KOLMAS LUKU.
Jo vuosia sitten olivat Buddenbrookit luopuneet laajemmista kesäisistä matkoista, joita he ennen olivat tehneet säännöllisesti, ja kun senaattorin rouva edellisenä keväänä oli lausunut toivomuksen saada lähteä Amsterdamiin vanhaa isäänsä tervehtimään, soittaakseen hänen kanssaan pitkästä aikaa pari viuluduettia, oli hänen miehensä antanut suostumuksensa sangen kuivasti. Mutta kun Gerda lähti Pikku Johannin ja neiti Jungmannin kanssa kesäajaksi Travemünden kylpylaitokselle, tapahtui se pääasiallisesti Hannon terveyden vuoksi…
Kesäaika meren rannalla! Käsittikö kukaan täysin mitä se merkitsi? Toinen toistaan seuraavien, hitaastikuluvien, yksitoikkoisten koulupäivien jälkeen neljä viikkoa rauhaisaa, huoletonta hiljaisuutta, jonka täytti vain leväntuoksu ja aaltojen hiljainen kohina… Neljä viikkoa — aika, joka alkaessaan tuntui mittaamattomalta, jonka loppuun uskominen oli mahdottomuus ja siitä puhuminen oli häpeämätön teko. Pikku Johann ei voinut ymmärtää, miten joku opettaja saattoi lukukauden loppuessa saada suustaan sellaisia sanoja kuin esimerkiksi: »Jatkamme tästä kesäloman jälkeen ja siirrymme siihen ja siihen…» Kesäloman jälkeen! Ja tuo kampalankatakkiin puettu käsittämätön mies näytti vielä iloitsevan siitä! Kesäloman jälkeen! Olihan kaikki, mikä tuon ajan takaa häämöitti, niin hirveän kaukana!
Miten ihanata oli herätä ensimmäisenä aamuna toisessa kylkirakennuksessa, jota yhdisti toiseen kapea välirakennus ja joka muodosti ravintolan ja päärakennuksen kanssa suoran linjan. Herätä edellisen päivän todistuksen näyttämisen ja matkatavaroilla täytetyissä vaunuissa suoritetun maamatkan jälkeen! Epämääräinen onnentunne, joka tuntui hänen ruumiissaan ja sai hänen sydämensä vetäytymään kokoon, herätti hänet… hän avasi silmänsä ja katseli ahnain, autuaallisin silmin puhtaan pienen kamarin muinaisfrankkilaisia huonekaluja… Hetki unenpöppöröistä, riemuisaa ihmettelyä — sitten täysi tietoisuus siitä, että oltiin Travemündessä, neljä pitkää viikkoa Travemündessä! Hän ei hievahtanut. Hän makasi hiljaa selällään kapeassa keltaisessa puusängyssä, jonka vuodevaatteet olivat kulumisesta ohuet ja pehmeät, sulki sitten uudelleen silmänsä ja tunsi, miten hänen rintaansa vapisutti onni ja levottomuus hänen vetäessään syvään ja hitaasti henkeään.
Huoneeseen paistoi keltainen päivänvalo raitaisen kaihtimen läpi, mutta ympärillä oli vielä aivan hiljaista ja Ida Jungmann ja äiti nukkuivat. Ei kuulunut muuta kuin kylpylaitoksen puiston hiekkakäytävien tasainen ja viihdyttävä haravointi ja ikkunan ja kaihtimen väliin jääneen kärpäsen surina ja toivoton poksahtelu ruutua vasten. Sen varjo näkyi raitaisella kankaalla… Hiljaisuus! Haravan raaputus ja kärpäsen yksitoikkoinen surina! Nuo tutut äänet herättivät pikku Johannissa taas eloon sen verrattoman, rauhaisan, miellyttävän tunteen, joka liittyi kylpylaitoksen eristettyyn asemaan ja jota hän niin rakasti. Jumalan kiitos, täällä ei tarvinnut pelätä kiiltäviä kampalankatakkisia opettajia, jotka ajoivat oppilaiden päihin kielioppia ja muuta joutavaa, sillä täällä oli liian kallista heille…
Hän hyppäsi ilon puuskassa vuoteestaan ja juoksi paljain jaloin ikkunaan. Hän veti ylös kaihtimen, aukaisi toisen ikkunapuoliskon irroittaen valkoisen haan ja seurasi katseellaan kärpästä, joka lensi pois käytävien ja ruusu-istutusten yli. Puksipuiden puolikaarena ympäröimä soittokoju seisoi vielä toistaiseksi tyhjänä vastapäätä hotellirakennuksia. »Leuchtenfeld», ranta, joka oli saanut nimensä oikealla esiinpistävästä majakasta, levisi laajana vaaleahkon taivaan alla. Siinä kasvoi lähinnä matalaa, paljaiden läikkien keskeyttämää ruohoa, joka vaihtui vähän matkan päässä korkeiksi, karkeiksi rantakasveiksi ja viimein hiekaksi, jonne oli asetettu riviin pieniä puisia yksityispaviljonkeja ja merelle päin käännettyjä rantatuoleja. Meri päilyi tyynenä aamuauringon valossa, sen pinnalla väreili vain putelin vihreitä ja sinisiä, säännöllisiä juovia, ja punaiseksimaalattujen merimerkkien välitse, jotka osoittivat kulkuväylää, tuli Kööpenhaminasta päin höyrylaiva, ilman että tarvitsi tietää oliko se »Najaden» vai »Friederike Oeverdieck». Ja jälleen hengitti Hanno Buddenbrook syvään ja onnellisena meren suolaista tuoksua ja tervehti sitä hellästi, äänettömästi, kiitollisesti ja rakkaasti.
Sitten alkoi päivä, ensimmäinen noista niukoista kahdestakymmenestäkahdeksasta päivästä, jotka alussa tuntuivat autuaalta ikuisuudelta ja loputtuaan ohikiitäneeltä hetkeltä… Aamiaista syötiin ulkoparvekkeella tai suuren kastanjan alla, joka kasvoi lasten leikkikentän edessä, missä suuri kiikku oli — ja kaikki, hätäisesti pestyn pöytäliinan lemu, jonka tarjoilija levitti pöydälle, silkkipaperiset ruokaliinat, vieraslaatuinen leipä, se, ettei täällä, kuten kotona, syöty munia luisella, vaan tavallisella teelusikalla metallisista kupeista — kaikki tämä viehätti pikku Johannia.
Ja sitten oli kaikki niin vapaata ja keveää, sujui niin mainion joutilaasti ja häiriintymättömästi ja huolettomasti ja mukavasti: Aamunvietto rannalla soittokunnan esittäessä aamuohjelmaansa ylempänä kylpylaitoksella, loikominen ja lepäily rantatuolin ympärillä, leikittely pehmeällä hiedalla, joka ei ollut likaista, silmien vaivaton ja tuskaton tuijottaminen sinivihreään avaruuteen, josta puhalsi vapaana, esteettömänä, tohisten voimakas, raitis, villi ja ihanalta tuoksuva tuuli, joka pani korvat umpeen ja herätti miellyttävän huumauksen tunteen, johon hukkui tietoisuus ajasta ja paikasta ja kaikista rajoituksista… Sitten tuli uinti, joka täällä oli toista kuin herra Asmussenin laitoksella, sillä täällä ei ollut »ämmänhiuksia», vaan vaaleanvihreä, kristallikirkas vesi oli läpikuultavan puhdasta ja räiskyi vapaasti joka puoleen, kun sitä kosketti; ja niljakan lautapohjan sijasta oli jalan alla kova, hienoviiruinen hiekkapohja; ja Hagenströmin pojat olivat kaukana, hyvin kaukana, Norjassa tai Tirolissa. Konsuli rakasti laajoja virkistysmatkoja kesäisin — ja miksikäs ei… Lämpimikseen käveleminen rantaa pitkin »Mövensteinille» tai »meritemppeliin», välipala rantatuolin luona — ja sitten takaisin huoneisiin, jossa vietettiin pieni lepohetki ennen table d'hôtelle pukeutumista. Table d'hôte sujui hauskasti, kylpykausi oli parhaimmillaan, kylpylaitoksen suuri sali oli täynnä ihmisiä, joiden joukossa oli Buddenbrookeille tuttuja perheitä ja hampurilaista, jopa englantilaista ja venäläistä herrasväkeäkin. Eräässä pöydässä tarjosi parastaikaa muuan mustapukuinen herra lientä hopeankirkkaasta maljasta. Ja joka päivälliseksi oli neljä ruokalajia, jotka olivat maukkaammat, voimakkaammat tai ainakin jollakin erinomaisemmalla tavalla valmistetut kuin kotona, ja monessa pöydässä juotiin samppanjaa. Usein tuli kaupungista yksinäisiä herroja, jotka eivät viitsineet olla koko viikkoa toimissaan, vaan olivat tulleet tänne huvittelemaan ja pelaamaan hiukan rulettia aterian jälkeen. Heihin kuului konsuli Peter Döhlmann, joka oli jättänyt tyttärensä kaupunkiin ja kertoi kaikuvalla alasaksanmurteella niin kainostelemattomia juttuja, että hampurilaiset naiset yskivät naurusta ja pyysivät häntä taukoamaan hetkeksi. Sellaisia olivat myös senaattori tohtori Cremer, entinen poliisimestari, Christian-setä ja hänen koulutoverinsa, senaattori Gieseke, jolla myöskään ei ollut perhettä mukana ja joka maksoi kaikki Christianin laskut… Myöhemmin, kun täysikasvuiset joivat kahvia ravintolan telttakaton alla musiikin soidessa, istui pikku Hanno tuolilla soittokojun portaiden juurella kuunnellen väsymättömänä soittoa… Iltapäivällä oli oma ohjelmansa. Kylpylaitoksella oli ampumarata, ja sivurakennusten oikealla puolella oli tallirakennus hevosineen, aaseineen ja lehmineen, joiden maitoa sai juoda lämpimänä, kuohuvana ja tuoksuavana. Sitten saattoi lähteä kävelylle kaupunkiin »Vorderreiheä» pitkin tai veneellä »Privaliin», jonka rannalta löytyi merikultaa, ottaa osaa lasten leikkikentällä suoritettuun krokettipeliin tai istua metsäisen kukkulan harjalla penkillä, jonka luona riippui table d'hôte-kello, ja kuunnella Ida Jungmannin lukua… Ja sittenkin oli aina viisainta palata rantaan, istua vielä illan hämärtyessä aallonmurtajan reunalla, huiskuttaa nenäliinaa suurille laivoille ja kuunnella pienten laineiden loisketta rantakiviä vasten, koko avaruuden ollessa tuon saman vienon ja suurenmoisen äänen täyttämä, joka saapui pikku Johannia kohti, puhui hänelle leppeästi ja sai hänet sulkemaan luomensa äärettömän tyytyväisyyden vallassa. Mutta silloin sanoi Ida Jungmann: »Tule, Hannoseni; täytyy lähteä, on illallisaika; saat kuolemantaudin, jos jäät tähän nukkumaan…» Miten tyynesti, viihdytetysti ja säännöllisesti hänen sydämensä löikään meren rannalta palatessa. Ja syötyään illallista huoneessaan maidon tai mallasmakuisen ruskean oluen kera, äidin aterioidessa myöhemmin kylpylaitoksen lasiparvekkeella suuremmassa seurassa, painui hän heti paikalla, ilman kuumeista kauhua, pehmeiden lakanoiden väliin päästyään, unen helmaan, kuunnellen sydämen tasaisia, voimakkaita lyöntejä ja iltakonsertin etäisiä rytmejä…
Pyhäisin ilmestyi senaattori eräiden muiden herrojen keralla, joita toimet olivat pidättäneet kaupungissa, omiensa luo, ja viipyi maanantaiaamuun. Mutta vaikka silloin oli samppanjaa ja jäätelöä table d'hôte-pöydällä, vaikka tehtiin ajoretkiä aasilla ja purjehdusmatkoja merelle, ei pikku Johann pitänyt erittäin noista pyhäpäivistä. Kylpylaitoksen rauha ja yksinäisyys oli häiritty. Joukko kaupunkilaisia, jotka eivät lainkaan kuuluneet tänne ja joita Ida Jungmann nimitti hyväntahtoisella halveksunnalla »paremman keskiluokan päiväkärpäsiksi», täytti päivällä puutarhan ja rannan kahvia juoden, soittoa kuunnellen ja uiden, ja Hanno olisi mieluimmin odottanut noiden juhlapukuisten rauhanhäiritsijäin poistumista omassa huoneessaan… Sitten hän taas oli iloinen, kun kaikki maanantaina liukui entisiin raiteisiinsa ja kun myös isän silmät, nuo silmät, jotka olivat olleet etäällä kuusi päivää ja jotka taas, hän tunsi sen hyvin, olivat koko pyhän tarkastaneet häntä arvostelevasti ja tutkien, olivat poissa…
Kaksi viikkoa kului, ja Hanno vakuutti itselleen ja jokaiselle, joka vain kuulla tahtoi, että vielä oli jälellä yhtä pitkä aika kuin Mikonpäivän viikot. Mutta tuo oli petollinen lohdutus, sillä kun loma-ajan keskikohta oli sivuutettu, alkoi aika luistaa alamäkeen huimaavan nopeasti, niin nopeasti, että hänen olisi pitänyt tarttua jokaiseen tuntiin estääkseen sitä vierimästä edelleen ja pidentää jokaista meri-ilman siemausta, ettei onni olisi päässyt livahtamaan huomaamatta käsistä.
Mutta aika kulki omaa latuaan antaen vuoroon sadetta, auringonpaistetta, meri- ja maatuulta, hiljaista paahtavaa hellettä ja jyrisevää ukkosta, jolla ei ollut valtaa veden yli ja josta ei näyttänyt tulevan loppua. Oli päiviä, jolloin koillistuuli ajoi lahden täyteen mustanvihreää nousuvettä, joka peitti rannan levillä, simpukoilla ja maneeteilla ja uhkasi kaataa paviljongit. Silloin oli musta, möyrivä meri kokonaan kuohun peittämä. Suuret voimakkaat aallot lähestyivät ulapalta peloittavan rauhallisina, taipuivat majesteetillisesti muodostaen tummanvihreän, metallinkirkkaan kaaren ja viskautuivat pauhaten, roiskuen ja kumisten rannalle… Toisina päivinä veti taas länsituuli veden poispäin, jolloin sirosti kumpuileva pohja paljastui laajalti ja kaikkialla näkyi alastomia hiekkasärkkiä, sateen valuessa virtoina alas, taivaan, maan ja meren sulaessa harmaaksi seinäksi ja tuulenpuuskien pieksäessä vettä ikkunaruutuja vastaan niin että ne kävivät läpinäkymättömiksi. Silloin Hanno tavallisesti oleksi kylpylaitoksen salissa pianinon ääressä, joka ikävä kyllä oli mennyt vähän pilalle seurusteluiltojen valssi- ja jenkkamusiikista ja josta ei lähtenyt niin kaunista kaikua kuin flyygelistä kotona, mutta josta sentään, joskin himmeällä ja rämähtelevällä sointuvärillä, sai esiin varsin hauskoja vaikutelmia… Ja oli sitten sellaisiakin päiviä, haaveellisia, sinisiä, peilityyniä, polttavan kuumia päiviä, jolloin siniset hyönteiset survoivat paikallaan ilmassa, ampaisten silloin tällöin kappaleen matkaa johonkin suuntaan, ja jolloin meri oli äänetön ja kirkas kuin kuvastin… Ja kun kolme päivää oli jälellä, sanoi Hanno itselleen ja jokaiselle, joka kuulla tahtoi, että vielä oli jälellä koko helluntain pituinen aika. Mutta vaikka tuo lasku oli eittämättömän oikea, ei hän itse uskonut sitä, vaan hänen sydämessään oli varmistunut käsitys, että kampalankatakkinen mies oli ollut sittenkin oikeassa, että nuo neljä viikkoa sittenkin loppuivat ja että sittenkin siis täytyi jatkaa siitä, mihin oli lopetettu, ja siirtyä siihen ja siihen asiaan…
Matkatavaroilla kuormitetut ajoneuvot pysähtyivät kylpylaitoksen eteen, lähtöpäivä oli käsissä. Hanno oli heittänyt jo varhain aamulla jäähyväiset merelle ja rannalle; hän hyvästeli nyt tarjoilijoita, jotka saivat juomarahansa, soittokojua, ruusu-istutuksia ja koko kesäaikaa..Sitten lähtivät vaunut liikkeelle hotellihenkilökunnan kumarrellessa ympärillä.
Ne ajoivat puistokujalle, joka vei kaupunkiin, ja vierivät »Vorderreiheä» pitkin… Hanno painoi päänsä vaununnurkkaan ja katsoi ulos ikkunasta Ida Jungmannin ohi, joka istui häntä vastapäätä takaistuimella virkkusilmäisenä, valkotukkaisena ja luisevana. Aamutaivas oli vaaleanharmaassa pilvessä ja Travella kävi pienet laineet, joita tuuli työnteli nopeasti edelleen. Joskus ripsahti yksinäinen vesitippa ruutuun. »Vorderreihen» loppupäässä istuivat ihmiset oviensa edessä verkkoja paikaten; paljasjalkaisia lapsia juoksi esiin ja asettui uteliaasti vaunuja tarkastamaan. He jäivät tänne…
Vaunujen ehtiessä viimeisten talojen ohi kumartui Hanno eteenpäin nähdäkseen vielä kerran majakan. Sitten hän nojautui taapäin ja sulki silmänsä. »Ensi vuonna taas», lohdutti Ida Jungmann syvällä, matalalla äänellä. Mutta tuo lause sai Hannon leuan vapisevaan liikkeeseen, ja kyyneleet pulpahtivat esiin pitkien ripsien alta.
Hänen kasvonsa ja kätensä olivat meri-ilman päivetyttämät; mutta jos hänen oli luultu vahvistuvan ja karaistuvan tämän kylpykausioleskelun aikana, tulevan reippaammaksi, tarmokkaammaksi ja vastustuskykyisemmäksi, oli surkeasti petytty; tuo lohduton totuus oli Hannolle päivänselvä. Hänen sydämensä oli näiden neljän merenrannalla hartaudessa ja rauhassa vietetyn viikon jälkeen tullut vielä herkemmäksi, uneksivammaksi, aremmaksi kuin ennen, vielä kykenemättömämmäksi pysymään rohkeana herra Tietgen edessä, ja se oli murtua hänen muistaessaan jälleen historian vuosilukuja ja kieliopin sääntöjen ulkoaoppimista, hirveän kevytmielistä kirjojen nurkkaanviskaamista ja nukkumaanmenoa kesken läksyjen, ahdistavaa pelkoa herätessä ja tunnin alussa, osaamattomuutta, vihamielisiä Hagenströmejä ja isän asettamia vaatimuksia.
Mutta sitten virkisti aamuinen ajo häntä hiukan heidän ajaessaan lintujen laulaessa maantien vedellä täyttyneitä raiteita pitkin. Hän ajatteli Kaita ja tapaamista, herra Pfühlia, soittotunteja, flyygeliä ja harmoniotaan. Muuten oli huomenna pyhä, ja ensimmäinen koulupäivä, maanantai, oli vielä vaaraton. Hän tunsi nappikengissään olevan vielä vähän hiekkaa… hän tahtoi pyytää ukko Groblebeniä jättämään sen sinne… Ja tulkoonpa taas kampalankatakkien ja Hagenströmien aika ja kaikki muu. Hänellä oli mitä oli. Hän oli muisteleva merta ja kylpylaitoksen puistoa, kun kaikki ikävät seikat kävivät hänen kimppuunsa; ja yksi ainoa lyhyt muisto äänestä, jolla kaukaa uinuvasta, salaperäisestä etäisyydestä tulevat pikku laineet illan hiljaisuudessa loiskahtivat aallonmurtajaa vasten, oli tuova hänelle lohtua ja tekevä hänet tunnottomaksi kaikkia vastuksia kohtaan…
Tultiin sitten lautalle, Israelsdorfin kujaan, Jerusaleminvuoren alle, Burgfeldille ja Burgtor'in luo, jonka vieressä vasemmalla olivat vankilan muurit, joiden takana setä Weinsehenk istui, ajettiin kolisten Burgstrassea pitkin ja yli Kobergin, ohi Breitestrassen ja alas Fischergrubea ankarasti jarruttaen… Tuossa oli kodin punainen pääty ulokkeineen ja naisenmuotoisine valkoisine pylväineen; ja kun he astuivat keskipäivänhelteiseltä kadulta viileään kiviseen eteiseen, tuli senaattori konttorista kynä kädessä heitä vastaan…
Ja hitaasti, hyvin hitaasti, salaa itkien, oppi pikku Johann taas tulemaan toimeen ilman merta, pelkäämään ja olemaan kauheasti ikävissään, näkemään aina edessään Hagenströmit ja tyytymään Kaihin, herra Pfühliin ja musiikkiin.
Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja Klothilde-täti- kysyivät heti hänet nähtyään miltä koulu maistui loman jälkeen — vilkuttaen kiusoittavasti silmiään, mikä ilmaisi heidän ymmärtävän hänen tilansa ja suhtautuvan siihen tuolla käsittämättömällä aikaihmisten ylpeydellä, joka kohtelee kaikkia lasten elämän ilmiöitä mahdollisimman ivallisesti ja pintapuolisesti. Mutta Hanno kesti tuon hetken.
Kolme tai neljä päivää kaupunkiin paluun jälkeen ilmestyi kotilääkäri tohtori Langhals Fisehergruben varrelle nähdäkseen loma-ajan vaikutukset. Kun oli pidetty pitkähkö neuvottelu senaattorin rouvan kanssa, kutsuttiin Hanno sisään ja hänen täytyi puoleksi riisuutuneena alistua yksityiskohtaisen tutkimuksen, hänen status praesens'insa selvittämiseksi — kuten tohtori Langhals kynsiään katsellen sanoi. Hän tutki Hannon heikot lihakset, hänen rintansa leveyden ja sydämensä toiminnan, antoi pojan tehdä selvää kaikista ruumiintoiminnoistaan, otti viimein neularuiskulla veripisaran hänen laihasta käsivarrestaan tehdäkseen verikokeen kotona eikä näyttänyt yleensä nytkään oikein tyytyväiseltä.
»Väriä meillä on kyllä», sanoi hän ravistaen Hannoa, joka seisoi hänen edessään, ja laskien pienen karvaisen kätensä hänen olkapäälleen katsoen senaattorin rouvaan ja Ida Jungmanniin, »mutta ilme on yhä liian murheellinen.»
»Hänellä on ikävä merta», huomautti Gerda Buddenbrook.
»Vai niin, vai niin… vai viihdyt sinä siellä niin hyvin!» sanoi tohtori Langhals katsoen pikku Johannia itserakkaine silmineen… Hanno punastui. Mitä tuo kysymys merkitsi, johon tohtori Langhals nähtävästi odotti vastausta? Mieletön, haaveellinen toivo, joka johtui siitä haaveellisesta vakaumuksesta, ettei kaikista maailman kampalankatakkisista opettajista huolimatta Jumalalle sittenkään mikään ollut mahdotonta, täytti hänen mielensä.
»Niin…» sai hän sanotuksi tuijottaen tohtoriin silmät suurina. Mutta tohtori Langhals ei ollut tarkoittanut mitään erikoista kysymyksellään.
»No niin, uinnin ja hyvän ilman vaikutus on pian tuntuva… pian tuntuva!» toisti hän lyöden pikku Johannia olalle, työntäen hänet loitomma ja nyökäten senaattorin rouvalle ja Ida Jungmannille — se oli varman, hyväätarkoittavan ja tietävän lääkärin rohkaiseva nyökkäys, lääkärin, joka on tottunut siihen, että hänen silmistään ja huulistaan luetaan kohtaloita. Sitten hän nousi, ja tutkimus oli päättynyt…
Auliinta ymmärtämystä hänen meren-kaipuutaan kohtaan, tuota haavaa, joka arpeutui niin hitaasti ja alkoi vuotaa uudelleen pienimmästäkin arkipäivän kouraisusta, osoitti Antonie-täti, joka näkyi kuuntelevan silminnähtävän hartaana kuvausta Travemünden tapauksista sekä yhtyi täysin sydämin hänen kaihoisiin ylistyksiinsä.
»Niin, Hanno», hän sanoi, »se mikä on totta, pysyy totena aina, ja Travemünde on ihana paikka! Siihen asti kun työnnän jalkani hautaan, olen minä, tiedätkös, muisteleva muutamia kesäisiä viikkoja, jotka kerran nuorena tyhmeliininä sain viettää siellä. Asuin perheessä, josta pidin ja joka myös piti minusta, luullakseni, sillä olin kaunis tuulihattu silloin — voinhan minä sanoa sen nyt, kun olen jo tämmöinen vanha rouva — ja olin myös aina hyvällä tuulella. Ne olivat kelpo ihmisiä, tiedätkös, vilpittömiä, hyväsydämisiä ja oikeamielisiä ja sitäpaitsi niin älykkäitä, oppineita ja innostuneita, etten ole myöhemmin tavannut sellaisia enää koskaan. Niin, se oli harvinaisen innostava aika. Minä sain silloin, mitä mielipiteisiin ja tietoihin tulee, oppeja koko elämäni ajaksi, ja ellei väliin olisi tullut muuta, kaikenlaisia tapahtumia… niinkuin elämässä saattaa käydä… olisin minä tyhmeliini saanut oppia vielä paljon lisää. Tahdotko tietää, miten tuhma minä olin silloin? Minä tahdoin ottaa ulos maneettien koreat tähdet. Kannoin aika joukon maneetteja kotiin nenäliinassa ja asetin ne sievästi parvekkeelle auringonpaisteeseen, jotta ne kuivuisivat… Silloinhan täytyi tähtien jäädä jälelle! Hyvä!… Kun menin katsomaan niitä, oli sillä kohden isonlainen märkä läiskä. Ja se haisi vielä vähän leville…»