KUUDES LUKU.
Syksyllä sanoi tohtori Langhals vilkutellen kauniita silmiään kuin nainen: »Hermot, herra senaattori… kaikkeen ovat syynä vain hermot. Joskus on verenkierrossakin vikaa. Saanko antaa neuvon? Teidän pitäisi vielä tänä vuonna levähtää vähän! Pari kesäistä sunnuntaita meren rannalla ei tietenkään ole voinut saada paljon aikaan… Nyt on syyskuun loppupuoli, Travemünde on vielä käytettävissä, se ei vielä ole aivan tyhjillään. Lähtekää sinne, herra senaattori ja viettäkää vielä vähän aikaa meren rannalla. Pari kolme viikkoa saa jo ihmeitä aikaan…»
Ja Thomas Buddenbrook suostui. Mutta kun hänen omaisensa kuulivat päätöksestä, tarjoutui Christian häntä saattamaan.
»Minä lähden mukaan, Thomas», sanoi hän muitta mutkitta. »Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan.» Mutta vaikka senaattorilla oli yhtä ja toista sitä vastaan, suostui hän taas.
Asianlaita oli sellainen, että Christianilla oli nykyään enemmän aikaa kuin koskaan, sillä horjuvan terveyden tähden oli hän huomannut olevansa pakotettu jättämään viimeisenkin kauppatoimensa, samppanja- ja konjakki-asioimisen. Miehen haamu, joka hämärässä istui hänen sohvallaan nyökäten hänelle, ei onneksi enää ollut näyttäytynyt. Mutta hänen ajoittainen »vaivansa» vasemmalla puolella oli yhä pahentunut, ja siihen liittyi suuri määrä muita vammoja, joita Christian piti huolellisesti silmällä ja joita hän kuvaili nenä kurtussa kaikkialla. Kuten jo ennenkin kieltäytyivät hänen nielemislihaksensa usein toimimasta, niin että hän sai istua pala kurkussa pöydässä, pienten pyöreiden syvällä olevien silmien harhaillessa ympäri huonetta. Kuten jo ennenkin vaivasi häntä usein epämääräinen voittamaton pelko kielen, nielun ja muiden paikkojen, jopa ajatuskyvynkin lamaantumisesta; mutta pelko taisi olla itse vaivaa suurempi? Hän kertoi perusteellisesti miten hän eräänä päivänä teetä valmistaessaan oli pitänyt palavaa tulitikkua avonaisen spriipullon yläpuolella, eikä keittokoneen päällä, niin että hän itse ja koko talon väki ja ehkä naapuritkin olivat olleet vähällä joutua hirveän kuoleman uhreiksi… Se oli jo liian vaarallista. Mutta eräs kauhistava sairaudenilmiö, jonka hän viime aikoina oli havainnut itsessään ja jota hän koetti kuvailla kaikista perinpohjaisimmin, tehdäkseen sen käsitettäväksi, oli se, ettei hän määrättyinä päivinä, määrätyllä säällä ja määrätyssä mielentilassa voinut nähdä avonaista ikkunaa tuntematta hirveää, aivan aiheetonta halua syöksyä alas… hurjaa, pakottavaa halua, järjetöntä ja epätoivoista yltiömieltä. Ja eräänä sunnuntaina, kun suku oli kutsuttu päivälliselle Fischergruben varrelle, kuvaili hän, miten hänen oli täytynyt panna liikkeelle koko tahdonvoimansa ja ryömiä avonaisen ikkunan luo sulkeakseen sen… Mutta silloin kaikki rupesivat huutamaan eikä kukaan tahtonut kuulla enempää.
Tämän ja muiden samantapaisten ilmiöiden toteaminen tuotti hänelle eräänlaista kamalaa tyydytystä. Mutta se, mitä hän ei tarkastellut, joka jäi häneltä huomaamatta ja joka siitä syystä yhä paheni, oli harvinainen soveliaisuuskäsitysten puute, joka vuosien kuluessa oli yhä enemmän muuttunut hänen luonnokseen. Oli paha, että hän kertoi perhepiirissä juttuja, jotka korkeintaan olisivat olleet paikallaan klubissa. Mutta oli myös havaittavissa selviä merkkejä siitä, että hänen ruumiillinenkin kainouden tunteensa oli rappeutumassa. Tahtoessaan osoittaa kälylleen Gerdalle, jonka kanssa hän oli tuttavallisissa väleissä, miten hyvää kudosta hänen englantilaiset sääryksensä olivat ja miten laihaksikin hän oli tullut, ei hän hävennyt vetää tämän silmien edessä leveitä, ruudukkaisia housujaan paljon yläpuolelle polven… »Katso, miten laiha minä olen… Eikö se ole tavattoman kummallista?» kysyi hän huolissaan, osoittaen nenä kurtussa luisevaa, ulospäin väärää säärtään ja laihaa polveaan, joka pisti esiin surkean näköisenä valkeitten alushousujen alta…
Hän oli, kuten sanottu, jättänyt kaiken kaupallisen toiminnan; mutta hän koetti kuitenkin saada jotenkuten kulumaan ne tunnit, joita hän ei viettänyt »klubissa», ja hän selitti innolla, ettei hän ollut koskaan lakannut kokonaan tekemästä työtä. Hän laajensi kielitaitoaan ja oli tieteellisestä harrastuksesta, ilman käytännöllisiä tarkoitusperiä, alkanut vastikään tutkia kiinan kieltä, pannen siihen kahden viikon kuluessa paljon aikaa. Hän täydensi myös parast'aikaa erästä englantilais-saksalaista sanakirjaa, joka hänestä tuntui riittämättömältä; mutta koska ilmanvaihdos saattoi taas tehdä hyvää ja koska myös oli suotavaa, että senaattorilla olisi seuraa, ei tämä askartelu estänyt häntä lähtemästä mukaan…
Veljekset lähtivät meren rannalle. He ajoivat sinne sateen ropistessa vaunun kuomia vasten, maantietä pitkin, joka oli yhtenä ainoana kuravellinä, puhumatta keskenään tuskin sanaakaan. Christianin silmät harhailivat sinne tänne kuin olisi hän kuunnellut jotakin arveluttavaa. Thomas istui väristen vaippansa sisällä, raukeakatseiset silmät punaisina; ja hänen pitkät, suipot viiksensä törröttivät jäykkinä kauas ohi kalpeiden poskien. Näin saapuivat he iltapäivällä kylpylaitokselle, jonka vetisillä hiekkakäytävillä vaununpyörät ratisivat. Vanha kaupanvälittäjä Gosch istui päärakennuksen lasiparvekkeella juoden rommitotia. Hän nousi paikaltaan sihauttaen kieltään hammasten välissä, ja sitten he istuivat hänen luokseen, nauttiakseen hekin jotakin lämmintä sillä välin kun heidän matka-arkkujaan kannettiin sisään.
Herra Gosch oli vielä kylpyvieraana, kuten muutamat toiset: eräs englantilainen perhe, eräs naimaton hollannitar ja eräs naimaton hampurilaisherra, jotka nyt todennäköisesti olivat viettämässä pientä lepohetkeä ennen table d'hôtea, sillä joka puolella oli kuolemanhiljaista, sade vain läiski ja lotisi. Nukkukoot. Herra Gosch ei nukkunut päivällä. Hän oli iloinen, jos yöllä sai vaipua pariksi tunniksi tiedottomuuden tilaan. Hän ei ollut hyvässä voinnissa, hän tarvitsi tätä myöhäistä ilmaparannusta vapisemista vastaan, kaikkien jäsentensä vapisemista vastaan… kirottu juttu! Hän osasi tuskin enää pitää totilasia käsissään, ja — piru vieköön! — hän ei voinut enää kirjoittaa kuin hyvin harvoin, joten hän edistyi surkean hitaasti Lope de Vegan koottujen teosten kääntämistyössä. Hän oli erittäin masentuneella mielellä ja hänen herjauksensa olivat vailla tavallista iloista pontevuuttaan. »Kohta sitä kupsahtaa!» sanoi hän, ja tuo näkyi muuttuneen hänen mielilauseekseen, sillä hän toisti sitä alituiseen, sopi tai oli sopimatta.
Entä senaattori? Mikä häntä vaivasi? Miten kauan aikoivat herrat viipyä?
Tohtori Langhals oli lähettänyt hänet tänne hermojen tähden, vastasi Thomas Buddenbrook. Hän oli tietenkin totellut, koiranilmasta huolimatta, sillä mitä ei tee lääkäriään peläten! Hän tunsi itsensä todellakin vähän kurjanpuoleiseksi. He aikoivat jäädä tänne siihen asti kunnes hän virkistyisi hiukan…
»Niin, en minäkään ole hyvässä voinnissa», sanoi Christian kateellisena ja katkeroituneena siitä, että Thomas puhui vain itsestään, ja hän oli juuri aikeissa puhua nyökkäävästä haamusta, spriiputelista ja avonaisesta ikkunasta, kun hänen veljensä nousi mennäkseen huoneeseensa.
Sade ei lakannut. Se liotti maan ja tanssi hyppivinä pisaroina vedessä, joka lounaistuulen ajamana oli paennut kauemmas. Kaikkialla oli harmaata. Laivat kulkivat kuin varjot tai aavelaivat ohi rannan ja katosivat sekavan näköpiirin taa.
Toisia kylpyvieraita tapasi vain aterioiden aikana. Thomas teki sadetakkiin ja kalosseihin puettuna kävelyretkiä kaupanvälittäjä Goschin kanssa Christianin juodessa ravintolan tarjoilijaneidin kanssa ruotsalaista punssia.
Parina kolmena iltapäivänä, kun aurinko jaksoi pilkistää esiin, oli table d'hôtella pari tuttavaa kaupungista, jotka mielellään poistuivat vähäksi aikaa omaistensa parista. Nämä olivat senaattori tohtori Gieseke, Christianin koulutoveri, ja konsuli Peter Döhlmann, joka muuten oli huonon näköinen, sillä hän pilasi terveytensä liialla Hunyadi-Janos-vedellä. Herrat istuutuivat sitten päällystakit yllään ravintolan telttakaton alle, vastapäätä soittokojua, joka ei enää ollut käytännössä, joivat kahviaan ja sulattivat viittä ruokalajiaan katsellen ulos syksyiseen puutarhaan ja puhellen niitä näitä…
Tulijat kertoivat kaupungin uutisia. Siellä oli juuri ollut suuri tulva, joka oli tunkeutunut moniin kellareihin ja joka oli tehnyt sen, että alavimmissa kujissa soudettiin veneillä; sitten oli ollut muuan tulipalo rannalla, erään vajarakennuksen palo, ja uuden senaatinjäsenen vaali… Senaattoriksi oli valittu viime viikolla Alfred Lauritzen, kauppahuone Stürmann & Lauritzenin, siirtomaatavara-, tukku- ja vähittäisliikkeen toinen omistaja, eikä senaattori Buddenbrook ollut tyytyväinen siihen. Hän istui kaulusvaippaansa kiedottuna tupakoiden ja puuttui keskusteluun vain viimeistä asiaa kosketeltaessa, tehden pari huomautusta. Ei hän olisi antanut herra Lauritzenille ääntään, sanoi hän, se oli varma. Lauritzen oli läpirehellinen mies ja mainio kauppias, epäilemättä. Mutta hän kuului keskiluokkaan, alempaan keskiluokkaan, hänen isänsä oli vielä omakätisesti kaivanut happamia sillejä tynnyreistä ja käärinyt ne paperiin… ja nyt oli senaattiin siis tullut yksi vähittäiskaupan omistaja. Hänen, Thomas Buddenbrookin isoisä oli lopettanut välinsä vanhimman poikansa kanssa siksi, että tämä oli nainut itselleen puodin; sellaiset olivat asiat siihen aikaan. »Mutta taso on laskemassa, senaatin arvoluokkataso on laskemassa, senaatti kansanvaltaistuu, hyvä Gieseke, eikä se ole hyvä. Ei siinä riitä yksinomaan kaupallinen kykeneväisyys; minun mielipiteeni mukaan ei pitäisi lakata vaatimasta hiukan enemmän. Minusta on epämieluista ajatella Alfred Lauritzenia suurine jalkoineen ja laivurinkasvoineen raatihuoneen salissa… en tiedä miksi. Se on vastoin kaikkia tyylikäsityksiä, se on sanalla sanoen mautonta.»
Mutta senaattori Gieseke oli loukkaantunut. Hänkin oli vain pankinjohtajan poika… Ei niin, ansion tuli päästä kunniaansa. Siksi tässä oltiin tasavaltalaisia. »Teidän ei muuten pitäisi polttaa niin paljon, Buddenbrook, sillä sitten meri-ilma ei auta teitä yhtään.»
»Minä lopetankin juuri», sanoi Thomas Buddenbrook viskaten pois imukkeen ja sulkien silmänsä.
Keskustelu sujui harvakseen sateen alkaessa uudestaan ja himmentäessä koko näköalan. Johduttiin puhumaan kaupungin viimeisestä häpeäjutusta, eräästä vekselinvaärennyksestä, jonka oli tehnyt tukkukauppias P. Philipp Kassbaum, joka nyt istui telkien takana. Ei kiihdytty ensinkään, nimitettiin herra Kassbaumin tekoa tuhmuudeksi, naurahdettiin lyhyeen ja kohautettiin olkaa. Senaattori tohtori Gieseke kertoi, että tukkukauppias muuten oli hyvällä tuulella. Uudessa olinpaikassaan oli hän ensimmäiseksi pyytänyt pukeutumispeiliä, jota vankilan kopissa ei ollut. »Pitäähän minulla olla peili!» oli hän sanonut.
Ilmettään rävähdyttämättä naurahtivat herrat nenäänsä. Sigismund Gosch tilasi rommitotia äänellä, joka ilmaisi: »Mitä hyötyä tästä kurjasta elämästä on?»… Konsuli Döhlmann muisti viinaryyppynsä, ja Christian oli taas ruotsalaisen punssin kimpussa, jonka senaattori Gieseke oli tilannut itselleen ja ystävälleen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin Thomas Buddenbrook jälleen alkoi vedellä haikuja.
Ja puhetta jatkettiin — laiskasti, halveksivasti ja epäilevän yhtäkaikkisesti, kylläisinä ja haluttomina raskaan ruoan ja juoman jälkeen ja sateen kiusaamina. Puheltiin kauppa-asioista, kunkin yksityisistä kauppa-asioista; mutta tuo keskustelun aihe ei innostanut ketään.
»Siitä ei ole paljon iloa» sanoi Thomas Buddenbrook raskaasti ja laski päänsä väsyneesti tuolin nojaa vasten.
»Entä miten on teidän laitanne, Döhlmann?» tiedusti senaattori Gieseke haukotellen… »Te olette tainnut antautua kokonaan paloviinan palvelukseen, vai kuinka?»
»Mistäpä piippu savua päästäisi», vastaa konsuli. »Kurkistan pari kertaa päivässä konttoriini. Lyhyt tukka on pian kammattu.»
»Ja huolehtiihan Strunck & Hagenström kaikesta tärkeimmästä», huomautti kaupanvälittäjä Gosch nyreästi. Hän oli laskenut kyynärpäänsä pöydälle kauaksi toisistaan ja nojannut ilkeän ukonpäänsä käsiään vasten.
»Lantatunkion lähellä ei tunnu toiset hajut», sanoi konsuli Döhlmann niin tarkoituksellisen alkuperäisesti että jokaisen täytyi vaipua murheelliseen mielentilaan, toivottoman epäilyn lamauttamana. »No, entä te, Buddenbrook, vieläkö te puuhaatte mitä?»
»En», vastasi Christian; »en minä enää». Ja sitten hän yht'äkkiä, ilman edelläkäyvää siirtymistä, ainoastaan vallitsevan äänettömyyden kehoittamana ja tarpeesta syventää sitä, alkoi puhua, hattu toisella korvallisella, Valparaison ajasta ja Johnny Thunderstormista… Semmoisessa kuumuudessa, hah haa! Voi hyvä Jumala!… työtä? No, sir, kuten näette, sir!» Ja hän kertoi miten he olivat puhaltaneet tupakansavun esimiehensä silmille. Hyvä Jumala!… Hänen ilmeensä ja liikkeensä ilmaisivat verrattoman hyvin tuota röyhkeän vaativaa ja hyväntahtoisen holtitonta laiskuutta. Hänen veljensä ei hievahtanut.
Herra Gosch koetti viedä totilasia huulilleen, laski sen kieltään sihauttaen takaisin pöydälle ja hinautui itse nyrkin avulla vastahakoisen käsivarren varaan, jonka jälkeen hän uudelleen lähensi kaidat huulensa lasin reunaan, läikytti osan pöydälle ja kulautti loput yht'aikaa suuhunsa.
»Voi teitä ja vapisemistanne, Gosch!» sanoi Döhlmann, »teidän pitäisi antaa asioiden mennä kuten minä. Tämä kirottu Hunyadi-Janos… Minä keperryn, ellen juo joka päivä litraani, semmoista se on, ja jos minä juon, keperryn vielä varmemmin. Tiedättekö, miltä tuntuu kun ei saa kunnon päivällistä… Tarkoitan, kun se ei pysy vatsassa?…» Ja nyt hän alkoi kertoa inhoittavan yksityiskohtaisesti voinnistaan, jota Christian Buddenbrook kuunteli peloittavalla mielenkiinnolla nenä kurtussa ja jonka hän palkitsi antamalla pienen tarkan kuvauksen vasemmalla puolella olevasta »vaivastaan».
Sade oli jälleen yltynyt. Se valui rankkana kohtisuoraan alas, ja sen toivoton, taukoamaton ropina kuului autiosta kylpylaitoksen puistosta.
»Niin, elämä on mätää», sanoi senaattori Gieseke, joka oli juonut hyvin paljon.
»Minä en viitsi enää olla maan päällä ollenkaan», sanoi Christian.
»Pian sitä kupsahtaa!» sanoi herra Gosch.
»Tuossa tulee Fiken Dahlbeck!» sanoi senaattori Gieseke.
Mainittu henkilö oli navetan omistajatar; hän kulki maitoämpäri kädessä herrojen ohi, hymyillen heille. Hän oli neljänkymmenen korvissa oleva, lihava ja julkea nainen.
Senaattori Gieseke katsoi häntä palavin silmin.
»Mikä povi!» hän sanoi; ja konsuli Döhlmann säesti noita sanoja äärettömän saastaisella sukkeluudella, josta oli se seuraus, että herrat taas nauraa hörähtivät nenäänsä.
Sitten huudettiin tarjoilijaa.
»Minä olen juonut litrani, Schröder», sanoi Döhlmann. »Voimme vaikka maksaakin. Kerranhan se on kuitenkin edessä… Entä te, Christian? Vaikka Giesekehän se taitaa maksaa teidän puolestanne.»
Mutta nyt elostui senaattori Buddenbrook. Hän oli istunut kaulusvaippaansa kääriytyneenä, kädet helmassa ja sikari suupielessä melkein kuin seuran ulkopuolella. Hän nousi paikaltaan ja sanoi terävästi: »Eikö sinulla ole rahaa mukanasi, Christian? Sallit kai sitten, että minä suoritan tuon pienen erän.»
Avattiin sateenvarjot ja astuttiin ulos katoksen alta. Teki hyvää lähteä vähän kävelemään…
— Toisinaan kävi rouva Permaneder veljeään tervehtimässä. Silloin he kulkivat yhdessä »Mövenstein»-kiven luo tai »meritemppeliin», jossa Tony Buddenbrook tuntemattomista syistä aina joutui innokkaaseen ja kapinoivaan mielentilaan. Hän puhui kaikkien ihmisten vapaudesta ja tasa-arvoisuudesta, hylkäsi empimättä valtiopäivien säätyjärjestelmän, tuomitsi ankarasti etuoikeudet ja mielivallan ja vaati pontevasti, että ansion oli oltava kaiken perustus. Ja sitten hän johtui puhumaan elämästään. Hän puhui hyvin, hän hauskutti veljeään suuresti. Tuon onnellisen olennon ei ollut tarvinnut koko elämänsä aikana salata mitään, ei vähäisintäkään seikkaa, eikä voittaa vaieten mitään. Hän ei ollut jättänyt ilmaisematta yhtään imartelevaa sanaa eikä yhtään loukkausta, jonka elämä oli tuottanut hänen kohdalleen. Kaiken, jokaisen onnen ja murheen oli hän ilmaissut arkipäiväisin, lapsellisin sanoin, jotka riittivät täydellisesti hänen ilmaisutarpeelleen. Hänen vatsansa ei ollut aivan terve, mutta hänen sydämensä oli kevyt ja vapaa — hän ei itse tiennyt miten vapaa. Häntä eivät kalvaneet mitkään kätketyt salaisuudet; ei yksikään mykkä elämys painanut häntä. Ja siksi hänellä ei ollutkaan kantamista menneisyydessään. Hän tiesi, että hänellä oli ollut erilaisia kovia kohtaloita, mutta ne eivät olleet sittenkään jättäneet jälkeensä raskautta ja väsymystä, eikä hän pohjaltaan uskonut niihin ollenkaan. Mutta kun hän ei voinut kieltää yleisesti tunnettuja tosiseikkoja, käytti hän niitä hyväkseen kerskuakseen niillä ja puhuakseen niistä äärettömän vakavan näköisenä… Hän saattoi joutua vihan valtaan lausuessaan niiden henkilöiden nimet, jotka olivat vaikuttaneet haitallisesti hänen elämäänsä — ja luonnollisesti myös Buddenbrook-suvun elämään — ja joiden luku vähitellen oli kasvanut kunnioitettavaksi. »Itku-Trieschke!» hän huudahti »Grünlich! Permaneder! Tiburtius! Weinschenk! Hagenströmit! Severin! Voi sentään, Thomas, tuota häpeämätöntä joukkoa! Kyllä Jumala kerran on rankaiseva heitä, siihen minä uskon!»
Kun he tulivat »Meritemppeliin», alkoi jo hämärtää; syksy oli pitkällä. He seisoivat eräässä merenpuoleisessa, avonaisessa osastossa, joissa haisi puulta samoin kuin uimalaitoksen kopeissa ja joiden seinät olivat täynnä nimikirjoituksia, sydämenkuvia ja runoja. He seisoivat rinnakkain katsellen alas kosteanvihreän jyrkänteen laitaa ja yli kapean kivisen rantahiekan harmaanmustalle aaltoilevalle merelle.
»Valtavat aallot…» sanoi Thomas Buddenbrook. »Miten ne vyöryvät esiin ja murtuvat toinen toisensa perästä, loppumattomina, tarkoituksettomina ja kuolleina. Ja kuitenkin ne rauhoittavat ja lohduttavat, kuten kaikki yksinkertainen ja välttämätön maailmassa. Olen oppinut pitämään yhä enemmän merestä… ennen pidin vuoristosta enemmän, mutta ehkä vain siksi, että se oli kauempana. Nyt en enää välittäisi siitä. Luulen, että pelkäisin ja häpeäisin. Siellä on liian monipuolista, liian oikullista ja epätasaista… jäisin varmasti alakynteen siellä. Mitähän ihmisiä ne ovat, jotka antavat etusijan meren yksitoikkoisuudelle? Minusta tuntuu siltä kuin ne olisivat sellaisia, jotka ovat tuijottaneet liian kauan ja syvälle sisäisten asioiden mutkiin ja jotka tarvitsevat ainakin yhdessä asiassa yksinkertaisuutta… Vuoristossa täytyy osoittaa rohkeuttaan, mutta meren rannalla voi levätä hiekassa. Minä tunnen katseen, jolla kumpaakin tervehditään. Varmat, uhmailevat, onnelliset silmät, joista loistaa yritteliäisyys, tarmo ja elämänhalu, katsovat kukkulalta kukkulalle. Mutta meren äärellä, joka vyöryttää aaltojaan salaperäisellä ja herpaannuttavalla kohtaloonalistumisella, uneksii verhottu, toivoton ja tietävä katse, joka on jossakin kerran katsonut syvälle surullisiin totuuksiin… Terveys ja sairaus, siinä on näiden kahden asian ero. Ihminen kiipeilee reippaasti vuoriston louhikkojen, sakaroiden ja huippujen keskellä koetellakseen voimiaan, joita hän ei vielä tunne. Mutta se, joka on väsynyt sisäiseen kamppailuun, saapuu lepäämään ulkonaisen yksinkertaisuuden helmaan.»
Rouva Permaneder oli vaiti ja vaivaantunut, kuten huolettomat ihmiset ovat seurassa, jossa joku äkkiä sanoo jotakin kaunista ja vakavaa. Eihän sellaista puhuta! ajatteli hän katsellen kiinteästi etäisyyteen jottei kohtaisi veljensä katsetta. Ja aivan kuin hiljaa anteeksipyytäen, että häntä kamostutti, veti hän veljensä käsivarren kainaloonsa.