TOINEN LUKU.
Thomas Buddenbrook ei voinut katsoa pikku Johannin tulevaisuuteen samoin raukein, toivottomin silmin, joilla hän odotti oman elämänsä loppupuolta. Häntä esti siitä hänen sukuvaistonsa, tuo peritty ja kasvatuksen kautta voimistunut, sekä taapäin että tulevaisuuteen kääntynyt harras mielenkiinto sukunsa historiaa kohtaan; ja se hellivä ja utelias odotus, jolla hänen ystävänsä ja tuttavansa, hänen sisarensa, jopa Breitestrassen naisetkin seurasivat pojan kehitystä, vaikutti myös hänen ajatuksiinsa. Hän ajatteli tyydytyksellä, että vaikka hänen oma olemuksensa olisi ollut kuinkakin rikkirevitty ja toivoton, kykeni hän sittenkin aina toivomaan pienelle perilliselleen tulevaisuutta, joka oli oleva täynnä käytännöllistä työtä, menestystä, ansiota, valtaa, rikkautta ja kunniaa… tämä ainoa asia sai hänen kylmenneen ja teennäisen elämänsä lämpenemään ja täyttymään vilpittömällä huolella, pelolla ja toivolla.
Rohkenikohan hän vielä toivoa vanhojen aikojen uudistumista. Hannon isoisän isän aikojen? Oliko se niin mahdotonta? Hän oli tuntenut musiikin vihollisekseen; mutta oliko sillä todellisuudessa niin suuri merkitys? Joskin pojan taipumus soittaa vapaasti, ilman nuotteja, osoitti tavallista suurempaa lahjakkuutta, ei hän säännöllisen opetuksen alalla ollut edistynyt sanottavan pitkälle herra Pfühlin johdolla. Musiikki oli epäilemättä hänen äitinsä vaikutusta, eikä ollut ihme, että se lapsuusvuosina oli voimakkaampi muita. Mutta nyt alkoi olla käsissä se aika, jolloin isälläkin on tilaisuus vaikuttaa poikaansa, vetää hänet puolelleen ja tasoittaa miehekkäällä vastavoimalla aikaisempia naisellisia vaikutelmia.
Hanno, joka nyt oli yhdentoista vuoden vanha, oli pääsiäisenä, samoin kuin hänen ystävänsä pikku kreivi Mölln, hädintuskin päässyt neljännelle luokalle, suoritettuaan kahdet jälkikokeet, toiset laskennossa, toiset maantieteessä. Oli päätetty asia, että hänen tuli joutua realiosastolle, sillä oli itsestään selvää, että hänestä piti tulla kauppias ja vastedes kauppahuoneen johtaja; ja isänsä kysyessä, oliko hänellä halua tulevalle alalleen, vastasi hän myöntäen… tosin arasti ja yksikantaan, lisäämättä siihen sen enempää. Senaattori koetti herättää hänessä suurempaa intoa pitemmälle johtavilla kysymyksillä — mutta enimmäkseen turhaan.
Jos senaattorilla olisi ollut kaksi poikaa, olisi hän epäilemättä antanut nuoremman käydä kimnaasipuolta ja ruveta lukumieheksi. Mutta kauppahuone tarvitsi perillistä; ja sitäpaitsi luuli hän tekevänsä pojalle hyväntyön, kun säästi hänet turhalta kreikan pänttäämiseltä. Hän oli sitä mieltä, että realilinja oli helpompi ja että Hanno hitaaksi osoittautuneine käsityksineen, uneksivine tarkkaamattomuuksineen ja heikkoine ruumiinvoimineen, jotka usein pakoittivat hänen olemaan poissa koulusta, pääsisi edistymään sillä pikemmin ja helpommin. Jos pikku Johann Buddenbrookin kerran oli kyettävä saamaan aikaan se, mihin hän oli kutsuttu ja mitä hänen omaisensa häneltä odottivat, täytyi ennen kaikkea ottaa huomioon hänen heikonlainen ruumiinrakenteensa ja vahvistaa sitä järjestelmällisin karkaisevin keinoin…
Ruskeine tukkineen, joka nykyään oli sivujakauksella ja harjattu vinoon ylös valkoiselta otsalta, mutta joka sittenkin tahtoi varastautua pehmeinä kiharoina alas ohimoille, pitkine ruskeine ripsineen ja kullanruskeine silmineen oli Johann Buddenbrook kulkiessaan koulun pihalla ja kadulla kööpenhaminalaisesta merimiespuvustaan huolimatta sittenkin hiukan vieras ilmiö vaaleatukkaisten ja raudanharmaasilmäisten skandinaavilaistyyppisten tovereittensa joukossa. Hän oli viime aikoina kasvanut huomattavasti, mutta hänen mustiin sukkiin puetut säärensä ja tummansinisistä puhvihihoista esiinpistävät kätensä olivat hennot ja pehmeät kuin tytön, ja hänen silmiensä nurkissa oli yhä entiset sinertävät varjot, samanlaiset kuin hänen äidillään, — noiden silmien, joiden ilme varsinkin hänen sivulta katsoessaan oli sanomattoman arka ja poisvetäytyvä. Ja hänen suunsa pysyi yhä edelleen alakuloisen tiukasti suljettuna tai oli se hiukan vinossa Hannon kaivertaessa kielensä kärjellä jotakin hammasta, jota hän epäili; ja hän oli silloin kummasti palelevan näköinen…
Kuten tohtori Langhals sanoi, joka nyt oli ottanut haltuunsa vanhan tohtori Grabowin koko toiminta-alueen, oli Hannon epätyydyttävällä terveydentilalla ja hänen kalpeudellaan oma ikävä syynsä, nimittäin se, että lapsen ruumiissa ei ollut tarpeeksi punaisia verisoluja. Mutta tuon puutteen poistamiseksi oli olemassa erinomainen lääke, oivallinen lääke, jota tohtori Langhals määräsi hänen nautittavakseen rajattomat määrät. Se oli kalaöljy, hyvä, keltainen, paksu kalanmaksaöljy, jota tuli ottaa kahdesti päivässä porsliinilusikasta. Ja Ida Jungmann huolehti senaattorin tiukan käskyn perusteella hellällä ankaruudella siitä, että se tapahtui säännöllisesti. Alussa oksensi Hanno joka lusikallisen jälkeen eikä hänen vatsansa näyttänyt voivan sulattaa kalanmaksaöljyä; mutta vähitellen tottui hän siihen, ja kun heti sen jälkeen pureksi suussaan henkeä pidättäen hapanleipäpalasta, poisti se vähän tuota inhoittavaa makua.
Kaikki Hannon terveydelliset haitat olivat ainoastaan tuon punaisten verisolujen puutteen ilmiöitä, sanoi tohtori Langhals katsellen kynsiään. Mutta noitakin ilmiöitä täytyi alkaa vastustaa säälimättömästi. Hampaiden hoitamista, täyttämistä ja milloin tarvis oli, poistamista varten asui herra Brecht Josephuksineen Mühlstrassen varrella; ja ruuansulatuksen kurissapitämiseksi oli olemassa risiiniöljy, hyvä, paksu, kiiltävä, hopeanvärinen risiiniöljy, joka otettuna ruokalusikasta luikahti alas kurkusta kuin niljainen salamanteri ja jonka haju ja maku tuntui kolme päivää jälkeenpäin vaikka olisi tehnyt mitä… Oi, miksi tuon kaiken piti olla niin sietämättömän vastenmielistä? Yhden ainoan kerran, kun Hanno oli maannut oikein sairaana ja hänen sydämensä oli ruvennut reistaamaan, oli tohtori Langhals määrännyt hiukan hermostuneesti erästä lääkettä, joka oli tuottanut iloa pikku Johannille ja tehnyt sanomattoman hyvää: hän oli määrännyt arsenikkipillereitä. Hanno kysyi niitä myöhemmin usein, hänessä oli herännyt melkein hellä kaipaus noihin pieniin, imeliin onneatuottaviin pillereihin. Mutta niitä ei annettu hänelle enää.
Kalaöljy ja risiiniöljy olivat kaksi hyvää asiaa, mutta tohtori Langhals oli siinä asiassa aivan yhtä mieltä senaattorin kanssa, etteivät ne yksin riittäneet tekemään pikku Johannista elämänkelpoista, karaistunutta miestä, ellei tämä itse tehnyt kaikkea voitavaansa sen lisäksi. Sitä varten olivat olemassa esimerkiksi voimistelunopettaja herra Fritschen johtamat voimistelunäytökset, joita kesäiseen vuodenaikaan pidettiin joka viikko kaupungin ulkopuolella »Burgfeldillä» ja joissa nouseva miehinen nuoriso sai koetella ja näyttää voimiaan, rohkeuttaan, näppäryyttään ja kylmäverisyyttään. Mutta isänsä suuttumukseksi Hanno osoitti vain vastahakoisuutta, äänetöntä, hillittyä, melkein ylpeää vastahakoisuutta noita terveellisiä ajanvietetilaisuuksia kohtaan… Miksi hänellä ei ollut vähääkään kosketuskohtia luokka- ja ikätovereihinsa, joiden parissa hän myöhemmin joutui elämään ja toimimaan? Miksi hän kyhni aina vaan tuon pienen, huonostipestyn Kain kanssa, joka tosin oli hyvä lapsi, mutta jonkun verran hämäräperäinen olento, eikä mikään tulevaisuudessa etua tuottava ystävä? Jollakin muotoa täytyy pojan jo alusta alkaen koettaa voittaa itselleen sen ympäristön luottamus ja kunnioitus, joka varttuu hänen kerallaan ja jonka arvioinnista hän on riippuvainen koko vastaisen elämänsä ajan. Olivathan hänen tovereitaan konsuli Hagenströmin molemmat pojat, nelitoista- ja kaksitoistavuotiset paksut, voimakkaat ja vallattomat vekarat, oikeat jymymiehet, jotka suorittivat ympäristön metsiköissä ohjesääntöisiä nyrkkitaisteluita, jotka olivat koulun parhaita voimistelijoita, uivat kuin hylkeet, polttivat sikareita ja olivat valmiit vaikka mihin ilkitöihin. Heitä pelättiin, rakastettiin ja kunnioitettiin. Heidän serkkunsa, virallisen syyttäjän tohtori Moritz Hagenströmin pojat, joilla oli heikommat voimat ja sävyisemmät tavat, olivat taas mallioppilaita luvuissa, kunnianhimoisia, hartaita, hiljaisia kirjatoukkia, hievahtamattoman tarkkaavaisia, yhden ainoan toivon elähdyttämiä: saada istua aina priimuksena luokalla ja kantaa kotiin parhaimmat arvosanat. He saavuttivat päämääränsä ja heidän tuhmemmat ja laiskemmat toverinsa kunnioittivat heitä. Mitähän nuo toverit arvelivat Hannosta, joka oli korkeintaan hyvin keskinkertainen oppilas ja päällepäätteeksi nahjus, joka väisti arasti kaikkea, missä tarvittiin jonkun verran voimaa, rohkeutta, näppäryyttä ja tarmoa? Ja kun senaattori Buddenbrook matkalla pukeutumishuoneeseensa kulki toisen kerroksen »korokkeen» ohi, kuuli hän keskimmäisestä yläkerran huoneesta, joka nyt oli Hannolla pojan tultua liian isoksi nukkumaan Ida Jungmannin kanssa, — harmonion soittoa tai Kain salaperäisen äänen tämän kertoessa satujaan…
Mitä Kaihin tulee, vältti hän voimistelunäytöksiä siksi, että hän inhosi niissä vallitsevaa ja vaadittavaa kuria ja säännöllistä järjestystä. »Ei, Hanno!» sanoi hän, »en minä mene sinne. Menetkö sinä? Lempo soikoon… Kaikki se, mikä niissä voisi olla hauskaa, ei ole muista minkään arvoista.» Tuollaiset sutkaukset kuin »lempo soikoon» oli hän perinyt isältään. Mutta Hanno vastasi: »Jos herra Fritsche kerrankaan haisisi muulle kuin hielle ja oluelle, saattaisi asiaa ajatella… Kerro sinä vaan eteenpäin, Kai. Se, mitä sinä kerroit suosta hakemastasi sormuksesta, ei ole vielä läheskään lopussa…» »Hyvä on», sanoi Kai. »Mutta kun minä annan merkin, täytyy sinun soittaa». Ja Kai kertoi eteenpäin.
Kertomansa mukaan oli hän joku aika sitten eräänä tukehduttavan kuumana yönä vaeltanut vieraassa, tuntemattomassa seudussa ja luisunut alas liukasta, äärettömän jyrkkää rinnettä, jonka juurelta hän oli löytänyt virvatulten kalpeassa häilyvässä valossa mustan suolammikon, jonka pinnalle kaiken aikaa kohoili pulahtelevia, hopeankirkkaita kuplia. Mutta yksi niistä, lähellä rantaa oleva, joka kohosi yhä uudelleen samasta paikasta, oli särkyessään aivan sormuksen muotoinen, ja se hänen viimein, monien vaivaloisten ja vaarallisten yritysten jälkeen, oli onnistunut siepata; eikä se hajonnut enää, vaan oli pysynyt sileänä, lujana sormuksena, jonka hän oli painanut sormeensa. Mutta tuolla sormuksella oli, kuten hän oli arvannutkin, harvinaisia ominaisuuksia, ja hän oli sen avulla päässyt kiipeämään takaisin tuon liukkaan rinteen reunaa ja oli löytänyt vähän matkan päästä punertavan usvan keskeltä hirveän tarkasti vartioidun linnan, johon hän oli tunkeutunut ja jossa hän taaskin sormuksen avulla oli suorittanut mitä ansiokkaimpia lumouksestapäästämis- ja vapauttamistekoja… Salaperäisimmissä kohdissa säesti Hanno häntä harmoniolla soittaen suloisia sointujaksoja… Toisinaan he myös esittivät näitä kertomuksia nukketeatterin avulla, elleivät ylipääsemättömät näyttämölliset esteet tehneet sitä mahdottomaksi… Mutta »voimistelunäytöksiin» meni Hanno vain isänsä nimenomaisesta, vastaansanomattomasta käskystä, ja silloin häntä seurasi pikku Kai.
Samaa vastahakoisuutta hän osoitti luistelua ja kesäistä uintia kohtaan herra Asmussenin puisessa uima-altaassa, joen rannalla… »Uiminen tekee hyvää!» oli tohtori Langhals sanonut. Ja senaattori oli aivan samaa mieltä. Mutta se, mikä sai Hannon pysymään poissa niin usein kuin suinkin kävi päinsä sekä uintitilaisuuksista että luistinradalta ja ennen kaikkea »voimistelunäytöksistä», oli se seikka, että konsuli Hagenströmin molemmat pojat, jotka ottivat menestyksellisesti osaa kaikkiin noihin taidonnäytteisiin, olivat huomanneet Hannon vastahakoisuuden ja kiusasivat ja nöyryyttivät nyt tätä kaikin tavoin voimillaan ja kyvyllään, vaikka he asuivat hänen isoäitinsä talossa. He nipistelivät ja pilkkasivat häntä 'voimistelunäytöksissä', kaatoivat hänet hankeen luistinradalla, syöksyivät häntä vastaan uima-altaassa uhkaavasti pyrskien… Hanno ei koettanut paeta, eikä siitä olisi juuri apua ollutkaan. Hän seisoi missä seisoi tyttömäisine käsivarsilleen, vatsaa myöten sameassa vedessä, jonka pinnalla siellä täällä uiskenteli vihreitä kasveja, ja katsoi syrjäkarein, kulmakarvat rypyssä ja huulet vinossa kun pojat lähestyivät häntä pitkin roiskuvin askelin, varmana saaliistaan. Heillä oli jänteet käsissään, noilla Hagenströmin veitikoilla, ja niillä he nyt tarttuivat häneen, työnsivät hänet veden alle ja pitelivät häntä siellä sangen kauan, niin että hän ilmoille päästyään sai niellä aikamoiset määrät sekaantunutta vettä ja tapailla kauan henkeä, käännellen itseään puolelta toiselle… Yhden ainoan kerran heitä kohtasi kosto. Juuri kun nuo molemmat Hagenströmit näet kerran taas pitelivät häntä veden alla, päästi toinen heistä äkkiä raivon ja tuskan huudon nostaen toista säärtään, josta tippui suuria veripisaroita. Hänen vierestään ilmestyi näkyviin kreivi Kai Mölln, joka jollakin käsittämättömällä tavalla oli hankkinut itselleen pääsylippurahat, sukeltanut huomaamatta paikalle ja purrut nuorta Hagenströmiä kaikin voimin jalkaan kuin pieni raivoisa koira. Hänen siniset silmänsä salamoivat punaisenruskean tukan alta, joka oli liimautunut otsalle… Pieni kreivi parka sai kärsiä tekonsa tähden ja nousi viimein tuntuvasti mukiloituna uima-altaasta. Mutta konsuli Hagenstxömin väkevä poika ontui sentään arveluttavasti kotiin mennessään…
Vahvistavat lääkkeet ja monipuolinen ruumiillinen liikunto — siinä senaattori Buddenbrookin isällisen huolenpidon sanelema ohje. Mutta yhtä pontevasti koetti hän vaikuttaa poikaansa henkisesti ja herättää hänessä käytännöllisen elämän alalta lainaamillaan vilkkailla esimerkeillä harrastusta siihen, koska se oli oleva hänen alansa.
Hän alkoi johdatella poikaansa vähitellen tämän tulevaan toimintapiiriin, otti hänet mukanaan kierroksilleen satamaan, antaen pojan kuunnella sivusta, kun hän puhui lossausmiesten kanssa tanskan ja alasaksan sekoitusta, — vei hänet pieniin pimeisiin varastomakasiineihin, joissa hän neuvotteli päällysmiesten kanssa tai jakeli määräyksiään miehille, jotka hilasivat viljasäkkejä korjuuseen pitkäveteisesti huudellen… Thomas Buddenbrookista oli tämä osa maailmaa, tämä sataman kolkka laivoineen, vajoineen ja viljavarastoineen, joissa haisi voille, kaloille, vedelle, tervalle ja öljytylle raudalle, ollut pienestä asti mitä mieluisin ja jännittävin olopaikka. Ja kun ei poika itsestään osoittanut samaa iloa ja osanottoa, täytyi hänen koettaa herättää sitä… Mitkä olivatkaan taas ne laivat nimeltään, jotka kulkivat Kööpenhaminan väliä? Najaden… Halmstadt… Friederike Oeverdieck… »Hyvä kun muistat nekin, se on jo jotakin. Ja pian sinä opit tuntemaan toisetkin… Ja noilla miehillä, jotka hilaavat säkkejä tuolla kauempana, on monella sama nimi kuin sinulla, hyvä ystävä, sillä he ovat saaneet nimensä sinun isoisäsi mukaan. Ja heidän lapsillaan on monella minun nimeni… ja myöskin äidin nimi… He saavat siitä hyvästä joka vuosi pienen lahjan… Kas niin. Ja nyt me menemme tämän varastohuoneen ohi sanomatta mitään; se on erään kilpailijan oma…»
Toisen kerran hän kysäisi: »Tuletko mukaan, Hanno? Eräs uusi laiva, joka kuuluu meidän varustamoomme, lasketaan tänään teloilta. Minä kastan sen. … Haluatko sinä nähdä?»
Ja Hanno ilmoitti haluavansa. Hän lähti mukaan ja kuunteli isänsä kastamispuhetta, näki miten tämä rikkoi samppanjapullon sen keulaan ja katsoi oudoksuvin silmin, miten laiva luisui vihreällä saippualla hierottua loivaa pintaa myöten alas, sujahtaen kuohahtavaan veteen…
Muutamina vuodenpäivinä, kuten palmusunnuntaina, jolloin yleinen rippikoululasten ripillepäästäminen tapahtui, tai uudenvuodenpäivänä, lähti senaattori Buddenbrook vaunuilla onnentoivotuskierrokselle muutamiin taloihin, joissa velvollisuus vaati häntä käymään; ja koska hänen puolisonsa tällaisissa tapauksissa enimmäkseen puolusti poisjäämistään päänkivistyksellä ja hermostuksella, pyysi hän Hannoa mukaan. Ja Hanno lähtikin mielellään. Hän nousi isänsä viereen vaunuihin ja istui ääneti hänen rinnallaan vastaanottohuoneissa, tarkaten hiljaisin silmin isän kepeätä, varmaa ja omalaatuista, huolellisesti punnittua esiintymistä. Hän näki, miten isä erään everstiluutnantin, piiripäällikkö von Rinnlingenin luona, joka lähtiessä lausui ilonsa vierailun johdosta, vastasi kohteliaisuuteen laskemalla rakastettavaa pelästystä ilmaisten kätensä isännän olkapäälle; miten hän toisessa paikassa otti samanlaisen huomautuksen vastaan tyynen vakavasti ja miten hän kolmannessa torjui sen luotaan ivallisen liioitellulla vastakohteliaisuudella… Tämä tapahtui kaikki sana- ja muotovalmiudella, jonka hän kernaasti asetti poikansa ihailtavaksi ja jonka hän toivoi olevan tälle opiksi.
Mutta pikku Johann näki enemmän kuin hänen tuli nähdä, nuo arat, kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmät olivat liian tarkkanäköiset. Hän ei nähnyt ainoastaan isänsä varmaa rakastettavuutta, jolla tämä voitti kaikkien suosion, hän näki myös — näki sen harvinaisella, kiduttavalla selvänäköisyydellä — miten tuo kaikki oli vaikeata hallita, miten hänen isänsä jokaisen uuden paikan jälkeen kävi yhä harvapuheisemmaksi ja kalpeammaksi, nojaten suljetuin silmin, joiden luomet olivat alkaneet punertaa, vaununnurkkaan. Ja kauhu sydämessä näki hän, miten noille kasvoille seuraavan talon kynnyksellä levisi aivan kuin naamio ja miten tuon väsyneen ruumiin liikkeet äkkiä norjistuivat. Esiintyminen, puhuminen, käyttäytyminen, toimiminen ihmisten keskellä ei pikku Johannin käsityksessä muodostunut miksikään luonnolliseksi, yksinkertaiseksi ja puolittain itsetiedottomaksi yhteisten käytännöllisten harrastusten edustamiseksi ja vahvistamiseksi yhteisiä kilpailijoita vastaan, vaan eräänlaiseksi itsetarkoitukseksi, tietoiseksi ja teennäiseksi rasitukseksi, jossa vaadittiin vilpittömän, yksinkertaisen tunteen asemesta peloittavan vaikeata ryhdin ja selkärangan taituruutta. Ja ajatellessaan, että häntäkin vaadittaisiin kerran esiintymään julkisissa kokouksissa, puhumaan ja liikkumaan kaikkien nähden, sulki Hanno silmänsä pelokkaan kauhun vallassa…
Tuo ei ollut se vaikutus, jota Thomas Buddenbrook oli toivonut esiintymisestään! Hänen tarkoituksensa oli herättää pojassa reipasta, kursailematonta ja yksinkertaista käytännöllistä mieltä — sitä hän tarkoitti, eikä mikään muuta.
»Sinä näyt pitävän herkuttelusta, hyvä ystävä», sanoi hän Hannon pyytäessä toista annosta jälkiruokaa tai puoli kupillista kahvia aterian jälkeen… »Sitten sinusta pitää tulla hyvä kauppias ja sinun pitää ansaita paljon rahaa! Niinhän?» Ja pikku Johann vastasi: »Niin.»
Toisinaan, kun suku oli kutsuttu päivälliselle senaattorin luo ja Antonie-täti tai Christian-setä vanhan tavan mukaan kiusoitteli Klothilde-täti parkaa alkaen puhua tälle tämän hitaaseen ja nöyrän ystävälliseen tapaan, saattoi tapahtua, että Hanno tavallista väkevämmän punaviinin vaikutuksesta hänkin hetkeksi eksyi saamaan äänilajiin ja kääntyi Klothilde-tädin puoleen lausuen jonkun kompasanan. Silloin nauroi Thomas Buddenbrook — äänekästä, sydämellistä, tartuttavaa, melkeinpä kiitollista naurua, kuten ihminen, jolle on tapahtunut jokin suuri, odottamaton ilo — ja hän ryhtyi kannattamaan poikaansa ja otti osaa tämän pilantekoon. Ja kuitenkin oli hän jo vuosia sitten luopunut entisestä pilkallisuudestaan sukulaisparkaansa kohtaan. Oli niin helppoa, niin liian vaaratonta osoittaa ylemmyyttään tuon ahdasjärkisen, nöyrän, laihan ja ikuisesti nälkäisen Klothilden suhteen, että se hänestä kaikessa viattomuudessaan tuntui epämiellyttävältä. Hänestä oli vastahakoista tuntea tuollainen epämiellyttäväksi, hän kun jokapäiväisessä elämässään sai alati taistella luonteensa liikaa arkatuntoisuutta vastaan ja kokea tuontuostakin, ettei hän voinut käsittää, miten oli mahdollista ymmärtää ja tunnustaa joku tilanne ja sittenkin käyttää sitä häpeämättä hyväkseen, eikä omaksua tuota kantaa… Mutta juuri tuo tilanteen hyväksikäyttäminen ilman häpeän tunnetta oli elämänkelpoisuutta, sanoi hän itselleen!
Ja miten iloinen, miten onnellinen, miten riemuisan toivehikas hän olikaan havaitessaan pikku Johannissa pienimmänkin elämänkelpoisuuden merkin!