VIIDES LUKU.
Avioliitto, josta pikku Johann oli syntynyt, ei ollut milloinkaan kadottanut viehätystään puheenaiheena kaupunkilaisten keskuudessa. Samoin kuin kummassakin aviopuolisossa oli jotakin erikoista ja arvoituksellista, samoin oli koko avioliitto merkillinen ja salaperäinen. Näytti vaikealta, mutta lupaavalta tehtävältä pyrkiä vähän lähemmä tuota suhdetta ja saada tietää siitä hiukan enemmän kuin muutamia harvoja tosiasioita… Ja asuin- ja makuukamareissa, klubissa ja kasinolla, jopa itse pörssissä puhuttiin Gerda ja Thomas Buddenbrookista sitä enemmän, mitä vähemmän heistä tiedettiin.
Miten nuo kaksi olivat löytäneet toisensa ja minkälainen heidän suhteensa mahtoi olla? Muistettiin vielä, millä päättäväisyydellä kolmikymmenvuotias Thomas Buddenbrook oli ajanut asiaa. »Tämä tai ei kukaan» oli hän sanonut, ja samanlainen lienee ollut asianlaita Gerdaan nähden, sillä hän oli jaellut rukkasia Amsterdamissa kahdenteenkymmenenteen seitsemänteen vuoteensa asti ja suostunut tähän kosijaan paikalla. Se oli siis lemmenavioliitto, päättelivät ihmiset mielessään. Sillä niin vaikealta kuin se tuntuikin, täytyi heidän sittenkin myöntää, että Gerdan kolmensadantuhannen myötäjäiset olivat kai olleet ainoastaan sivutekijänä pelissä. Mutta rakkautta, tai sitä mitä rakkaudella tarkoitettiin, näkyi tässä tapauksessa hyvin vähän. Alusta alkaen ei heidän suhteessaan oltu keksitty muuta kuin huomaavaisuutta, aviopuolisojen kesken aivan tavatonta, kohteliasta ja kunnioittavaa huomaavaisuutta, joka ei näyttänyt ihme kyllä lähtevän sisäisestä kylmyydestä ja vieraudesta, vaan aivan erikoislaatuisen, äänettömän, syvän molemminpuolisen luottavaisuuden ja tuntemuksen, molemminpuolisen hienotunteisuuden pohjalta. Siksi eivät vuodet olleet ensinkään muuttaneet sitä. Niiden aiheuttama muutos oli havaittavissa vain siinä, että nyt puolisoiden välinen ikäero alkoi pistää huomattavammin silmiin…
Verrattiin heitä toisiinsa ja huomattiin, että Buddenbrook oli iän merkitsemä, jo hieman lihavahko mies, jonka rinnalla hänen vaimonsa näytti nuorelta. Huomattiin, että Thomas Buddenbrook näytti rappeutuneelta — se oli juuri oikea sana hänestä, huolimatta suorastaan naurettavasta turhamaisuudesta, jolla hän koetti pönkittää esiintymistään — jotavastoin kuluneet kahdeksantoista vuotta eivät olleet muuttaneet Gerdaa juuri ollenkaan. Hän oli säilynyt ihmeteltävän hyvin hermostuneessa kylmäkiskoisuudessaan, jossa hän eli ja jota hän huokui ympärilleen. Hänen punaisenruskea tukkansa oli aivan entisen värinen, hänen kauniit valkoiset kasvonsa ja hänen notkea vartalonsa yhtä ylhäisen hienot kuin alussa, ja hänen vähän liian pienten ja vähän liian lähekkäin olevien silmiensä nurkissa oli yhä samat siniset varjot… Noihin silmiin ei luotettu. Niissä oli niin omituinen katse ja sitä, mitä niihin oli kirjoitettu, eivät ihmiset osanneet lukea. Tuo nainen, jonka olemus oli niin viileä, niin suljettu, hillitty ja loitontava ja joka näytti valavan vain musiikkiin hiukan elämänlämpöä, herätti epäluuloa. Ihmiset kaivoivat esiin hiukan tomuttuneen ihmistuntemuksensa sovittaakseen sen senaattorin rouva Buddenbrookiin. Hiljaisissa vesissä uivat suurimmat kalat; ja moni osasi olla ovela. Ja kun ihmiset nyt tahtoivat päästä asiasta tarkemmin perille, oppia yleensä tuntemaan ja ymmärtämään tuota suhdetta, herätti heidän vaatimaton mielikuvituksensa heissä sen otaksuman, ettei tässä voinut olla kysymyksessä muu kuin että kaunis Gerda petti vähän miestänsä.
He pitivät silmänsä auki, eikä kestänyt kauan ennenkuin he ilmaisivat huomionsa toisilleen; ja heidän yhteinen arvelunsa kuului, että. Gerda Buddenbrookin suhde herra luutnantti von Throtaan meni lievästi sanoen yli sopivaisuuden rajojen.
Renee Maria von Throta, joka oli syntyisin Reininmaista, oli aliluutnanttina eräässä kaupungissa majailevassa jalkaväkipataljoonassa. Punainen kaulus sopi hyvin hänen mustaa tukkaansa vastaan, joka oli kammattu sivujakaukselle ja harjattu oikealla puolen korkeaksi, tuuheaksi, kähäröidyksi laineeksi; mutta vaikka hän oli suuri ja roteva, teki hänen koko olemuksensa, hänen liikkeensä ja puhumis- sekä vaikenemistapansa hyvin epäsotilaallisen vaikutuksen. Hän istui mielellään käsi sotilastakkinsa nappien väliin pistettynä, nojaten poskensa käteen. Hänen kumarruksestaan puuttui kokonaan sotilaallinen säntillisyys eikä hän lyönyt edes kuuluvasti yhteen kantapäitään. Muutenkin liikkui hänen jäntevä vartalonsa sotilaspuvussa niin vapaasti ja mielivaltaisesti kuin ei sitä olisi ollutkaan. Hänen kapeat, vinosti suupieliin taipuvat nuorukaisviiksensäkin, joita ei olisi voinut kiertää pontevasti sivulle, vahvistivat tuota epäsotilaallista vaikutusta. Mutta suurimman huomion vetivät puoleensa hänen silmänsä, nuo suuret, harvinaisen loistavat ja tavattoman mustat silmät, jotka näyttivät kuvastavan pohjatonta syvyyttä, silmät, jotka kohdistuivat asioihin ja ihmisiin haaveellisina, vakavina ja säihkyen…
Hän oli epäilemättä joutunut sotilas-uralle vastoin tahtoaan tai ilman omaa intoa, sillä ruumiinvoimistaan huolimatta ei hän ollut sopiva paikallaan eikä suosittu toverien piirissä, joiden harrastuksiin ja huvituksiin — nuorten upseerien harrastuksiin ja huvituksiin, heidän vastikään palattuaan voitokkaalta sotaretkeltä — hän otti liian vähän osaa. Häntä pidettiin heidän keskuudessaan ikävänä ja omituisena erakkona, joka teki yksinäisiä kävelyjä, ei välittänyt hevosista, metsästyksestä, pelaamisesta eikä naisista, vaan jonka koko mieli oli kääntynyt musiikkiin; hän soitti näet useampia eri soittimia, ja hänen hehkuvat silmänsä ja epäsotilaallinen, samalla vetelä ja teatterimainen vartalonsa nähtiin kaikissa oopperoissa ja konserteissa. Klubia ja kasinoa hän sensijaan halveksi.
Hän suoritti mitenkuten välttämättömimmät vierailut kaupungin huomattavimmissa perheissä, mutta torjui melkein kaikki kutsut ja seurusteli oikeastaan vain Buddenbrookeilla… liian paljon, sanoivat ihmiset, liian paljon, arveli myös senaattori….
Kukaan ei aavistanut mitä Thomas Buddenbrookissa tapahtui, kukaan ei saanut aavistaa sitä. Ja juuri tämä ihmisten pitäminen tietämättömänä hänen surustaan, vihastaan ja voimattomuudestaan oli niin hirveän vaikeata! Ihmiset alkoivat pitää häntä hiukan naurettavana; mutta kenties heissä olisi herännyt myötätunto häntä kohtaan tai he olisivat tukahuttaneet sellaiset tunteet, jos heillä olisi ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, miten pelokkaan arasti hän kaihtoi pienimpiäkin naurettavuuden ilmiöitä ja miten hän oli nähnyt ja tuntenut tuon vihollisen lähestyvän kaukaa jo paljon ennen kuin kukaan edes oli sitä ajatellut. Hänen turhamaisuutensakin, tuo paljon pilkattu »turhamaisuus», oli johtunut suureksi osaksi tästä huolesta. Hän oli ollut ensimmäinen, joka oli huomannut epäluuloisin silmin oman olemuksensa ja Gerdan ihmeellisen kylmän koskemattomuuden välillä vallitsevan alituisen epäsuhteen, ja nyt täytyi hänen, herra von Throtan aljettua käydä hänen talossaan, koettaa voittaa ja salata huolensa viimeisillä voimillaan, täytyi tehdä se, ettei hänen nimensä joutuisi yleisen naurun alaiseksi tuon huolen tunnetuksi-tulon kautta.
Gerda Buddenbrook ja tuo nuori, merkillinen upseeri olivat tietenkin heränneet yhteisymmärrykseen musiikin alalla. Herra von Throta soitti pianoa, viulua, selloa ja huilua, — joka soitinta erinomaisesti — ja usein sai senaattori tietää tulevasta vierailusta siten, että herra von Throtan sotilaspassari kulki yksityiskonttorin vihreiden puoliuutimien ohi sellolaatikkoa selässään raahaten ja kadoten taloon..
Silloin istui Thomas Buddenbrook kirjoituspöytänsä ääressä odottaen siksi kunnes näki tämän itsensäkin, vaimonsa ystävän, astuvan taloonsa, kunnes kuuli salista sointuja, jotka laulaen, valittaen ja yli-inhimillisesti riemuiten, suonenvedontapaisesti käsiään ojennellen pauhasivat esiin tai vaipuivat yöhön ja pimeyteen, mielettömästi, voimattomasti nyyhkien. Vyöryköötpä minkä vyöryivät, pauhatkoot, itkekööt ja riemuitkoot, syleilkööt toisiaan myrskyisästi ja olkootpa miten yliluonnollisia tahansa! Vielä hän sen kesti. Mutta pahinta, ahdistavinta oli tätä seuraava hiljaisuus, jota sitten, sen jälkeen, kesti salissa liian kauan, liian pitkään, ja joka oli liian syvä ja häiriintymätön ollakseen herättämättä pelkoa. Lattialla ei kuulunut yhtään askelta, ei yksikään tuoli liikkunut; se oli epäpuhdas, kavala, äänetön, salattu hiljaisuus… Ja silloin Thomas Buddenbrook istui niin ahdistavan tuskan vallassa, että hän hiljaa voihkaisi.
Mitä hän pelkäsi? Jälleen olivat ihmiset nähneet herra von Throtan astuvan taloon. Ja hän näki asian heidän silmillään. Näki itsensä, vanhenevan, työn kuluttaman ja huonotuulisen aviomiehen istumassa konttorissaan ikkunan luona sillä, aikaa kun hänen kaunis rouvansa liehittelijöineen soitteli ja oli soittamatta… Sellaiselta näytti asia heidän silmissään, hän tiesi sen. Ja kuitenkin hän samalla tiesi, että sana »liehittelijä» oikeastaan soveltui hyvin huonosti herra von Throtaan. Oi, hän olisi ollut melkein onnellinen, jos olisi uskaltanut käyttää hänestä tuota sanaa, jos hän olisi voinut pitää häntä huikentelevana, tietämättömänä ja tavallisena upseerinulikkana, joka antaa luonnollisen vallattomuutensa purkautua musiikkiin ja soittaa siten naisten sydämiä. Hän koetti tehdä kaikkensa voidakseen leimata hänet sellaiseksi mielessään. Vain sitä varten herätti hän itsessään eloon isiensä vaistot: vakavaraisen ja säästäväisen kauppiaan luotaantyöntävän epäluulon seikkailunhaluista, kevytmielistä ja taloudellisesti epävarmaa sotilasluokkaa kohtaan. Ajatuksissaan ja puheissaan nimitti hän aina herra von Throtaa halveksivin äänenpainoin pelkäksi »luutnantiksi». Ja samalla tunsi hän selvästi, ettei tuo arvonimi sopinut ollenkaan tuolle nuorelle miehelle…
Mitä Thomas Buddenbrook pelkäsi? Ei mitään… Ei mitään, minkä olisi voinut pukea sanoiksi. Jospa hän olisikin saanut asettua taistelemaan jotakin kouriintuntuvaa, yksinkertaista ja karkeaa tosiseikkaa vastaan! Hän kadehti kaupunkilaisten asiasta muodostamaa yksinkertaista käsitystä. Mutta hän tiesi liian hyvin istuessaan tässä päätään käteen nojaten, mielessä ahdistus, etteivät »petos» ja »avionrikkomus» olleet sanoja, joita olisi voinut käyttää noista ylhäällä vietetyistä soivista ja syvyydenhiljaisista hetkistä.
Usein, kun hän katsoi kadun tuolla puolen olevia harmaita päätyjä ja ohikulkevia porvareita tai antoi katseensa viipyä edessään riippuvassa muistotaulussa, satavuotispäivälahjassa, isiensä muotokuvissa, muistellen sukunsa historiaa, sanoi hän itselleen, että kaikki oli loppuva tähän, että vain tämä oli enää puuttunut kaiken täyttymiseksi. oli vain puuttunut enää se, että hän joutuisi ihmisten pilkan kohteeksi ja että hänen nimensä, hänen yksityiselämänsä kaikuisi kaikkien huulilla… Mutta tuo ajatus teki melkein hyvää, koska se oli hänestä yksinkertainen, terve, mahdollinen käsittää ja ilmaista verrattuna tuohon häpeälliseen arvoitukseen, tuohon hänen päänsä päällä tapahtuvaan salaperäiseen häpeäjuttuun, jota hänen täytyi pohtia….
Hän ei kestänyt sitä kauempaa, hän työnsi tuolinsa syrjään, lähti konttorista ja nousi asuinkerrokseen. Minne hän saattoi kääntyä? Salonkiinko tervehtimään herra von Throtaa vaivattomasti ja hiukan yli olan, pyytämään tätä illalliselle ja kuulemaan tämän kieltäytyvän siitä, kuten niin monasti ennen? Sillä sietämättömintä kaikesta oli, että luutnantti karttoi häntä täydellisesti, ei suostunut mihinkään julkisiin kutsuihin, vaan näytti haluavan rajoittua ainoastaan kahdenkeskiseen vapaaseen seurusteluun senaattorin rouvan kanssa…
Odottaako? Odottaako jossakin, ehkäpä tupakkahuoneessa, kunnes hän oli lähtenyt, astua sitten Gerdan eteen ja puhua hänen kanssaan, vaatia hänet tilille? — Gerda ei ollut niitä ihmisiä, joita olisi vaadittu tilille. Ja mistä? Heidän liittonsa oli perustettu ymmärtämykselle, hienotunteisuudelle ja vaikenemiselle. Ei ollut tarpeellista tehdä itseään naurettavaksi vielä hänenkin edessään. Mustasukkaisuuden näyttäminen olisi samaa kuin myöntää ihmisten olevan oikeassa, tehdä häpeä julkiseksi… Oliko hän mustasukkainen? Kenelle? Mille? Ei lainkaan! Niin voimakas tunne saattaa toimimaan, ryhtymään tekoihin, ehkä vääriinkin, mielettömiin tekoihin, mutta kouriintuntuviin, vapauttaviin tekoihin. Ei, ei, hän tunsi vain vähän pelkoa, vähän ahdistavaa, hätäistä pelkoa….
Hän kulki edestakaisin pukeutumishuoneessaan, valeli otsaansa hajuvedellä ja palasi sitten taas alakertaan päättäen katkaista salongissa vallitsevan hiljaisuuden mihin hintaan tahansa. Mutta juuri kun hän oli tarttunut valkoisen oven musta- ja kultakirjavaan kädensijaan, alkoi soitto taas hurjin juoksutuksin, ja hän perääntyi.
Hän meni palvelusväen portaita alakerrokseen, kulki eteisen ja kylmän porstuan kautta puutarhaan, palasi jälleen, oli toimittavinaan jotakin eteisessä, täytetyn karhun luona ja pääportaiden käänteeseen asetetun kultakalasäiliön ääressä, kykenemättä löytämään rauhaa, kuunnellen, väijyen, häpeän ja katkeruuden kalvamana, masentuneena, salaisen ja julkisen häpeän pelon ahdistamana…
Kerran hänen nojatessaan siten toisen kerroksen käsipuuhun katsoen alas valoisiin portaisiin, joissa oli äänetöntä, tuli pikku Johann huoneestaan »korokkeen» portaita alas, yli käytävän, menossa jollekin asialle Ida Jungmannin luo. Hän aikoi pujahtaa kirja kädessä seinäviertä pitkin isänsä ohi, katse maahan luotuna ja hiljaa tervehtien, mutta senaattori puhutteli häntä:
»Mitä sinä hommaat, Hanno?»
»Minä luen läksyjä, isä. Menen Idan luo kuulustuttamaan käännöstä… »
»Miten työ sujuu? Mitä sinulla on huomiseksi?»
Hanno luetteli, yhä katse maahan luotuna, mutta nopeasti ja jännittyneesti, koettaen ensin hätäisesti nielaistuaan antaa selvän ja täsmällisen vastauksen: »Meillä on Neposta, eräs kauppalasku puhtaaksikirjoitettavaksi, ranskan kielioppia, Pohjois-Amerikan joet… saksan kirjoitusta…»
Hän vaikeni onnettomana siitä, ettei ollut sanonut viimeisen aineen edellä »ja»-sanaa sekä alentanut ääntään päättävästi, sillä muuta hän ei enää tiennyt ilmoittaa, ja koko vastaus oli jälleen hajanainen ja huolimaton. — »Ei muuta», sanoi hän niin varmasti kuin osasi kuitenkaan ylös katsomatta. Mutta hänen isänsä ei näkynyt huomaavan sitä. Hän piti Hannon vapaata kättä omassaan, leikitteli sillä hajamielisesti ja antoi nähtävästi kaiken sanotun mennä sivu korvien; tietämättään hän vain heilutti noita hentoja sormia ja oli vaiti.
Sitten, aivan yhtäkkiä, kuuli Hanno yläpuoleltaan sellaista, joka ei ollut missään yhteydessä varsinaisen puheenaiheen kanssa, kuuli hiljaisen, kärsivän, liikutetun, melkeinpä rukoilevan äänen, jollaisella hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut isänsä puhuvan. Tämä sanoi: »Nyt on luutnantti ollut jo kaksi tuntia äidin luona… Hanno…»
Ja katso, silloin loi pikku Johann ylös kullanruskeat silmänsä ja katsoi ensi kerran kirkkaasti ja rakkaasti isäänsä kasvoihin, noihin kasvoihin, joiden luomet olivat tulehtuneet ja joiden posket olivat vähän pöhöllä. Herra tiesi paljonko hän ymmärsi. Yksi seikka vain oli varma, ja sen tunsivat molemmat, että näinä lyhyinä sekunteina, heidän katseittensa pysyessä toisissaan, katosi kaikki kylmyys ja vieraus, kaikki painostus ja väärinymmärrys, ja Thomas Buddenbrook tiesi voivansa olla tästälähin varma poikansa luottamuksesta ja kiintymyksestä aina kun ei ollut, kysymys tarmon, kyvyn ja kirkassilmäisen reippauden vaatimisesta, vaan pelon ja kärsimyksen myötätunnosta.
Hän ei ollut huomaavinaan sitä, hän teki kaikkensa häätääkseen sen luotaan. Ankarammin kuin koskaan johti hän Hannoa näihin aikoihin hänen tulevan toimintansa käytännöllisiin esiharjoituksiin, pani hänen henkiset kykynsä koetukselle, pakotti hänet ilmaisemaan päättävästi halunsa tulevalle alalleen ja suuttui jokaisesta vastustuksen ja uupumuksen merkistä… Sillä Thomas Buddenbrook, joka oli neljänkymmenen kahdeksan vuoden vanha, alkoi yhä enemmän aavistaa aikansa päättymistä, olla yhä varmempi pikaisesta lopustaan.
Hänen ruumiillinen vointinsa oli huononnut. Ruokahaluttomuus ja unettomuus, huimaus ja käsien vapiseminen, johon hänellä aina oli ollut taipumusta, pakottivat hänet monasti kysymään neuvoa tohtori Langhalsilta. Mutta hän ei tullut paljoakaan seuranneeksi lääkärin määräyksiä. Hänen tahdonvoimansa, jota oli vaivannut jo vuosimääriä kiihoittunut toimintahalu, ei riittänyt siihen. Hän oli alkanut nukkua pitkään aamuisin, vaikka hän joka ilta oli tehnyt vihaisen päätöksen nousta varhain tehdäkseen tohtorin määräämän kävelyn ennen teenjuontia. Hän teki sen vain pari kolme kertaa… ja niin kävi joka asiassa. Alituinen tahdon jännitys menestyksettä ja tyydytyksettä kulutti hänen itsekunnioitustaan ja saattoi hänet epätoivoiseen mielentilaan. Hän ei voinut mitenkään olla polttamatta joukottain pieniä väkeviä venäläisiä savukkeitaan, joita hän oli polttanut nuoruudestaan asti. Hän sanoi tohtori Langhalsille suoraan, vasten tämän itserakkaita silmiä: »Katsokaahan, tupakoimisen kieltäminen minulta on teidän velvollisuutenne… hyvin helppo ja miellyttävä velvollisuutenne, aivan niin! Mutta kiellon varteenottaminen on minun asiani! Te voitte katsella miten se tapahtuu… Tehkäämme yhdessä jotakin minun terveyteni hyväksi. Mutta osat ovat liian epätasaiset, minun puolelleni tulee liian paljon vaivaa! Älkää naurako… se ei ole mikään sukkeluus… Ihminen on niin yksin… Minä poltan. Ehkä saan tarjota?»
Ja hän aukaisi tulalaisen savukekotelonsa…
Kaikki hänen voimansa vähenivät, ja hänessä vakiintui entistä lujemmaksi vakaumus, että tätä tilaa ei enää ollut kestävä kauan, vaan että hänen loppunsa oli lähellä. Hän joutui omituisten aavistuksellisten kuvittelujen valtaan. Toisinaan valtasi hänet pöydässä sellainen tunne kuin ei hän oikeastaan enää istuisikaan omiensa parissa, vaan katsoisi heihin jostakin hämärästä etäisyydestä… Minä kuolen, ajatteli hän; ja hän huusi Hannon uudelleen luokseen ja puhui tälle näin:
»Minä voin kuolla ennen kuin luulemmekaan, poikani. Sinun täytyy silloin astua minun sijalleni! Minäkin jouduin nuorena työhön… Koeta siis käsittää, että sinun haluttomuutesi kiusaa minua! Oletko varma itsestäsi?… 'Kyllä — kyllä —' tuo ei ole mikään vastaus! Astutko ilolla ja reippain mielin toimeen, kun tarvitaan, kysyn minä… Vai luuletko, että sinulla on tarpeeksi rahaa, niin ettei sinun tarvitse tehdä mitään? Sinulla ei ole mitään, sinulla on niin himppusen vähän, että sinun täytyy tulla toimeen aivan omin neuvoinesi! Jos sinä tahdot elää mukavasti, täytyy sinun tehdä työtä, ankarasti, vielä ankarammin kuin minä…»
Mutta tämä ei enää ollut hänen ainoa huolensa. Hän ei kärsinyt vain poikansa ja sukunsa epävarmasta tulevaisuudesta, siihen liittyi muuta, joka valtasi hänen mielensä ja kiihoitti hänen väsyneitä ajatuksiaan… Sillä siitä asti kun hän ei enää pitänyt ajallista kuolemaansa kaukaisena, ajateltuna ja vähäpätöisenä välttämättömyytenä, vaan hyvin läheisenä, tuntuvana tosiseikkana, jonka varalta täytyi ryhtyä valmistaviin toimenpiteisiin, alkoi hän mietiskellä, tutkia itseään, selvitellä suhdettaan kuolemaan ja ylimaallisiin kysymyksiin… ja heti ensi yrityksellä selvisi hänelle hänen henkensä auttamaton kypsymättömyys ja epävalmius kuoleman edessä.
Kirjaimenmukainen usko, haaveellinen raamattu-uskonnollisuus, jonka hänen isänsä oli osannut yhdistää käytönnölliseen kauppaälyyn ja jonka hänen äitinsäkin oli myöhemmin omaksunut, oli aina ollut vieras hänelle. Hän oli pikemminkin koko ikänsä kannattanut isoisänsä epäilevää maailmanmiehen kantaa. Mutta koska hänen henkensä oli liian syvä, liian liikkuva ja mietiskelyyn altis voidakseen tyytyä vanhan Johann Buddenbrookin miellyttävään pintapuolisuuteen, oli hän vastannut ikuisuus- ja kuolemattomuuskysymyksiin historiallisesti ja sanonut itselleen, että hän oli elänyt edeltäjissään ja tulisi elämään jälkeläisissään. Se ei ollut ollut sopusoinnussa ainoastaan hänen sukuhenkensä, hänen ylimysitsetietoisuutensa ja hänen historiaa kohtaan tuntemansa kunnioituksen kanssa, se oli myös kannattanut ja vahvistanut hänen toimintaansa, hänen kunnianhimoaan ja elämäntapojaan. Mutta nyt hän huomasi kuoleman läheisen ja läpitunkevan katseen edessä sen häipyvän olemattomiin kykenemättä suomaan hetkenkään rauhoitusta ja valmiuden tunnetta.
Vaikka Thomas Buddenbrook oli silloin tällöin elämässään tuntenut hiukan mieltymystä katolisuuteen, täytti hänet sentään pohjaltaan totisen, innokkaan protestantin syvä, vakava, itsekidutukseen saakka ankara edesvastuuntunne. Ei, korkeimman edessä ei ollut mitään ulkoapäin tulevaa välitystä, synninpäästöä, vaimennusta ja lohtua! Aivan yksin, itsenäisesti ja omasta voimastaan täytyi ihmisen koettaa palavalla innolla selvittää itselleen kuoleman arvoitus ja päästä täyteen selvyyteen tai vaipua epätoivoon… Ja Thomas Buddenbrook kääntyi pettyneenä ja toivottomana pois ainoasta pojastaan, jossa hän oli toivonut saavansa elää uudelleen voimakkaana ja nuortuneena, ja alkoi etsiä hätäisesti totuutta, jonka täytyi olla olemassa hänellekin…
Oli sydänkesän aika vuonna seitsemänkymmentäneljä. Hohtavan valkoiset hattarat leijailivat syvänsinisellä taivaalla yli kaupunginpuiston hoidetun säännöllisyyden, pähkinäpuun oksilla visertelivät linnut kysyvästi toisilleen, suihkukaivon vesi lirisi korkeiden sinisten kurjenmiekkojen keskellä ja sireenin tuoksuun sekoittui valitettavasti siirapinhaju, jonka lämmin tuulenhenki toi läheisestä sokeripolttimosta. Konttorihenkilökunnan ihmeeksi lähti senaattori nykyään usein kesken työaikaa kädet selän takana konttorista puutarhaan, jossa hän milloin haravoi jotakin käytävää, milloin onki limaa suihkukaivon pinnalta, milloin laittoi tuen jollekin ruusunoksalle… Hänen kasvonsa vaaleine kulmakarvoineen, toinen kulma vähän koholla, kuvastivat vakavaa kiintymistä näihin toimiin; mutta hänen ajatuksensa kulkivat kaukana, omia vaivaloisia, hämäriä polkujaan.
Toisinaan hän istahti pienen pengermän laelle rakennettuun, kokonaan viiniköynnöksen peittämään huvimajaan ja tuijotti ajatuksissaan puutarhan takaista punaista seinää. Ilma oli lämmin ja lauhkea, ja oli kuin ympärillä olevat rauhalliset äänet olisivat puhuneet hänelle tyynnyttävästi ja koettaneet vaivuttaa hänet viihtyisään unelmointiin. Väsyneenä tuijottamaan omaan itseensä yksinäisyyteen ja vaikenemiseen sulki hän hetkeksi silmänsä, mutta karkaisi sitten taas luontonsa ja hääti rauhan luotaan. Minun täytyy ajatella, sanoi hän melkein ääneen… Minun täytyy järjestää kaikki ennen kuin on liian myöhä…
Ja tässä huvimajassa, pienessä ruokoisessa kiikkutuolissa hän eräänä päivänä luki neljä tuntia yhteen mittaan kasvavalla liikutuksella muuatta kirjaa, joka melkein sattumalta oli joutunut hänen käsiinsä… Aamiaisen jälkeen, poltellessaan savuketta tupakkahuoneessa, oli hän löytänyt sen kirjakaapin pimeästä nurkasta, komeiden loistopainosten takaa ja muistanut samassa, että hän kerran, kauan aikaa sitten oli ostanut sen kirjakauppiaalta polkuhintaan. Se oli verrattain laaja, ohuelle keltaiselle paperille huonosti painettu ja huonosti nidottu teos, erään kuuluisan metafyysillisen järjestelmän toinen osa….
Ennentuntematon, suuri, kiitollinen ilo valtasi hänet. Hän näki sanomattomalla tyydytyksellä miten muuan valtava nero oli tarttunut voimansa tunnossa väkevän, julman ja ilkkuvan elämän niskaan taivuttaakseen sen tahtonsa alle ja määrätäkseen sen arvon… Se oli kärsivän ihmisen tyydytystä, joka on elämän kovuuden ja kylmyyden murtamana salannut häpeissään ja pahan omantunnon arkuudella kärsimyksensä ja nyt äkkiä saa suuren ja viisaan ihmisen kädestä perustavan ja juhlallisen oikeuden kärsimiseensä maailmassa — tässä parhaimmassa kaikista maailmoista, jonka toiset olivat ilkkuvalla pilkalla leimanneet kurjimmaksi kaikista, mitä ajatella saattoi.
Hän ei ymmärtänyt kaikkea, eräät periaatteet ja olettamukset jäivät hämäriksi hänelle, eikä hänen tämänkaltaiseen luettavaan tottumaton päänsä voinut seurata kaikkia johdatelmia. Mutta juuri tuo valon ja pimeyden, tajuttujen ja tajuamattomien kohtien vaihtelu, siirtyminen epäselvän, läpitunkemattoman, horjuvan aavistuksen kautta äkilliseen kirkkauteen sai hänet pidättämään henkeään. Ja tunnit kuluivat hänen vilkaisemattaankaan kirjasta tai muuttamatta asentoaan.
Hän oli alussa jättänyt monta sivua lukematta ja etsinyt nopeasti, tiedottomasti ja hätäisesti pääasiaa, tärkeintä johtopäätöstä, pysähtyen vain jonkun kappaleen kohdalla, joka oli viehättänyt häntä. Mutta sitten tuli eteen laaja luku, jonka hän luki ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen, huulet tiukasti yhteen puserrettuina ja kulmakarvat rypyssä, kasvoilla vakavuus, täydellinen, melkein jähmettynyt, elämän vaikutteille sulkeutunut vakavuus. Tuo luku oli nimeltään: »Kuolemasta ja sen suhteesta olemuksemme katoamattomuuteen». —
Hänellä oli joku rivi jälellä, kun sisätyttö tuli neljän aikaan puutarhaan kutsumaan häntä päivälliselle. Hän nyökkäsi, luki jälelläolevat lauseet, sulki kirjan ja katseli ympärilleen.. Hän tunsi koko olemuksensa kummasti laajentuneen tai kuin raskaan, sekavan juopumuksen valtaamaksi, jonkin aivan uuden houkuttelevan ja lupaavan voiman vangitsemaksi, joka muistutti ensimmäistä, toivovaa rakkaudenkaihoa. Mutta kun hän työnsi kirjan kylmin ja vapisevin käsin puutarhapöydän laatikkoon, ei hänen polttava päänsä, jossa tuntui outo paine, huolestuttava jännitys, aivan kuin jokin olisi katkeamaisillaan sen sisällä, voinut ajatella selkeästi.
Mitä tämä oli ollut? kysyi hän itseltään astuessaan sisään, noustessaan portaita ja suunnatessaan kulkunsa ruokasaliin perheensä luokse… Mitä minulle on tapahtunut? Mihin minä olen ryhtynyt? Mitä minulle on puhuttu, minulle, Thomas Buddenbrookille, tämän kaupungin senaattorille, viljanhankintaliike Johann Buddenbrookin johtajalle…? Oliko se minulle? En tiedä mitä se oli… tiedän vain, että se on liikaa, liikaa minun porvarisaivoilleni…
Tätä raskasta, sekavaa, humaltunutta, ajatuksetonta haltioitumisen tilaa kesti koko päivän. Mutta viimein tuli ilta, ja silloin hän, kykenemättä enää pitämään päätänsä pystyssä, meni aikaisin levolle. Hän nukkui kolme tuntia sikeää, kuolemanraskasta unta. Sitten hän heräsi niin suloisesti säikähtäen kuin ihminen, jonka sydämessä rakkaus on nousemassa oraalle.
Hän tiesi olevansa yksin suuressa makuukamarissa, sillä Gerda nukkui nykyään Ida Jungmannin huoneessa; tämä, ollakseen lähempänä pikku Johannia, oli muuttanut kolmanteen parvihuoneeseen. Hänen ympärillään vallitsi yö, sillä molempien korkeiden ikkunoiden uutimet olivat tiukasti suljetut. Hän makasi selällään hiljaisuuden ja painostavan kuumuuden keskellä, katsellen pimeään.
Ja katso: oli kuin pimeys äkkiä olisi revennyt, kuin yön musta seinä olisi avautunut ja häntä vastaan olisi virrannut mittaamaton, ikuinen valon kaukonäky… Olen saava elää! sanoi Thomas Buddenbrook itsekseen, tuntien miten hänen rintansa tärisi sisäisestä nyyhkytyksestä. Sitä se on, että minä olen saava elää! On oleva elämää… se, ettei olisi elämää, on pelkkää erehdystä, harhaluuloa, jonka kuolema on toteennäyttävä. Niin se on, niin se on!… Miksi? — Tuo kysymys sai jälleen valon vaihtumaan yöksi hänen silmissään. Hän ei nähnyt, tiennyt eikä ymmärtänyt taaskaan mitään, vaan painui syvemmälle tyynyihin sen totuuden hiukkasen häikäisemänä ja rauentamana, jonka hän juuri äsken oli saanut kokea.
Ja hän makasi hiljaa palavan odotuksen vallassa, tunsi halua rukoilla, että se ilmestyisi vielä kerran valaisemaan häntä. Ja se tuli. Kädet ristissä, uskaltamatta hievahtaa, makasi hän siinä saaden katsoa…
Mitä on kuolema? Vastaus siihen ei ilmestynyt hänelle köyhinä, tekotärkeinä sanoina: hän tunsi sen syvällä itsessään. Kuolema oli onni, niin syvä, että sen saattoi mitata vain armoitettuina hetkinä, sellaisina kuin tämä. Se oli paluu sanomattoman raskaalta harharetkeltä, se oli karkean virheen korjaus, vapautus mitä vastenmielisimmistä kahleista ja rajoituksista — kärsityn vahingon korvaus.
Entä loppu? Säälittävä, tuhannesti säälittävä se, jota peloitti tuo sana! Mikä oli loppuva? Tämä hänen ruumiinsa… Tämä hänen minänsä ja olevaisuutensa, tämä kömpelö, uppiniskainen, erehtyväinen ja vihattava vastus, joka esti häntä olemasta muuta ja parempaa!
Eikö jokainen ihminen ollut erehdys ja harha-askel? Eikö hän joutunut heti syntyessään tuskallisiin kahleisiin? Vankilaan! Vankilaan! Esteitä ja rajoituksia kaikkialla! Yksilöllisyytensä ristikoiden takaa tuijottaa ihminen toivottomasti ulkonaisten asianhaarojen ympärysmuuriin, kunnes kuolema tulee ja kutsuu hänet kotiin ja vapauteen…
Yksilöllisyys!… Se mitä ihminen on, mihin hän pystyy, mitä hänellä on, näyttää köyhältä, harmaalta, riittämättömältä ja ikävältä; mitä hän ei ole, ei voi eikä omista, siihen hän kohdistaa katseensa kaipaavalla kateudella, joka muuttuu rakkaudeksi, koska hän pelkää sen muuttuvan vihaksi.
Minussa on itua, orasta kaikkiin maailman mahdollisuuksiin… Missä minä saattaisin olla, ellen olisi tässä! Kuka, mikä, millainen minä saattaisin olla, ellen minä olisi minä, ellei tämä henkilöllinen muotoni rajoittaisi olemustani ja erottaisi tietoisuuttani kaikista muista, jotka eivät ole minä! Elimistö! Pakottavan tahdon sokea, ajattelematon, surkuteltava tuote! Parempi on, että tuo tahto leijailee vapaana palkattomassa ja ajattomassa yössä kuin että se kituu kopissa, jota valaisee älyn väräjävä, häilyvä, mitätön liekki!
Olin toivonut saavani elää uudelleen pojassani? Vielä heikommassa, horjuvammassa yksilössä? Mikä lapsellinen, mieletön erhe! Mitä minä teen pojalla? En tarvitse poikaa!… Missä minä olen oleva kuoltuani? Sehän on niin päivänselvää, niin valtavan yksinkertaista! Minä olen oleva kaikissa niissä, jotka olemisen aikana ovat sanoneet, sanovat ja tulevat sanomaan »minä»: mutta varsinkin niissä, jotka sanovat sen voimakkaimmin, reippaimmin ja iloisimmin…
Jossakin maailman kulmalla kasvaa poika, joka on hyvillä lahjoilla varustettu, kykenevä avujaan kehittämään, suoraselkäinen ja huoleton, puhdas, julma ja iloinen, yksi noita ihmisiä, joiden näkeminen lisää onnellisen onnea ja johtaa onnettoman epätoivoon: — Se on minun poikani. Se olen minä, kohta, kohta… heti kun kuolema vapauttaa minut siitä viheliäisestä erehdyksestä, etten minä ole samalla hän kuin minä…
Olenko koskaan vihannut elämää, puhdasta, julmaa ja voimakasta elämää? Voi mikä hulluus ja väärinkäsitys! Vain itseäni minä olen vihannut, siksi, etten kestänyt sitä. Mutta minä rakastan teitä… teitä kaikkia onnellisia, ja pian olen pääsevä ahtaasta vankilastani, joka on erottanut minut teistä; pian se puoli minua, joka rakastaa teitä, minun rakkauteni teihin, on pääsevä vapauteen, on liittyvä, yhtyvä teihin… teihin ja teidän kauttanne kaikkiin! — —
Hän itki, painoi kasvonsa tyynyyn ja itki sellaisen onnen vapisuttamana, hurmaamana ja nostattamana, jolle ei mikään maailman tuskallinen suloisuus vedä vertaa. Tämä se oli, kaikki tämä, joka oli pitänyt hänet eilisillasta asti kuin juopumuksen tilassa, joka oli yöllä liikkunut hänen sydämessään ja herättänyt hänet kuin orastava rakkaus. Ja kun hän nyt uskalsi käsittää ja tuntea sen — ei sanoina ja ajatusyhtyminä, vaan äkillisenä, autuuttavana sisimpänsä kirkastumisena — oli hän jo vapaa, oli hän jo oikeastaan vapautettu, irti kaikista luonnollisista ja teennäisistä kahleista ja rajoituksista. Hänen synnyinkaupunkinsa muurit, joiden keskelle hän oli tieten tahtoen asettunut, avautuivat ja paljastivat hänen nähtäväkseen maailman, koko maailman, josta hän nuoruudessaan oli nähnyt kappaleen sieltä, kappaleen täältä, ja jonka kuolema lupasi lahjoittaa hänelle kokonaisuudessaan. Ajan ja paikan, siis historian pettävät käsitysperustat, huoli laajemmasta historiallisesta jatkuvaisuudesta jälkeläisten kautta, historian loppumisen pelko — tuo kaikki vapautti hänen henkensä eikä enää estänyt häntä käsittämästä iankaikkisuutta. Millään ei ollut alkua eikä loppua. Oli vain iankaikkinen nykyolevaisuus. Ja se voima hänessä, joka rakasti elämää suloisella, ahdistavalla ja kaihoisalla rakkaudella ja josta hän oli vain epäonnistunut osa — tulisi aina löytämään pääsyn tuohon nykyolevaisuuteen.
Minä olen saava elää! kuiskasi hän tyynyynsä, itki… eikä seuraavalla hetkellä enää tiennyt miksi. Hänen aivonsa eivät toimineet, hänen tietonsa sammui, eikä hänessä jälleen ollut muuta kuin äänetön pimeys. Mutta se on palaava! vakuutti hän itselleen. Eikö se jo ollut minun vallassani?… Ja tuntien, miten tajuttomuus ja uni vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa, vannoi hän mielessään, ettei hän ollut milloinkaan päästävä käsistään tuota ylimaallista onnea, vaan oli keräävä voimansa, lukeva, tutkiva ja oppiva uutta, kunnes saattoi omaksua itselleen täydelleen sen maailmankatsomuksen, josta tämä kaikki oli lähtenyt.
Mutta se ei käynyt; jo seuraavana aamuna, kun hän herätessään muisti hiukan häpeillen eilisiä henkisiä vaelluksiaan, aavisti hän noiden kauniiden aikeiden toteuttamattomuuden.
Hän nousi myöhään vuoteesta, ja hänen oli jouduttava viipymättä raatihuoneelle kokoukseen. Tuon suippopäätyisen ja mutkittelevakatuisen kaupungin julkinen, kaupallinen ja porvarillinen elämä vaati taas hänen henkensä ja voimansa. Heittämättä mielestään alkamansa ihmeellisen kirjan lukemisen jatkamista alkoi hän kuitenkin kysellä itseltään, saattoivatko tuon yön elämykset todenteolla ja ajanpitkään kiinnittää hänen mieltään ja oliko niillä kuoleman lähestyessä oleva käytännöllistä paikkansapitäväisyyttä. Hänen porvarilliset vaistonsa panivat vastaan. Hänen turhamaisuutensa teki sen myös: pelko kaikkea omituista ja naurettavaa kohtaan. Sopivatko nuo tuollaiset asiat hänelle, hänelle, senaattori Thomas Buddenbrookille, kauppahuone Johann Buddenbrookin johtajalle?…
Hän ei joutunut enää koskaan avaamaan tuota merkillistä kirjaa, joka kätki niin paljon kalleuksia, puhumattakaan siitä, että hän olisi hankkinut itselleen teoksen puuttuvat osat. Hermostunut pikkumaisuus, joka oli vuosien kuluessa saanut hänet valtaansa, kulutti hänen päivänsä. Tuhansien mitättömien, arkipäiväisten pikkuseikkojen kiusaamana, joiden järjestyksessä pitäminen ja suorittaminen oli hänelle alituinen vitsaus, oli hänen tahtonsa liian heikko saadakseen aikaan järjestelmällisen ajan jaon. Ja noin kaksi viikkoa sanotun iltapäivän jälkeen oli hän päässyt sellaiseen tulokseen, että käski palvelustytön hakemaan heti erään kirjan, jonka hän oli löytänyt puutarhapöydän laatikosta, ja panemaan sen kirjakaappiin.
Mutta sen jälkeen kävi niin, että Thomas Buddenbrook, joka oli ojennellut odottavasti käsiään viimeisiä, korkeimpia totuuksia kohtaan, vaipui raukeasti takaisin niiden käsitysten ja mielikuvien keskelle, joihin hänet oli lapsesta asti totutettu. Hän kulki ajatellen yhtä, persoonallista Jumalaa, ihmislasten isää, hänen ainosyntyistä poikaansa, jonka hän oli lähettänyt maailmaan kärsimään ristinkuoleman meidän puolestamme — joka viimeisenä päivänä oli tuomitseva kaikkia ja jonka jalkojen juuressa senjälkeen alkavan iankaikkisuuden kuluessa hyvät olivat saavat korvauksen murheenlaakson vaivoista ja kärsimyksistä… Hän ajatteli tuota kaikkea, koko tuota hieman sekavaa ja luonnotonta tarinaa, johon ei vaadittu ymmärtämistä, vaan ainoastaan kuuliaista uskoa, ja jonka lapselliset sanat olivat olevat ihmisen turvana viimeisen kamppailun hetkinä… Todellako?
Voi, tämäkään ei suonut hänelle täyttä rauhaa. Tuo kauppahuoneensa, vaimonsa, poikansa, nimensä, sukunsa kunniaa koskevien huolien vaivaama mies, tuo rasittunut mies, joka hädintuskin jaksoi pitää asunsa hienona ja moitteettomana ja pysyä itse pystyssä — hän oli jo useamman päivän kiusannut itseään kysymyksellä, olikohan hänen sielunsa kuoleman jälkeen heti pääsevä taivaaseen vai alkaisiko autuus vasta lihan ylösnousemuksen päivänä… Ja missä oli sielu sillä välin? Oliko hänelle koulun tai kirkon taholta koskaan selitetty tätä? Eikö ollut edesvastuutonta jättää ihmistä näin suureen tietämättömyyteen? — Ja hän oli vähällä lähteä tervehtimään pastori Pringsheimiä, hakea häneltä neuvoa ja lohdutusta, kunnes hän viime hetkellä jätti sen tekemättä peläten olevansa naurettava.
Viimein heitti hän mielestään tuumailut ja jätti kaiken Jumalan huomaan. Mutta koska hän iankaikkisten asioittensa järjestämisessä oli johtunut niin epätyydyttävään tulokseen, päätti hän ainakin saattaa ajalliset asiansa tyydyttävään kuntoon ja ryhtyi siis toteuttamaan jo kauan pohtimaansa aietta.
Eräänä päivänä kuuli pikku Johann päivällisen jälkeen isänsä sanovan äidille arkihuoneessa, jossa nämä joivat kahvia, että hän odotti tänään luokseen asianajaja, tohtori sitä ja sitä tehdäkseen tämän kanssa testamenttinsa, jonka kirjoittamista hän ei tahtonut siirtää epämääräiseen tulevaisuuteen. Vähän myöhemmin harjoitteli Hanno salongissa soittoläksyään. Mutta kun hän sen jälkeen oli menossa eteisen poikki, tapasi hän portaissa isänsä ja pitkään mustaan päällystakkiin puetun herran, jotka olivat tulossa ylös.
»Hanno!» sanoi senaattori lyhyesti. Ja pikku Johann seisahtui, nielaisi ja vastasi hiljaa ja nopeasti: »Niin, isä…»
»Minulla on tärkeitä toimia tämän herran kanssa», jatkoi hänen isänsä. »Asetu, ole hyvä, tähän ovelle» — hän osoitti tupakkahuoneen ovea — »ja pidä silmällä, ettei kukaan, huomaa tarkoin: ei kukaan, häiritse meitä.»
»Kyllä, isä», sanoi pikku Johann asettuen ovelle, joka sulkeutui herrojen jälkeen.
Hän seisoi siinä merimiessolmustaan pidellen, kaivertaen kielellään hammasta, jota hän epäili, ja kuunteli vakavia, matalia ääniä, jotka kuuluivat huoneen perältä. Hänen päänsä ohimoille kihartuvine vaaleanruskeille hiuksineen oli kallellaan, ja hänen kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä katsoivat kokoonvedettyjen kulmakarvojen alta, räpytellen, sivulle. Ja niiden luotaantyöntävä, miettivä ilme oli aivan samanlainen kuin se, joka niissä oli ollut hänen seisoessaan isoäitinsä paarien ääressä, hengittäen varovasti kukkien tuoksua ja tuota vierasta ja kuitenkin niin merkillisen tuttua hajua.
Ida. Jungmann kulki hänen ohitseen ja sanoi: »Hannoseni, poikaseni, minne sinä jäit ja mitä sinä seisot siinä?»
Kyttyräselkäinen oppilas ilmestyi konttorista sähkösanoma kädessä ja kysyi senaattoria.
Ja molemmilla kerroilla ojensi pikku Johann tummansiniseen, ankkurilla varustettuun merimieshihaan puetun käsivartensa vaakasuorasti oven eteen, pudisti päätään ja sanoi hetken äänettömyyden jälkeen hiljaa, mutta varmasti: »Ei kukaan pääse sisään — isä tekee testamenttia.»