ENSIMMÄINEN LUKU.
Usein synkkien hetkien tullessa kysyi Thomas Buddenbrook itseltään, mikä hän vielä oli, mikä hänet vielä oikeutti pitämään itseään yksinkertaisia, ahdassieluisia kelpo pikkuporvareita parempana. Hänen nuoruutensa lennokas jäntevyys ja virkeä ihanteellisuus oli mennyttä. Leikkien suoritettuun työhön ja leikittelyyn työn kustannuksella, puoleksi leikillä asetettujen päämäärien tavoitteluun, joille hän soi vain näennäisen arvon — ei hänellä enää ollut kyllin kunnianhimoa; sellaisiin hilpeän epäileviin yrittelyihin ja nerokkaihin puolinaisuuksiin tarvitaan paljon reippautta, huumoria ja hyvää tuulta. Mutta Thomas Buddenbrook tunsi itsensä sanomattoman uupuneeksi ja kiusaantuneeksi.
Sen, mitä hänen saavutettavissaan oli ollut, oli hän saavuttanut, ja hän tiesi sivuttaneensa jo aikaa sitten elämänsä huippukohdan, jos sellaisesta yleensä, tuumi hän mielessään, saattoi puhua näin keskinkertaisen ja vähäpätöisen elämän yhteydessä.
Puhtaasti kaupallisiin asioihin nähden pidettiin hänen varojaan tuntuvasti vähentyneinä ja kauppahuoneella oli laskeva maine. Siitä huolimatta oli hän äidinperintönsä kautta, osuus Mengstrassen taloon ja kiinteistöön luettuna mukaan, yli kuudensadantuhannen markan omistaja. Mutta liikepääoma oli ollut entisellään jo useita vuosia eikä se ollut kohonnut sillä saiturimaisella kaupantekotavalla, josta senaattori oli syyttänyt itseään Pöppenraden viljakaupan aikoina, vaan oli hänen silloin saamansa iskun kautta supistunut yhä pienemmäksi, sekä oli nyt — aikana, jolloin joka puolella oli vireyttä ja liikettä, jolloin kaupungin liityttyä tulliyhdistykseen pienetkin rihkamakaupat kohosivat muutamassa vuodessa arvossapidetyiksi tukkuliikkeiksi — lamatilassa, seisahduskohdassa, osaamatta käyttää hyväkseen ajan suomia etuja. Ja jos kauppahuone Johann Buddenbrookin johtajalta kysyttiin kaupan kulkua, vastasi hän raukean torjuvasti: »Ei siitä ole paljon iloa…» Muuan valpas kilpailija, Hagenströmien läheinen ystävä, lausui sellaisen sutkauksen, että Thomas Buddenbrook oli oikeastaan enää vain koristeellinen ilmiö pörssissä, ja tuota sutkausta, joka tarkoitti senaattorin huoliteltua ulkoasua, ihailtiin kaupungin porvarien piirissä ennenkuulumattomana sanataidon näytteenä.
Mutta samalla kuin senaattorin jatkuva menestyksellinen toiminta kauppahuoneen kilven kohottamiseksi, jota hän ennen oli palvellut niin suurella innolla, oli lamaantunut kärsittyjen vahinkojen ja sisäisen uupumuksen kautta, oli hänen pyrinnöilleen kaupungin yleisissä asioissa myös ilmestynyt ulkonainen, ylipääsemätön este. Hän oli tälläkin alalla jo vuosia sitten saavuttanut sen, mitä saavutettavissa oli. Nyt tuli vain pysyttää asemansa ja kunniatoimensa, uusia ei ollut enää vallattavissa. Nyt oli vain enää nykyhetki ja arkinen todellisuus, mutta ei tulevaisuutta, ei mitään kunnianhimoisia suunnitelmia. Tosin hän oli osannut levittää valtansa kaupungissa laajemmaksi kuin mitä monikaan ehkä olisi osannut, eivätkä hänen vihamiehensä voineet kieltää, että hän oli »pormestarin oikea käsi». Mutta pormestariksi Thomas Buddenbrook ei voinut päästä, sillä hän oli kauppias eikä oppinut, hän ei ollut suorittanut täydellistä kimnaasikurssia, ei ollut lakimies eikä hänellä ollut yleensäkään yliopistosivistystä. Mutta hän, joka jo nuoruudessaan oli käyttänyt vapaahetkensä historiallisen ja kaunokirjallisen kirjallisuuden lueskeluun, joka tunsi olevansa koko ympäristöään korkeammalla hengen, älyn ja sisäisen sekä ulkonaisen sivistyksen puolesta, hän ei nyt voinut voittaa harmiaan sen johdosta, että säännönmukaisten tietojen puute esti häntä nousemasta paikalle, joka oli ensimmäinen tuossa pienessä valtakunnassa, missä hän oli syntynyt. »Miten tyhmät me olimme», sanoi hän ystävälleen ja ihailijalleen Stephan Kistenmakerille — tarkoittaen sanalla »me» vain itseään — »kun upposimme niin varhain konttoriin emmekä ensin lopettaneet kouluamme!» Ja Stephan Kistenmaker vastasi: »Sinä olet oikeassa!… Mutta mitä varten oikeastaan?»
Senaattori työskenteli nykyään enimmäkseen yksin suuren mahonkisen kirjoituspöydän ääressä yksityiskonttorissaan; ensiksikin siksi, ettei siellä kukaan nähnyt, miten hän nojasi päänsä kättään vasten jääden mietteisiinsä silmät ummessa, mutta vielä enemmän siksi, että hänen oli täytynyt paeta pääkonttorinsa ikkunapaikalta sen pöyristyttävän pikkumaisuuden tähden, jolla hänen vastapäätä istuva liikekumppaninsa herra Friedrich Wilhelm Marcus aina uudelleen järjesti kirjoituspöytänsä kapineita tai siveli viiksiään.
Vanhan herra Marcuksen harkitseva perusteellisuus oli muuttunut ajanpitkään suoranaiseksi kiihkoksi ja päähänpistoksi. Mutta se, mikä oli tehnyt sen viime aikoina Thomas Buddenbrookille kerrassaan sietämättömän ärsyttäväksi, oli se seikka, että hän joskus ei voinut olla huomaamatta itsessään jotakin samantapaista. Hänessäkin, joka ennen oli inhonnut kaikkea pikkumaisuutta, oli kehittynyt eräs laji turhantarkkuutta, joskin toisen luontoista ja laatuista.
Hänen sisällään oli tyhjää, eikä hän nähnyt mitään innostuttavaa suunnitelmaa tai työtä, johon hän olisi voinut ryhtyä ilolla ja tyydytyksellä. Mutta hänen toimintahalunsa, hänen aivojensa kykenemättömyys lepoon, hänen aktiivisuutensa, joka aina oli ollut pohjaltaan aivan muuta kuin hänen isiensä tasainen työhalu, ollut jotakin teennäistä, hänen hermojensa luoma tarve, huumauskeino, samanlainen kuin hänen pienet venäläiset savukkeensa, joita hän poltteli työn ohessa… hänen toimintahalunsa ei ollut vähennyt. Hän oli vähemmän kuin koskaan sen herra, se oli anastanut ylivallan ja muuttunut piinaksi, pannen askartelemaan kaikenlaisten vähäpätöisyyksien kimpussa. Tuhannet joutavanpäiväiset pikkuseikat, jotka koskivat enimmäkseen hänen talonsa hoitoa ja hänen vaatetustaan, joita hän koetti häätää luotaan ja joista hänen päänsä ei jaksanut päästä selvyyteen siksi, että hän kulutti niihin liian paljon aikaa ja ajatusta, kiusasivat häntä lakkaamatta.
Se, mitä kaupungilla sanottiin hänen »turhamaisuudekseen», oli lisääntynyt tavalla, jota hän jo kauan oli itsekin hävennyt, hänen pystymättä sittenkään luopumaan noista vähitellen omaksumistaan tottumuksista. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän eräänä aamuna oli ilmestynyt sekavassa, joskaan ei levottomassa unessa vietetyn yön jälkeen yönuttuunsa puettuna alas pukeutumishuoneeseen, jossa herra Wenzel, vanha parturi häntä odotti — kello oli yhdeksän, tavallisesti nousi hän paljon aikaisemmin — tarvitsi hän runsaasti puolitoista tuntia pukeutumiseensa ennenkuin tunsi olevansa valmis ja kyllin tarmokas alkamaan päivän toimet, lähtien aluksi ensimmäiseen kerrokseen teelle. Hänen ulkoasunsa oli niin huoliteltu ja hänen pukeutumisjärjestyksensä niin ankarasti säännönmukainen — alkaen kylpyhuoneessa otetusta kylmästä suihkusta siihen hetkeen, jolloin viimeinen pölyhiukkanen oli poistettu takista ja viiksenpäät viimeisen kerran olivat kulkeneet polttoraudan läpi — että tuo alituinen eri yksityiskohtien muuttumaton kertautuminen oli saattaa hänet epätoivoon. Mutta sittenkään hän ei olisi voinut lähteä kabinetista tietäen jättäneensä jotakin tekemättä tai suorittaneensa yhdenkään seikan hutiloiden, pelosta, että hän silloin kadottaisi tuon raikkauden, rauhan ja puhtauden tunteen, joka kuitenkin jo ensimmäisen tunnin jälkeen oli poissa ja vaati uudistusta.
Hän säästi kaikessa, missä suinkin saattoi säästää joutumatta juorujen alaiseksi — paitsi puvuissaan, jotka hän valmistutti Hampurin parhaimmalla räätälillä ja joiden hankkimisessa ja kunnossapidossa hän ei säälinyt rahojaan. Ovi, joka näytti vievän toiseen huoneeseen, johtikin tilavaan komeroon, joka oli muurattu pukeutumishuoneen seinään; siinä riippui pitkissä riveissä, puisten kannattimien päällä kävelytakkeja, smokingeja, pitkiätakkeja, hännystakkeja kaikkien vuodenaikojen ja kaikkien seuraelämän tilaisuuksien varalle kun taas housut olivat järjestetyt huolellisesti käännettyinä tuoleille. Mutta piirongissa, jonka päällä oli valtava peili ja lukematon määrä kampoja, harjoja ja hius- ja ihonhoitolaitteita, oli monipuolinen alusvaatevarasto, jota alati muutettiin, pestiin, käytettiin ja uudistettiin…
Tässä huoneessa hän ei viettänyt ainoastaan aamuisin pitkiä aikoja, vaan myös jokaisen päivälliskutsun, jokaisen senaatin istunnon, jokaisen julkisen kokouksen edellä, sanalla sanoen aina ennen kun tuli liikkua ihmisten parissa, jopa ennen jokapäiväistä päivällistä kotona, jossa paitsi häntä itseään olivat läsnä vain hänen rouvansa, pikku Johann ja Ida Jungmann. Ja hänen astuessaan ulos kadulle tuotti puhtaiden alusvaatteiden tuntu, hänen pukunsa moitteeton ja hienostunut kuosikkuus, hänen huolellisesti pestyt kasvonsa, hajuvesin hoidetut viikset ja suuveden kylmänpistelevä maku hänelle saman tyydytyksen ja valmiuden tunteen kuin näyttelijälle, joka, täydennettyään naamionsa yksityiskohtia myöten, astuu katselijoiden eteen… Todellakin! Thomas Buddenbrookin elämä ei enää ollut muuta kuin näyttelijän elämää, mutta sellaisen näyttelijän, jonka koko elämä pienimpiä, jokapäiväisimpiä piirteitään myöten on lakkaamatonta luomistyötä, luomistyötä, joka, muutamia harvoja lyhyitä yksinolon ja levon hetkiä lukuunottamatta, vaatii ja kuluttaa kaikki voimat… Täydellinen vilpittömän, hehkuvan innostuksen puute, joka esti hänen mieltään syttymästä, hänen sisimpänsä köyhtyminen ja autioituminen — niin voimakas autiuden tunne, että se melkein taukoamatta painosti häntä kuin epämääräinen kalvava suru, johon kuitenkin liittyi sitkeä sisäinen tahto ja velvoituksen tuntemus täyttää arvokkaasti oma edustava paikkansa, salata kaikin keinoin sisäinen rappiotilansa ja säilyttää »muoto», — oli tehnyt hänen elämänsä siksi, oli aiheuttanut teennäisesti, tieten, pakoitetusti sen, että jokainen sana, jokainen liike, jokainen pieninkin ele ihmisten parissa oli muuttunut rasittavaksi ja kuluttavaksi näyttelemiseksi.
Hänessä ilmeni tämän yhteydessä ominaisuuksia, outoja tarpeita, jotka hän itse havaitsi ihmetyksen ja vastenmielisyyden tuntein. Päinvastoin kuin ihmiset, jotka eivät tahdo näytellä mitään osaa, vaan istuvat mieluummin huomaamatta ja syrjässä toisten katseilta jossakin nurkassa huomioitaan tehden, nauttien siitä, että tuntevat olevansa varjossa, ei hän pitänyt siitä, että tunsi päivänvalon tulevan selästäpäin, että tunsi olevansa varjossa ja näki toiset täydessä valossa. Hän tahtoi katsoa häikäisevää valoa kohden, nähdä edessään pelkkänä tummana joukkona ihmiset, yleisönsä, johon hänen tuli vaikuttaa rakastettavana seuramiehenä tai virkeänä kauppiaana ja edustavana kauppahuoneen johtajana tai julkisena puhujana… vain tämä soi hänelle sen varmuuden ja eristymisen tunteen, tuon sielullisen luomisen sokean huumauksen, jolla hän niitti voittonsa. Niin, juuri tuo huumauksentapainen toiminnan tila se oli, joka vähitellen oli muuttunut hänelle siedettävimmäksi. Kun hän seisoi viinilasi kädessä pöydän ääressä pitäen rakastettavien ilmeiden, miellyttävien kädenliikkeiden ja onnistuneiden sanakäänteiden höystämää maljapuhetta, joka herätti mieltymystä ja hyväksyvää hilpeyttä, saattoi hän kalpeudestaan huolimatta näyttää entiseltä Thomas Buddenbrookilta; hänen oli paljon vaikeampi keskittää itseensä läsnäolijoiden mielenkiinto hiljaa ja toimettomana istuessaan. Silloin valtasi hänet väsymys ja kyllästymys, hänen katseensa synkkeni, hän menetti vallan kasvonlihastensa yli ja hänen ryhtinsä herpaantui. Silloin liikkui hänessä yksi ainoa toivomus: saada vaipua tuon umpean epätoivon valtaan, livahtaa kotiin ja painaa päänsä viileälle tyynylle.
* * * * *
Rouva Permaneder oli ollut yksin illallisella Fisehergruben varrella, sillä hänen tyttärensä, joka myös oli saanut kutsun, oli käynyt päivällä vankilassa katsomassa puolisoaan ja tunsi nyt itsensä väsyneeksi ja pahoinvoivaksi, kuten tavallisesti noiden käyntien jälkeen.
Antonie-rouva oli pöydässä puhunut Hugo Weinschenkistä, jonka mielentila kuului olevan mitä lamaantunein, ja sitten oli pohdittu kysymystä, milloin voitaisiin menestyksen toivossa kääntyä senaatin puoleen armonanomuksella. Nuo kolme sukulaista olivat nyt sijoittautuneet arkihuoneeseen suuren kaasulampun alla olevan pyöreän keskipöydän ympärille. Gerda Buddenbrook istui kälvään vastapäätä, ja molemmilla oli käsityö edessään. Senaattorin rouva oli taivuttanut kauniit valkoiset kasvonsa silkkineuleen yli, ja hänen upea tukkansa näytti hehkuvan tummasti lampun valossa. Rouva Permaneder, joka oli asettanut silmälasit aivan vinoon nenälleen, niin että ne nyt eivät ollenkaan täyttäneet tarkoitustaan, kiinnitti huolellisin sormin isoa, heleänpunaista atlasnauharuusuketta pikkiriikkiseen keltaiseen vasuun. Siitä tuli syntymäpäivälahja jollekin tuttavalle. Ja senaattori istui syrjin pöytään leveässä patjatuolissa, jossa oli kalteva selkänoja, lukien polvi toisen yli heitettynä sanomalehteä ja vetäen silloin tällöin haiun venäläisestä savukkeestaan, jonka hän sitten puhalsi viiksiensä läpi sinertävänä juovana…
Oli lämmin kesäinen sunnuntai-iltapäivä. Korkea ikkuna oli auki, ja siitä virtasi sisään leuto, hiukan kostea ilma. Pöydästä saattoi nähdä kadun vastapäisten harmaiden päätyjen yläpuolella hitaasti vaeltavat pilvet ja niiden välissä tuikahtelevat tähdet. Iversenin pienessä kukkakaupassa oli vielä valoa. Ylempää kadulta kuului hanurinsoittoa, jossa vähän väliä oli vääriä sointuja; soittaja oli nähtävästi joku ajuri Dankwartin rengeistä. Joskus kuului ulkoa melua; merimiesparvi kulki ohi laulaen, tupakoiden, kaulakkain, tullen jostakin epäilyttävästä satamakapakasta ja ollen nyt juhlimis-innossaan matkalla vielä epäilyttävämpään. Heidän raa'at äänensä ja keinuvat askeleensa kaikuivat sitten jostakin sivukadulta.
Senaattori laski sanomalehden kädestään pöydälle, työnsi silmälasit liivintaskuunsa ja pyyhki kädellä otsaansa ja silmiään.
»Kyllä on mitätön lehti nämä 'Kaupungin Sanomat'»! lausui hän. »Minä muistan aina sitä lukiessani mitä isoisä sanoi mauttomista ja vetisistä ruuista: Se maistuit siltä kuin jos riiputtaisi kieltään ulos ikkunasta… Kolmessa ikävässä minuutissa se on luettu. Siinä ei ole kerrassaan mitään…»
»Niin, sen voit huoleti toistaa, Tom!» lausui rouva Permaneder antaen työnsä vaipua ja katsoen silmälasien ohi veljeensä…. »Mitäpä siinä olisi? Minä sanoin jo silloin, kun vielä olin nuori tyhmeliini, että nämä 'Kaupungin Sanomat' ovat vaivainen tekele. Luenhan minäkin niitä, tietysti, koska ei ole käsillä muuta… Mutta tukkukauppias konsuli sen ja sen hopeahäät eivät minun mielestäni ole kovin mullistava seikka. Pitäisi lukea muita lehtiä, esimerkiksi Königsberger Hartungsche Zeitungia tai Rheinische Zeitungia. Silloin…»
Hän keskeytti puheensa. Hän oli ottanut käteensä lehden, oli vielä kerran levittänyt sen auki ja antamat katseensa liukua halveksuen sen sivujen yli. Mutta sitten hänen katseensa pysähtyi erääseen kohtaan, pieneen viisiriviseen uutiseen… Hän jäi mykäksi, korjasi lasejaan toisella kädellä, luki huulien hitaasti avautuessa uutisen loppuun ja päästi sitten kaksi kauhunhuutoa, painaen molemmat kämmenensä poskiaan vasten ja pitäen kyynärpäitään loitolla itsestään.
»Mahdotonta… Mahdotonta!… Eihän nyt ihmettä… Gerda, Tom… Miten sinä saatoit sivuuttaa sen!… Sehän on kauheata… Armgard-parka! Se oli siis hänen osansa…»
Gerda oli kohottanut päänsä työstään, ja Thomas katsoi säikähtyneenä sisareensa. Ja ankaran järkytyksen vallassa, korostaen värisevällä kurkkuäänellä jokaisen sanan, luki rouva Permaneder äänekkäästi tuon Rostockista tulleen uutisen, jossa kerrottiin, että ritaritilan omistaja Ralf von Maiboom oli viime yönä päättänyt päivänsä revolverilla työhuoneessaan kartanossaan Pöppenradessa. »Taloudelliset huolet lienevät aiheuttaneet tämän epätoivoisen teon. Herra von Maiboom jätti jälkeensä vaimon ja kolme lasta.» Sitten hän oli vaiti ja päästi lehden vaipumaan syliinsä, nojautui tuolin selkään ja katsoi ääneti, ymmällä, valittavin silmin veljeensä ja kälyynsä.
Thomas Buddenbrook oli jo hänen lukiessaan kääntynyt poispäin ja tuijotti nyt hänen ohitseen oviverhojen läpi pimeään salonkiin.
»Revolverilla?» kysyi hän pari minuuttia kestäneen täydellisen hiljaisuuden jälkeen. — Ja sitten hän sanoi uuden äänettömyyden jälkeen hiljaa, verkalleen ja pilkallisesti: »Niinhän sellaiset ritarisherrat!»
Sitten hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Nopeus, jolla hän kiersi viiksiensä päitä sormiensa välissä oli omituisessa ristiriidassa silmien samean, jäykän ja tuijottavan katseen kanssa.
Hän ei kuunnellut sisarensa valituspuheita ja tämän esittämiä arveluita ystävänsä Armgardin vastaisen elämän suhteen eikä myöskään huomannut, että Gerda päätään kääntämättä tutkivasti katsoi häneen lähekkäin olevilla ruskeilla silmillään, joiden nurkissa oli sinertäviä varjoja.