KUUDES LUKU.
»Bach! Sebastian Bach, armollinen rouva!» huudahti herra Edmund Pfühl, Marian-kirkon urkuri, joka mitteli innoissaan salongin lattiaa Gerdan istuessa kasvot hymyilevinä käteen nojaten flyygelin ääressä ja pikku Hannon kököttäessä jakkarallaan kuuntelevan näköisenä, kädet polven ympärillä… »Aivan niin… olette aivan oikeassa… hän sai aikaan, että soinnullisuus voitti kontrapunktin… hän on nykyaikaisen sointuopin aikaansaaja, aivan oikein! Mutta minkä kautta? Täytyykö minun sanoa teille minkä kautta? Kontrapunktisen tyylin kehittymisen kautta — te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä! Mikä siis on ollut tuon kehityksen eteenpäintyöntävä aate? Sointuoppiko? Ehei! Ei suinkaan! Vaan kontrapunkti, armollinen rouva! Kontrapunkti!… Mihin olisivat yksinomaiset sointuopilliset kokeilut johtaneet, sanokaapas? Varoitan teitä… niin kauan kuin kieleni kääntyy, varoitan pelkistä sointuopillisista kokeiluista!»
Hän joutui tästä alasta puhuessaan ylen suuren innostuksen valtaan, jota hän ei koettanut salata, sillä hän tunsi olevansa kotonaan tässä salongissa. Joka keskiviikkoiltapäivä ilmestyi hänen roteva, neliskulmainen, jonkun verran korkeahartiainen hahmonsa ruskeaan takkiin puettuna, jonka liepeet ulottuivat polviin asti, salongin kynnykselle, josta hän astui Bechstein-flyygelin ääreen aukaisten hellävaroen sen kannen soittokumppaniaan odottaessaan, järjesti viulunuotit leikkauksin koristetulle nuottitelineelle ja soitteli sitten aluksi sujuvia juoksutuksia pään heilahdellessa milloin millekin puolelle.
Uskomattoman vahva tukankasvu, lukematon joukko pieniä, säännöllisiä, ketunruskean ja harmaan kirjavia kiharoita sai tuon pään näyttämään luonnottoman suurelta ja raskaalta, vaikka se liikkui vapaasti pitkän, suurella aataminomenalla varustetun kaulan päässä, joka kohosi esiin alaspäinkäännetyn kauluksen sisästä. Hoitamattomat, pöyheät, hiusten väriset viikset ulkonivat kauemmas kasvoista kuin vähäpätöinen töppönenä… Hänen pyöreiden silmiensä alla, jotka olivat ruskeat ja kirkkaat ja jotka soittaessa näyttivät katsovan haaveellisesti asioiden näkyvää kuorta syvemmälle, oli iho pullistunut hiukan pussimaisesti… Nuo kasvot eivät olleet merkilliset, ainakaan niissä ei ollut erittäin voimakkaan ja valppaan älyn leimaa. Hänen luomensa olivat enimmäkseen puoliummessa, ja usein riippui hänen ajettu leukansa, huulten pysyessä suljettuina, velttona ja tahdottomana alas; se soi suulle pehmeän, hartaasti itseensäsulkeutuneen, tyhmähkön ja antautuvan ilmeen, jollaisen tapaa sikeään uneen vaipuneella ihmisellä…
Muuten hänen luonteensa ankaruus ja arvokkuus oli omituisesti vastakohtainen tuolle ulkonaiselle pehmeydelle. Edmund Pfühl oli laajalti tunnettu urkuri, eivätkä hänen kontrapunktiset tietonsa olleet pysyneet hänen synnyinkaupunkinsa muurien sisällä. Pientä kirkkosävellajeja käsittelevää kirjasta, jonka hän oli julkaissut, suositeltiin parissa kolmessa konservatooriossa yksityisesti tutkittavaksi, ja hänen fuugiaan ja urkusommitelmiaan soitettiin siellä täällä, missä Jumalaa kunnioitettiin uruilla. Nuo sävellykset, kuten myös hänen sunnuntaisin Marian-kirkossa soittamansa fantasiat, olivat moitteettomia, täynnä mahtavaa, ankaran teeman siveellis-johdonmukaista arvokkuutta.
Niiden olemus oli vieras kaikelle maalliselle kauneudelle, eikä niiden ilmaisema musiikki liikuttanut kenenkään maallikon puhtaasti inhimillistä tunnetta. Niistä puhui, niissä riemuitsi voitonvarmana askeettiseksi uskonnoksi muodostunut tekniikka—omaksi tarkoituksekseen, loukkaamattomaksi pyhyydeksi korotettu taito.. Edmund Pfühl vähäksyi kaikkea sulosointuisuutta ja puhui aivan kylmästi melodian kauneudesta. Mutta ihmeellistä: hän ei sittenkään ollut mikään kuiva ihminen ja kaavoihin kangistunut vanhapoika. »Palestrina!» saattoi hän sanoa mahtipontisesti ja peloittavan ankarasti. Mutta heti sen jälkeen, soitellessa vanhoja musiikkiteoksia, olivat hänen kasvonsa sulaa pehmeyttä, haltioitumista ja haaveilua, ja hänen silmänsä katsoivat etäisyyteen kuin häämöittäisi hänelle siellä kaiken tulevaisen viimeinen pyhä välttämättömyys… Se oli soittoniekan katse, joka näyttää samalla elävältä ja tyhjältä, siksi että se on siirtynyt syvempään, puhtaampaan, tahrattomampaan ja täydellisempään todellisuuteen kuin minkä meidän ajatuksemme käsittää ja kielelliset käsitteemme voivat ilmaista.
Hänen kätensä olivat suuret, pehmeät, näköjään aivan nivelettömät ja täynnä kesakkoja — ja ääni, jolla hän lausui Gerda Buddenbrookille: »Nöyrin palvelijanne, armollinen rouva!» tämän työntäessä syrjään oviverhot arkihuoneesta tullessaan, kuului myös pehmeältä ja ohuelta, aivan kuin pala olisi tarttunut hänen henkitorveensa.
Kohoten hiukan tuoliltaan ja tarttuen pää alasluotuna kunnioittavasti hänelle ojennettuun käteen, antoi hän vasemman käden sormien jo painaa selvästi kvinttisoinnun, jonka jälkeen Gerda otti stradivariuksensa ja viritti nopeasti, tarkalla korvalla viulunkielet.
»Bachin G:molli konsertti, herra Pfühl. Minusta adagio-osa sujui vielä jokseenkin puutteellisesti…»
Ja urkuri löi alkusävelen. Mutta tuskin olivat ensimmäiset soinnut seuranneet toisiaan, kun käytävän ovi tavallisesti aukeni hyvin hiljaa ja varovasti ja pikku Johann hiipi äänettömin askelin maton poikki nojatuolia kohti. Siihen hän kyyristyi, kietoi kädet polviensa ympäri, pysyi hiljaa kuin hiiri ja kuunteli sekä itse soittoa että mitä sen ohessa puhuttiin.
»No Hanno, kuuluuko musiikki hyvältä?» kysyi Gerda tauon tultua kääntäen lähekkäin olevat silmänsä, joihin soitto oli synnyttänyt kostean kiillon, poikaan päin…
Silloin poika nousi paikaltaan ja ojensi äänettömästi kumartaen kätensä herra Pfühlille; tämä silitti hiljaa ja hellästi hänen vaaleanruskeita hiuksiaan, jotka kähertyivät niin kauniisti otsalla ja ohimoilla.
»Kuuntele sinä vain, poikaseni, se on oikein!» sanoi hän lempeän varmasti, ja lapsi katsoi hiukan arasti urkurin suurta aataminomenaa, joka nousi hänen puhuessaan ylös, mutta luiskahti heti sen jälkeen hiljaa ja nopeasti takaisin, kuin ei se olisi malttanut odottaa soiton ja puheen jatkoa.
Pätkä Haydnia, joku sivu Mozartia, yksi Beethovenin sonaatti, siinä illan ohjelma. Mutta sitten sattui se ihme, että herra Pfühl, Gerdan etsiessä nuotteja viulu kainalossa, herra Edmund Pfühl, Marian-kirkon urkuri, eksyi välisoittoineen aivan outoon tyyliin, jossa hänen kauas katsoville silmilleen siinsi kaino, vaatimaton onni… Hänen sormistaan puhkesi nyt kukkiva, laulava sävel, josta vähitellen, ensin hiljaa ja häipyen, sitten yhä kirkkaampana ja ytimekkäämpänä, taitavan kontrapunktin säestämänä, kehkeytyi vanhanaikaisen juhlallinen, mainion vaikuttava marssiaihe… Nousu, keskitys, ylimeno… johon Gerdan viulu yhtyi fortissimossa. Mestarilaulajien alkusoitto oli menossa.
Gerda Buddenbrook oli uudemman musiikin intohimoinen kannattaja. Mutta herra Pfühliin nähden oli hänen intonsa kilpistynyt niin kiihkeään vastarintaan, että hän aluksi oli epäillyt tokko hän ollenkaan saisi tätä puolelleen.
Sinä päivänä, jolloin hän oli ensi kertaa asettanut Pfühlin eteen »Tristan ja Isolde» pianosovitelman ja pyytänyt tätä soittamaan, oli urkuri hypähtänyt paikaltaan kahdenkymmenenviiden tahdin jälkeen ja kulkenut äärimmäisen vastenmielisyyden vallassa ulokkeen ja flyygelin väliä.
»Minä en soita tätä, armollinen rouva; olen alamaisin palvelijanne, mutta minä en soita tätä! Tämä ei ole mitään musiikkia… uskokaa minua… minä luulen ymmärtäväni hiukan oikeaa musiikkia! Tämä on kaaosta, herjausta, jumalanpilkkaa ja hulluutta! Se on hajuvesin höystettyä moskaa! Se on kaiken siveellisyyden loppu taiteessa! Minä en soita!» Tämän sanottuaan oli hän taas istahtanut tuolille, aataminomenan liikkuessa ylös ja alas, soittanut nieleskellen ja ontosti yskähdellen vielä kaksikymmentäviisi tahtia ja sulkenut sitten flyygelin kannen huutaen:
»Hyi! Ei, taivahan taatto, tämä menee liian pitkälle! Suokaa anteeksi, armollinen rouva, mutta puhun suoraan… Te maksatte minulle palkkaa, olette vuosikausia korvannut vaivani… ja minä elän vaatimattomissa oloissa. Mutta ennemmin minä luovun virastani kuin suostun moisiin kataluuksiin…! Ja tuo lapsi istuu tuolla. Hän on pujahtanut sisään musiikkia kuulemaan! Tahdotteko myrkyttää hänen henkensä?»
Mutta vaikka hän riehui ja äksyili, sai Gerda hänet vähä vähältä, tottumuksen ja suostuttelun avulla kuitenkin puolelleen.
»Pfühl», hän sanoi, »olkaa oikeudenmukainen ja suhtautukaa asiaan levollisesti: Hänen uusi sointukäsittelynsä saa teidät ymmälle… Teistä on Beethoven hänen rinnallaan puhdas, selvä ja luonnollinen. Mutta muistakaa, että Beethovenkin saattoi pois suunniltaan vanhaan tapaan koulutetut aikalaisensa… ja itse Bachia syytettiin soinnin ja selvyyden puutteesta!… Puhutte siveellisyydestä… mutta mitä te tarkoitatte musiikin siveellisyydellä? Ellen erehdy, on se kaiken hedonismin vastakohta. No niin, sitä on tässä. Samoin kuin Bachin musiikissa. Suurenmoisempana, tietoisempana, syvempänä kuin Bachilla. Uskokaa minua, Pfühl, tämä musiikki on teille sisäiseltä olemukseltaan vähemmän vieras kuin luulette!»
»Silmänkääntämistä ja viisastelua — suokaa anteeksi», mutisi herra Pfühl. Mutta toinen oli oikeassa: tuo musiikki oli hänelle pohjaltaan vähemmän vieras kuin mitä hän oli alussa luullut. Tosin hän ei milloinkaan oppinut sulattamaan oikein Tristania, vaikka hän viimein Gerdan pyynnöstä sovitti erittäin onnistuneesti »Liebestod»-kohtauksen viululle ja pianolle. Eräät »Mestarilaulajien» osat saivat hänen lausumaan ensimmäisen tunnustuksen sanan… ja sen jälkeen alkoi hänessä herätä vastustamaton rakkaus tuohon taiteeseen. Hän ei tunnustanut sitä, hän melkein säikähti sen keksiessään ja kielsi sen nyreästi. Mutta hänen soittokumppaninsa ei tarvinnut enää kiusata häntä, vanhojen mestarien ihailustaan huolimatta, siirtymään johtoaiheiden elämään; ja silloin hänen katseessaan syttyi tuo ilme, joka kuvasti kainoa, melkein harmillista onnea. Soiton jälkeen saattoi kyllä syntyä kiistaa tämän taidetyylin suhteesta ankarampaan tyyliin, mutta eräänä päivänä selitti herra Pfühl huomanneensa olevansa pakoitettu, joskaan asia ei liikuttanut häntä henkilökohtaisesti, liittämään kirkkotyyliä koskettelevaan kirjaansa lisäyksen, jossa käsiteltiin »vanhojen sävellajien käyttöä Richard Wagnerin kirkko- ja kansanlaulumusiikissa».
Hanno istui tapansa mukaan hiiskahtamatta tuolillaan, pienet kädet polvien ympärillä, kaivertaen kielellään erästä poskihammasta, jonka johdosta suu joutui hiukan vinoon asentoon. Suurin, rävähtämättömin silmin katsoi hän äitiään ja herra Pfühliä. Hän kuunteli heidän soittoaan ja heidän puheitaan, ja niin tapahtui, että hän jo elämänsä alkuaskeleita ottaessaan alkoi pitää musiikkia erittäin tärkeänä, vakavana ja syvänä asiana. Hän ei ymmärtänyt heidän keskustelustaan kuin jonkun sanan; suurin osa meni hänen lapsellisen ymmärryksensä yli. Mutta kun hän siitä huolimatta tuli yhä uudelleen ja saattoi istua tuntimääriä paikallaan ikävystymättä, johtui se siitä, että hänen pienessä sydämessään oli herännyt usko, rakkaus ja kunnioitus musiikkia kohtaan.
Hän oli vasta seitsemän vuoden vanha yrittäessään etsiä pianosta eräitä sointuyhdistelmiä, jotka olivat tehneet erityisen syvän vaikutuksen häneen. Äiti katsoi häneen hymyillen, paransi hänen mykän innon vallassa muovailemiaan sointuja ja neuvoi sitten, että sitä tai tätä ääntä ei saanut jättää pois, muuten ei syntynyt kokonaisuutta. Ja pojan korva vahvisti todeksi sen mitä hänelle sanottiin.
Annettuaan pojan olla vielä jonkun aikaa omissa oloissaan päätti Gerda, että tämän oli ruvettava soittamaan pianoa.
»Pelkään, ettei hänestä ole solistiksi», sanoi hän herra Pfühlille, »ja minä olen oikeastaan iloinen siitä, sillä sillä alalla on varjopuolensa. En puhu solistin riippuvaisuudesta säestykseen nähden, joskohta sekin saattaa käydä sangen vaikeaksi seikaksi, ja minä olen omasta puolestani iloinen, että olen saanut teidät… Mutta siinä saattaa olla se vaara, että voi luisua enemmän tai vähemmän paljaan taituruuden orjaksi… Näettekös, minä tiedän siitä asiasta jotakin. Tunnustan suoraan, että minun käsitykseni mukaan musiikki alkaa vasta hyvin suuren taituruusmäärän jälkeen. Ylä-äänen jännittynyt keskitys, sen muodostus ja vivahdusrikkaus, polyfonian liikkuessa tajunnassa vain hyvin hämäränä yleisenä käsitteenä, saattaa johtaa keskinkertaisen soittajan helposti ulkonaisen sointuisuuden huolehtimiseen ja ajatteluun, jota on myöhemmin vaikea korjata. Minä rakastan viuluani ja olen saavuttanut koko sievän taituruuden, mutta piano on minusta oikeastaan sittenkin korkeampi soitin… Tarkoitan näin: piano on soitin, jolla saattaa esittää monipuolisempia ja rikkaampia sävelkuvia, se on musiikillisen jälleenluomisen verrattomin keino, ja sen hallitseminen merkitsee minulle läheisempää, selvempää ja laajempaa musiikin välitystä… Kuulkaahan, herra Pfühl, tahtoisin teidät itsenne poikani opettajaksi. Mitä arvelette? Tiedän tässä kaupungissa olevan pari kolme soitonopettajaa — luullakseni naisia, mutta ne ovat vain sellaisia »soitonopettajia»… Ymmärrättehän mitä minä tarkoitan… Ei hänen tarvitse oppia tusinataituriksi, vaan ymmärtämään hiukan musiikkia… Teihin minä luotan. Te suhtaudutte asiaan vakavammin. Ja saattepa nähdä, että hän on edistyvä johdollanne. Hänellä on Buddenbrookien kädet… Buddenbrookit osaavat ottaa kaikki noonit ja desiimit. — Mutta ne eivät vielä milloinkaan tätä ennen ole välittäneet siitä», päätti hän nauraen puheensa. Ja herra Pfühl lupasi ryhtyä opetukseen.
Tästä alkaen kävi hän talossa myös maanantai-iltapäivin antaakseen opetusta pikku Johannille, Gerdan istuessa arkihuoneessa. Hän ei tehnyt sitä tavanomaisten kaavojen mukaan, sillä hän tunsi lapsen mykän, kiihkeän opinhalun vaativan muutakin kuin hiukan pianonsoiton alkeita. Heti kun ensimmäiset vaikeudet oli voitettu, rupesi hän jo helppotajuisessa muodossa selvittämään teoreettista puolta ja sointuopin perusteita. Ja Hanno ymmärsi, sillä se oli vain sen uudistamista, minkä hän oli oikeastaan tietänyt jo aikaisemmin.
Herra Pfühl mukautui niin paljon kuin suinkin lapsen kiihkeään edistyshaluun. Hän tahtoi hellällä huolenpidolla keventää lyijypainoja, joilla aine ehkäisee mielikuvituksen lentoa ja intoisaa ponnistusta. Hän ei vaatinut liian suurta sorminäppäryyttä skaalojen harjoittamisessa, taikka se ei ollut vielä tuon harjoittelun tarkoitusperä. Se, mihin hän pyrki ja minkä hän pian saavutti, oli selvä, laaja ja perinpohjainen yleiskatsaus kaikkiin äänilajeihin — sisäinen ja ymmärtävä katsaus niiden keskinäiseen yhteyteen ja sukulaisuuteen, tuo vaistomainen herrauden tunne soittokoneeseen nähden, joka johtaa mielikuvitteluun ja improvisoimiseen… Liikuttavalla hienotunteisuudella tyydytti hän tuon pienen, soiton kuulemisen hemmoitteleman oppilaan henkiset tarpeet, jotka suuntautuivat vakavan musiikin alalle. Hän ei häirinnyt tämän mielialan syvyyttä ja juhlallisuutta arkipäiväisten laulelmien harjoittamisella. Hän pani pojan soittamaan koraaleja eikä antanut ainoankaan soinnun mennä ohi osoittamatta soinnun siirtymisen lainmukaisuutta.
Gerda seurasi neuleensa tai kirjansa äärestä opetuksen kulkua.
»Te teette enemmän kuin olen osannut odottaa», sanoi hän herra Pfühlille. »Mutta ettekö opeta hänelle liikoja? Eikö tuo ole ennenaikaista? Teidän opetustapanne on minun nähdäkseni suunnattoman luovaa laatua… Monesti hän jo koettaa sävellellä, mutta ellei hän ole opetustapanne tasalla, ellei hän ole kyllin lahjakas, ei hän opi mitään…»
»Kyllä hän on sen tasalla», sanoi herra Pfühl nyökäten. Katson välistä hänen silmiään… niissä kuvastuu niin paljon — mutta hänen suunsa pysyy suljettuna. Myöhemmin, kun elämä on sulkeva sen vielä tiukemmin, on hän ehkä saava tilaisuuden puhua…»
Gerda katsoi tuota kömpelövartaloista soittoniekkaa, jolla oli ketunväriset hiukset, pussit silmien alla, pöyheät viikset ja suuri aataminomena — sitten hän ojensi tälle kätensä ja sanoi: »Kiitoksia, Pfühl. Te tarkoitatte hyvää, eikä sitä tiedä mitä te vielä hänestä teette.»
Ja Hannon kiitollisuus tuota opettajaa kohtaan, hänen antaumuksensa hänen johdettavakseen oli rajaton. Hän, joka huolimatta kaikista lisätunneista istui tylsänä ja toivottomana laskutaulujensa ääressä, käsitti flyygelin ääressä kaiken mitä herra Pfühl hänelle sanoi, käsitti ja omaksui sen, kuten ihminen omaksuu vain sen, mikä jo ennemmin on kuulunut hänelle. Mutta Edmund Pfühl itse oli hänen mielestään kuin suuri enkeli, joka otti hänet syliinsä joka maanantai-iltapäivä kantaakseen hänet arkipäivän kurjuudesta lempeän, suloisen ja lohdullisen vakavuuden sointuvaan valtakuntaan….
Monesti tapahtui opetus herra Pfühlin asunnossa eräässä suuressa vanhassa suippopäätytalossa, jossa oli paljon viileitä käytäviä ja komeroita ja jossa herra Pfühl asui aivan yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa. Ja monesti sai pikku Hanno Buddenbrook tulla sunnuntaina jumalanpalveluksen aikaan hänen luokseen Marian-kirkon urkulehterille, ja se oli toista kuin istua muiden kanssa alhaalla. Korkealla seurakunnan yläpuolella, vielä paljon korkeammalla saarnatuolissa seisovaa pastori Pringsheimiä, istuivat he kaksi valtavien soittoaaltojen keskellä, joita he yhdessä hallitsivat ja ohjailivat. Sillä Hanno sai joskus auttaa opettajaansa rekisterin käyttelyssä, mikä täytti hänet ilolla ja ylpeydellä. Mutta kun virren loppusoitto oli ohi, kun herra Pfühl oli hitaasti nostanut kaikki sormensa koskettimilta, jättäen vain perusbassosävelen hiljaa ja juhlallisesti kaikumaan — ja kun sitten tunteellisen taidepaussin jälkeen herra pastori Pringsheimin muunteleva ääni alkoi kaikua saarnastuolin katoksen alta, tapahtui usein, että herra Pfühl alkoi pilkata saarnaa ja nauraa pastori Pringsheimin frankkilaisvoittoiselle ääntämistavalle, hänen pitkille, suljetuille tai terävästi korostetuille vokaaleilleen, hänen huokauksilleen ja synkkyyden ja kirkastuksen ilmeen äkkinäisille vaihteluille hänen kasvoillaan. Ja Hanno nauroi myös hiljaa ja erittäin huvitettuna; sillä katsomatta toisiinsa ja sanomatta sitä toisilleen tiesivät nuo kaksi ylhäällä istujaa kuitenkin, että kummastakin tuo saarna oli jokseenkin joutavaa loruamista ja että varsinainen jumalanpalvelus oli se, minkä he suorittivat, mutta mitä pastori ja hänen seurakuntansa luultavasti pitivät vain sivuseikkana: nimittäin musiikki.
Se vähäinen ymmärtämys, jota herra Pfühl tunsi saavansa osakseen suorituksistaan noiden senaattoreiden, konsuleiden ja porvareiden puolelta, oli hänen alituinen surunsa aihe, ja siitäkin syystä piti hän mielellään rinnallaan pienen oppilaansa, jolle hän ainakin saattoi hiljaa huomauttaa, että se, mitä hän äsken oli soittanut, oli ollut erittäin vaikeata. Hän sävelsi mitä ihmeellisimpiä teknillisiä sovitteluja. Hän oli laatinut erään sävelmän, joka oli samanlainen alusta ja lopusta lukien, ja perustanut tuolle aiheelle kokonaisen »ravunkulku»-fuugan. Saatuaan sen valmiiksi laski hän murheellisen näköisenä kädet helmaansa. »Ei sitä huomaa kukaan», sanoi hän toivottomasti päätään pudistaen. Ja sitten hän kuiskasi pastori Pringsheimin saarnatessa: »Tämä oli ravunkulku-mukaelma, Johann. Sinä et tiedä mitä se merkitsee… se on teeman toisinto lopusta alkaen, viimeisestä nuotista ensimmäiseen… se on hyvin vaikeata. Tulet myöhemmin tietämään mitä se merkitsee… Mutta minä en tule milloinkaan kiusaamaan sinua sillä, enkä pakottamaan sinua muodostamaan sellaisia… Ei sitä tarvitse osata. Mutta älä usko niitä, jotka väittävät niitä musiikillisesti arvottomiksi sepustuksiksi. Tätä taidemuotoa ovat käyttäneet kaikkien aikojen suuret säveltäjät. Vain laiskat ja keskinkertaiset soittajat hylkäävät tällaiset harjoitukset ylpeydessään. Tulee oppia olemaan nöyrä, pane mieleesi tämä, Johann.»
Huhtikuun viidentenätoista päivänä vuonna 1869, täyttäessään kahdeksan vuotta, soitti Hanno suvun kuullen äitinsä kanssa pienen oman tekemänsä sävellyksen, yksinkertaisen aiheen, jonka hän oli keksinyt, havainnut merkilliseksi ja kehittänyt hiukan. Tietenkin oli herra Pfühlillä, jolle hän oli näyttänyt sen, ollut yhtä ja toista muistuttamista.
»Mikäs teatraalinen loppu tämä on, Johann! Eihän se sovi ollenkaan edelliseen! Alku on hyvä, mutta miten sinä siirryt yhtäkkiä H-duurista neljännesasteen kvarttisekstisointuun, jossa on alennettu terssi? Se ei ole mitään. Ja sitten sinä vielä olet merkinnyt siihen tremolon. Sinä olet varmaan varastanut sen jostakin… Mistä se on kotoisin? Jopa minä tiedänkin. Sinä olet kuunnellut liian tarkasti, kun minun on täytynyt soittaa äidillesi eräänlaista musiikkia… Muuta loppu, lapseni, sitten se on koko sievä kappale.»
Mutta juuri tuota mollisointua ja loppua piti Hanno kaikkein tärkeimpänä, ja tämä huvitti hänen äitiään niin suuresti, että se sai jäädä. Hän otti viulunsa, soitti mukana ylä-äänen ja mukaili sitten, Hannon soittaessa vielä kerran teeman aivan yksinkertaisesti, diskantin kolmaskymmeneskahdesosajuoksutuksiksi. Se kaikui suurenmoiselta. Hanno suuteli äitiään onnesta loistaen, ja niin he sitten esittivät kappaleen huhtikuun viidentenätoista päivänä suvulle.
Konsulitar, rouva Permaneder, Christian, Klothilde, konsuli ja rouva Kröger, johtaja ja rouva Weinschenk, Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja neiti Weichbrodt olivat Hannon syntymäpäivän kunniaksi syöneet päivällistä kello neljä senaattorin ja hänen rouvansa luona; nyt he istuivat salongissa katsoen kuuntelevina lasta, joka istui merimiespuvussaan flyygelin ääressä, sekä Gerdaa, joka seisoi siinä omalaatuisessa kauneudessaan ja hienoudessaan, alkaen ensin g-kielellä mahtavan kantileenen ja päättäen sen erehtymättömällä taituruudella helmeilevään, säihkyvään kadenssiin. Hänen viulunkäyränsä kahvassa oleva hopealanka välkkyi kaasulamppujen valossa.
Hanno ei ollut voinut syödä juuri mitään, vaan oli ollut kalpea jännityksestä; mutta nyt hän oli niin innoissaan sävellyksestään, joka kahden minuutin kuluttua jo oli oleva loppuunsoitettu, että hän unohti kaiken ympärillään olevan. Tuo pieni sävelluoma oli enemmän harmoonista kuin rytmillistä laatua, ja vastakohta, joka oli olemassa yksinkertaisten, alkeellisten ja lapsellisten musikaalisten keinojen ja tärkeän, innokkaan, melkeinpä kiihkeän esityksen välillä, vaikutti varsin merkilliseltä. Hanno painosti jokaista siirtymäsäveltä työntäen päätään eteenpäin ja koetti, istuen aivan tuolin reunalla, antaa joka soinnulle oman vivahduksensa pedaalien avulla. Ja jos pikku Hannon tarkoitus oli herättää huomiota — joskin se kohdistui vain häneen itseensä — oli se laadultaan enemmän herkkää kuin tehostavaa laatua. Jokin aivan yksinkertainen soinnullinen taidetemppu muuttui hänen käsissään tarkoitetun, hitaan korostuksen kautta salaperäisen ja ihmeellisen tärkeäksi. Jokin toinen sointu, harmonia, sävelyhdistelmä sai, Hannon kohottaessa kulmiaan ja tehdessä vartalollaan huojuvan, keinuvan liikkeen, äkillisen vaimennuksen kautta hämmästyttävän vaikutusvoiman… Ja viimein tuli loppu, Hannon rakas loppu, joka alkuperäisen yksinkertaisessa ylevyydessään oli kaiken huippu. Hiljaa ja kellonpuhtaasti, viulun helmeilevien juoksutusten säestämänä, kuului aivan hiljaa, pianissimo, e-mollisointu tremoloineen… Se kasvoi, paisui hitaasti, Hannon soittaessa täyttä fortea dissoneeraavan, perussävellajiin johtavan Cis'in. Ja stradivariuksen ympäröidessä tuonkin Cis'in sävelhyrskyllään lisäsi Hanno vielä sen vaikutusta paisuttaen sen fortissimoon. Hän viivytteli viime säveltä, viivytteli yhä. Mitä tuo viimeinen sävel merkitsi, tuo hurmaava, vapautunut vaipuminen takaisin H:duuriin? Sanomatonta onnea, ääretöntä, ihanaa tyydytystä. Rauhaa! Autuutta! Taivasta!… Ei vielä… ei vielä! Vielä hetkinen viivytystä, jännitystä, jonka oli oltava sietämätön, jotta tyydytys olisi sitä suloisempi… Vielä viimeinen, viimeinen pisara tuota pakottavaa, ahdistavaa kaipausta, koko olemuksen janoisaa ikävää, tuota äärimmäistä, kouristuksenomaista tahdon ponnistusta, jolla hän pidätti täyttymyksen ja vapautuksen, koska tiesi, että onni kestää vain silmänräpäyksen… Hannon vartalo taipui verkalleen eteenpäin, hänen silmänsä suurenivat, hänen suljetut huulensa värisivät, ja hän hengitti sysäyksittäin nenän kautta… nyt hän ei enää voinut vastustaa hurmion hetkeä. Se tuli, valtasi hänet, eikä hän vastustanut sitä. Hänen lihaksensa laukesivat, hänen päänsä vaipui raueten ja antautuvasti olkapäälle, hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kaihoisa, melkein tuskallisen autuaallinen hymy väreili hänen suunsa ympärillä, kun hän pedaalia käyttäen, — viulun sävelten kuiskiessa, kuohuessa ja keinuessa hänen tremolonsa ympärillä, liittäen juoksutuksiinsa myös bassoääniä, — vaipui takaisin H: duuriin, kohotti sävelen fortissimoon ja lopetti sen lyhyesti ja jälkikaiuttomasti.
Tuon soiton tekemä vaikutus ei mitenkään voinut olla samanlainen kuulijoihin nähden kuin Hannoon itseensä. Rouva Permaneder ei esimerkiksi ollut ymmärtänyt mitään koko asiasta. Mutta hän oli nähnyt lapsen hymyn, hänen vartalonsa taipumisen, hänen pienen, hellästi rakastetun päänsä painumisen sivulle… ja tuo näky oli liikuttanut mitä syvimmin hänen herkkää hyväntahtoisuuttaan.
»Kuulitteko, miten tuo poika soitti! Kuulitteko?» huudahti hän, rientäen melkein itkien Hannon luokse ja sulkien hänet syliinsä… »Gerda, Tom, hänestä tulee uusi Mozart, Meyerbeer, uusi…» ja löytämättä kiireessä kolmatta samanarvoista mestaria, alkoi hän suudella veljenpoikaansa, joka istui vielä paikallaan kädet sylissä, aivan uupuneena ja hajamielisin silmin.
»Älähän, älähän nyt Tony!» sanoi senaattori hiljaa. »Mitä joutavia sinä ajat hänen päähänsä…»