VIIDES LUKU.
Ei puuttunut paljoa — johtuipa se sitten senaattorin huomaamattomuudesta tai tahdosta — ettei eräs tosiseikka jäänyt unhoon, tosiseikka, jota nyt rouva Permaneder, joka oli parhaiten ja hartaimmin perehtynyt sukupapereihin, alkoi toitottaa koko maailmalle. Se oli, että papereiden mukaan kauppahuoneen perustamispäivä oli heinäkuun seitsemäs päivä vuonna 1768 ja että nyt koitti tuon perustamisen satavuotispäivä.
Näytti melkein siltä kuin Thomas olisi tullut kiusaantuneeksi Tonyn täydellä äänellä huomauttaessa hänelle tästä. Hänen mielialansa ei ollut pysynyt valoisana. Pian oli hän jälleen tullut hiljaiseksi, kenties entistä hiljaisemmaksi. Hän saattoi lähteä konttorista kesken työtä puutarhaan, jossa alkoi kävellä rauhattomasti edestakaisin, pysähtyen silloin tällöin kuin pidätettynä paikalleen ja peittäen huoahtaen silmänsä kädellään. Hän ei sanonut mitään, ei purkanut kenellekään ajatuksiaan… kenellepä hän olisikaan sen tehnyt? Herra Marcus oli — mikä ihmeellinen näky — ensi kertaa elämässään suuttunut kumppaninsa ilmoittaessa hänelle lyhyesti Pöppenraden kaupasta ja oli kieltäytynyt kaikesta osanotosta ja vastuusta. Mutta sisarelleen, rouva Permanederille, ilmaisi Thomas eräänä torstai-iltana kadulla erotessaan huolensa tämän mainitessa jotakin Pöppenraden viljasta, puristi tämän kättä ja sanoi nopeasti ja hiljaa: »Voi Tony, kunpa minä olisin jo myynyt tuon viljan!» Sitten hän kääntyi äkkiä pois jättäen Antonie-rouvan ällistyneenä ja liikutettuna kadulle… Tuo äkillinen kädenpuristus oli ilmaissut murtumaisillaan olevaa epätoivoa, tuo kuiskauksentapainen lause kauan pidätettyä pelkoa… Mutta Tonyn yrittäessä toisen kerran palata asiaan oli hän sulkeutunut sitä suurempaan vaiteliaisuuteen, häveten hetkellistä heikkouttaan, katkeroituneena siitä, ettei voinut vastata yrityksestä itsensä edessä…
Ja hän sanoi raskaasti ja kiusaantuneesti: »Voi, hyvä ystävä, jospa pääsisimme muistamasta koko asiaa!»
»Koko asiaa, Tom! Mahdotonta! Kuinka me voisimme sivuuttaa tuon tosiseikan? Pitäisikö koko kaupungin unohtaa tuon päivän merkitys?»
»En sanokaan sen olevan mahdollista, sanon vain, että minä mieluummin näkisin tuon päivän sujuvan huomaamattomasti. On kaunista juhlia menneisyyttä silloin, kun toivoo hyvää tulevaisuudelta… On mieluisaa muistella isiään, kun tietää olevansa heidän kanssaan yhtä sekä toimineensa aina heidän tapansa mukaisesti… Kun tuo juhlapäivä olisi sattunut parempaan aikaan… En ole juhlimistuulella.»
»Et saa puhua noin, Tom. Et voi tarkoittaa totta, sillä tiedät, että olisi häpeä, ikuinen häpeä, jos kauppahuone Johann Buddenbrookin satavuotispäivä menisi ohi kenenkään tietämättä! Olet vain hiukan hermostunut nyt, ja minä tiedän mistä syystä… vaikka en huomaa mitään hermostumisen syytä… Mutta kun se päivä on edessä, olet sinä oleva yhtä iloinen kuin kaikki me muut…»
Hän oli oikeassa, tuota päivää ei saanut sivuuttaa vaieten. Eikä aikaakaan, niin »Sanomissa» näkyi edeltävä uutinen, jossa luvattiin vanhan tunnetun kauppahuoneen perinpohjainen historiikki juhlapäivän ehtiessä — eikä sitäkään olisi tarvittu herättämään arvoisan kauppasäädyn huomiota. Mutta mitä itse sanottuun sukuun tulee, oli Justus Kröger ensimmäinen, joka otti asian puheeksi torstaina, ja rouva Permaneder huolehti siitä, että kunnianarvoisa nahkasalkku ilmestyi jälkiruoan perästä juhlallisesti pöydälle, ja luki siitä alkujuhlallisuudeksi edesmenneen Johann Buddenbrookin, Hannon isoisänisoisän, liikkeen perustajan elämää koskevat päivämäärät. Hän luki milloin tällä oli ollut nokkosrokko ja milloin oikea rokko, milloin tämä oli pudonnut alas kolmannesta kerroksesta kuivaushuoneen lattialle ja milloin hän oli ollut ankarassa kuumetaudissa saaden raivokohtauksen — luki tämän kaiken uskonnollisella hartaudella. Mutta se ei vielä riittänyt, hän luki yhä vanhempia asioita, alkaen 16:nnesta vuosisadasta, jossa kerrottiin vanhimmasta Buddenbrookista, ja vielä siitäkin taapäin Grabaun raatiherraan ja rostockilaiseen pukuräätäliin asti, joka oli ollut »hyvin hyvissä varoissa» — tämä oli alleviivattu — ja jolla oli ollut niin summaton määrä kuolleita ja eläviä lapsia… »Miten erinomainen ihminen!» huudahti hän ja ryhtyi sitten lukemaan vanhoja kellastuneita, revenneitä kirjeitä ja juhlarunoja…
* * * * *
Herra Wenzel oli luonnollisesti ensimmäinen onnittelija seitsemäntenä päivänä heinäkuuta.
»Niin, herra senaattori, siitä on nyt sata vuotta!» sanoi hän käytellen kätevästi partaveistä ja hiomahihnaa… »Ja minä voin sanoa ajaneeni Buddenbrook-suvun herrojen partoja viisikymmentä vuotta. Sitä ehtii nähdä yhtä ja toista, kun joutuu ensimmäiseksi puheisiin johtajan kanssa aamulla… herra konsulivainaja oli myös aina puheliain aamulla ja kysyi minulta usein: 'Wenzel, mitä te arvelette rukiin hinnasta? Onko minun myytävä nyt vai vieläköhän se nousisi?'…»
»Niin, Wenzel, enkä minä voi kuvitella koko liikettämme ilman teitä. Teidän ammattinne on sangen viehättävä, kuten jo monesti olen sanonut. Kun te aamulla olette tehnyt kierroksenne, olette viisaampi kaikkia muita, sillä silloin teidän veitsenne alla ovat istuneet melkein kaikki suurimpien kauppahuoneiden johtajat ja te olette saanut nähdä millä tuulella kukin heistä on ollut. Ja tuota täytyy jokaisen kadehtia, sillä se on erittäin mieltäkiinnittävää.»
»Kyllä se on niin, herra senaattori. Mutta mitä herra senaattorin omaan tuuleen tulee, niin on herra senaattori, jos uskallan huomauttaa, taas tänään hiukan kalpea!»
»Niinkö? Minulla onkin päänsärky, eikä se arvatenkaan mene aivan heti ohi, sillä minulta taidetaan tänään vaatia yhtä ja toista.»
»Niin minäkin luulen, herra senaattori. Mielenkiinto on suuri, hyvin suuri. Katsokaapas, herra senaattori, ulos ikkunasta, kun minä olen ajanut ensin parran. Siellä on aikamoinen määrä lippuja! Ja Fischergruben rannassa seisovat 'Wullenwewer' ja 'Friederike Oeverdieck' aivan liputettuina…»
»No, kiirehtikää sitten, Wenzel, minulla ei ole hetkeäkään liikaa.» —
Senaattori ei tänään pukeutunut ensiksi konttoritakkiinsa, vaan puki ylleen vaaleihin housuihinsa kuuluvan mustan, avonaisen takin, jonka välistä näkyi valkoiset pikeeliivit. Aamulla oli odotettavissa vieraita. Hän heitti viimeisen silmäyksen pukeutumispeiliin, antoi vielä kerran pitkien viiksiensä kulkea käherrysraudan läpi ja kääntyi huoahtaen menemään. Päivä alkoi… Kunpa se olisi ollut jo ohi! Kunpa hän saisi hetkisenkään olla yksin, antaa piirteittensä höltyä! Nyt täytyi koko päivä ottaa vastaan satojen ihmisten onnentoivotuksia, vastata joka taholle sopivalla tavalla, löytää sattuvat sanat ja vivahdukset, vastata kenelle kunnioittavasti, kenelle vakavasti, kenelle ystävällisesti, sitten taas ivallisesti, leikillisesti, lempeästi, sydämellisesti… ja illalla oli yöhön asti kestävä juhla-ateria herroille raatihuoneenkellarissa…
Se ei ollut totta, että hänellä olisi ollut päänsärky. Hän oli vain väsynyt ja tunsi jälleen, hermojen ensi aamurauhan jälkeen, joutuvansa kalvavan epämääräisen alakuloisuuden valtaan… Miksi hän oli valehdellut? Eikö hänellä aina ollut ikäänkuin paha omatunto pahoinvointinsa johdosta? Minkätähden? Miksi?… Mutta nyt ei ollut aikaa jäädä tuumimaan tätä.
Hänen astuessaan ruokasaliin tuli Gerda vilkkaasti häntä vastaan. Hänkin oli jo vastaanottopuvussa. Hänellä oli sileäkuosinen skottilaisesta kankaasta tehty hame, valkoinen pusero ja sen yllä ohut silkkinen, hänen paksun kuparinruskean tukkansa värinen zuaavijakku. Hän paljasti hymyillen leveät, tasaiset hampaansa, jotka olivat vielä valkoisemmat kuin hänen kauniit kasvonsa, ja hänen silmänsäkin, nuo lähetysten olevat, arvoitukselliset, ruskeat silmät sinertävine varjoineen, hymyilivät tänään.
»Minä olen ollut jo monta tuntia jalkeilla, josta voit arvata miten innokkaasti minä onnittelen sinua.»
»Älä ihmettä! Nuo sata vuotta ovat tehneet vaikutuksen sinuun!»
»Mitä syvimmän vaikutuksen!… Mutta onhan mahdollista, että sen on saanut aikaan myös yleinen juhlahumu… Mikä päivä! Katsopas tätäkin», sanoi hän osoittaen aamiaispöytää, joka oli ympäröity puutarhasta tuoduin kukkasin. »Tämä on neiti Jungmannin työtä… Mutta älä luule, että voit juoda teetä nyt. Salongissa odottavat sinua jo suvun tärkeimmät henkilöt, jotka ovat tuoneet lahjan, johon minäkin olen hiukan osallinen… Kuule, Thomas, tämä on tietysti vasta alkua. Minä koetan kestää päivälliseen asti, mutta sitten minä vetäydyn syrjään, sanon sen jo etukäteen. Taivas on vielä hävyttömän sininen, vaikka ilmapuntari on laskenut — se näyttää tosin kauniilta lippujen liehuessa… koko kaupunki on liputettu — mutta se merkitsee myös hirveätä kuumuutta… Tule nyt toisten luo… teen täytyy odottaa. Sinun olisi pitänyt nousta aikaisemmin ylös. Nyt sinun täytyy kestää ensimmäinen liikutus tyhjin vatsoin…»
Konsulitar, Christian, Klothilde, Ida Jungmann, rouva Permaneder ja Hanno olivat salongissa ja kaksi viimemainittua piteli vaivalla perheen lahjaa, suurta muistotaulua, pystysuorassa asennossa… Konsulitar syleili esikoistaan syvästi liikutettuna. »Rakas poikani, tämä on ihana päivä… ihana päivä…» saneli hän. »Me emme saa milloinkaan lakata kiittämästä Jumalaa hänen suuresta armostaan… suuresta armostaan…» Hän itki.
Senaattorin valtasi heikkous äidin syleillessä häntä. Oli kuin hänen sisimmässään jokin olisi irtaantunut ja jättänyt hänet. Hänen huulensa värisivät. Hänet valtasi raukea tarve saada jäädä äitinsä syliin, äitinsä rinnalle, tämän silkkipuvusta leviävään vienoon hajuveden tuoksuun silmät ummessa, näkemättä enää muuta, tarvitsematta sanoa muuta… Hän suuteli äitiä ja oikaisi vartalonsa ojentaakseen kätensä veljelleen, joka puristi sitä hajamielisen ja nolon näköisenä, jollainen hän oli kaikissa juhlatilaisuuksissa. Klothilde sanoi jotakin hidasta ja ystävällistä. Ja neiti Jungmann kumarsi ainoastaan syvään, samalla kuin hänen kätensä hypisteli hopeaisia kellonvitjoja, jotka riippuivat hänen litteällä rinnallaan…
»Tule tänne, Tom», sanoi rouva Permaneder vapisevin äänin, »me emme enää jaksa pidellä tätä Hannon kanssa.» Hän kannatti taulua melkein yksin, sillä Hannon käsivarsissa ei ollut paljon voimaa, ja oli haltioituneessa uupuneisuudessaan melkein marttyyrin näköinen. Hänen silmänsä kiilsivät kosteina, hänen poskensa hehkuivat ja hänen kielenkärkensä liputti samalla epätoivoisen ja vallattoman näköisenä ylähuulta vasten…
»Niin, nyt on teidän vuoronne!» sanoi senaattori. »Mitäs teillä siinä on? Heittäkää irti, pannaan se maahan.» Hän asetti taulun flyygelin viereen seinää vasten ja jäi omaistensa ympäröimänä sen eteen.
Raskas, leikkauksin koristettu pähkinäpuukehys ympäröi lasilla päällystettyä pahvilevyä, johon oli kiinnitetty kauppahuone Johann Buddenbrookin neljän omistajan kuvat; näiden nimet ja syntymävuodet oli merkitty alle kultakirjaimin. Siinä oli erään vanhan öljymaalauksen mukaan tehty kuva Johann Buddenbrookista, perustajasta, pitkästä vakavasta herrasta, joka katsoi ankarin, tahdonlujin silmin kaularöyhyksensä yli; siinä oli Johann Buddenbrookin, Jean Jacques Hoffsteden ystävän leveät hymyilevät kasvot; siinä oli konsuli Johann Buddenbrookin kuva kohokauluksen sisään hukkuvine leukoineen, leveine poimuisine suineen ja henkevine, uskonnollisen haaveilun täyttämine silmineen; ja viimeksi Thomas Buddenbrookin oma, hiukan nuoremmalta ajalta oleva kuva… Tyylitelty kultainen rukiintähkä kulki kuvien välissä, joiden alle, samoin kullalla painettuna, oli merkitty rinnakkain vuodet 1768 ja 1868. Mutta ylinnä oli korkein goottilaisin kirjaimin, vanhanaikaisessa muodossaan, kantaisän suvulleen jättämä lause: »Poikani, tee uutterasti kauppoja päivällä, mutta tee vain sellaisia kauppoja, että voit nukkua rauhassa yösi.»
Kädet selän takana tarkasti senaattori taulua kauan.
»Niin», sanoi hän viimein pilkallisesti, »hyvä yöuni on tärkeä asia…» Sitten hän sanoi vakavasti, vaikka hiukan ylimalkaisesti: »Kiitän teitä sydämellisesti, rakkaat ystävät! Tämä on hyvin kaunis ja syvämielinen lahja!… Minnekähän me sen panemme? Yksityiskonttoriini?»
»Niin, Tom, sinun kirjoituspöytäsi yläpuolelle yksityiskonttoriisi!» vastasi rouva Permaneder syleillen veljeään. Sitten hän veti tämän ikkuna-ulokkeeseen ja osoitti ulos.
Kirkkaan sinistä kesätaivasta vasten liehuivat kaksiväriset liput jokaisessa Fischergruben talossa Breitestrasselta alkaen satamaan asti, jossa myöskin »Wullenwewer» ja »Friederike Oeverdieck» olivat liputetut omistajansa kunniaksi.
»Koko kaupunki on samanlainen», sanoi rouva Permaneder, ja hänen äänensä vapisi… »Olen jo ollut kävelemässä, Tom. Hagenströminkin talossa liehuu lippu! Hahaa, eiväthän he muuta voi… Minun tekisi mieli viskata rikki heidän ikkunansa…»
Thomas hymyili, ja Tony veti hänet takaisin pöydän luo.
»Tässä ovat sähkösanomat, Tom… vasta ensimmäiset, sukulaisten ja henkilökohtaisten tuttavien tietysti. Kauppaystävien sähkösanomat menevät tietysti konttoriin…»
He avasivat pari kappaletta, Hampurista ja Frankfurtista tulleet, herra Arnoldsenin ja hänen omaistensa lähettämän ja Jürgen Krögerin Wismarista lähettämän… Yhtäkkiä rouva Permaneder punastui.
»Hän on tavallaan hyvä ihminen», sanoi hän työntäen veljelleen sähkösanoman, jonka hän juuri oli avannut. Sen alla seisoi »Permaneder».
»Mutta aika kuluu», sanoi senaattori aukaisten taskukellonsa kuoren. »Minä tahtoisin juoda teetä. Tahdotteko olla seuranani? Talo on myöhemmin oleva kuin kyyhkyslakka…»
Hänen vaimonsa, jolle Ida Jungmann oli antanut merkin, pidätti häntä.
»Silmänräpäys, Thomas… Tiedäthän, että Hannolla on aivan kohta tuntinsa… Hän tahtoisi lausua sinulle runon… Tule, Hanno. Älä ole tietävinäsi, että täällä on ketään. Ole aivan rauhallinen!»
Pikku Hannon täytyi loma-aikoinakin — sillä heinäkuussa oli kesäloma — ottaa yksityisopetusta laskennossa voidakseen seurata luokkansa mukana. Jossakin Sankt Gertrudin esikaupungin kuumassa kamarissa, jossa ei haissut varsin hyvältä, odotti häntä punapartainen mies, jolla oli mustat kynnenalukset, opettaakseen hänelle tuota mahdotonta kertomataulua. Mutta ensin täytyi hänen lausua isälleen runo jonka hän oli valmistanut huolellisesti Idan kanssa korokkeellaan…
Hän nojasi flyygeliä vasten puettuna Kööpenhaminasta tuotuun merimiespukuunsa, jossa oli valkoinen edusta ja paksu merimiessolmu. Hän seisoi siinä hennot jalat ristissä, pää ja vartalo hiukan syrjin, arassa ja itsetiedottoman sirossa asennossa. Pari kolme viikkoa sitten oli hänen pitkä tukkansa leikattu, koska koulussa paitsi tovereita myös opettajat olivat nauraneet sille. Mutta pään päältä se oli vielä tuuhea ja kiharainen ja lankesi syvälle alas ohimoille ja hennolle otsalle. Hän oli luonut alas luomensa, niin että pitkät ruskeat ripset koskettivat silmien sinertäviä varjoja, ja hänen suljetut huulensa olivat hiukan vinossa.
Hän tiesi mitä tulisi tapahtumaan. Hän oli alkava itkeä eikä ollut voiva lopettaa itkulta runoaan, jota ajatellessa sydän pusertui kokoon samoin kuin sunnuntaina kirkossa herra Pfühlin, urkurin, soittaessa erästä määrättyä, karmivan juhlallista säveltä… hän oli alkava itkeä kuten aina, kun häntä tahdottiin esiintymään, kun häntä kuulusteltiin, kun koetettiin hänen taitoaan ja tarkkaavaisuuttaan, kuten isä halusi tehdä. Jospa ei äiti olisi sanonut mitään rauhallisuudesta! Sen tuli olla rohkaisuna, mutta hän tunsi sen vaikuttavan toisin. Tuossa he nyt kaikki seisoivat ja katsoivat häneen. He pelkäsivät ja odottivat, että hän rupeaisi itkemään… ja oliko silloin mahdollista ettei hän olisi itkenyt? Hän kohotti luomensa ja etsi katseellaan Idaa, joka hypisteli kellonvitjojaan ja nyökkäsi hänelle juron vilpittömällä tavallaan. Ja hänet valtasi halu hiipiä tämän kaulaan, kannatuttaa itsensä pois ja kuulla vain Idan syvän, matalan äänen sanovan: »Ole huoleti, Hanno, ei sinun tarvitse lausua…»
»No poikaseni, annapas kuulua», sanoi senaattori lyhyeen. Hän oli istahtanut nojatuoliin pöydän ääreen ja odotti. Hän ei hymyillyt — ei tänään senkään vertaa kuin muissa tämänkaltaisissa tilaisuuksissa.
Vakavana, toinen kulmakarva koholla tarkasti hän pikku Hannon vartaloa tutkivin, melkein kylmin silmin.
Hanno kohentausi. Hän siveli kädellään flyygelin sileäksikiilloitettua pintaa, loi aran katseen kaikkiin läsnäolijoihin ja sanoi hiljaisella, hiukan karhealla äänellä, rohkaistuneena isoäidin ja Tony-tädin lempeästä katseesta: »Paimenen pyhä… kirjoittanut Uhland.»
»Voi hyvä ystävä, eihän tuo ole mitään!» huusi senaattori. Ei se sovi, että sinä seisot soittokoneen luona kädet ristissä vatsan päällä… Seiso suorana ja lausu ääneen! Se on ensimmäinen ehto. Mene tuonne oviverhojen väliin! Ja sitten pää pystyyn… ja käsivarret hiljaa sivuilla…»
Hanno asettui arkihuoneen kynnykselle ja laski käsivarret alas. Kuuliaisesti kohotti hän päänsä, mutta piti luomensa niin alhaalla, ettei silmiä näkynyt ollenkaan. Luultavasti niiden alla oli jo kyyneleitä.
»Nyt Herran päivä on», aloitti hän aivan hiljaa, mutta sitä kovempaa kajahti hänen isänsä ääni, kun tämä keskeytti hänen lausuntansa: »Esitystä alkaessa on ensin kumarrettava, kuulepas, poikani! Ja sitten paljon äänekkäämmin. Vielä kerran, ole hyvä! 'Paimenen pyhä'…»
Tämä oli julmaa, ja senaattori tiesi kyllä riistävänsä siten lapsen viimeisenkin rohkeuden ja vastustuskyvyn. Mutta poika ei saanut antaa riistää rohkeuttaan! Hän ei saanut joutua ymmälle! Hänen täytyi osoittaa lujuutta ja miehekkyyttä… »Paimenen pyhä…!» toisti hän vaativasti ja kehoittavasti…
Mutta Hannon itsehillintä oli loppunut. Hänen päänsä riippui rinnalla ja hänen oikea kätensä, joka pisti esiin hentona, kelmeänä ja sinisuonisena kudotun merimiespuvun tummansinisestä, ankkurilla varustetusta ahdassuisesta hihasta, kouri suonenvedontapaisesti oviverhon brokadikudosta.
»Nyt Herran päivä on», alkoi hän uudestaan, mutta siihen se loppui. Hänet valtasi niin rajaton sääli itseään kohtaan, että ääni kieltäytyi tottelemasta ja kyyneleet kumpusivat auttamattomasti esiin luomien alta. Ja hän alkoi äkkiä ikävöidä sellaisia öitä, jolloin hän oli maannut pienessä kaulataudissa tai kuumeessa sängyssään ja jolloin Ida oli tullut antamaan hänelle juotavaa ja pannut hellästi uuden kääreen hänen otsalleen… Hän kääntyi syrjin, painoi päänsä kättä vasten, jolla hän piti kiinni oviverhosta, ja nyyhkäisi.
»No, tästä ei ole suurta huvia!» sanoi senaattori vihaisesti ja nousi paikaltaan. »Mitä sinä itket? Siinä olisi itkun syytä, ettet sinä tämmöisenä päivänä voi pusertaa itsestäsi sen verran tarmoa, että tuottaisit minulle ilon. Oletko sinä tyttö? Mikä sinusta tulee, jos et muuta tapojasi? Aiotko aina kylpeä kyynelissä, kun sinun on puhuttava ihmisille?…»
Minä en puhu milloinkaan ihmisille, ajatteli Hanno epätoivoisesti.
»Mieti asiaa iltapäivään asti», päätti senaattori puheensa. Ja Ida Jungmannin polvistuessa kasvattinsa eteen, kuivatessa tämän silmät ja puhellessa tälle puoleksi nuhdellen, puoleksi lempeän lohduttavasti, meni hän ruokasaliin.
Kun hän joi nopeasti teetään, poistuivat konsulitar, Tony, Klothilde ja Christian. Heidät oli kutsuttu Gerdan luo päivälliselle yhdessä Krögereiden, Weinschenkien ja Buddenbrookin naisten kanssa, senaattorin ottaessa osaa raatihuoneen herrakutsuihin, jonne hänen oli pakko mennä, tekipä mieli tai ei, mutta jossa hän ei aikonut viipyä kovin pitkään, sillä hän tahtoi vielä tavata omaisensa kotonaan.
Hän joi kukkasilla reunustetun pöydän ääressä kuuman teensä teevadilta, söi nopeasti munan ja veti portailla pari haikua savukkeestaan. Grobleben tuli puutarhan puoleisesta eteisestä herraansa vastaan portaiden alapäähän, nytkin, kuumimman kesän aikana, villainen huivi kaulassaan. Hänellä oli kenkä vasempaan käteen pistettynä, kenkäharja oikeassa, pitkulainen tippa riippui taaskin nenänpäässä. Hän seisahtui ruskean karhun viereen, joka piteli käpäliensä välissä käyntikorttilautasta.
»Kyll', herra senateeri, sata vuotta… ja toinen on köyhä ja toinen on rikas…»
»Hyvä, Grobleben, hyvä on!» Ja senaattori pisti kolikon käteen, joka piteli kenkäharjaa, minkä jälkeen hän astui eteisen läpi vastaanottokonttoriin, joka oli lähinnä. Pääkonttorissa tuli häntä vastaan kassanhoitaja, pitkä mies, jolla oli uskolliset silmät, esiintuodakseen huolitelluin sanoin henkilökunnan onnentoivotukset. Senaattori kiitti häntä parilla sanalla ja meni paikalleen ikkunan ääreen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt vilkaista esillä oleviin sanomalehtiin ja avata postin, kun ulommaiseen eteiseen vievälle ovelle kolkutettiin ja sieltä ilmestyi onnittelijoita.
Huoneeseen astui varastotyömiesten lähetystö, kuusi hajareisistä karhumaisen vahvaa miestä, jotka liikuttelivat suutaan äärimmäisen alamaisin ilmein ja pyörittelivät lakkejaan. Heidän puhemiehensä sylkäisi ruskean purusyljen huoneen lattialle, kohotti housujaan ja alkoi puhua järkytetyllä äänellä »sadasta vuodesta» ja »vielä monesta sadasta vuodesta»… Senaattori lupasi heille huomattavan palkankorotuksen tältä viikolta, jonka jälkeen he poistuivat.
Sitten tuli veroitusvirkailijakunta onnittelemaan esimiestään ammattinsa puolesta. Näiden poistuessa työntyi ovesta sisään joukko merimiehiä, jotka oli lähetetty perämiestensä johdolla edustamaan senaattorin laivaveistämöön kuuluvaa »Wullenweveriä» ja »Friederike Oeverdieckiä» jotka sattumalta olivat satamassa. Ja sitten tuli viljankantajien lähetystö mustiin puseroihin, polvihousuihin ja silintereihin puettuna. Välillä ilmestyi myös yksityisiä onnittelijoita, kuten räätälimestari Stuht Glockengiesserstrassen varrelta, musta takki villapaitansa päällä, ja pari naapuria, näiden joukossa myös kukkakauppias Iversen. Samoin eräs vanha valkopartainen kirjeenkantaja, kirjeenkantaja, jolla oli korvarenkaat, — lystikäs äijä, jota senaattori hyvinä päivinä oli kutsunut kadulla tavatessaan »herra ylipostimestariksi»; tämä huusi jo ovelta: En minä sitä varten herra senaattori, en minä sitä varten! Kyllä minä tiedän, että toiset luulevat jokaisen saavan täällä jotakin… mutta en minä sitä varten…!» Kuitenkin otti hän kiitollisesti vastaan kolikkonsa… Ja tätä menoa jatkui jatkumistaan. Kellon ollessa puoli yksitoista ilmoitti sisätyttö, että senattorin rouva oli ottanut vastaan ensimmäiset vieraat salongissa.
Thomas Buddenbrook lähti konttorista ja kiiruhti pääportaita ylös. Salongin ovella hän viivähti puoli minuuttia peilin edessä, järjesti kravattinsa ja veti silmänräpäyksen sisäänsä hajuveden tuoksua nenäliinastaan. Hän oli kalpea, vaikka hänen ruumiinsa oli hikinen; hänen kätensä ja jalkansa olivat kylmät. Konttorissa tapahtunut vastaanotto oli kuluttanut hänen voimansa melkein loppuun… Hän hengähti ja astui sisään. Auringonpaisteisessa salongissa tapasi hän konsuli Huneuksen, puutavaratukkukauppiaan, joka oli tullut onnittelulle vaimonsa, tyttärensä ja tämän miehen, herra senaattori tohtori Gieseken kera Travemündestä, jossa he, kuten useimmat kaupungin hienot perheet, viettivät kesää, mutta josta he nyt kaikki olivat tulleet kaupunkiin vartavasten Buddenbrookin riemujuhlan kunniaksi.
Ei oltu istuttu kolmea minuuttia salongin vaaleilla, kuperilla nojatuoleilla, kun sisään astui konsuli Oeverdieck, pormestari-vainajan poika ynnä tämän puoliso, syntyisin Kistenmaker; ja konsuli Huneuksen heittäessä hyvästejä kohtasi hän ovella veljensä, jolla oli yksi miljoona vähemmän, mutta sen sijaan senaattorin arvonimi.
Nyt oli vierasten tulva alkanut. Suuri, valkoinen ovi soittavia amoriineja esittävine korkokuvineen sulki tuskin hetkeksikään näkyvistä aurinkoista porraskäytävää, jossa vieraita liikkui lakkaamatta ylös ja alas. Mutta koska salonki oli tilava ja ryhmiin kerääntyneet kävijät viihtyivät keskenään, oli tulijoiden luku paljon suurempi kuin menijäin, ja kohta vapautettiin palvelustyttö oven avaamisesta ja sulkemisesta ja seisoskeltiin myös eteisen parkettilattialla. Kuuluu nais- ja miesäänten sorinaa, puhetta, leikinlaskua, äänekästä, rattoisaa naurua, joka kaikuu porraskäytävän pylväiden välissä ja kohoaa himmeää lasikattoa kohti; kumarrellaan, pudistetaan toistensa käsiä, ja senaattori Buddenbrook vastaanottaa milloin portaiden yläpäässä, milloin ulokkeen suulla, vakavasti ja muodollisesti mumistuja tai sydämellisesti lausuttuja onnentoivotuksia. Sitten saapuu pormestari tohtori Langhals, komea, tanakkavartaloinen herra, jonka ajeltu leuka katoaa valkoisen kaulaliinan solmuun; hänellä on lyhyt harmaa poskiparta ja väsynyt valtiomiehenkatse, ja häntä tervehditään joka puolelta suurella kunnioituksella. Ja tuossa on viinikauppias konsuli Eduard Kistenmaker vaimoineen, syntyisin Möllendorpf, ynnä hänen veljensä ja liikekumppaninsa Stephan, senaattori Buddenbrookin uskollisin ystävä ja kannattaja rouvansa, erittäin terveen tilanomistajan tyttären kera. Leskirouva, senaattorin rouva Möllendorpf, prameilee keskellä salongin sohvaa, ja hänen poikansa, herra konsuli August Möllendorpf, ja miniänsä Julchen, syntyisin Hagenström, saapuvat myös samassa, ilmaisevat onnittelunsa ja liikkuvat tervehtien seuran keskellä. Konsuli Herman Hagenström on löytänyt sopivan tuen raskaalle vartalolleen portaiden kaidepuusta ja juttelee nyt, raskaasti punaiseen partaansa hengittäen, litteä nenä ylähuulen päällä riippuen, herra senaattori tohtori Cremerin, poliisimestarin kanssa, jonka harmaan ja ruskean kirjava parta ympäröi hänen viekkaan näköisiä, lempeästi hymyileviä kasvojaan. Jostakin vilahtavat myös virallisen syyttäjän, lakitieteentohtori Moritz Hagenströmin terävät harvat hampaat ja hänen hampurilaisen vaimonsa, syntyisin Puttfarken, kauniit kasvot. Vanha tohtori Grabow pitää hetken verran kädessään senaattori Buddenbrookin oikeaa kättä ja jättää sen seuraavassa silmänräpäyksessä rakennusmestari Voigtin puristettavaksi. Ja portailta ilmestyy maallikon pukuun puettuna, vain pitkän takin osoittaessa hengellistä arvokkuutta, pastori Pringsheim, kädet ojossa ja kirkastunein kasvoin. Friedrich Wilhelm Marcus myöskin on läsnä. Ne herrat, jotka edustavat jotakin virkakuntaa, senaattia, porvaristoa tai kauppakamaria, esiintyvät hännystakeissa. — Kello on puoli kaksitoista. Kuumuus on tukahduttava. Talon rouva on neljännestunti sitten vetäytynyt pois seurasta…
Äkkiä kuuluu alhaalta töminää ja jalkojen raapimista, aivan kuin ovesta pyrkisi sisään paljon väkeä yht'aikaa, ja samassa kajahtaa eteisestä kova, komentava ääni, joka kuuluu talon joka soppeen… Kaikki rientävät kaiteen ääreen, tunkeilevat portaissa, salongin, ruokasalin ja tupakkahuoneen ovilla ja koettavat kurkistaa alas. Ja alhaalla järjestyy parastaikaa viisitoista- kaksikymmenmiehinen soittokunta ruskeatekotukkaisen herran komentamana, jonka leveät keltaiset tekohampaat vilahtelevat hänen puhuessaan… Mitä on tekeillä? Konsuli Peter Döhlmann saapuu kaupunginteatterin soittokunnan kera! Hän nousee voittoisan näköisenä portaita, heiluttaen ilmassa ohjelmapinkkaa!
Ja sitten alkaa tolkuton sointujen sekamelska tässä kaiultaan mahdottomassa paikassa, äänikilpailu, jossa ylinnä kaikuu iso, rämisten toitottava pasuuna, jota eräs paksu mies puhaltaa epätoivoisen näköisenä; ja tuosta räminästä, jolla tahdotaan kunnioittaa Buddenbrookin sukua sen merkkipäivänä, selviää esiin koraali: »Nyt Herraa kiittäkää», sitä seuraa parafraasi Offenbachin »Kauniista Helenasta» ja sitten useita kansanlaulusovitelmia… Se on sangen laaja ohjelma.
Kaunis ajatus, kiitos Döhlmannin! Onnitellaan konsulia, eikä kukaan ole halukas lähtemään ennen konsertin loppua. Seisoskellaan ja istutaan salongissa ja porrasholvistossa, kuunnellaan ja puhellaan…
Thomas Buddenbrook seisoo Stephan Kistenmakerin, senaattori tohtori Gieseken ja rakennusmestari Voigtin kanssa pääportaiden toisella puolen viimeisen, tupakkahuoneeseen johtavan oven luona, lähellä toiseen kerrokseen johtavia portaita. Hän seisoo nojaten seinään, sanoo silloin tällöin sanan ympärillään seisoville ja katsoo muuten äänettömänä kaiteen yli ilmaan. Kuumuus on yhä lisääntynyt, käynyt yhä painostavammaksi, mutta pian voidaan toivoa sadetta, sillä lasi-ikkunan yli kulkevista varjoista päättäen on taivaalla pilviä. Ja noita varjoja tulee yhä enemmän ja enemmän, niin että nopeasti vaihtuva valo koskee silmiin. Vähän väliä himmenee kullatun stukon, messinkisen kruunun ja läkkisoittimien loiste, ja välähtää sitten taas kirkkaaksi… Vain kerran viipyy varjo hiukan kauemmin, jolloin kattoikkunaa vasten kuuluu viiteen kuuteen otteeseen hienoa ritinää: sataa epäilemättä hiukan rakeita. Sitten taas valahtaa auringonpaiste yli koko talon.
On lamaannuksen tiloja, jolloin kaikki se, mikä meitä kiusaa säännöllisissä oloissa, herättäen tervettä vastenmielisyyttä, painaa meidät raukean, painostavan, äänettömän ärtymyksen valtaan… Tähän tilaan oli Thomas Buddenbrookin saattanut pikku Johannin käytös, tässä tilassa hänet pysytti koko juhlatilaisuuden hälinä, eikä hän parhaalla tahdollaankaan voinut vapautua siitä. Useampaan kertaan koetti hän jännittää voimiaan, kirkastaa katsettaan ja vakuuttaa itselleen, että tämä oli kaunis tilaisuus, jonka täytyi kohottaa hänen mieltään ja täyttää hänet ilolla. Mutta vaikka soittokoneiden häly, äänten sorina ja ihmispaljouden näkeminen tärisyttivät hänen hermojaan ja herättivät hänessä samalla, hänen muistaessaan menneisyyttä ja isäänsä, heikkoa liikutusta, teki häneen kuitenkin tuon huonon musiikin kuuleminen, koko tuo arkipäiväinen, kursseista ja päivällisistä puheleva seura naurettavan ja kiusallisen vaikutuksen… ja juuri tämä liikutuksen ja vastenmielisyyden ristiriita saattoi hänet umpean epätoivon tilaan…
Neljännestä yli kaksitoista, kaupunginteatterin soittokunnan ohjelman kallistuessa kohti loppuaan, sattui välikohtaus, joka ei millään tavoin häirinnyt tai keskeyttänyt vallitsevaa juhlahumua, mutta joka virallisen luonteensa johdosta pakotti talon isännän poistumaan hetkiseksi vieraittensa luota. Pääportaita nousi näet juuri soiton vaiettua, monista vieraista hölmistyneenä, konttorin nuorin oppilas, lyhyt, kyttyräselkäinen nuorukainen, jonka neuvottomuudesta punoittava pää oli vaipunut entistä syvemmälle hartioiden väliin; hän heilutti liioitellun huolettomasti luonnottoman pitkää, laihaa käsivarttaan näyttääkseen vaivattomalta ja piteli toisessa paperia, sähkösanomaa. Ylös tultuaan etsi hän arasti silmillään johtajaansa ja keksittyään tämän alkoi lähestyä tätä nopeasti, mutisten anteeksipyyntöjä vieraiden ohi työntyessään.
Hänen hämminkinsä oli aivan turha, sillä kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen. Vilkaisemattakaan sinne päin, jutellen rauhassa edelleen, tehtiin hänelle tilaa ja huomattiin tuskin sitäkään, että hän ojensi kumartaen senaattori Buddenhrookille sähkösanoman, jonka jälkeen tämä siirtyi pois Kistenmakerin, Gieseken ja Voigtin seurasta lukemaan sitä. Tänäänkin, vaikka useimmat sähkösanomat olivat onnitteluja, täytyi konttoriaikana toimittaa viipymättä ja ehdottomasti perille jokainen sähkösanomatieto.
Toiseen kerrokseen noustessa tekivät portaat mutkan, jatkuen eteenpäin salin suuntaisena palvelusväen portaita kohti, josta eräs sivuovi johti saliin. Toisen kerroksen portaita vastapäätä oli luukku, jonka takana olevan hissilaitoksen avulla nostettiin ruoka keittiöstä yläkertaan. Sen alla oli seinää vasten suurehko pöytä, jonka ääressä sisätyttö tavallisesti puhdisti hopeoita. Siihen nyt senaattori seisahtui kääntäen selkänsä kyttyräselkäiselle oppilaalle ja mursi sähkösanoman.
Yht'äkkiä revähtivät hänen silmänsä niin suuriksi, että jokainen, joka olisi nähnyt sen, olisi peräytynyt hätkähtäen, ja hän vetäisi niin kiivaasti henkeä, että se kuivasi hänen kurkkunsa ja sai hänet yskimään.
Hän sai sanotuksi: »Hyvä on». Mutta takaa kuuluva äänten sorina teki sen kuulumattomaksi. »Hyvä on», toisti hän; mutta vain alku oli kuuluva, loppu tuli kuiskaten.
Kun ei senaattori liikahtanut, kääntynyt, eikä antanut pienintäkään merkkiä taaksepäin, alkoi kyttyräselkäinen oppilas liikutella levottomasti jalkojaan. Sitten hän teki eriskummallisen kumarruksensa ja lähti portaita alas.
Senaattori Buddenbrook jäi pöydän ääreen. Hänen kätensä, jotka pitelivät avattua sähkösanomaa, riippuivat velttoina, ja hengittäen yhä nopeasti, vaivaloisesti ja haukkoen, vartalon huojuessa edestakaisin, pudisti hän herkeämättä, tolkuttomasti, aivan kuin salaman lyömänä päätään. »Hiukan rakeita… hiukan rakeita…»jupisi hän. Mutta sitten hänen hengityksensä syveni ja tyyntyi ja hänen liikkeensä kävivät hitaammiksi; hänen puoleksi ummistuneisiin silmiinsä tuli väsynyt, verhottu, melkein murtunut ilme, sitten hän kääntyi, nyökäten raskaasti päätään.
Hän aukaisi saliin vievän oven ja astui sisään. Verkalleen, pää painuksissa, kulki hän tuon välkkyvälattiaisen avaran huoneen poikki ja vaipui toiselle ikkunan luona olevalle tummanpunaiselle nurkkasohvalle. Täällä oli hiljaista ja viileätä. Puutarhasta kuului suihkukaivon lirinä, kärpänen lensi suristen ikkunaruutua vasten, ja alhaalta kuuluvat äänet kaikuivat tänne vain epäselvänä muminana.
Hän laski väsyneesti päänsä patjalle ja sulki silmänsä. »Hyvä on, hyvä on», hän mutisi. Ja sitten hän sanoi vielä kerran syvään hengähtäen, tyytyväisesti, vapautuneesti: »Oikein hyvä!»
Jäsenet velttoina ja kasvoilla rauhallinen ilme lepäsi hän tuossa asennossa viisi minuuttia. Sitten hän ojentihe, taittoi sähkösanoman kokoon, työnsi sen povitaskuunsa ja nousi, aikoen palata vieraittensa luo.
Mutta samassa vaipui hän inhon vallassa takaisin patjalle. Soitto… soitto! Nyt se taas alkoi, ollen esittävinään jotakin laukkaa, jossa patarumpu ja messinkihelistimet määräsivät tahdin, toisten soittimien pysymättä läheskään aina perässä. Se oli räiskävä, räikyvä, teeskentelemättömässä hillittömyydessään sietämätön sotku, jonka keskeyttivät pikkolon hullut hujaukset, —