KAHDEKSAS LUKU.
Suvun istuessa torstaina tyynesti hymyilevien jumaltenkuvien keskellä päivällispöydässä oli läsnäolijain pohdittavana jonkun aikaa liikkeellä ollut keskustelunaihe, uusi, erittäin vakava keskustelun aihe, joka nosti Breitestrassen Buddenbrookin naisten kasvoille kylmän, umpimielisen ilmeen, mutta synnytti rouva Permanederissa äärimmäisen kiihtymyksen. Hän puhui pää takakenossa, ojennellen molempia käsiään ylös ja eteenpäin, vihan vimmassa, todellisen, syvän suuttumuksen vallassa asiasta. Hän siirtyi esilläolevasta tapauksesta yleisemmälle alalle, puhui pahoista ihmisistä yleensä ja lausui kuivan, hermostuneen, vatsasta johtuvan yskänsä keskeyttämänä terävällä kurkunpää-äänellä, joka oli hänelle ominainen hänen suuttuessaan ja joka kaikui kuin torventörähdys: »Itku-Trieschke!» »Grünlich!» »Permaneder-!»… mutta noihin nimiin oli liittynyt uusi, jonka hän lausui sanoin kuvailemattomalla ylenkatseella ja vihalla, ja se kuului: »Virallinen syyttäjä!»
Kun johtaja Hugo Weinschenk astui saliin monien puuhiensa tähden myöhästyneenä ja asettui paikalleen nyrkit heiluen ja keinutellen tavattoman eloisasti vartaloaan, alahuulen riippuessa kapeiden viiksien alla tomeran näköisenä, vaikeni keskustelu ja pöytään levisi kiusallinen, painostava hiljaisuus, kunnes senaattori vapautti tunnelman kysyen tulijalta keveästi ja ohimennen, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin kaupasta, asian tilaa. Ja Hugo Weinschenk vastasi asian olevan hyvällä kannalla, aivan kuin ei voisi toisin ollakaan… sekä puhui sitten iloisesti ja keveästi muusta. Hän oli paljon iloisempi kuin ennen, katseli ympärilleen huolettomasti ja kysyi moneen kertaan, vastausta saamatta, Gerda Buddenbrookin viulunsoittoa. Hän puheli paljon ja vallattomasti eikä siinä ollut muuta vikaa kuin se, ettei hän aina malttanut valita riittävästi sanojaan, vaan eksyi pursuavassa hyväntuulisuudessaan kertomaan juttuja, jotka eivät olleet oikein paikallaan. Eräs juttu esimerkiksi oli imettäjästä, joka oli vahingoittanut hänen hoitoonsa uskotun lapsen terveyttä sen kautta, että hänellä oli niin paljon ilmaa vatsassa. Ja hän matki nyt perhelääkäriä, joka oli huudahtanut: »Kuka täällä haisee? Kuka täällä haisee niin kauheasti?» — tavalla joka hänestä itsestään oli varmaan mitä leikillisin. Vasta perästäpäin, jos aina sittenkään, huomasi hän vaimonsa ankaran punastuksen, konsulittaren, Thomaksen ja Gerdan äänettömyyden, Buddenbrookin naisten keskenään vaihtamat läpitunkevat katseet ja Rieckchen Severinin loukkaantuneen ilmeen pöydän alemmasta päästä. Ainoa, joka ehkä pyrskähti hiljaiseen nauruun, oli konsuli Kröger…
Mikä johtaja Weinschenkiä vaivasi? Tuota vakavaa, uurasta ja pontevaa miestä, joka vieroksui kaikkea seuraelämää ja oli tavallisesti niin miehekkään juro eikä välittänyt muusta kuin työstään? Tuota miestä vastaan oli nostettu syyte siitä, että hän jo useampaan kertaan oli tehnyt itsensä syypääksi pahaan hairahdukseen, virallinen, julkinen syyte kepposen johdosta, joka ei ollut ainoastaan arveluttava, vaan ruma ja rikollinen. Häntä vastaan oli nostettu oikeusjuttu, jonka tulosta ei voinut aavistaa! — Mistä häntä siis syytettiin? — Eri seuduilla oli sattunut tulipaloja, suuria tulipaloja, jotka olisivat maksaneet asianomaiselle palovakuutusliikkeelle tuntuvia summia. Nyt sanottiin johtaja Weinschenkin, saatuaan asiamiehiltään pikaisen, salaisen tiedon asiasta, siis tietoisen rikollisesti, tehneen jälleenvakuutuksen jossakin toisessa palovakuutusliikkeessä ja siten siirtäneen vahingot näiden niskoille. Asia oli jätetty virallisen syyttäjän, tohtori Moritz Hagenströmin käsiin…
»Thomas», sanoi konsulitar pojalleen heidän kahdenkesken ollessaan, »minä en ymmärrä mitään koko asiasta. Mitä minun tulee ajatella!»
Ja tämä vastasi: »Rakas äiti… mitä siitä voisi sanoa! On valitettavasti mitä todennäköisintä, ettei kaikki ole kuten olla pitäisi. Mutta en voi myöskään uskoa, että Weinschenk olisi siinä määrin syyllinen, joksi eräät häntä väittävät. Nykyaikaisessa kauppaelämässä on olemassa eräs käsite, jota nimitetään usanssiksi… Usanssi on muuan ei aivan moitteeton, ei aivan lain kirjaimen mukainen temppu, joka näyttää maallikon silmällä katsottuna epärehelliseltä, mutta joka on yleinen liike-elämässä ja joka sivuutetaan äänettömällä yhteisellä suostumuksella. Usanssin ja sitä pahemman vehkeilemisen välinen raja on vaikea määrätä… Mutta joskin Weinschenk olisi hairahtunut, ei hän luultavasti ole sen enemmän syypää kuin hänen ammattitoverinsa, jotka ovat selvinneet asiasta ehjin nahoin. Mutta… minä en silti ole ollenkaan varma oikeusjutun suotuisasta tuloksesta. Ehkä hänet vapautettaisiin jossakin suuremmassa kaupungissa; mutta täällä, missä kaikki käy nurkkakuntatyyliin ja riippuu henkilökohtaisista suhteista, ei ole varma… hänen olisi pitänyt ottaa huomioon tämä seikka puolustusasianajansa valinnassa. Koko kaupungissa ei ole yhtään etevää asianajajaa, ei ainoatakaan tosiälykästä ja sujuvapuheista oikeusoppinutta, joka tuntisi kaikki mutkat ja arveluttavimmatkin tapaukset. Siksipä meidän herra juristimme ovatkin liittyneet yhteen ja tulleet riippuviksi toisistaan yhteisten päivälliskutsujen, yhteisten harrastusten, mahdollisesti myöskin sukulaisuuden perusteella. Minun ajatukseni mukaan olisi ollut viisasta, jos Weinschenk olisi ottanut puolustajakseen jonkun täkäläisen asianajajan. Mutta sensijaan on hän katsonut olevansa pakotettu, — minä sanon pakotettu, joka seikka saa epäilemään hänen puhdasta omaatuntoaan — tilaamaan itselleen Berliinistä tohtori Breslauerin, oikein pirunmoisen konstailijan, ovelan sananiekan, jonka sanotaan pelastaneen monta petollista vararikon tekijää kuritushuonerangaistuksesta. Ja hän on nyt vaativa hyvin suuren palkkion ajaakseen asiaa sen mukaisella viekkaudella… Mutta onko siitä oleva hyötyä? Aavistan, että omat oikeusoppineemme ovat kynsin ja hampain koettavat vastustaa tuota vierasta tungettelijaa, ja tuomioistuin on kuunteleva mieluummin tohtori Hagenströmiä… Entä todistajat? En usko hänen oman henkilökuntansakaan kannattavan häntä kovin halukkaasti. Se, mitä me hyväätarkoittavat sukulaiset — ja luullakseni hän itsekin — kutsumme karkeaksi kuoreksi, on hankkinut hänelle monta vihamiestä… Sanalla sanoen, pelkään pahinta, äiti. Olisihan se ikävä Erikan tähden, mutta eniten minä sittenkin säälisin Tonya. Näetkös, hän on aivan oikeassa sanoessaan Hagenströmin ryhtyneen ilolla asiaan. Se koskee meitä kaikkia, ja häpeällinen ratkaisu kohtaisi myös meitä kaikkia, sillä Weinschenk kuuluu joka tapauksessa perheeseen ja istuu meidän pöydässämme. Minä kyllä selviän. Minä tiedän mitä minun on tehtävä. Minun täytyy suhtautua asiaan aivan vieraasti julkisuudessa, en saa milloinkaan käydä oikeusistunnoissa — vaikka olisi mielenkiintoista kuunnella Breslaueria — enkä saa olla tietävinäni mistään, jo siksi, ettei minua voitaisi syyttää henkilökohtaisesta vaikutuksesta asian kulkuun. Mutta Tony? En tahdo ajatella, miten surullista se olisi hänelle. Kuulen jo nyt, miten hänen äänekkäästä väärämielisyyden ja kateellisten juonittelujen syyttelystään kajahtaa pelko — pelko vielä kerran, kaikkien kestettyjen onnettomuuksien jälkeen joutua kokemaan kovaa, menettämään viimeinenkin kunniakas asemansa tyttärensä talouden ohjaajana. Saat nähdä, että hän on vakuuttava sitä pontevammin Weinschenkin viattomuutta mitä enemmän hän alkaa sitä epäillä… Mutta voihan hän myös olla viaton, aivan viaton, aivan niin… Meidän tulee odottaa, äiti, ja kohdella häntä ja Erikaa hienotunteisesti. Mutta pelkään pahinta…»
Tällaisten olosuhteiden vallitessa lähestyi tällä kertaa joulu, ja pikku Johann seurasi Idan valmistaman kalenterin avulla, josta sai repiä pois lehden joka päivä, ja jonka viimeiselle sivulle oli piirustettu joulupuun kuva, sykkivin sydämin tuon vertaa vailla olevan juhlan saapumista.
Edeltävät merkit lisääntyivät… Ensimmäisestä adventtipyhästä asti oli isoäidin ruokasalin seinällä riippunut luonnollisessa koossa oleva värillinen kuva Knecht Ruprechtista, joulupukista. Eräänä aamuna olivat Hannon peite, sänkymatto ja vaatteet ripoitellut täyteen ritisevää kiiltohilettä. Ja muutaman päivän perästä, kun istuttiin iltapäivällä arkihuoneessa, isän lukiessa sanomalehteä pitkällään leposohvalla ja Hannon lukiessa Gervekin »Palmunlehdistä» runoa Endorin noidasta, ilmestyi taloon, kuten joka vuosi, mutta jälleen yhtä odottamatta »vanha ukko», joka kysyi »lapsia». Hänet kutsuttiin sisään ja hän laahusti esiin hitain askelin pitkään turkkiin puettuna, jonka karvat oli käännetty ulospäin ja jossa välkkyi kiiltohilettä ja lumihiutaleita, ja karvalakki päässä; hänen kasvoissaan oli syviä mustia juovia, hänellä oli suunnattoman iso valkoinen parta, joka myös, samoin kuin luonnottoman paksut kulmakarvat, välkkyivät kiiltohileestä. Hän julisti nyt, kuten joka vuosi, jyrisevällä äänellä, että tässä pussissa, joka oli hänen vasemmalla olkapäällään, oli omenia ja kultaisia pähkinöitä kilteille lapsille, jotka osasivat rukoilla, — mutta tässä, joka oli hänen oikealla olkapäällään, oli vitsa pahoja lapsia varten… Se oli Knecht Ruprecht. Ei tietenkään oikea joulupukki, ja ehkä oikeastaan vain parturi Wenzel, joka oli pukenut ylleen isän käännetyn turkin. Mutta jos joulupukki oli olemassa, oli se tämä, ja Hanno saneli taas tänä vuonna, syvästi järkytettynä ja vain kerran tai pari hermostuneen nielaisun keskeyttämänä, isämeidän-rukouksen, jonka jälkeen hän sai pistää kätensä kilttien lasten pussiin, jonka joulupukki unohti ottaa jälleen mukaansa…
Sitten tuli joululoma, ja hetki, jolloin isä luki todistuksen, sujui jotakuinkin siedettävästi. Todistus oli näytettävä ehdottomasti myöskin jouluna… Jo olivat suuren salin ovet salaperäisesti suljetut, marsipaanikonvehteja ja piparkakkuja oli levitetty pöydälle ja koko kaupunki oli jouluisen näköinen. Satoi lunta, tuli pakkanen, ja kirkkaassa ilmassa kaikuivat italialaisten posetiivinsoittajien lirittävät, kaihoisat sävelmät; nämä samettitakkiset, mustaviiksiset miehet olivat tulleet juhlaksi kaupunkiin. Puotien ikkunoissa oli joulunäyttelyitä ja korkean goottilaisen suihkukaivon ympärille torille oli pystytetty joulumarkkinoiden kirjavia kojuja ja huvittelulaitoksia. Ja kaikkialla tuntui myytävänä olevien kuusien juhlallinen tuoksu.
Ja niin saapui vihdoin joulukuun kahdennenkymmenennenneljännen päivän ilta ja joululahjojen jako isossa salissa Eischergruben varrella. Se tapahtui perhepiirissä ja oli vain pyhän jouluillan alkajaistilaisuus, esinäytös, sillä tämä ilta kuului konsulittaren vanhoihin oikeuksiin, ja myöhemmin kerääntyi maisemahuoneeseen koko suku, torstaipöytäkunta, ynnä lisäksi vielä Jürgen Kröger, joka oli tullut Wismarista, sekä Therese Weichbrodt sisarensa madame Kethelsenin kera.
Puettuna harmaa- ja mustaraitaiseen silkkiin, posket hehkuen ja silmät kiiltäen, vienon patshulin lemun ympäröimänä, otti tuo vanha rouva vastaan vähitellen saapuvat vieraansa, ja hänen syleillessään näitä äänettömästi kilisivät kultaiset ranneketjun renkaat hiljaa. Hän oli tänä iltana mykän, vapisuttavan jännityksen vallassa. »Hyvänen aika, sinullahan on kuumetta, äiti!» sanoi senaattori, joka oli tullut Gerdan ja Hannon kanssa… »Eihän tässä ole mitään pelkäämistä». Mutta vanha rouva sanoi kuiskaten, suudellen heitä jokaista: »Tervetuloa, Jeesuksen nimeen… Ja rakkaan Jean-vainajan muistoksi…»
Juhlallinen ohjelma, jonka konsuli-vainaja oli määrännyt täksi illaksi, täytyi pysyttää voimassa, ja edesvastuu illan arvokkaasta menosta, juhla syvine, vakavine ja hartaine ilon tunnelmineen sai hänet kulkemaan levottomasti paikasta toiseen — milloin oli hän pylväikössä, johon Marian-kirkon kuoropojat jo olivat kerääntyneet, milloin ruokasalissa, missä Rieckchen Severin viimeisteli joulupuuta ja lahjapöytää, milloin eteisessä, jossa seisoi vanhoja ukkoja ja akkoja arkana ja hämillään, avuntarvitsijoita, jotka myös olivat saavat lahjansa — kunnes palasi takaisin maisemahuoneeseen, jossa hän rankaisi jokaisen turhan sanan ja äänen mykällä silmäyksellä. Oli niin hiljaista, että kuului kaukaisen posetiivin soitto, jonka sävelet kantautuivat paikalle vienoina, mutta selvinä joltakin lumiselta kadulta. Sillä vaikka huoneessa oli kaksikymmentä henkeä, joista toiset istuivat, toiset seisoivat, oli hiljaisempaa kuin kirkossa, ja tunnelma muistutti, kuten senaattori varovasti huomautti Justus-sedälle, hautajaistunnelmaa.
Muuten ei ollut pelkoa siitä, että se häiriintyisi nuorekkaan vallattomuuden äänistä. Yksi ainoa katse olisi riittänyt toteamaan, että melkein kaikki suvun koolla olevat jäsenet olivat iässä, jossa mielenilmaukset jo kauan aikaa sitten ovat mukautuneet määrättyihin muotoihin. Tarkastakaammepa heitä: siinä oli senaattori Thomas Buddenbrook, jonka kalpeus oli ristiriidassa hänen teeskennellyn valppaan, tarmokkaan ja hiukan leikkisän ilmeensä kanssa; Gerda, hänen rouvansa, joka, nojaten liikkumattomana tuolin selkää vasten, oli kääntänyt kauniit kasvonsa ylöspäin ja katseli lähekkäin olevilla, sinisten varjojen ympäröimillä, ihmeellisesti kimaltelevilla silmillään kattokruunun säihkyviä kristalleja; Thomaksen sisar, rouva Permaneder; Jürgen Kröger, hänen serkkunsa, hiljainen, yksinkertaisesti puettu virkailija; Thomaksen serkut Friederike, Henriette ja Pfiffi, joista kaksi edellistä oli käynyt vielä laihemmaksi ja pitemmäksi ja jälkimmäinen vielä pienemmäksi ja paksummaksi kuin ennen, mutta joilla oli yhteistä muuttumaton kasvojen ilme, terävä, pahansuopa hymy, joka kohdistui kaikkia ihmisiä ja asioita kohtaan juorunhaluisella epäuskolla ja joka tuntui sanovan: »Todellako? Tekisipä mieli aluksi epäillä», ja viimein tuhkanharmaa Klothilde-parka, jonka ajatukset kai olivat suuntautuneet illalliseen. Kaikki he olivat yli neljänkymmenen. Ja talon emäntä, tätilän veli Justus Kröger sekä pikku Therese Weichbrodt olivat hyvän joukon yli kuudenkymmenen; mutta vanha konsulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, ynnä täysin kuuro madame Kethelsen olivat seitsemissäkymmenissä.
Nuoruutensa kukoistuksessa oli oikeastaan vain Erika Weinschenk. Mutta kun hänen vaaleansiniset silmänsä — herra Grünlichin silmät — liukuivat hänen mieheensä, johtajaan, jonka lyhyttukkainen, ohimoilta harmaantunut pää kapeine suupielineen näkyi sohvan vieressä seinän idyllistä maisemaa vasten, saattoi huomata, että hänen täyteläinen povensa alkoi kohoilla äänettömästi, mutta raskaasti… Hänen päässään pyörivät kai usanssi, kirjanpito, todistajat, virallinen syyttäjä, puolustusasianajaja ja tuomari yhtenä sekavana vyyhtenä. Ja tuskinpa koko huoneessa oli ketään, jota nuo joulunvietolle vieraat ajatukset eivät olisi painaneet. Rouva Permanederin vävyn syytteenalainen tila, koko koollaolevan suvun tietoisuus erään suvun jäsenen läsnäolosta, jonka väitettiin loukanneen lakeja, porvarillista järjestystä ja kaupallista kunniallisuutta, ja joka ehkä oli joutuva häpeän uhriksi ja vankilaan, antoi yhdessäololle aivan epätavallisen, painostavan leiman. Buddenbrookin suku viettämässä joulua syytteenalaisen henkilön kera! Rouva Permaneder nojasi tavallista ankarampana ja mahtipontisempana selustaan, Breitestrassen Buddenbrookin naisten hymy oli tavallista pisteliäämpää…
Entä lapset? Nuo hiukan niukkalukuiset jälkeläiset? Tunsivatko nämäkin tämän uuden, kaamean asiantilan vaikutusta? Pikku Elisabethin mielentilasta oli mahdoton sanoa mitään; hän istui hoitajattarensa käsivarrella puettuna mekkoon, jonka runsaissa atlasnauhoissa näkyi rouva Permanederin maku. Hän oli puristanut peukalonsa pikkuruikkuisten nyrkkiensä sisään, imi kieltään, katseli hiukan ulkonevine silmineen jäykästi eteensä ja päästi silloin tällöin lyhyen pärisevän äänen, jolloin hoitajatar keikutti häntä hiukan. Mutta Hanno istui hiljaa jakkarallaan äitinsä jalkojen juuressa ja katsoi, kuten tämä, kruunun kristalleja… mutta entä Christian? Missä hän oli? Vasta viime tingassa huomattiin, ettei hän ollut saapuvilla. Konsulittaren liikkeet, tuo omituinen suupielestä hiuslaitetta kohti kohoava ele, jolla hän aivan kuin siirsi paikoilleen irtaantuneen suortuvan, muuttui yhä hätäisemmäksi… Hän antoi määräyksen mamsseli Severinille, ja tämä meni kuoropoikien keskitse ja köyhien ohi eteisen poikki, jossa kolkutti herra Buddenbrookin ovelle.
Heti sen jälkeen ilmestyi Christian esiin. Hän tuli mukavan verkkaisesti, hiukan laahustaen maisemahuoneeseen, sillä hänen laihat väärät säärensä olivat nivelreumatismin jälkeen jonkun verran jäykät.
»Tuhat tulimmaista», hän sanoi, »minä olin unohtaa koko asian!»
»Olit unohtaa…» toisti hänen äitinsä kysyvästi.
»Niin, olin melkein unohtaa, että on joulu… Istuin lukemassa erästä matkakertomusta… Etelä-Amerikasta…» lisäsi hän aikoen juuri ruveta kuvailemaan joulunviettoa eräässä viidennen luokan huvipaikassa Lontoossa, kun huoneessa vallitseva haudanhiljaisuus alkoi vaikuttaa häneenkin ja hän lähti varpaisillaan, nenäänsä kurtistaen paikalleen.
»Iloitse, Sionin tytär!» lauloivat kuoropojat, ja samat naskalit, jotka vast'ikään olivat pitäneet pylväikössä semmoista meteliä, että senaattorin oli täytynyt näyttäytyä ovella hillitäkseen heitä, lauloivat nyt ihmeteltävän kauniisti. Nuo heleät äänet, jotka matalampien äänten kannattamina kohottivat puhtaan, riemuitsevan ylistyslaulun, saivat kaikkien sydämet puolelleen, pehmittivät Buddenbrook-neitojen hymyn ja saivat aikaan sen, että vanhat vaipuivat ajattelemaan mennyttä elämäänsä ja nuoret unohtivat hetkeksi huolensa.
Hanno oli kalpea. Hän irroitti kädet polviensa ympäriltä, leikki jakkaransa rimpsuilla ja painoi kielenkärkensä hammasta vasten, suu puoliavoinna ja kasvoilla paleleva ilme. Hänen täytyi silloin tällöin hengähtää syvään, sillä laulun, tuon kellonheleän a capella-laulun täyttäessä ilman kuristui hänen sydämensä kokoon ahdistavan onnen vallassa. Joulu… Korkean, valkoisen, toistaiseksi suljetun kaksoisoven rakosista tunkeutui kuusentuoksu huoneeseen herättäen salin ihmeiden ikävöimistä, jotka joka vuosi tuntuivat yhtä käsittämättömän ylimaailmallisilta ja joiden paljastumista hän odotti suonet tykkien… Mitähän siellä mahtoi olla hänelle? Sen, mitä hän toivoi, sai hän varmasti, ellei sitä jo edeltäpäin ollut sanottu mahdottomaksi. Teatteri oli heti pistävä hänelle silmään ja vetävä hänet luokseen, kaivattu nukketeatteri, joka oli seisonut päällimmäisenä, voimakkaasti alleviivattuna isoäidille annetussa toivomuslistassa ja joka oli »Fidelion» jälkeen hänen ainoa ajatuksensa.
Hanno oli äskettäin, herra Brechtin luona kärsittyjen vaivojen palkkioksi ja korvaukseksi, päässyt ensi kertaa kaupungin teatteriin, jossa hän oli istunut ensi rivillä äitinsä vieressä seuraten henkeä pidättäen »Fidelion» sointuja ja kohtauksia. Sen jälkeen näki hän unta vain oopperakohtauksista, ja hänet täytti semmoinen ihastus näyttämöä kohtaan, ettei hän tahtonut osata nukkua. Sanomattomalla kateudella katsoi hän kadulla ihmisiä, jotka Christian-sedän tavoin olivat tunnettuja teatterin harrastajia, kuten konsuli Döhlmann ja kaupanvälittäjä Gosch. Saada istua, kuten nämä, melkein joka ilta teatterissa — käsittämätön ajatus. Kunpa hän olisi edes kerran viikossa, ennen näytännön alkua, saanut kurkistaa saliin, kuulla soittimien viritystä ja katsoa suljettua esirippua! Sillä häntä viehätti teatterissa kaikki: kaasun haju, istuimet, soittajat, esirippu…
Olikohan hänen nukketeatterinsa suurikin? Suuri ja leveä? Miltä mahtoi sen esirippu näyttää? Siihen täytyi mitä pikimmin pistää pieni reikä, sillä kaupunginteatterin esiripussakin oli kurkistusreikä… Olikohan isoäiti vai mamsseli Severin — sillä eihän isoäiti ehtinyt tehdä kaikkea — laittanut »Fidelion» näyttämökoristukset? Huomispäivänä oli hän piiloutuva jonnekin esittääkseen ensi näytännön aivan yksin… Ja hän kuuli jo nukkiensa laulavan; sillä musiikki oli heti kiinnittänyt hänet teatteriin mitä läheisimmin…
»Veisaa, Jerusalem!» päättivät kuoropojat laulunsa, ja äänet, jotka olivat kulkeneet rinnakkain fuugantapaisesti, sulivat viime sävelessä sovinnollisesti ja iloisesti yhteen. Kirkas sointu hälveni, ja syvä hiljaisuus levisi pylväikköön ja maisemahuoneeseen. Suvun jäsenet loivat katseensa alas; vain johtaja Weinschenk katseli huolettomasti ja rohkeasti ympärilleen. Mutta konsulitar lähestyi hitain askelia pöytää ja asettui omaistensa keskeen sohvalle, joka ei enää, kuten entisinä aikoina, ollut erillään, ilman edessäolevaa pöytää, seinän vieressä. Hän nosti lampun lähemmä ja asetti eteensä ison raamatun, jonka vanhuudesta vaalennut kultanahkapinta oli mahdottoman leveä. Sitten hän työnsi silmälasit nenälleen, aukaisi molemmat nahkasolmut, joilla tuo suunnaton laitos oli sidottu, levitti auki merkillä varustetun paikan, jolloin tuli esiin kirjan paksu, karkea, kellahtava paperi suhteettoman suurine kirjaimineen, joi kulauksen sokerivettä ja alkoi lukea joulutekstiä.
Hän luki hitaasti tuota vanhanaikaista kieltä, yksinkertaisella, sydämeenkäyvällä tavalla, äänellä, joka kaikui selvänä, liikutettuna ja iloisena äänettömän hartauden keskellä. »Ja ihmisille hyvä tahto!» lausui hän. Ja kun hän oli lopettanut, kajahti pylväiköstä kolmiäänisesti »Jouluyö, juhlayö», johon koko suku yhtyi maisemahuoneesta. Se tapahtui vähän varoen, sillä useimmat läsnäolijoista olivat epämusikaalisia, ja vähänväliä kuului joukosta joku matala, aivan asiaankuulumaton sävel… Mutta se ei häirinnyt ensinkään laulun vaikutusta… Rouva Permaneder lauloi vapisevin huulin, sillä suloisinta ja tuskallisinta liikutusta tuntee ihminen, jolla on takanaan vaiherikas elämä ja joka juhlahetken lyhyessä rauhassa muistelee mennyttä aikaa… Madame Kethelsen itki hiljaa ja katkerasti, vaikka hän ei voinut kuulla juuri mitään.
Sitten nousi konsulitar paikaltaan. Hän tarttui toisella kädellään lapsenlapsensa Johannin, toisella lapsenlapsenlapsensa Elisabethin käteen ja astui näiden kera huoneen poikki. Toiset liittyivät heihin, ensin vanhemmat, sitten nuoremmat suvun jäsenet, pylväiköstä yhtyivät heihin vielä palvelijat ja köyhät, ja kaikkien laulaessa yksiäänisesti »Joulupuu on rakennettu», ja Christian-sedän naurattaessa lapsia nostelemalla jalkojaan kuin tanssinukke astuttiin silmät huikaistuina, kasvot hymyillen selkoselälleen levitetyn kaksoisoven kautta suoraan taivaaseen.
Koko sali, jonka täytti kärventyneiden kuusenoksien tuoksu, välkkyi ja kimmelsi lukemattomista valoista, ja seinien sininen tausta valkoisine jumalhahmoineen saattoi huoneen näyttämään vielä suuremmalta. Kynttilöiden liekit valtavan, melkein kattoon asti ulottuvan joulupuun oksilla, joka seisoi punaverhoisten ikkunoiden välissä, joka oli koristettu hopealangoilla ja suurilla valkoisilla liljoilla, jonka latvassa oli sädehtivä enkeli ja juurella sievä sienisommitelma, tuikahtelivat yleisessä valomeressä kuin kaukaiset tähdet. Sillä valkoisen liinan kattamalla pöydällä, joka ulottui pitkänä ja leveänä ja joululahjojen peittämänä ikkunasta melkein ovelle asti, oli rivi pienempiä, konvehdeilla koristettuja joulupuita, joiden oksilla myös paloi vahakynttilöitä. Ja seinillä paloivat haarajalkojen kynttilät, ja kullatuissa jalustoissa paloivat paksut kynttilät huoneen joka nurkassa. Isommat lahjat, joille ei ollut sijaa pöydällä, odottivat rivissä lattialla. Pienempiä pöytiä, jotka myös olivat katetut valkoisella liinalla ja joiden päällä myös oli lahjoja ja sytytetty kuusi, oli pantu molempien ovien viereen: niillä olivat palvelusväen ja köyhien lahjat.
Laulaen, häikäistyneinä, vanhan tutun huoneen näyttäessä aivan uudelta, kuljettiin kerran huoneen ympäri, seimen sivu, jossa vahasta tehty Jeesuslapsi näytti tekevän ristinmerkkiä, ja seisahduttiin sitten äänettöminä paikoilleen, silmän alettua erottaa yksityisiä esineitä.
Hanno oli aivan kuin houreessa. Heti kun hän oli astunut sisään, olivat hänen kuumeiset, etsivät silmänsä keksineet pöydällä teatterin… teatterin, joka oli suurempi ja leveämpi kuin hän oli milloinkaan osannut kuvitella. Mutta hänen paikkansa oli vaihtunut, ja hän alkoi jo vakavasti epäillä, oliko koko tuo satumainen teatteri tarkoitettukaan hänelle. Ja näyttämön juuressa lattialla oli sitäpaitsi jokin iso, oudon näköinen esine, huonekalu, piirongintapainen kappale… voiko sekin olla tarkoitettu hänelle?
»Tule tänne, lapsi, katsopas tätä», sanoi konsulitar avaten sen kannen. »Tiedän sinun soittavan mielelläsi koraaleja… Herra Pfühl on antava sinulle tarpeelliset ohjeet… Näitä polkimia täytyy koko ajan polkea… väliin kovemmin, väliin hiljemmin… eikä käsiä saa ottaa välillä pois, sormia pitää siirrellä vain peu a peu…»
Se oli urkuharmonio, pieni, sievä ruskeapintainen harmonio, jossa oli metallikannattimet sivuilla, kirkkaanväriset polkimet ja siro kääntötuoli. Hanno painoi paria kosketinta… ja siitä lähti hiljainen urkusointu, joka sai ympärillä seisovat kääntämään päätään… Hanno syleili isoäitiään, joka painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja irroittautui sitten vastaanottaakseen toisten kiitokset.
Hanno kääntyi katsomaan teatteria. Harmonio oli yllättävä unelma, mutta hänellä ei nyt ensi aluksi ollut aikaa tutkia sitä. Se oli onnen kukkura, jollaisen langetessa ihmisen osalle hän on kiittämätön kutakin lahjaa kohtaan erikseen ja katsoo vain hätäisesti kaikkea sekä oppii vasta myöhemmin käsittämään koko tuon ylenpalttisuuden… Ah, siinä oli kuiskaajakoppikin, näkinkengänmuotoinen kuiskaajakoppi, jonka takana riippui punainen kullalla kirjaeltu esirippu kokoonkäärittynä. Näyttämölle oli järjestetty »Fidelion» viimeinen näytös. Vankiraukat olivat siinä ristissä käsin. Don Pizarro seisoi sivummalla peloittavan näköisenä suunnattomine puhvihihoineen. Ja takaa riensi juoksuaskelin mustaan samettiin puettu ministeri, kääntääkseen kaikki asiat hyväksi. Se oli aivan kuin kaupunginteatterissa, melkein vielä kauniimpaa. Hannon korvissa kaikui riemukuoro, finaali, ja hän istuutui harmonion ääreen soittaakseen siitä erään pätkän, joka oli jäänyt hänen muistiinsa… Mutta hän nousi jälleen ylös katsellakseen erästä toivottua kirjaa, kreikkalaista jumalaistarustoa, joka oli sidottu punaisiin kansiin ja jonka kannessa oli kullattu Pallas Atenen kuva. Hän söi lautaseltaan makeisia, marsipaania ja piparkakkuja, tarkasti pikkutavaroita, kirjoitustarpeita ja kouluvihkoa, ja unohti hetkeksi kaiken muun pikkuruikkuisella lasimurulla varustetun kynän varren tähden, johon katsoessa näki edessään laajan sveitsiläismaiseman…
Nyt tarjosivat mamsseli Severin ja sisätyttö tarjottimilta teetä ja leivoksia, ja kastaessaan leipää kuppiinsa ehti Hanno hiukan katsella ympärilleen. Sukulaiset seisoivat pöydän ympärillä tai kuljeksivat edestakaisin puhellen ja nauraen, ihaillen toisten lahjoja tai näytellen omiaan. Pöydällä oli kaikenlaatuisia tavaroita: porsliinisia, nikkelisiä, hopeaisia, kultaisia, puisia, silkkisiä ja kankaasta valmistettuja. Suuria manteleilla ja hyytelöviipaleilla koristettuja piparkakkuja oli ladottu pitkään riviin vuorotellen paksujen marsipaanileipien kanssa. Niissä lahjoissa, jotka rouva Permaneder oli valmistanut, kuten eräässä työpussissa, kukkaruukkujen alusliinassa ja jalkatyynyssä, oli suuret atlassilkkiset rusetit.
Joku kävi aina väliin katsomassa pikku Johannia, laski kätensä hänen merimieskaulukselleen ja katseli hänen lahjojaan sillä ivallisella, liioitellulla ihailulla, jolla aikuiset ihmettelevät lasten leluja. Vain Christian-setä ei osoittanut tuota täysikasvuisten ylpeyttä; hänen ihastuksensa nukketeatteriin, kun hän sattui kulkemaan Hannon ohi timanttisormus sormessa, jonka hän oli saanut lahjaksi äidiltään, oli yhtä suuri kuin veljenpojan.
»Tuhat tulimmaista, onpas tämä hauska laitos!» sanoi hän vetäen esirippua ylös ja alas ja astuen sitten askeleen taapäin katsellakseen näyttämökuvaa. »Oletko sinä toivonut itsellesi tätä? — Vai olet sinä toivonut tätä», sanoi hän sitten äkkiä annettuaan katseensa harhailla tuokion verran kummallisen vakavana ja levottomana ympäri huonetta. »Miksi? Miten sinä keksit toivoa sellaista? Oletko käynyt teatterissa?… Vai 'Fideliota' katsomassa! Niin, se esitetään aika hyvin… Ja nyt sinä aiot esittää sen itse, ruveta itse tekemään oopperoita?… Tekikö se sinuun sellaisen vaikutuksen?… Kuulehan, lapsi, mitä minä sanon, älä ajattele liikaa tämmöisiä asioita… teatteria… ja sen sellaisia… se ei kelpaa, usko setääsi. Minä olen myös aina ollut liiaksi huvitettu niistä, siksi minusta ei ole tullut tämän enempää. Olen tehnyt suuria erehdyksiä…»
Hän puhui pikku veljenpojalleen vakavasti ja vakuuttavasti, Hannon katsoessa häneen uteliaasti. Mutta sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen, katsellessaan teatteria, joka sai hänen luisevat, kuluneet kasvonsa kirkastumaan, pani erään teatterinuken liikkumaan eteenpäin näyttämöllä ja lauloi rämeällä, värisevällä äänellään: »Haa, on hirmurikos tää!» jonka jälkeen hän nosti harmonion tuolin teatterin eteen, istuutui sille ja alkoi esittää oopperaa, matkien laulaen ja liikehtien vuoroin kapellimestaria, vuoroin esittäviä henkilöitä. Hänen selkänsä taakse kerääntyi katsojia, jotka nauroivat, pudistelivat päätään ja olivat huvitetut hänen hommastaan. Hanno katsoi häntä vilpittömällä ihastuksella. Mutta hetken kuluttua keskeytti Christian aivan odottamatta esityksensä. Hän jäi istumaan mykkänä paikalleen, levoton vakavuuden ilme levisi hänen kasvoilleen, hän pyyhkäisi kädellään päälakeaan ja vasenta kylkeään ja kääntyi sitten nenä kurtussa ja murheellisen näköisenä yleisön puoleen.
»Niin, nyt se on taas lopussa», sanoi hän; »nyt tulee taas rangaistus. Kun minä yritän olla hetkenkään iloinen, tulee heti kosto. Sitä ei kivistä, siinä on vaan sellainen epämääräinen vaiva… epämääräinen vaiva, siksi että hermot kaikki ovat tällä puolen liian lyhyet. Ne ovat kaikki liian lyhyet…»
Mutta omaiset eivät ottaneet hänen vaivaansa vakavammalta kannalta kuin hänen ilveitänsäkään ja viitsivät tuskin vastata. He hajaantuivat välinpitämättöminä eri suunnille, ja Christian jäi istumaan vielä pitkäksi aikaa teatterin eteen katsellen sitä nopeasti ja miettivästi silmiään pyöritellen ja nousi viimein paikaltaan.
»No, onneksi olkoon, lapsi», sanoi hän silittäen Hannon päätä. »Mutta ei liikaa… äläkä unohda vakavia toimiasi tämän vuoksi, kuulitkos? Minä olen tehnyt paljon erehdyksiä… Minä lähden vähäksi aikaa klubiin!» huusi hän täysikasvuisille. »Sielläkin vietetään joulua tänään. Näkemiin!» Ja hän lähti jäykin, väärin säärin pylväikön läpi pois.
Kaikki olivat syöneet tänään tavallista aikaisemman päivällisen ja olivat nyt juoneet teetä runsaiden leipien kera. Mutta oli tuskin ehditty lopettaa teenjuonti, kun jo tarjoiltiin uutta herkkua, ryynimäistä puuroa isoista kristallimaljakoista. Se oli mantelikiisseliä, munista, hienonnetuista manteleista ja ruusuvedestä valmistettua jälkiruokaa, joka maistui mainiolta, mutta josta tuli mitä hirveimmät vatsanvaivat, jos sitä söi lusikallisenkaan liikaa. Mutta vaikka konsulitar kehoitti jättämään pienen loven illallisellekin, ei juuri arasteltu. Klothilde suoritti kerrassaan ihmetekoja. Hiljaa ja kiitollisesti lappoi hän lusikallaan mantelikiisseliä kuin olisi se ollut tattaripuuroa. Virvokkeena oli pöydällä myös viinihyytelöä, jotka syötiin englantilaisen luumukakun kanssa. Mutta vähitellen siirryttiin takaisin maisemahuoneeseen, jossa sijoituttiin lautasineen pöydän ympärille.
Hanno jäi yksin ruokasaliin, sillä pikku Elisabeth Weinschenk oli viety kotiin. Hanno sai tänä vuonna ensi kertaa ottaa osaa jouluillalliseen Mengstrassen talossa.
Palvelijat ja köyhät olivat vetäytyneet lahjoineen keittiön puolelle, ja Ida Jungmann lörpötteli eteisessä Rieckchen Severinin kanssa, vaikka hän kasvattajan asemassaan tavallisesti osoitti olevansa tätä paljon korkeammalla. Ison joulupuun kynttilät olivat palaneet loppuun ja sammutetut, ja seimi oli nyt pimeässä. Mutta pikku joulupuissa paloi vielä jokunen kynttilä, ja joskus joutui kuusenoksa liian lähelle liekkiä, syttyi rätisten palamaan ja lisäsi salissa tuntuvaa kuusenhajua. Joka kerran kun ilmanveto sattui sivuuttamaan puita, alkoivat hopealangat hiljaa heilua. Nyt oli taas niin hiljaista, että posetiivin vienot säveleet kuuluivat jostakin kauempaa kadulta kylmän pakkasilman läpi.
Hanno antautui hartaasti joulun tuoksujen ja äänien valtaan. Hän luki pää käteen nojaten jumalaistarustoaan, söi koneellisesti, etupäässä siksi, että se kuului asiaan, konvehteja, marsipaania, mantelikiisseliä ja luumukakkua, ja liian täyden vatsan aikaansaama ahdistava pinnistys yhtyi illan suloisen tunnelman kera kaihoisaksi onneksi. Hän luki taisteluista, jotka Zeuksen oli täytynyt kestää päästäkseen valta-asemaansa, ja kuunteli silloin tällöin puolella korvalla mitä maisemahuoneessa puhuttiin Klothilde-tädin tulevaisuudesta.
Klothilde oli varmasti onnellisin kaikista ja hän vastaanotti joka puolelta tulevat onnittelut ja pilailut hymyllä, joka kirkasti hänen tuhkanharmaat kasvonsa. Hänen äänensä värisi iloisesta liikutuksesta. — Hän oli saanut sijan »Johannisklosterissa». Senaattori oli vihdoinkin saanut toimitetuksi hänelle johtokunnan suostumuksen siihen, vaikka eräät herrat olivat nurisseet ja syyttäneet häntä sukulais-puolueellisuudesta. Maisemahuoneessa puheltiin nyt innokkaasti tuosta erinomaisesta laitoksesta, joka vastasi Mecklenburgissa, Dobberthienissä ja Ribnitzissä olevia, aatelisnaisia varten perustettuja koteja ja joiden tarkoitus oli suoda ansiokkaiden vanhojen sukujen varattomille tyttärille turvattu vanhuuden toimeentulo. Klothilde oli nyt saanut pienen, mutta varman eläkkeen, joka oli vuosien kuluessa kasvava; ja tultuaan määräikään oli hän saava oman rauhaisan ja siistin asunnonkin itse laitoksessa…
Pikku Johann lähti vähäksi aikaa täysikasvuisten pariin, mutta palasi sitten ruokasaliin, joka ei enää — vähennetyn valaistuksen vuoksi — tehnyt yhtä valtavaa vaikutusta kuin alussa, mutta joka nyt viehätti uudella tavalla. Siinä oli niin oudon tenhoisaa liikkua, aivan kuin hämärällä näyttämöllä näytännön jälkeen, kulisseja tarkastellen. Sai katsella läheltä ison joulupuun kultaheteisiä liljoja, ottaa käteensä seimen puisia eläimiä ja ihmisiä, etsiä kynttilää, joka oli saanut Betlehemin läpinäkyvän tähden loistamaan, ja kohotella alasriippuvaa pöytäliinaa, nähdäkseen pöydän alle kerätyt pahvi- ja käärepaperikasat.
Maisemahuoneen keskustelu kävi sitäpaitsi yhä vähemmän mielenkiintoiseksi. Luonnon pakosta oli viimein tuo määrätty kolkko asia tullut keskustelun alaiseksi, joka tähän asti oli sivuutettu vaieten juhlaillan kunniaksi, mutta joka ei hetkeksikään ollut poistunut kenenkään mielestä, nimittäin johtaja Weinschenkiä vastaan nostettu oikeusjuttu. Hugo Weinsehenk piti itse esitelmää siitä. Hän kertoi rajulla hilpeydellä yksityiskohtaisesti juhlan keskeyttämästä todistajien kuulustelusta, moitti kiihkeästi presidentti tohtori Philanderin liian selvästi huomattavaa ennakkomielipidettä ja arvosteli ylpeän pilkallisesti halveksuvaa tapaa, jolla virallinen syyttäjä tohtori Hagenström suvaitsi kohdella häntä ja hänen todistajiaan. Breslauer oli muuten vastannut hyvin sukkelasti eräisiin raskauttaviin syytöksiin ja vakuuttanut mitä varmimmin, ettei edes tarvinnut ajatella syyttävän tuomion langettamista. — Senaattori teki silloin tällöin jonkun kysymyksen kohteliaisuuden vuoksi, ja rouva Permaneder, joka istui olkapäät koholla sohvassa, mutisi pari vihaista voimasanaa Moritz Hagenströmiä vastaan. Mutta toiset olivat ääneti. He olivat niin ääneti, että johtajakin vähitellen vaikeni; ja ajan kiitäessä pikku Hannon mielestä kuin siivillä ruokasalissa vallitsi maisemahuoneessa painostava, huolestunut, tuskallinen seisahduksen tila, joka ei ollut poistunut vielä kello puoli yhdeksänkään, jolloin Christian palasi klubista vanhojenpoikien ja »hummaajien» joulunvietosta.
Sammunut sikarinpätkä pisti esiin hänen suustaan ja hänen sisäänvaipuneet poskensa olivat punaiset. Hän tuli salin läpi ja sanoi maisemahuoneeseen astuessaan: »Lapsukaiset, sali on kerrassaan suurenmoisen ihana! Weinschenk, meidän olisi pitänyt tuoda tänne Breslauer; hän ei ole varmaan milloinkaan nähnyt tällaista.»
Äänetön, rankaiseva syrjäsilmäys kohtasi häntä konsulittaren taholta. Christian vastasi siihen huolettoman kysyvällä ilmeellä. Kello yhdeksältä käytiin pöytään.
Kuten tavallisesti oli illallinen tänä iltana katettu pylväikköön.
Konsulitar lausui sydämellisen hartaasti vanhan pöytärukouksen:
»Tule, Jeesus vieraaksemme Siunaa meidän einehemme.»
jonka hän, samaten jouluillan perityn tavan mukaan, lopetti pienellä esityksellä, kehoittaen pääasiallisesti Buddenbrook-suvun jäseniä muistamaan kaikkia niitä, joilla ei ollut yhtä onnellinen joulu… Ja kun tämä oli tehty, istuuduttiin hyvällä omallatunnolla pöytään ja käytiin aluksi voisulassa keitettyjen karppien ja reininviinin kimppuun.
Senaattori pisti pari kalansuomusta kukkaroonsa, ettei loppuisi raha tulevan vuoden aikana. Mutta Christian huomautti yhtäkaikkisesti, etteihän siitä kuitenkaan ollut mitään apua, ja konsuli Kröger ei viitsinyt ryhtyä tuollaiseen varokeinoon, koska hänen ei enää tarvinnut pelätä kurssivaihteluita, hän kun eli rauhassa puolinetoista killinkeineen. Tuo vanha herra istui mahdollisimman etäällä rouvastaan, jonka kanssa hän pitkään aikaan ei ollut vaihtanut juuri sanaakaan, koska tämä ei herennyt lähettämästä salaa rahoja perinnöttömäksi tehdylle Jakobille, joka vietti jossakin maailmalla, Lontoossa, Pariisissa tai Amerikassa — missä, sen tiesi vain hänen äitinsä — rappeutunutta kiertäjän elämäänsä. Hän rypisti synkästi otsaansa puheen kääntyessä toisen ruokalajin aikana suvun poissaoleviin jäseniin, nähdessään tuon heikon äidin kuivaavan silmiään. Muistettiin Frankfurtin ja Hampurin sukulaisia, joku mainitsi myös pahaa tarkoittamatta pastori Tiburtiuksen nimen, ja senaattori kilisti kaikessa hiljaisuudessa sisarensa lasia herrojen Grünlichin ja Permanederin terveydeksi, jotka myös tavallaan kuuluivat sukuun…
Kastanjoilla, rusinoilla ja omenilla täytetty kalkkuna herätti yleistä mielihyvää. Verrattiin sitä edellisten vuosien kalkkunoihin ja huomattiin, ettei pitkään aikaan oltu nähty näin mahtavaa paistia. Sen kera oli paistettuja perunoita, kahdenlaisia vihanneksia ja kahdenlaista hilloa, ja jokaista lajia oli sellaiset määrät kuin eivät ne olisi olleet lisäruokia vaan pääruokalaji, jolla jokaisen tuli täyttää vatsansa. Paistin ohella juotiin Möllendorpf-toiminimen vanhaa punaista viiniä.
Pikku Johann istui vanhempiensa välissä ahtaen vaivalla valkoista rintalihapalasta murekkeineen vatsaansa. Hän ei enää jaksanut syödä niin paljon kuin Thilda-täti, vaan oli väsynyt eikä voinut oikein hyvin. Mutta hän oli ylpeä siitä, että sai istua isojen ihmisten pöydässä, että hänenkin taidokkaasti käännetyllä ruokaliinallaan oli ollut tuollainen mainio valmunsiemenillä peitetty vehnäsämpylä, että hänenkin edessään oli kolme viinilasia; hän sai näet tavallisesti juoda pienestä kultaisesta pikaristaan, joka oli Krögerin sedän kummilahja… Mutta kun Justus-setä alkoi kaataa öljynkeltaista kreikkalaista viiniä pienimpiin laseihin ja kun jäätelöpallukat — punaiset, valkoiset ja ruskeat — ilmestyivät pöytään, parani hänenkin ruokahalunsa. Hän söi, vaikka se teki melkein sietämättömän kipeää hampaisiin, yhden punaisen ja puolet valkoisesta pallerosta, mutta viimein hänen täytyi maistaa hiukan ruskeaakin suklaajäätelöä, ja hänen narskutti sen kera vohvelia, joi vähän imelää viiniä ja kuunteli Christian-setää, joka oli tullut puhetuulelle.
Setä kertoi klubissa viettämästään joulusta, joka oli kulunut hyvin vilkkaasti. »Hyvä Jumala!» sanoi hän joka toisella sanalla, kuten silloin, kun hänen oli tapana kertoa Johnny Thunderstormista. »Ne miehet joivat ruotsalaista punssia kuin vettä!»
»Hyi», sanoi konsulitar lyhyesti luoden alas katseensa.
Mutta Christian ei huomannut mitään. Hänen silmänsä alkoivat harhailla esineestä toiseen ja hänen ajatuksensa ja muistonsa olivat niin elävät, että ne liikkuivat varjojen tavoin hänen laihoilla kasvoillaan.
»Tietääkö kukaan teistä», hän kysyi, »miltä tuntuu, kun on juonut liian paljon ruotsalaista punssia? Minä en tarkoita itse juopumusta, mutta sitä, mikä tulee perästäpäin, seurauksia… ne ovat ihmeellisen inhoittavat… samalla ihmeelliset ja inhoittavat.»
»Ja siinä on syytä kyllin käydä kuvailemaan niitä», sanoi senaattori.
»Assez, Christian, se ei huvita meitä vähääkään», sanoi konsulitar.
Mutta Christian ei huomannut koko vastaväitettä. Se oli hänen omituisuutensa, ettei hän sellaisina hetkinä huomannut mitään. Hän oli hetken aikaa vaiti, sitten tuntui se, mikä hänessä liikkui, kypsyneen.
»Ensin tuntee voivansa pahoin», hän alkoi kertoa kääntyen nenä rypyssä veljeensä päin. »Päätä kivistää ja suolia kaivaa… niin no, sellaista sattuu muulloinkin. Mutta kun on juonut punssia, tuntee itsensä likaiseksi —» Christian hieroi kasvot irvessä käsiään — »tuntee koko ruumiinsa likaiseksi. Peset kätesi, mutta siitä ei ole apua, ne tuntuvat vain yhä kosteilta ja likaisilta, ja kynnet ovat kuin rasvassa… Otat kylvyn, mutta se ei tunnu missään, koko ruumiisi tuntuu mielestäsi epäpuhtaalta ja tahmaiselta. Koko ruumiisi vaivaa sinua, harmittaa sinua, inhoat itseäsi… Oletko sinä kokenut tämän, Thomas?»
»Olen», sanoi senaattori tehden torjuvan liikkeen, mutta Christian jatkoi kertomistaan ruotsalaisen punssin liiallisen nauttimisen seurauksista sillä omituisella tahdittomuudella, joka vuosien kuluessa oli yhä lisääntynyt ja joka esti häntä huomaamasta, että nuo kuvailut olivat vastenmielisiä koko pöytäkunnan mielestä ja etteivät ne olleet paikallaan tänä iltana ja tässä ympäristössä — kunnes hän katsoi luonnehtineensa asian tarpeeksi tyhjentävästi ja vaikeni vähitellen.
Ennenkuin käytiin käsiksi juustoon ja voihin, piti konsulitar vielä pienen puheen omaisilleen. Joskaan ei kaikki ollut vuosien kuluessa muodostunut sellaiseksi kuin tietämätön ihminen lyhytnäköisyydessään olisi toivonut, oli sentään saatu kokea siksi suurta näkyvää siunausta, että se riitti täyttämään sydämet kiitollisuudella. Juuri onnen ja ankarien koetusten vaihtelu osoitti, ettei Jumala ollut milloinkaan ottanut kättään suvun kohtaloiden johdosta, vaan että hän oli ohjannut niitä ja ohjasi edelleen omien syvien ja viisaiden aivoitustensa mukaan, joita ihminen ei ollut oikeutettu kärsimättömästi tutkimaan ja epäilemään. Ja juotakoon nyt toivovin sydämin ja yksimielisesti suvun menestymisen ja tulevaisuuden malja, tulevaisuuden, joka oli jatkuva vielä sitten kun sen vanhat ja keski-ikäiset jäsenet olivat levänneet jo kauan maan mullassa… lasten tulevaisuuden malja, joille tämän-iltainen juhla oikeastaan kuului…
Ja koska johtaja Weinschenkin pikku tytär ei enää ollut saapuvilla, täytyi pienen Johannin, aikuisten kilistäessä myös keskenään, lähteä kiertämään yksin koko pöytää kilistääkseen jokaisen kanssa, isoäidistä alkaen mamsseli Severiniin. Hannon tullessa isänsä kohdalle, kohotti senaattori, lähentäessään lasinsa lapsen lasia kohti, lempeästi Hannon leukaa katsoakseen tätä silmiin… Hän ei tavannut pojan katsetta, sillä Hannon ripset olivat laskeutuneet syvälle, syvälle alas silmiä ympäröivien sinertävien varjojen tasalle.
Mutta Therese Weichbrodt tarttui hänen päähänsä molemmin käsin, suudella napsahutti häntä poskelle ja sanoi niin sydämellisellä äänenpainolla, ettei itse Jumalakaan olisi voinut vastustaa sitä: »Tule onnelliseksi, hövä lapsi!»
— Hetkistä myöhemmin makasi Hanno vuoteessaan, joka nyt oli etuhuoneessa; sinne tultiin toisen kerroksen käytävästä ja sen vasemmalla puolen oli senaattorin pukeutumishuone.. Hän makasi selällään vatsansa vuoksi, joka ei vielä ollut voinut sulattaa kaikkea sitä, mitä sen illan kuluessa oli täytynyt ottaa vastaan, ja katsoi kiihoittunein silmin Ida Jungmannia, joka tuli yöpaitaan puettuna huoneestaan huljutellen vesilasia ojennetussa kädessään. Hanno joi nopeasti hiilihappoisen natronin, irvisti ja vaipui takaisin vuoteelle.
»Nyt taitaa tulla paha yö, Ida.»
»Mitä vielä, Hannoseni. Makaa vain hiljaa selälläsi… Näätkö, ken salaisesti viittaa tuolla?… Vaan poikapa ei seuraa houkutustaan…»
»Niin… ehkä se meneekin hyvin… Milloin saan tavarani tänne, Ida?»
»Aamulla, poikaseni.»
»Ne pitää tuoda tänne, että minä näen ne heti aamulla!»
»Hyvä, hyvä, Hannoseni, mutta nuku nyt ensin.» Ja hän suuteli tätä, sammutti kynttilän ja lähti.
Hanno oli yksin; ja jättäytyen hiljaa paikallaan maaten natronin hyväätekevän vaikutuksen valtaan näki hän suljettujen silmiensä edessä uudelleen joulusalin. Hän näki teatterinsa, harmonionsa, jumalaistarustonsa ja kuuli kaukaa kuoropoikien laulavan: »Riemuitse, Jerusalem!» Kaikki säteili. Hänen päänsä oli kuumeinen, ja hänen sydämensä, jota rasitti kapinoivan vatsan ahdinko, löi hitaasti, voimakkaasti ja epätasaisesti. Hän makasi kauan pahoinvoinnin, kiihoituksen, ahdistuksen, väsymyksen ja onnen tilassa voimatta nukkua.
Huomenna oli kolmas joulu, joka vietettiin Therese Weichbrodtin luona, ja se huvitti häntä jo etukäteen pienen hassunkurisen näytelmän tavoin. Therese Weichbrodt oli viime vuonna lopettanut kokonaan koulunpidon, ja Madame Kethelsen asui nyt yksin tuon pienen Mühlenbrinckin varrella sijaitsevan talon luokkahuoneissa, alakerran ollessa hänen itsensä hallussa. Hänen epäonnistuneen ja heikon pienen ruumiinsa raihnaudet olivat näet lisääntyneet vuosien kuluessa, ja mitä sävyisimmällä kristillisellä nöyryydellä otaksui Sesemi Weichbrodt loppunsa lähenevän. Siksi hän oli jo monen vuoden aikana luullut jokaista joulua viimeisekseen ja koetti tehdä sen niin loistokkaaksi pienissä tulikuumiksi lämmitetyissä huoneissaan kuin suinkin hänen heikot voimansa myöten antoivat. Koska hän ei voinut ostaa paljoa uutta, lahjoitti hän aina osan vähäisistä kapineistaan ja kasasi joulupuun alle kaiken mitä hän suinkin saattoi olla vailla: pöytäkoruja, kirjepainoja, neulatyynyjä, lasivaaseja ja kappaleita kirjastostaan, vanhoja hullunkurisen muotoisia ja kantisia kirjoja, kuten »Itsetutkistelijan salainen päiväkirja», Hebelin Alemannilaiset runot, Krummacherin Parabelit j.n.e…. Hanno oli jo saanut häneltä erään ranskankielisen teoksen, nimeltä »Pensees de Blaise Pascal», joka oli niin pikkuruinen, ettei sitä voinut lukea ilman suurennuslasia.
Bischofia tarjottiin loppumattomat määrät, ja Sesemin inkivääripiparkakut olivat kerrassaan mainioita. Mutta ilta ei sujunut milloinkaan, neiti Weichbrodtin vavahtelevan hartauden tähden, ilman jotakin yllätystä, tapausta, jotakin pientä kommellusta tai vauriota, joka sai vieraat nauramaan ja yhä lisäsi emännän mykkää intoa. Milloin kaatui bischofkannu pöydälle peittäen kaiken punaisella, imelällä, kirpelöivällä nesteellään, milloin suistui joulupuu puiselta ristikkojalaltaan juuri sillä hetkellä, jolloin astuttiin juhlallisesti sisään… Ja ennen uneen vaipumistaan näki Hanno vielä edessään viimevuotisen vahingon, joka oli tapahtunut juuri ennen lahjojen jakoa. Therese Weichbrodt oli lukenut niin hartaasti joulutekstiä, että kaikki vokaalit olivat eksyneet paikoiltaan, ja vetäytyi sen jälkeen ovelle pitääkseen sieltä pienen puheen vierailleen. Hän seisoi kynnyksellä kyttyräselkäisenä, kääpiömäisenä, vanhat kädet lapsenrinnallaan. Hänen myssynsä vihreät silkkinauhat riippuivat hänen hennoilla olkapäillään, ja hänen päänsä päällä, oven yläpuolella, oli kuusenoksilla ympäröity, takaapäin valaistu paperinauha, jossa oli kirjoitus: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa». Ja Sesemi puhui Jumalan hyvyydestä, lausui, että tämä oli hänen viimeinen joulunsa, ja lopetti puheen kehoittamalla kaikkia, ankarasti vapisten, apostolin sanoilla iloisuuteen; niin innokkaasti otti hänen pieni ruumiinsa osaa tuohon kehoitukseen. »Iloitkaa!» sanoi hän ja painoi päänsä kallelleen ravistaen sitä kiihkeästi. »Ja taaskin minä sanon: iloitkaa!» Mutta juuri sillä hetkellä syttyi läpinäkyvä paperinauha palamaan puhahtavalla, sähähtävällä ja ritisevällä äänellä, niin että mademoiselle Weichbrodtin täytyi paeta säikähdyksestä huudahtaen ja vastustamattoman lystikkäästi hypähtäen sinkoilevaa säensadetta…
Hanno muisti tuon vanhan neidin hypyn ja nauraa hihitti katketakseen, kiihoittuneesti ja hermostuneesti, suu tyynyä vasten.