SEITSEMÄS LUKU.
Thomas Buddenbrook ei ollut syvimmässä sydämessään tyytyväinen pikku
Johannin lahjoihin ja kehitykseen.
Hän oli kerran, huolimatta kaikkien poroporvareiden arvelevista päänpudistuksista, tuonut kotiinsa Gerda Arnoldsenin siksi että oli tuntenut itsensä kyllin voimakkaaksi ja vapaaksi osoittamaan tavallista hienostuneempaa makua, vahingoittamatta silti porvarillista kykyään. Mutta pitikö nyt tämän lapsen, tämän kauan kaivatun perillisen, jolla sentään ulkonaisesti oli niin monta isänsukuunsa kuuluvaa piirrettä, muodostua kokonaan äitinsä kaltaiseksi? Oliko hän, josta isä oli toivonut elämäntyönsä onnellisempaa ja menestyksellisempää jatkajaa, jäävä vieraaksi koko sille ympäristölle, jossa hän oli kutsuttu elämään ja toimimaan, vieraaksi myöskin isälleen?
Gerdan viulunsoitto oli merkinnyt Thomakselle tähän asti, samoin kuin hänen ihmeelliset silmänsä, joita Thomas rakasti, tumma kuparinruskea tukkansa, koko hänen hurmaava ulkomuotonsa, vain erästä puolta, viehättävää lisäominaisuutta hänen erikoisessa olemuksessaan. Mutta nyt, kun oli pakko huomata, miten taipumus musiikkiin, joka oli hänelle itselleen vieras, jo näin nuorena, alusta alkaen, valtasi myös hänen poikansa, muuttui se hänen mielessään vihamieliseksi voimaksi, joka oli asettunut hänen ja hänen poikansa väliin, — poikansa, josta hän oli aikonut kasvattaa oikean Buddenbrookin, voimakkaan käytännön miehen, jonka toimintahalu oli suuntautuva ulospäin, vallan ja mahdin tavoitteluun. Ja nykyisessä ärtyneessä tilassaan tunsi Thomas, että tuo vihamielinen voima uhkasi saattaa hänet muukalaiseksi omassa talossaan. Hän ei kyennyt lähestymään musiikkia siten kuin Gerda ja tämän ystävä, herra Pfühl; ja Gerda, joka oli yksipuolinen ja kiihkeä taidetta koskevissa asioissa, vaikeutti sitä vielä todellakin julmalla tavalla.
Ei hän ollut ikinä uskonut musiikkia niin vieraaksi suvulleen kuin miksi se nyt osoittautui. Hänen isoisänsä oli mielellään soittanut toisinaan huilua, ja hän itse oli aina kuunnellut kernaasti keveän siroja, suruisan kaihomielisiä tai hilpeän reippaita sävelmiä. Mutta jos hän ilmaisi mieltymyksensä johonkin sellaiseen, saattoi Gerda kohauttaa olkaansa ja sanoa säälivästi hymyillen: »Kuinka se on mahdollista, ystäväni! Eihän sillä ole pienintäkään musikaalista arvoa…»
Hän vihasi tuota »musikaalista arvoa», tuota sanaa, jossa hän ei nähnyt muuta kuin kylmää kopeutta. Se sai hänet, Hannon istuessa saapuvilla, nousemaan vastarintaan. Tapahtui useamman kerran, että hän sellaisen tilaisuuden sattuessa suuttui ja huudahti: »Rakkahimpani, tuo 'musikaalinen arvo’ on minun mielestäni sangen mauton valtti!»
Ja toinen vastasi: »Thomas, sanon sinulle kerta kaikkiaan, ettet sinä ole ikinä oppiva ymmärtämään musiikkia taiteena; vaikka olet älykäs mies, ei se sinusta koskaan ole oleva muuta kuin pieni jälkiruokahauskutus ja korvan hurmio. Näät jo siitä, miten vieras ala musiikki on sinulle, ettei musikaalinen makusi oikeastaan ollenkaan vastaa muita tarpeitasi ja taipumuksiasi. Mikä sinua miellyttää musiikissa? Eräänlainen helppohintainen optimismin henki, jolle sinä nauraisit harmistuneesti, jos tapaisit sen jossakin kirjassa, ja viskaisit koko kirjan nurkkaan. Tuskin syntyneen toiveen nopeaa täyttymystä… Kouriintuntuvaa aulista tyydytystä… Käykö elämässä niin?… Käykö elämässä? Onko elämä jonkin kauniin sävelmän kaltainen?… Tuo on lapsellista ihanteellisuutta.»
Thomas ymmärsi hänet, ymmärsi mitä hän tarkoitti. Mutta hän ei voinut seurata Gerdaa tunteellaan eikä käsittänyt, miksi sävelmät, jotka virkistivät häntä tai saivat hänet liikutuksen valtaan, olivat arvotonta rihkamaa — ja kappaleet, jotka saivat hänet nyreälle mielelle tai ymmälle, edustivat korkeinta musikaalista arvoa. Hän seisoi temppelin edustalla, jonka kynnykseltä Gerda karkoitti hänet säälimättömällä kädenliikkeeltä… ja murheissaan näki hän, miten Gerda katosi sen sisään pojan kanssa.
Hän ei osoittanut surua, jolla hän seurasi yhä enenevää vieraantumista itsensä ja pikku poikansa välillä, ja poikansa suosiontavoittelu olisi hänestä ollut hirveän alentavaa. Päivisin hänellä oli hyvin vähän aikaa olla poikansa kanssa. Aterioiden aikana hän kohteli tätä hyväntahtoisella suopeudella, jossa oli rohkaisevan kovuuden vivahdus. »No, hyvä veli», sanoi hän taputtaen Hannoa pari kertaa päälaelle ja istuutuen hänen viereensä vaimoaan vastapäätä… Mitä kuuluu? Mitä sinä olet hommannut? Lukenut… ja soittanut? Se on oikein. Mutta älä soita liikaa, muuten sinulla ei enää ole halua muuhun ja voit jäädä luokalle!» Ei yksikään lihas hänen kasvoissaan ilmaissut sitä huolestunutta jännitystä, jolla hän odotti, miten Hanno suhtautuisi hänen sanoihinsa ja vastaisi hänelle; ei mikään ilmaissut hänen sisimpänsä tuskallista kokoonkiristymistä, kun lapsi loi vain aran katseen häneen päin kullanruskeista, sinertävien varjojen ympäröimistä silmistään, katseen, joka ei edes kohonnut hänen kasvojensa tasalle — ja painui sitten ääneti lautasensa yli.
Olisi ollut joutavaa välittää tuosta lapsellisesta avuttomuudesta. Heidän yhdessä ollessaan, lautasia vaihdettaessa, oli hänen velvollisuutensa jutella hiukan pojan kanssa, koetella häntä hiukan, tutkia hänen käytännöllistä huomiokykyään… Montako asukasta kaupungissa oli? Mitkä kadut veivät Traven rannasta ylemmäs kaupunkiin? Mitkä olivat liikkeeseen kuuluvien varastohuoneiden nimet? Reipas ja rohkea vastaus! — Mutta Hanno oli ääneti. Ei uhmatakseen isäänsä eikä tuottaakseen tälle pahaa mieltä. Mutta kaupungin asukkaat, kadut, jopa varastohuoneetkin, jotka tavallisissa olosuhteissa eivät liikuttaneet häntä vähääkään, herättivät hänessä, kun ne asetettiin kuulustelun esineiksi, ääretöntä vastenmielisyyttä. Hän oli saattanut tulla pöytään hilpein mielin, olipa ehkä puhellutkin isänsä kanssa, — mutta heti kun keskustelu sai hiukankaan tutkintoa muistuttavan luonteen, painui hänen mielialansa alle nollan ja hänen vastustuskykynsä murtui kokonaan. Hänen silmänsä verhoutuivat, hänen suunsa ympärille ilmestyi arka ilme ja hänet valtasi suuri surullinen tunne isän varomattomuuden johdosta, jolla tämä nyt pilasi aterian hauskuuden itseltään ja kaikilta muilta, vaikka tiesi tuollaisten yritysten hyödyttömyyden. Kyyneleiden sumentamin silmin katsoi hän alas lautaselleen. Ida töykkäsi häntä ja kuiskasi hänelle katujen ja varastoaittain nimet. Mutta se oli turhaa, turhaa! Hän ei ymmärtänyt Hannoa. Tiesihän hän nuo nimet, ainakin osittain, ja olisi ollut helppo täyttää isän toivomukset jossakin määrin; mutta häntä esti siitä jokin voittamattoman surullinen tunne… Ankara sana, haarukan kopautus pöytään pelästytti hänet. Hän katsahti äitiinsä ja Idaan ja koetti puhua. Mutta jo ensi tavut hukkuivat nyyhkytyksiin; se ei käynyt. »Olkoon!» huusi senaattori vihaisesti. »Ole vaiti! En tahdo kuulla mitään! Ei sinun tarvitse luetella mitään nimiä! Saat istua mykkänä ja tyhmänä kaiken ikäsi!» Ja ateria lopetettiin äänettömän huonotuulisuuden vallassa.
Mutta tuo haaveellinen heikkous, tuo itkeskely, tuo täydellinen reippauden ja tarmon puute oli se kohta, johon senaattori perusti Hannon kiihkeää musiikki-intoa koskevat epäilynsä.
Hannon terveys oli aina ollut heikko. Varsinkin hänen hampaansa olivat jo kauan olleet monenlaisten kipujen ja häiriöiden aiheena. Maitohampaiden puhkeaminen myötäseuraavine kuumeineen ja kouristuskohtauksineen oli vähällä viedä häneltä hengen. Ja myöhemminkin olivat hänen ikenensä vähän väliä tulehtuneet ja työnsivät ajoksia, jotka mamsseli Jungmann, niiden kypsyttyä, puhkaisi parsinneulalla. Nyt hampaiden vaihtumisen aikaan olivat kivut vielä kovemmat. Hän sai kokea tuskia, joihin hän oli menehtyä, ja vietti monet yöt valvoen, hiljaa ähkien ja itkien, lievän kuumeen vallassa, jolla ei ollut muuta syytä kuin tuo hampaiden tuottama kipu. Hampaat, jotka olivat päältäpäin yhtä kauniit ja valkoiset kuin hänen äitinsä hampaat, mutta heikkoa ja haurasta lajia, kasvoivat vinoon ja painoivat toinen toisiaan. Ja että kaikki tuo epäsäännöllisyys ohjattaisiin oikeaan uomaansa, täytyi nuoren Johannin tehdä tuttavuutta erään hirmuisen miehen kanssa. Tämä oli hammaslääkäri herra Brecht, joka asui Mühlstrassen varrella…
Jo tuon miehen nimi muistutti peloittavasti ääntä, joka syntyy leukaluissa, kun hammasjuuria kiskotaan ikenistä vääntäen ja murtaen, ja Hannon sydän pusertui kokoon hänen kyyhöttäessään tuolissa uskollista Idaa vastapäätä herra Brechtin odotushuoneessa selaillen kuvalehtiä ja tuntien koko ajan väkevän lääkeaineiden hajun, kunnes hammaslääkäri ilmestyi vastaanottohuoneen ovelle sanoen kohteliaasti, mutta peloittavasti: »Olkaa hyvä».
Yksi vetovoima ja harvinainen viehätysvoima oli tässä odotushuoneessa kuitenkin, ja se oli komea, kirjava papukaija myrkyllisine pienine silmineen; se istui huoneen nurkkauksessa messinkilankahäkin keskellä ja oli nimeltään Josephus, luoja tiesi minkätähden. Sillä oli tapana sanoa kirkuvalla vanhan akan äänellä: »Istukaa, olkaa hyvä… hetkinen, pyydän…» ja vaikka se oloihin nähden kuului inhoittavalta pilkanteolta, oli Hanno kiintynyt siihen rakkauden ja pelon tuntein. Papukaija, iso, kirjava papukaija, jonka nimi oli Josephus ja joka osasi puhua — sepäs oli jotakin! Se oli aivan kuin karannut lintu Grimmin satujen lumotuista metsistä, joista Ida oli lukenut hänelle kotona?… Ja kun tohtori sanoi »olkaa hyvä», toisti se senkin mitä kohteliaimmin, jolloin tapahtui se kumma, että Hanno astui nauraen tohtorin huoneeseen ja kiipesi ikkunan luona olevaan kamalan näköiseen tuoliin, jonka vieressä oli porauskone.
Mitä herra Brechtiin itseensä tulee, oli hän aivan saman näköinen kuin Josephus, sillä hänen nenänsä kaartui aivan yhtä kovana ja käyränä mustan- ja harmaankirjavia viiksiä kohti. Mutta pahin ja kauhistavin asia oli se, että hän oli hermostunut eikä kärsinyt itse nähdä virkansa puolesta aikaansaamiaan tuskia. »Meidän täytyy kiskoa se pois, neiti», sanoi hän Ida Jungmannille kalveten. Ja kun Hanno sitten kylmän hien vallassa, silmät auki revähtäneinä, kykenemättä panemaan vastaan, kykenemättä pötkimään pakoon, mielentilassa, joka ei eronnut suurestikaan hirtettävän pahantekijän kuolemanpelosta, näki herra Brechtin tulevan häntä kohden pihdit kädessä, huomasi hän, että hammaslääkärinkin kaljulla otsalla oli pieniä hikipisaroita ja että hänenkin suunsa oli pelosta vääntynyt… Ja kun tuo kauhea toimitus oli ohi, kun Hanno kalpeana, vavisten, vetisin silmin ja kasvot turvonneina sylki verta sivullaan olevaan siniseen kuppiin, täytyi herra Brechtin asettua hetkeksi istumaan jonnekin, kuivata otsaansa ja juoda vähän vettä…
Pikku Johannille vakuutettiin, että tuo mies teki hänelle hyvää ja säästi hänet monilta vielä suuremmilta kivuilta. Mutta kun Hanno vertasi kipua, jonka herra Brecht oli tuottanut hänelle, siihen näkyvään ja tuntuvaan hyvään, mistä hänen täytyi olla kiitollinen tälle, oli edellinen niin paljon suurempi, että hänen täytyi pitää käyntejä Mühlstrassen varrella suurimpina kaikista hyödyttömistä kärsimyksistä. Viisaudenhampaiden tähden, jotka kerran olivat kasvavat taakse, täytyi nyt ottaa pois neljä valkoista, kaunista, täysin tervettä poskihammasta, ja siihen meni, ettei lapsi rasittuisi, neljä kokonaista viikkoa! Ja voi, millaista aikaa se oli! Pitkällinen kiusa, jolloin tulevan tuskan pelko jo valtasi mielen ennenkuin vasta kärsityn kivun tuottama rasitus vielä oli ehtinyt mennä ohi, oli suorastaan rääkkäystä. Kun viimeinen hammas oli vedetty pois, makasi Hanno kahdeksan päivää sairaana ylenpalttisen uupumuksen tähden.
Mutta nuo hammashäiriöt eivät vaikuttaneet ainoastaan hänen mielialaansa, vaan myös yksityisten elinten toimintaan. Puremishankaluudet synnyttivät ruoansulatushäiriöitä, jopa vatsakuumettakin; ja nuo vatsavaivat olivat yhteydessä epäsäännöllisen, milloin liian kiihkeän, milloin liian heikon sydämentoiminnan ja satunnaisten pyörrytyskohtausten kanssa. Ja kaiken lisäksi jatkui tuo omituinen sairaloisuus, tuo tohtori Grabowin toteama »pavor nocturnus». Kului tuskin ainoatakaan yötä, ettei pikku Johann olisi kavahtanut pari kolme kertaa seisoalleen vuoteessa ja huutanut apua ja armahdusta käsiä väännellen, kauhistavan hädän alaisena. Oli kuin hän olisi ollut tulen keskellä tai kuin olisi hänet tahdottu tukehduttaa; jotakin hirveätä hän näki… Mutta aamulla hän ei tiennyt siitä mitään. — Tohtori Grabow koetti parantaa tätä sairautta määräämällä hänelle illalla mustikkamehua; mutta siitä ei ollut pienintäkään apua.
Haitat, joiden alainen Hannon ruumis oli, kivut, joita hänen täytyi kestää, kehittivät hänessä ennenaikaisen kypsyyden, jota tavallisesti nimitetään »pikkuvanhuudeksi». Mutta vaikka se älyn ja hyvän maun hillitsemänä ei monasti ilmennyt eikä milloinkaan epähienosti, pilkisti se kuitenkin toisinaan esiin alakuloisen tietäväisyyden muodossa… Kun joku hänen omaisistaan, isoäiti tai Breitestrassen naiset, kysyivät: »Miten sinä voit, Hanno?»… oli pieni, alistuvainen suun liike ja merimieskauluksen peittämän olkapään nytkähdys hänen ainoa vastauksensa.
»Onko hauska käydä koulua?»
»Ei», vastasi Hanno tyynesti ja avomielisesti, sillä hän ei katsonut maksavan vaivaa valehdella.
»Eikö? Älä ihmettä! Mutta pitäähän jokaisen oppia kirjoittamaan, laskemaan, lukemaan…»
»Ja niin edespäin», sanoi pikku Johann.
Ei, totta se oli, ettei hänestä ollut hauska käydä koulua, nähdä yhä uudelleen tuota entistä luostarikoulua ristikäytävineen ja goottilaisine, holvikattoisine luokkahuoneineen. Alituinen sairauden aiheuttama poissaolo ja täydellinen tarkkaamattomuus, johon hän vaipui, ajatusten askarrellessa jossakin soinnullisessa yhdistelmässä tai jonkin äidin ja herra Pfühlin esittämän soittokappaleen toistaiseksi hämärissä ihmeissä, ei juuri edistänyt hänen tietojaan. Ja tuntiopettajat ja kokelaat, jotka opettivat alemmilla luokilla ja joiden matalasäätyisyys, henkinen ahtaus ja ulkoasun hoidottomuus kiusasi häntä, herättivät hänessä rankaisun pelon ohella salaista ylenkatsetta. Herra Tietge, laskennon opettaja, pieni, tahraiseen takkiin puettu ukko, joka jo Marcellus Stengel-vainajan aikoina oli ollut laitoksen palveluksessa ja joka katsoi mahdottomasti kieroon koettaessaan tutkia tehtyä virhettä silmälasien läpi, jotka olivat pyöreät ja paksut kuin laivan ikkunat, — herra Tietge muistutti pikku Johannille joka tunti, miten ahkera ja teräväpäinen hänen isänsä oli ollut. Ankarat yskänkohtaukset pakottivat herra Tietgen vähän väliä syljeksimään kateederin lattialle.
Hannon suhde tovereihin oli yleensä aivan ulkonaista ja vierovaa laatua; vain erääseen heistä hän oli liittynyt ensimmäisistä päivistä alkaen lujasti ja pysyvästi. Tämä oli ylhäissyntyinen lapsi, jonka ulkoasu oli aivan laiminlyöty, muuan kreivi Mölln, etunimeltään Kai.
Hän oli Hannon kokoinen poika, mutta hänellä ei ollut tanskalaista merimiespukua, vaan köyhän näköinen, epämääräisen värinen puku, josta siellä täällä puuttui joku nappi ja jossa oli suuri paikka takapuolen kohdalla. Hänen kätensä, jotka pistivät esiin liian lyhyistä hihoista, olivat kuin pölyn ja lian läpäisemät ja muuttumattoman harmaat, mutta kapeat ja erittäin hienomuotoiset pitkine sormineen ja suippoine kynsineen. Ja noiden käsien mukainen oli pääkin, jonka piirteissä, joskin se oli jätetty hoidotta, kampaamatta ja huonolle pesulle, näkyivät kaikki jalon ja puhtaan rodun tuntomerkit. Punakellertävä tukka, johon oli vedetty hätäisesti jakaus keskelle päätä, kohosi alabasterinvalkoiselta otsalta, jonka alla välkkyi terävä ja synkkäkatseinen silmäpari. Poskiluut olivat hiukan ulkonevat, ja hienosti kaartuva, herkkäsieraiminen nenä oli jo nyt, samoin kuin suu hiukan ulospäin kääntyvine ylähuulineen, selvästi luonteenomainen.
Hanno Buddenbrook oli jo ennen koulunkäyntiään nähnyt pikku kreivin pari kolme kertaa ollessaan Idan kanssa kävelyllä pohjoiseen päin, Burgtor'in taakse. Siellä oli näet kaukana maalla, ennen ensimmäistä kylää, pieni maalaistalo, vähäinen, miltei arvoton asumus, jolla ei edes ollut nimeä. Jos katsoi sisään portista, näki tunkion, kanaparven, koirankopin ja ränsistyneen hökkelintapaisen rakennuksen, jossa oli matala punainen katto. Tämä oli heidän herraskartanonsa ja siinä asui Kain isä, kreivi Eberhard Mölln.
Hän oli erakko, jota harvoin nähtiin missään ja joka harjoitti kanan- ja koiranhoitoa sekä vihannesten viljelystä asuen erillään muusta maailmasta pienessä talossaan. Hän oli pitkä, kaulussaappaisiin ja vihreään friisinuttuun puettu herra, jolla oli kalju päälaki ja suunnaton, harmaantunut Rübezahl-parta; hän kulki aina ratsupiiska kädessä, vaikka hänellä ei ollut ainoatakaan hevosta, ja toisen tuuheakarvaisen kulman alle oli painettu monokkeli. Paitsi häntä ja hänen poikaansa ei koko maassa ollut muita Mölln-sukuisia kreivejä. Tuon muinoin niin rikkaan, mahtavan ja ylvään suvun haarat olivat vähitellen rappeutuneet ja kuolleet sukupuuttoon, ja vain eräs pikku Kain täti, jonka kanssa hänen isänsä ei kuitenkaan ollut kirjeyhteydessä, oli vielä elossa. Hän kirjoitti ihmeellisellä salanimellä varustettuja romaaneja kuvalehtiin. — Mitä kreivi Eberhardiin tulee, muistettiin, että hän, saadakseen olla rauhassa ja suojellakseen itseään kyselyiltä, tarjouksilta ja kerjuulta, oli paikalle muutettuaan pannut matalan ovensa ulkopuolelle kilven, joka oli saanut olla siinä kauan ja jossa oli seisonut: »Tässä asuu kreivi Mölln aivan yksin. Hän ei tarvitse mitään, ei osta mitään eikä anna mitään.» Kun kilpi oli tehnyt vaikutuksensa, poisti hän sen jälleen.
Ollen äiditön — sillä kreivitär oli kuollut hänen syntyessään, ja taloutta hoiti vain muuan vanha nainen — oli pikku Kai saanut kasvaa villinä kuin eläin kanojen ja koirien keskellä, ja täällä oli Hanno arastellen ja pitkän matkan päästä nähnyt hänen hyppelevän kaniinien tavoin kaalimaassa, peuhaavan koiranpentujen kera ja säikyttävän kanoja kuperkeikoillaan.
Koulussa hän oli tavannut pojan jälleen, eikä hänen arkuutensa toisen villiytynyttä näköä kohtaan aivan heti hälvennyt. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin varma vaisto opetti hänet näkemään tuon laiminlyödyn kuoren läpi, kiinnittämään huomiota hänen valkoiseen otsaansa, tuohon kapeaan suuhun, noihin soikeihin vaaleansinisiin silmiin, joissa oli ollut vihaisen vieroksuva ilme; ja hänet täytti suuri myötätunto tuota ainoata toveria kohtaan; mutta hän oli sittenkin luonteeltaan siksi kaino, ettei hän olisi rohjennut alkaa tuttavuutta, joten he ilman pikku Kain häikäilemätöntä aloitetta olisivat kai jääneet vieraiksi toisilleen. Kiihkeys, jolla Kai oli lähestynyt häntä, oli alussa melkein peloittanut pikku Johannia. Tuo pieni villivesa oli pyrkinyt niin tulisesti, niin riehakan miehekkäästi hiljaisen, hienosti puetun Hanno Buddenbrookin suosioon, ettei tämä ollenkaan kyennyt vastustamaan. Tosin Kai ei voinut auttaa häntä kertomataulun oppimisessa, sillä se oli yhtä vastenmielistä hänen vapaalle ja kesyttömälle luonteelleen kuin pikku Hannon uneksivalle hajamielisyydelle. Mutta hän oli antanut Hannolle kaiken mitä omisti, lasipallonsa, puiset hyrränsä, jopa pienen kiverän läkkipistoolinkin, suurimman aarteensa… Ja kulkien Hannon kanssa käsikkäin koulun pihalla kertoi hän tälle kodistaan, koiristaan ja kanoistaan ja saattoi häntä kotiinlähtiessä niin kauas kuin suinkin, vaikka Ida Jungmann oli aina odottamassa holhokkiaan kouluportin ulkopuolella voileipäpaketti kädessä, viedäkseen hänet kävelylle. Tällaisella kävelyllä Kai kuuli, että pikku Johann Buddenbrookia kutsuttiin kotona Hannoksi, omaksui heti tuon lempinimen, eikä enää sen koommin nimittänyt häntä muuksi.
Kerran hän pyysi, että Hanno, joka tavallisesti teki kävelynsä Mühlenwalliin päin, lähtisi hänen kanssaan hänen isänsä taloon katsomaan vastasyntyneitä marsun poikasia, ja neiti Jungmann oli viimein suostunut poikien hartaaseen pyyntöön. He olivat lähteneet kreivin asuntoa kohti, olivat katselleet lantatunkiota, vihanneksia, koiria, kanoja ja marsuja ja astuneet viimein taloonkin, jossa kreivi Eberhard oli istunut pitkässä, matalassa, multalattialla varustetussa huoneessa karkeatekoisen talonpoikaispöydän ääressä lukien, koko ulkonäöltään uhmaavan yksinäisyyden perikuvana, ja kysynyt äreästi heidän asiaansa…
Ida Jungmannia ei saanut millään uudistamaan tuota vierailua. Hän sanoi, että jos pojat tahtoivat olla yhdessä, voi Kai tulla Hannon luokse. Ja niin sitten pikku kreivi astui ensi kertaa ystävänsä komeaan kotiin, jossa kaikki täytti hänet vilpittömällä ihastuksella saattamatta häntä kuitenkaan ymmälle. Siitä alkaen hän tuli yhä useammin, ja viimein saattoi vain talvinen huono keli estää häntä tekemästä toisen kerran päivässä tuota pitkää matkaa, saadakseen viettää pari tuntia Hanno Buddenbrookin luona.
He istuivat suuressa lastenkamarissa toisessa kerroksessa lukien läksyjään, koettaen ratkaista laskuesimerkkejä, kirjoittaen kivitaulun molemmat puolet täyteen yhteenlaskuja, vähennyslaskuja, kertolaskuja ja jakolaskuja, joiden tulos oli oleva nolla — ja ellei niistä tullut nollaa, oli johonkin pujahtanut virhe, jota sai hakea ja hakea kunnes tuo pahansisuinen pikku ilkiö oli löytynyt. Toivottavasti se ei ollut kovin korkealla, muuten täytyi melkein kaikki kirjoittaa uudestaan. Sitten oli opittava saksan kielioppi-läksy, harjoitettava taivutusta ja kirjoitettava alekkain siististi ja suorin rivein tämäntapaisia lauseita: »Sarvi on läpinäkyvä, lasi on läpinäkyvämpi, ilma on läpinäkyvin». Tämän jälkeen he ottivat esiin oikeinkirjoitusvihot opetellakseen oikeinkirjoituksen vaikean taidon monimutkaisia ja juonikkaita ongelmia. Mutta kun kaikki oli valmista, työnnettiin kirjat syrjään ja istuuduttiin ikkunalaudalle kuuntelemaan Idan ääneenlukua.
Tuo rakastettava olio luki heille Katerlieschenistä, joka lähti maailmalle oppiakseen pelkäämään, Rumpelstilzchenistä, Rapunzelista ja Sammakkokuninkaasta — syvällä, kärsivällisellä äänellä, puoleksi suljetuin silmin, sillä hän osasi jo melkein ulkoa nuo sadut, joita hän oli lukenut monet monituiset kerrat elämässään, käännellen koneellisesti kirjan lehtiä suussaan kastamallaan sormenpäällä.
Mutta heidän yhdessä ollessaan tapahtui sellainen kumma, että pikku Kaissa alkoi herätä halu kertoa itse jotakin samantapaista kuin kirjassa; ja se oli erittäin hauskaa, sillä he osasivat pian kaikki painetut sadut, ja Idankin täytyi silloin tällöin saada levähtää. Kain kertomukset olivat alussa lyhyet ja yksinkertaiset, mutta ne kävivät vähitellen rohkeammiksi ja monimutkaisemmiksi, ja niillä oli aivan oma mielenkiintonsa siksi, etteivät ne olleet aivan tuulesta temmattuja, vaan lähtivät todellisen elämän pohjalta, luoden siihen harvinaista salaperäistä loistetta… varsinkin piti Hanno eräästä kertomuksesta, jossa kerrottiin pahasta, mutta mahtavasta velhosta, joka oli lumonnut erään kauniin ja lahjakkaan Josephus-nimisen prinssin kirjavaksi linnuksi, jota hän säilytti vangittuna luonaan, kiusaten kaikkia ihmisiä sen kavalilla tempuilla. Mutta kaukana oli jo syntynyt valittu sankari, joka kerran oli lähtevä taisteluun velhoa vastaan voittamattoman koira-, kana- ja marsuarmeijan kera ja vapauttava miekan iskulla prinssin ja koko maailman, mutta ennen kaikkea Hanno Buddenbrookin sen vallasta. Sitten saattoi Josephus palata vapautettuna ja lumoista päässeenä takaisin valtakuntaansa, jossa hän tuli kuninkaaksi ja koroitti Hannon ja Kain suureen loistoon ja kunniaan…
Senaattori Buddenbrook, joka näki lasten askartelevan yhdessä kulkiessaan lastenkamarin ohi, ei paheksunut tuota ystävyyttä, sillä oli helppo huomata, että nuo kaksi sopivat yhteen. Hanno vaikutti hillitsevästi, kesyttävästi, melkeinpä jalostavasti Kaihin, joka puolestaan rakasti häntä hellästi, ihaili hänen valkoisia käsiään ja antoi hänen mielikseen neiti Jungmannin hoitaa omia käsiäänkin harjalla ja saippualla. Ja kun Hannoon joskus tarttui pikku kreivin into ja reippaus, oli se erinomaisen hauskaa, sillä senaattori Buddenbrook ymmärsi, että alituinen naisellinen hoiva, jonka alainen poika oli, ei juuri ollut omiaan kasvattamaan hänen miehisiä taipumuksiaan.
Kelpo Idan yli kolmikymmenvuotinen uskollisuus ja antautuva alttius ei ollut rahalla maksettavissa. Hän oli hoidellut jo edellistä polvea vaivojaan säästämättä. Mutta Hannoa hän aivan kantoi käsillään, ympäröi hänet hellyydellä, jumaloi häntä ja meni toisinaan mahdottomuuksiin lapsellisessa, horjumattomassa uskossaan tämän ehdottomaan, etuoikeutettuun asemaan maailmassa. Hän oli pojan puolta pitäessään toisinaan hämmästyttävän, jopa kiusallisen rohkea. Ollessaan esimerkiksi ostoksilla leipomaliikkeessä ei hän milloinkaan unohtanut etsiä aivan kursailemattomasti jotakin makupalaa näytteille asetetuilta lautasilta maksamatta siitä mitään. Täytyihän myyjän ymmärtää, että se oli vain kunnia hänen liikkeelleen! Ja jonkun näyteikkunan edessä, jossa oli paljon katselijoita, ei hän häikäillyt vaatia länsipreussiläisellä murteellaan ystävällisesti, mutta varmasti sijaa suojatilleen. Tämä oli hänen silmissään niin ihmeellinen olento, ettei hän pitänyt ketään toista lasta kyllin arvokkaana liittymään pojan seuraan. Mitä pikku Kaihin tulee, oli lasten molemminpuolinen kiintymys kuitenkin hänen epäluuloaan voimakkaampi; ja Kain arvonimi oli myös tehnyt hiukan vaikutusta häneen. Mutta jos heihin, heidän istuessaan Mühlenwallilla, yritti liittyä toisia lapsia saattajineen, nousi neiti Jungmann melkein samassa paikaltaan ja lähti pois syyttäen päivällistä tai tuulta. Selitykset, jotka hänen tämän johdosta täytyi antaa pikku Johannille, herättivät tässä sen käsityksen, että kaikissa muissa lapsissa oli risatauti tai muuta saastaa. Eikä se lisännyt hänen muutenkin hataraa luottavaisuuttaan ja ennakkoluulottomuuttaan näihin.
Senaattori Buddenbrook ei tiennyt noista yksityiskohdista, mutta hän näki, ettei hänen poikansa kehitys luonnostaan ja ulkonaisten vaikutusten johdosta sujunut siihen suuntaan kuin hän olisi toivonut. Jospa hän olisi ehtinyt pitää huolta hänen kehityksestään ja alati ohjata hänen luonnettaan! Mutta hänellä ei ollut aikaa. Ja hänen täytyi nyt nähdä surukseen, miten hänen tilapäiset yrityksensä epäonnistuivat ja miten isän ja pojan suhde kylmeni ja vieraantui. Hänen mielessään väikkyi eräs esikuva, jonka mukaiseksi hän olisi tahtonut muovailla poikansa: Hannon isoisänisän kuva, sellaisena kuin hän itse tämän lapsuudestaan muisti — teräväpäisen, hyväntahtoisen, yksinkertaisen, leikillisen ja voimakkaan miehen kuva… Eikö hän voinut tulla sellaiseksi? Oliko se mahdotonta? Miksi?… Kun hän edes olisi voinut hävittää ja karkoittaa musiikin, joka etäännytti pojan käytännöllisestä elämästä, vahingoitti varmasti hänen heikkoa terveyttään ja lamautti hänen henkiset lahjansa! Hänen uneksiva käytöksensä vivahti toisinaan suorastaan syyntakeettomuuteen!
Hanno oli kerran iltapäivällä mennyt yksin yläkertaan kolmeneljännestuntia ennen päivällistä, joka syötiin kello neljältä. Hän oli harjoitellut jonkun aikaa soittoa ja oleksi sen jälkeen joutilaana arkihuoneessa. Hän oli puoleksi loikovassa asennossa leposohvalla, pyöritteli kauluksensa merimiessolmua ja katseli hajamielisesti ympärilleen, kunnes huomasi äitinsä sirolla pähkinäpuisella kirjoituspöydällä avatun nahkasalkun — sukupaperisalkun. Painaen kyynärpäänsä sohvan selkämykseen ja posken kättään vasten katsoi hän ensin vähän aikaa kapineita kaukaa. Isä oli varmaan liikutellut niitä aamiaisen jälkeen ja jättänyt ne esille tutkiakseen niitä edelleen. Osa oli salkussa, mutta ulos otettujen papereiden painona oli rautainen viivotin, ja iso kultareunainen kirjoitusvihko erilaisine paperiliitteineen oli auki.
Hanno nousi veltosti sohvalta ja meni kirjoituspöydän luo. Kirja oli aukaistu siltä kohden, mihin jo monen aikaisemman esi-isän ja viimeksi isän käsialalla oli merkitty Buddenbrookin sukupuu, asiaankuuluvine sulkuhakasineen, luokitteluineen, vuosilukuineen ja päivämäärineen. Toinen polvi kirjoitustuolilla, pehmeäkiharainen vaaleanruskea tukka sormien lomasta tunkien tarkasti Hanno kirjaa syrjästä, kasvoillaan täysin välinpitämätön, raukean arvosteleva ja hiukan halveksivan vakava ilme, samalla kuin hänen vapaana oleva kätensä leikitteli äidin kullasta ja ebenholzista tehdyllä kynänvarrella. Hänen katseensa kulki koko tuon miesten ja naisten nimien paljouden yli, joita oli siinä alekkain ja vieretysten ja joista toiset olivat kirjoitetut vanhanaikaisella koukeroisella käsialalla monine pitkine koukeroineen; niihin käytetty muste oli kellahtavaa, iän vaalentamaa tai väkevän mustaa, kultahiekalla kuivatettua… Ja hän löysi lopusta, isän pienellä joutuisalla käsialalla merkittynä, vanhempiensa nimen alla myös omansa — Justus, Johann, Kaspar, synt. 15 p. huhtik. 1861. Se huvitti häntä, sitten hän muutti asentoaan, otti veltosti viivottimen ja kynän, asetti viivottimen nimensä alle, katsahti vielä kerran koko tuota genealogista vilinää ja veti sitten hiljaa ja ajatuksettoman tarkasti, koneellisesti ja haaveksivasti kultakynällä kaksi kaunista säännöllistä viivaa sivun laidasta toiseen, joista ylempi oli hiukan paksumpi alempaa, kuten ne, jotka hän oli oppinut tekemään laskuvihkoonsa… Sitten hän painoi päänsä tarkastavasti kallelleen ja kääntyi pois.
Päivällisen jälkeen huusi senaattori hänet luokseen ja vaati hänet tilille kulmakarvat rypyssä.
»Mitä tämä on? Mistä se on tullut? Oletko sinä vetänyt ne siihen?»
Hannon täytyi ensin hiukan tuumia oliko hän vetänyt ne siihen; sitten sanoi hän arasti ja peloissaan: »Olen».
»Mitä se merkitsee! Miten sinä voit keksiä semmoista? Vastaa!» huusi senaattori lyöden kokoonkäärityllä viholla Hannoa poskelle.
Ja pikku Johann änkytti peräytyen, tavaten kädellään poskeaan: »Minä luulin… minä luulin… ettei siihen tulisi enempää…»