NELJÄS LUKU.
Alussa vuotta 1873 suostui senaatti Hugo Weinschenkin puolesta jätettyyn armonanomukseen, ja entinen palovakuutusjohtaja päästettiin vapauteen puoli vuotta ennen määräaikaa.
Jos rouva Permaneder olisi ilmaissut ajatuksensa, olisi hänen täytynyt tunnustaa, ettei tuo tapaus ollenkaan ilahduttanut häntä, vaan että hänestä olisi ollut mieluisampaa, jos kaikki olisi saanut jatkua sellaisena, joksi se nyt kerran oli muodostunut. Hän eli tyttärensä ja tyttärentyttärensä kera rauhaisasti Lindenplatzin varrella seurustellen Fischergrubelaisten ja kouluystävänsä Armgard von Maiboomin, synt. von Schilling, kanssa, joka asui miehensä kuoltua kaupungissa. Hän oli tullut tietämään jo kauan aikaa sitten, ettei hän voinut saada missään niin tunnettua ja arvossapidettyä asemaa kuin se, mikä hänellä oli kotikaupungissaan; eikä hänellä Münchenin aikuisten muistojensa ja yhä heikommaksi ja juonikkaammaksi käyvän vatsansa sekä rauhantarpeensa johdosta ollut pienintäkään halua asettua enää vanhoilla päivillään suureen kaupunkiin tai vieraisiin maihin.
»Rakas lapsi», sanoi hän tyttärelleen, »minun täytyy nyt kysyä sinulta jotakin, jotakin hyvin vakavaa!… Rakastathan miestäsi yhä kaikesta sydämestäsi? Rakastathan häntä niin, että tahdot seurata häntä lapsenne kanssa sinne, minne hän menee, koska te, paha kyllä, ette enää voine jäädä tänne?»
Ja kun rouva Erika Weinschenk, synt. Grünlich, silmissä kyyneleet, jotka saattoivat merkitä monenmoista, vastasi tähän aivan yhtä velvollisuudentuntoisesti kuin Tony itse kerran samantapaisissa olosuhteissa oli vastannut isälleen Hampurin lähellä olevassa huvilassaan, alettiin tuumia pikaista eroa…
Päivä, jolloin rouva Permaneder nouti vävypoikansa suljetuissa vaimuissa vankilasta, oli melkein yhtä kamala kuin se, jolloin johtaja Weinschenk oli vangittu. Hän toi vävynsä Lindenplatzin varrella sijaitsevaan asuntoonsa, ja siellä tämä jäi, tervehdittyään hämmentyneenä ja neuvottomana vaimoaan ja lastaan, huoneeseen, joka oli varustettu häntä varten, polttaen aamusta iltaan sikareja, rohkenematta mennä kadulle, jopa ottamatta aina edes osaa perheenkeskisiin aterioihin. Hän oli harmaantunut ja täydelleen ihmisarka mies.
Vankilaelämä ei ollut voinut murtaa hänen ruumiillisia voimiaan, sillä Hugo Weinschenkillä oli aina ollut vuorenvankka terveys; mutta hänen tilansa oli silti syvin surkea. Oli kauheata nähdä, miten tuo mies, joka luultavasti ei ollut tehnyt muuta kuin mitä hänen useimmat virkatoverinsa tekivät tunnonvaivoitta eri puolilla maata ja joka, ellei hän olisi joutunut kiinni, olisi epäilemättä myös jatkanut kulkuaan pystyssä päin ja valoisin mielin — miten tuo mies, porvarillisen maineensa menettäneenä, oikeudellisen tuomion langettamisen ja näiden kolmen vankeusvuoden johdosta nyt oli täydelleen siveellisesti murtunut. Hän oli vakuuttanut oikeuden edessä, ja asiantuntijat olivat myöntäneet hänen olevan oikeassa, että tuo rohkea temppu, jonka hän oli tehnyt omaksi ja yhtiönsä eduksi ja kunniaksi, kulki kauppamaailmassa usanssin nimellä. Mutta juristit, herrat, jotka hänen käsityksensä mukaan eivät ymmärtäneet näistä asioista mitään, joilla oli aivan toisenlaiset käsitykset ja maailmankatsomus, olivat tuominneet hänet kavalluksesta; ja tuo päätös, jolla oli valtion mahti takanaan, oli vaikuttanut siinä määrin hänen itseluottamukseensa, ettei hän enää uskaltanut katsoa ketään silmiin. Hänen ponteva käyntinsä, eloisuus, jolla hän oli liikutellut vartaloaan pitkässätakissaan, heilutellut käydessä nyrkkejään ja pyöritellyt silmiään, tavaton arkailemattomuus, jolla hän oli esittänyt kysymyksensä ja hupaisat tarinansa häpeämättä tietämättömyyttään ja sivistymättömyyttään — kaikki oli mennyttä! Se oli kadonnut jäljettömiin, ja hänen omaisiaan kauhisti nähdä niin suurta murtuneisuutta, arkuutta ja omanarvontunteen puutetta.
Kulutettuaan kahdeksan tai kymmenen päivää sikareja poltellen alkoi herra Hugo Weinschenk lukea sanomalehtiä ja kirjoitella kirjeitä. Ja siitä oli toisten kahdeksan tai kymmenen päivän kuluttua se seuraus, että hän vakuutteli omaisilleen epämääräisin sanoin saavansa mahdollisesti Lontoossa uuden paikan, mutta tahtovansa ensin lähteä sinne yksin järjestääkseen asian henkilökohtaisesti ja kutsuakseen sitten vaimonsa ja lapsensa perästä, jos kaikki järjestyi suotuisasti.
Hän lähti Erikan saattamana suljetuissa vaunuissa asemalle ja matkusti kaupungista näkemättä ketään muita sukulaisiaan.
Jonkun päivän kuluttua sai hänen vaimonsa Hampurista lähetetyn kirjeen, jossa mies ilmoitti päättäneensä olla tapaamatta vaimoaan ja lastaan ja antamatta näille tietoa itsestään ennenkuin voisi tarjota näille sopivan aseman. Se oli viimeinen elonmerkki Hugo Weinschenkistä. Hänestä ei kuultu sen jälkeen mitään. Ja vaikka rouva Permaneder, joka tunsi tuollaiset asiat ja oli jäntevä toimen ihminen, teki useita kuulusteluja saadakseen selkoa vävystään ja voidakseen, kuten hän tärkeän näköisenä selitti, nostaa häntä kohtaan syytteen tarkoituksellisen maastapoistumisen nojalla, pysyi hänen olinpaikkansa tuntemattomana. Ja silloin kävi niin, että Erika Weinschenk jäi edelleen pikku Elisabethin kera äitinsä luokse »Lindenplatzin» valoisaan asuntoon.