön miehiä, ehjempiä, täydellisempiä. voimakkaampia, luonnollisempia kuin hän, sitä ei käynyt kieltäminen!…
Hänet valtasi syvä rauhattomuus, liikunnon, tilan ja valon tarve. Hän työnsi tuolinsa syrjään, meni salongin puolelle ja sytytti monta lamppua keskipöydän yläpuolella riippuvassa kruunussa. Sitten hän jäi seisomaan, kiersi hitaasti ja suonenvedontapaisesti pitkien viiksiensä päitä ja katseli hajamielisesti ympärilleen tuossa loisteliaasti sisustetussa huoneessa. Se anasti arkihuoneen kera koko talon päätyleveyden, se oli kalustettu vaaleilla kaarevamuotoisilla huonekaluilla ja sillä oli suurine konserttiflyygeleineen, jonka päällä oli Gerdan viululaatikko, flyygelin vieressä seisovine täyteenahdettuine nuottihyllyineen, leikkelyksin koristettuine nuottitelineineen ja ovien yläpuolella olevine korkokuvineen, jotka kuvasivat soittavia amoriineja, täysi musiikkihuoneen leima. Uloke oli koristettu palmuilla.
Senaattori Buddenbrook seisoi pari kolme minuuttia liikkumatta paikallaan. Sitten hän ryhdistäysi, meni takaisin arkihuoneeseen, pistäytyi sieltä ruokasaliin ja sytytti sielläkin lamput. Hän toimitti jotakin ruokakaapin luona, joi sydäntään rauhoittaakseen tai jotakin tehdäkseen lasillisen vettä ja lähti sitten nopeasti, kädet selän takana, talon toisiin pimeisiin huoneisiin. »Tupakkahuoneessa» oli tummat huonekalut ja puupaneeli. Hän avasi koneellisesti savukekaapin, sulki sen jälleen ja kohotti pelipöydällä olevan pienen tammisen arkun kantta, jonka sisällä oli korttipakkoja, merkintäkirjoja ja muita pelivehkeitä. Hän antoi luisten pelimarkkojen soljua kalisten sormiensa läpi, sulki kannen ja lähti taas vaeltamaan edelleen.
Tupakkahuoneen vieressä oli pieni kammio, jonka ikkunassa oli moniväriset ruudut. Siinä ei ollut muuta sisustusta kuin pari kevyttä tarjoilupöytää, joiden päällä oli liköörilaatikko. Siitä jouduttiin saliin, joka jälleen suunnattomine parkettilattioineen ja neljine korkeine, viininpunaisilla verhoilla varustettuine, puutarhaan päin antavine ikkunoineen ulottui rakennuksen toisesta reunasta toiseen. Salissa oli pari jykevää, matalaa sohvaa, joiden päällys oli samanvärinen kuin verhot, ja joukko korkeaselkäisiä tuoleja, jotka seisoivat vakavina seinäviertä pitkin. Oli myös uuni, jonka ristikkoluukun taakse oli järjestetty tekohiiliä, jotka punaisine kiiltopaperiliuskoineen näyttivät aivan luonnollisilta. Peilin edessä olevalla marmorilevyllä oli kaksi valtavaa kiinalaista vaasia…
Nyt oli koko huonerivi osittain valaistu, aivan kuin juhlan jälkeen, viimeisen vieraan lähdettyä. Senaattori kulki kerran lattian poikki pituudelleen ja jäi sitten seisomaan kabinettia vastapäätä olevan ikkunan ääreen katsoen puutarhaan.
Kuu loisti korkealta repaleisten pilvien lomista, ja suihkukaivon vesi lipisi hiljaa pähkinäpuun raskaiden oksien alla. Thomas katsoi huvimajaa, joka oli puutarhan päässä, pientä valkohohtoista pengertä obeliskeineen, säännöllisiä hiekkakäytäviä, kuohkeita, hiuskarvalleen tasaisiksi leikattuja kukkasaarekkeita ja ruohokenttiä… mutta koko tuo siro, täydellinen suhdallisuus kiusasi ja loukkasi häntä sen sijaan että se olisi suonut hänelle rauhaa. Hän tarttui ikkunanripaan, painoi otsansa sitä vasten ja antoi ajatusten jälleen vaeltaa tuskallista latuaan.
Minne ne hänet johtivat? Hän muisti erään lauseen jonka hän äskettäin oli antanut livahtaa huuliltaan puhuessaan sisarensa kanssa ja joka heti, kun hän oli sen sanonut, oli suututtanut häntä tarpeettomuudellaan. Hän oli puhuessaan kreivi Strelitzistä ja maalaisaatelista ilmaissut selvin sanoin sen mielipiteen, että tuottaja oli välikauppiaaseen nähden korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa. Oliko se osuvasti sanottu? Hyvä Jumala, se oli niin äärettömän yhdentekevää! Mutta oliko hänen asiansa lausua tuo ajatus, herättää se pohdittavaksi, ylimalkaan keksiä koko ajatusta? Saattoiko hän puolustaa isänsä, isoisänsä, yhdenkään ammattitoverinsa edessä sitä, että oli antautumat tuon ajatuksen valtaan ja tullut pukeneeksi sen sanoiksi? Mies, joka seisoo varmana ammatissaan, tuntee vain sen, puhuu vain siitä, antaa arvoa vain sille…
Hän tunsi äkkiä veren tulvehtivan kuumana poskilleen, tunsi miten hän punastui erään toisen muiston johdosta. Hän näki itsensä kävelemässä veljensä Christianin kanssa Mengstrassen talon puutarhassa riitaantuneena… Christian oli lausunut epähienolla ja loukkaavalla tavallaan useiden henkilöiden kuullen sellaista, josta hän raivostuneena, äärimmäisiin asti kiihtyneenä oli vaatinut tämän tilille. Pohjaltaan on jokainen kauppias petkuttaja, oli hän sanonut… Kuinka? Oliko tuo satunnainen, joutava lause niin kovin erilainen kuin se, mitä hän juuri äsken oli itse sanonut sisarelleen? Hän oli ollut kuohuksissaan, oli pannut jyrisevän vastalauseen sitä vastaan… Mutta miten tuo pikkuinen ovela Tony olikaan sanonut? Ihminen kiihtyy vain silloin…
»Ei!» sanoi senaattori äkkiä ääneen, kohotti kiivaasti päänsä, ponnahutti itsensä kauemmas ikkunasta ja sanoi taas ääneen: »Nyt sen pitää loppua!» Sitten hän rykäisi päästäkseen irti epämieluisasta tuntemuksesta, jonka hänen oman äänensä kuuleminen oli synnyttänyt, kääntyi ja alkoi astua nopeasti, kädet selän takana, huoneesta huoneeseen.
»Nyt sen pitää loppua!» toisti hän. »Pitää! Minusta tulee tyhjäntoimittaja, tylsämielinen, suurempi houkkio kuin Christianista!» Oli mainio asia, että hän nyt tiesi mihin hän oli ollut joutumaisillaan! Hänen oli korjattava suuntansa! Väkisin!… Saammepa nähdä… saammepa nähdä… minkälainen ehdotus hänelle olikaan tehty? »Sato… Pöppenraden kasvava vilja? Minä suostun!» sanoi hän huohottaen ja ravistaen toista kättään etusormi ojossa. »Minä suostun!»
Tämä oli niinsanottua uhkapeliä. Tilaisuus kaksintaa kädenkäänteessä neljänkymmenen tuhannen markan pääoma!… Se oli merkki, viittaus nousuun! Oli kysymyksessä uusi alku, uusi yritys, jonka vaaranalaisuus perustui oikeastaan vain siveellisten epäilysten kumoamiseen. Jos se onnistuisi, oli hän jälleen päässyt entiseen tahtiinsa, saisi takaisin rohkeutensa, pitelisi taas onnea ja menestystä käsissään sisäisillä jäntevillä voimillaan…
Tämä tilaisuus oli nyt ainakin livahtava herrojen Strunck & Hagenströmin käsistä! Seudulla oli liike, joka henkilökohtaisten suhteiden vuoksi oli etuoikeutettu!… Juuri nuo henkilökohtaiset suhteet olivat päätekijänä asiassa. Tämä ei ollut mikään tavallinen kauppa, joka solmitaan kylmästi ja muodollisesti. Sillä oli Tonyn välityksellä esitettynä puolittain yksityisasian leima, jonka käsittelyssä tarvittiin hienotunteisuutta ja huomaavaisuutta! Hermann Hagenström ei olisi ollut paikallaan tässä!… Thomas tahtoi ottaa tilaisuudesta vaarin, koska oli kauppias, ja jälkeenkin päin, myydessään, oli hän pitävä puolensa! Toiselta puolen saattoi hän tehdä ahdinkoon joutuneelle tilanomistajalle palveluksen, johon hän, juuri hän, sen kautta, että Tony oli tämän rouvan ystävä, oli ainoa oikea mies. Kirje valmiiksi siis… vielä tänä iltana… ei virkapaperille, vaan yksityisarkille, johon oli painettu vain »senaattori Buddenbrook» — kirje, jonka tuli olla mitä huomaavaisin ja jossa hän kysyisi, sopiko hänen saapua lähipäivinä käymään. Oli se sentään hiukan pulmallinen asia, hiukan hyllyväpohjainen yritys, jota tuli käsitellä varoen… Mutta juuri siksi omiaan hänelle!
Ja hänen käyntinsä kiihtyi ja hengityksensä syveni. Hän istahti hetkiseksi, hypähti pystyyn ja käveli uudelleen huonerivin halki, ajatteli vielä kerran kaiken alusta alkaen, ajatteli herra Marcusta, Hermann Hagenströmiä, Christiania ja Tonyä, näki Pöppenraden keltaisen viljan huojuvan tuulessa, uneksi kauppahuoneen yleisestä noususta, joka oli seuraava tätä yritystä, karkoitti vihaisesti kaikki empivät äänet, ravisti kättään ja sanoi: »Minä teen sen!»
Rouva Permaneder aukaisi ruokasalin oven ja huusi hänelle »hyvää yötä!» Hän vastasi tietämättään. Gerda, josta Christian oli eronnut portilla, astui sisään, ja hänen erikoisissa, lähekkäin olevissa silmissään oli musiikin luoma arvoituksellinen ilme. Senaattori jäi koneellisesti seisomaan hänen eteensä, kysyi koneellisesti espanjalaisen soittoniekan menestystä ja konsertin kulkua ja sanoi sitten tulevansa myös aivan heti nukkumaan:
Mutta hän ei mennyt levolle, vaan alkoi taas kulkea. Hän ajatteli vehnä-, ruis-, kaura- ja ohrasäkkejä, jotka olivat täyttävät »Löwen», »Walfischin», »Eichen» ja »Linden» varastohuoneet, mietti hintaa, jonka tarjoaisi, meni keskiyöllä hiljaa alas konttoriinsa ja kirjoitti herra Marcuksen steariinikynttilän valossa yhteen menoon kirjeen herra von Maiboomille Pöppenradeen, kirjeen, joka tuntui hänestä — hänen lukiessaan sen läpi pää kuumeisena ja raskaana, parhaimmalta ja hienotunteisimmalta minkä hän koko elämässään oli laatinut.
Tämä tapahtui yöllä vasten toukokuun 27:ttä päivää. Seuraavana päivänä ilmoitti hän sisarelleen keveästi ja leikkisästi harkinneensa nyt asiaa joka puolelta ja tulleensa siihen tulokseen, ettei hän voinut antaa rukkasia herra Maiboomille ja jättää tätä jonkun kiristäjän käsiin. Toukokuun 30:ntenä lähti hän Rostockiin ja sieltä vuokravaunuissa maalle.
Hänen mielialansa oli lähipäivinä mitä parhain, hänen käyntinsä jäntevä ja vapaa, hänen ilmeensä ystävällinen. Hän kiusoitteli Klothilde-parkaa, nauroi sydämestään Christianin vehkeille, ilvehti Tonyn kanssa, leikki pyhänä kokonaisen tunnin Hannon kanssa tämän »korokkeella» toisessa kerroksessa auttaen poikaansa vipuamaan pikkuruikkuisia viljasäkkejä pieneen tiilenpunaiseen varastoaittaan, matkien työmiesten pitkäveteisiä hoilaavia huutoja… ja piti raatihuoneella 3:na päivänä kesäkuuta niin repäisevän hauskan puheen maailman ikävimmästä asiasta, jostakin verokysymyksestä, että kaikki kannattivat häntä ja konsuli Hagenström, joka oli vastustanut häntä, joutui yleisen naurun alaiseksi.