YHDEKSÄS LUKU.
Rouva Permaneder kulki kiireesti Breitestrassea pitkin. Hän oli aivan hengästyneen näköinen, ja vain pieni pään ja hartioiden pönäkkyys osoitti arvokkuutta, joka hänelle kadulla kulkiessaan oli ominainen. Hätääntyneenä, kiihtyneenä ja mitä suurimmassa kiireessä oli hän hotaissut kokoon sen viimeiset rippeet, kuten voitettu kuningas keräilee joukkojensa jäännöksiä lähteäkseen näiden kanssa pakoon…
Oi, hänen ulkomuotonsa ei ennustanut hyvää! Hänen ylähuulensa, joka ennen oli tehnyt hänen kasvonsa niin viehättäviksi, vapisi nyt, hänen silmänsä olivat pelon suurentamat ja katsoivat eteensä kiihoittuneina, nekin kuin eteenpäin rientäen… hänen hiuslaitteensa oli joutunut epäkuntoon ja pörrötti esiin kapottihatun alta, ja hänen kasvoillaan oli kellahtava väri, joka niille levisi silloin, kun hänen vatsansa oli epäkunnossa.
Hänen vatsansa oli nykyään usein epäkunnossa; torstaisin, suvun kokoontuessa yhteen, saattoivat kaikki sen huomata. Ja vaikka olisi kuinka koetettu välttää yleistä loukkauskiveä, kääntyi keskustelu sittenkin Hugo Weinschenkin oikeusjuttuun. Rouva Permaneder johdatti sen siihen vastustamattomasti, vaatien toisia vastaamaan, miten oli mahdollista, että virallinen syyttäjä Moritz Hagenström saattoi nukkua rauhassa yönsä! Hän ei käsittänyt sitä, hän ei ollut milloinkaan käsittävä sitä!… ja hänen kiihtymyksensä kasvoi sana sanalta. »Kiitos, minä en syö mitään», sanoi hän työntäen kaiken luotaan olkapäitään kohottaen, painoi päänsä takakenoon ja vetäytyi yksinäiseen loukattuun korkeuteensa, huolimatta muuta kuin kylmää, baierilaista olutta, jota hän oli tottunut juomaan müncheniläisen avioliittonsa aikoina; hän kaatoi sitä tyhjään vatsaansa, jonka hermot olivat kapinassa ja joka kosti tuon teon. Sillä aterian lopulla täytyi hänen nousta pöydästä ja kiitää puutarhaan tai pihalle, jossa hän Ida Jungmannin tai Rieckchen Severinin tukemana sai kestää hirvittäviä vaivoja. Hänen vatsansa tyhjensi sisältönsä, kouristuen minuuttimääriä suonenvedontapaisesti, ja hänen täytyi kestää sen nytkähtelyitä sittenkin, kun hänellä ei enää ollut mitään oksentamista…
Kello oli kolme, oli tuulinen ja sateinen tammikuun päivä. Rouva Permanederin ehdittyä Eischergruben nurkkaan kääntyi hän rantaa kohti ja riensi alamäkeä veljensä taloa kohti. Hän astui eteisestä konttoriin, koputettuaan hätäisesti ovelle, katsoi pulpettien yli ikkunaa, veljensä paikkaa kohti ja teki niin pyytävän päänliikkeen, että senaattori Thomas Buddenbrook laski viipymättä kynän kädestään ja meni häntä vastaan.
»Mitä kuuluu?» kysyi veli kohottaen toisen kulmansa…
»Silmänräpäys, Thomas… minulla on hyvin tärkeätä asiaa… en voi odottaa hetkeäkään… »
Senaattori avasi täytteellä varustetun yksityishuoneensa oven, veti sen kiinni sisarensa jälkeen molempien astuttua sisään ja katsoi Tonyyn kysyvästi.
»Tom», sanoi Tony vavahtelevin äänin ja väänteli turkispuuhkaan pistettyjä käsiään, »sinun täytyy luovuttaa… toistaiseksi… vakuus, hyvä, rakas Tom…. Eihän meillä ole mitään… Mistä me voisimme ottaa kaksikymmentä viisituhatta markkaa?… Saat varmasti takaisin koko summan… mutta pian… ymmärräthän… asia on niin, että… sanalla sanoen, oikeusjuttu on sillä asteella, että Hagenström on uhannut antaa heti vangitsemiskäskyn, ellemme voi suorittaa kahdenkymmenenviidentuhannen markan vakuutta. Ja Weinschenk lupaa kunniasanallaan, ettei hän poistu paikkakunnalta…»
»Ollaanko siis todella niin pitkällä!» sanoi senaattori päätään pudistaen.
»Ollaan, nuo kurjat konnat ovat saaneet asian semmoiselle tolalle…!» Rouva Permaneder vaipui voimattomasta vihasta nyyhkyttäen vahakankaalla päällystetylle tuolille, joka oli hänen vieressään. »Ja he tulevat johtamaan sen vielä pitemmälle, Tom, loppuun asti…»
»Tony», sanoi senaattori istuutuen syrjittäin mahonkipöydän eteen, nostaen polven toisen polven yli ja nojaten päänsä käteen… »Sanohan suoraan, uskotko sinä yhä hänen viattomuuteensa?»
Toinen nyyhkytti pari kertaa ja vastasi sitten hiljaa ja epätoivoisesti: »En, Tom… Miten minä voisin uskoa sitä? Miten juuri minä voisin uskoa sitä, jonka on täytynyt kokea niin paljon rumaa? En ole voinut uskoa sitä alusta alkaenkaan, vaikka kuinka olen koettanut. Elämässä on niin hirveän vaikea uskoa kenenkään viattomuuteen… Jo kauan olen epäillyt hänen hyvää omaatuntoaan, ja Erikakin on erehtynyt hänen suhteensa… hän on tunnustanut sen itkien… erehtynyt hänestä, mitä hänen kotikäytökseensä tulee. Olemme tietysti olleet puhumatta koko asiasta… Hänen kuorensa on käynyt yhä karkeammaksi… ja hän on vaatinut yhä ankarammin, että Erikan tulee olla iloinen ja karkoittaa hänen huolensa; ja jos Erika on vakava, rikkoo hän astioita. Et ymmärrä minkälaista kotona on ollut, kun hän iltaisin vielä sulkeutuu tuntimääriksi huoneeseensa asiakirjojaan tutkimaan… ja jos kolkuttaa ovelle, hyppää hän pystyyn huutaen: »Kuka siellä!… mitä asiaa?»
Tony vaikeni.
»Mutta vaikka hän olisikin syyllinen, vaikka hän olisikin erehtynyt», jatkoi rouva Permaneder taas puhettaan, ääni yhä enemmän paisuen, »hän ei ole ainakaan tehnyt sitä oman kukkaronsa vuoksi, vaan yhtiön hyväksi, ja silloin… Herranen aika, täytyyhän elämässä sentään ottaa huomioon yhtä ja toista, Tom! Ja hän kuuluu joka tapauksessa meidän sukuumme… hän kuuluu meihin… Ja emmehän me voi antaa sulkea tyrmään omia jäseniämme, kaikkivaltias Jumala!… »
Thomas kohautti olkaansa.
»Sinä kohautat olkaasi, Tom… Sinä siis aiot sietää sen, että nuo roistot saavat loistavan voiton? Täytyyhän tässä tehdä jotakin! Häntä ei saa tuomita!… Sinä olet pormestarin oikea käsi… hyvä Jumala, eikö senaatti voi armahtaa häntä ilman muuta?… Minäpä sanon jotakin… juuri ennen tänne tuloani aioin lähteä Cremerin luo pyytääkseni, että hän ryhtyisi välittämään, puuttuisi asiaan… Hän on poliisimestari…»
»Voi, hyvä lapsi, sinun hassutuksiasi.»
»Hassutuksiasi, Tom? — Entä Erika? Ja lapsi?» sanoi hän kohottaen puuhkansa rukoilevasti veljeään kohti. Sitten hän vaikeni hetkeksi ja päästi kätensä vaipumaan, hänen suunsa vääntyi alas, hänen kurttuihin vetäytynyt leukansa alkoi vavista, ja kahden kyyneleen vierähtäessä esiin alas laskettujen luomien alta lisäsi hän aivan hiljaa: »Ja entä minä…?»
»Rohkeutta, Tony!» sanoi senaattori astuen liikutuksen ja toisen avuttomuuden valtaamana lähemmä ja alkaen silitellä lohduttavasti tämän päätä. Eihän kaikki ole vielä lopussa. Eihän häntä vielä ole tuomittu. Kaikki voi vielä käydä hyväksi. Ja minä luovutan aluksi vakuussumman; en tietenkään kieltäydy siitä. Ja onhan Breslauer ovela mies…»
Tony pudisti itkien päätään.
»Ei, Tom, en minä jaksa uskoa sitä. Kyllä he tuomitsevat hänet ja panevat hänet vankilaan, ja sitten koittaa vaikea aika Erikalle ja lapselle ja minulle. Hänen myötäjäisensä ovat käytetyt, ne ovat menneet kodin sisustukseen ja tauluihin… ja myydessä saa tuskin neljättä osaa koko summasta… Ja palkan me olemme aina käyttäneet kokonaan… Weinschenk ei ole pannut mitään säästöön. Meidän täytyy taas palata äidin luo, jos hän sen sallii, siihen asti kunnes hän on kärsinyt rangaistuksensa… ja sitten tulee vielä vaikeampaa, sillä mihin me sitten menemme?… Emmehän me voi istua kivillä», sanoi hän nyyhkyttäen.
»Kivillä?»
»Se on vain sellainen puheenparsi… kuvannollinen puheenparsi. Ei se voi kääntyä hyväksi. Minun on täytynyt kärsiä liian paljon… En tiedä, millä olen sen ansainnut… mutta en nyt enää jaksa toivoa. Ja Erikan täytyy nyt kokea samaa kuin minun Grünlichin ja Permanederin tähden… mutta näet nyt, miten elämässä käy, voit nähdä sen lähimmästä ympäristöstäsi, eikä sille mahda mitään! Onnettomuus tulee vain eteen ja painaa ihmisen alleen. Eikä sille mahda mitään. Eihän, Tom!» valitti hän katsoen tätä veljeään lohduttoman kysyvästi suurilla, kyyneleisillä silmillään. »Kaikki, mihin minä olen ryhtynyt, on tuottanut pettymystä ja kääntynyt pahaksi… Ja minä olen tarkoittanut vain hyvää, kautta Jumalan!… Olen aina toivonut koko sydämestäni voivani saada aikaan jotakin elämässä ja niittää hiukan kunniaa… Ja nyt tämäkin sortuu. Näin se nyt päättyy… tämä viimeinen yritys…»
Ja veljen käsivarren varassa itki hän nyt hukkaanmennyttä elämäänsä, jossa viimeinenkin toivo oli sammunut.
Viikkoa myöhemmin tuomittiin johtaja Hugo Weinschenk kolmen ja puolen vuoden vankeusrangaistukseen ja vangittiin viipymättä.
Istunto, jossa tuomio julistettiin, oli ollut tungokseen asti täynnä kuuntelijoita, ja berliiniläinen asianajaja Breslauer oli puhunut niin loistavasti, ettei sellaista koskaan oltu näillä mailla kuultu. Kaupanvälittäjä Sigismund Gosch puhui useita viikkoja haltioituneena asianajajan suurenmoisesta ivallisuudesta, voimasta ja liikutuksesta, ja Christian Buddenbrook, joka myöskin oli ollut saapuvilla, asettui pöydän taa klubissa, levitti eteensä sanomalehtipinkan muka asiapapereina, ja esitti sitten täydellisen jäljennöksen puolustusasianajajasta. Hän selitteli myös kotona, että lakitiede oli ihanin tiede ja että se ala olisi sopinut hänelle! Jopa virallinen syyttäjä tohtori Hagenströmkin, joka oli kaunosielu, tunnusti yksityiskeskusteluissa, että Breslauerin puhe oli tuottanut hänelle todellista nautintoa. Mutta kuuluisan asianajajan taito ei ollut sittenkään estänyt kaupungin lakimiehiä lyömästä häntä olalle ja ilmoittamasta hänelle kaikessa sovussa, etteivät he tulisi antamaan pehmittää itseään.
Kun sitten oli toimitettu välttämättömät myynnit johtajan katoamisen jälkeen, alkoi kaupunki unohtaa Hugo Weinschenkin. Mutta Breitestrassen Buddenbrookin naiset ilmoittivat seuraavana torstaina sukupäivällisillä, että he heti ensi hetkestä olivat nähneet tuon miehen silmistä, ettei hän ollut luotettava mies, vaan että hänen luonteessaan varmasti oli suuria vikoja, sekä että hänelle vielä oli käyvä huonosti elämässä. Eräät asianhaarat, joiden ilmaisematta jättämistä he nyt katuivat, olivat saaneet heidät pitämään surullisen huomionsa omana tietonaan.