SEITSEMÄS LUKU.
Oli tullut talvi, joulu oli ohi, oli kulumassa tammikuu vuonna 1875. Lumi, joka peitti jalkakäytävät kovaksitallattuna, tuhkan ja hiekan sekaisena kerrostumana, oli muodostanut molemmin puolin ajotietä korkeita kinoksia, jotka kävivät yhä harmaammiksi, kuopallisemmiksi ja hatarammiksi, sillä ilmassa oli lämpöasteita. Kivitys oli märkä ja likainen, ja tummista räystäistä tippui vettä. Mutta niiden yläpuolella levisi taivas vaaleansinisenä ja pilvettömänä, ja avaruudessa näytti tanssivan miljardeja säkenöiviä valohiukkasia…
Kaupungin keskuksessa oli vilkasta, sillä oli lauantai ja toripäivä. Raatihuoneen pylväikön suippokaarien alla olivat lihakauppiaiden kojut, joissa he punnitsivat tavaroitaan verisin käsin Mutta itse torilla, suihkukaivon ympärillä oli kalamarkkinat. Siellä istui lihavia vaimoja kädet karvavieruisissa puuhkissa ja jalat hiilipatojen ääressä, vartioiden kylmänliukasta saalistaan ja kutsuen ympäri liikuskelevia keittäjättäriä ja talonrouvia levein puheenparsin ostoon. Ei ollut petoksen pelkoa. Saattoi olla varma tavaran tuoreudesta, sillä kalat elivät melkein kaikki, nuo lihavat, voimakkaat kalat… Toisilla oli hyvät päivät. Ne uiskentelivat, tosin ahtaudessa, mutta iloisin mielin vesisangoissa tarvitsematta kärsiä minkäänlaista hätää. Mutta toiset lojuivat hirveästi pullottavin silmin ja haukkovin kiduksin sitkeähenkisinä ja kituen laudallaan, pieksäen kovasti ja epätoivoisesti pyrstöllään, kunnes ne vihdoin napautettiin laudan laitaan ja verinen veitsi viilsi auki niiden kurkun. Pitkät ja paksut ankeriaat kiemurtelivat ja kääntyilivät mitä oudoimpiin mutkiin. Syvissä soikoissa vongerteli mustanaan Itämeren krapuja. Välistä vetäytyi joku voimakas kampela kouristuksenomaisesti kokoon ja ponnahti mielettömässä pelossaan kauas laudalta liukkaalle, totkujen tahraamalle levitykselle, niin että omistajattaren täytyi juosta sen perästä ja tuoda se ankarasti nuhdellen ja velvollisuudentuntoa teroittaen takaisin paikalleen…
Breitestrassella oli päivällisaikaan erittäin vilkasta. Koululapset tulivat reppu selässään katua pitkin, täyttivät ilman naurullaan ja lavertelullaan ja nakkelivat toisiaan puolisulaan lumeen. Nuoret, hyviin perheisiin kuuluvat konttorioppilaat kulkivat arvonsa tuntien torin ohi tanskalaisiin merimieslakkeihin tai hienoihin englantilaiskuosisiin vaatteisiin puettuina, ylpeinä siitä, että olivat päättäneet realikoulukurssin. Vakiintuneet, harmaapartaiset ja mitä arvossapidetyimmät porvarit kulkivat katua pitkin järkkymätön kansallis-vapaamielinen ilme kasvoillaan, kopautellen kävelykeppiään katuun ja katsellen tarkkaavasti raatihuoneen lasitiilipäätyä kohti, jonka portaille oli asetettu kaksi vartiaa. Sillä senaatti oli koolla. Jalkaväkeen kuuluvat sotilasvahdit kulkivat viittoihinsa kietoutuneina, kivääri olalla, kylmäverisesti, määrättyä alaa edestakaisin likaisessa sohjussa. He kohtasivat toisensa puolitiessä, katsoivat toisiinsa, vaihtoivat pari sanaa ja jatkoivat taas kulkuaan toistensa ohi. Kun joku upseeri sattui kohdalle kaulus ylöskäännettynä ja molemmat kädet taskuissa, seuraten jonkun pikku mamsselin jälkiä ja antaen samalla rikkaiden talojen nuorten neitien ihailla heitä, asettuivat sotamiehet kumpikin vahtikoppinsa eteen, vilkaisivat hätäisesti asuaan ja tekivät kunniaa… Kesti vielä kauan ennenkuin he saisivat tervehtiä senaattoreita näiden tullessa ulos. Istuntoa oli kestänyt vasta kolmeneljännes tuntia. Kai tässä ennen sen loppumista ehtisi tapahtua vaihtokin…
Mutta silloin, yht'äkkiä, kuuli toinen sotilaista lyhyen, hiljaisen kuiskauksen rakennuksen sisältä; samassa vilahti pylväikössä raatihuoneenvahtimestari Uhlefeldtin tulipunainen hännystakki, ja tämä ilmestyi esiin sanomattoman touhukkaana kolmikolkkahattu päässä ja koristemiekka sivulla, sanoi hiljaa »huomio!» ja vetäytyi takaisin. Samassa kuului kaikuvasta käytävästä jo läheneviä askeleita…
Jalkaväkisotilaat asettuivat asentoon, löivät kantapäänsä yhteen, pullistivat rintaansa, veivät kiväärin jalalle ja tekivät kunniaa parilla täsmällisellä otteella. Heidän välitseen astui kutakuinkin nopeasti, silinteri koholla, keskipituinen herra, joka oli vetänyt toisen kulmansa ylös ja jonka pitkät, suipot viikset ulottuivat kauas ohi kalpeiden poskien. Senaattori Buddenbrook lähti tänään paljon ennen istunnon loppua raatihuoneelta.
Hän kääntyi oikealle eikä siis kotiaan kohden. Täsmällisenä, moitteettoman hienona ja siistinä kulki hän eteenpäin hiukan hypähtelevine askeleineen, ollen kaiken aikaa pakotettu tervehtimään joka suunnalle. Hänellä oli kädessään valkoiset hansikkaat ja hänen hopeakoukkuinen keppinsä oli pistetty vasempaan kainaloon. Hänen leveän turkinkauluksensa yläpuolelta näkyi valkoinen hännystakin kravatti. Mutta hänen huolellisesti hoidetut kasvonsa olivat valvoneen näköiset. Monet huomasivat ohikulkiessa, että hänen tulehtuneissa silmissään oli kyyneleitä ja että hän oli puristanut huulensa yhteen aivan erikoisella, varovaisella ja vääntyneellä tavalla. Usein hän nieli aivan kuin hänen suunsa olisi täyttynyt jollakin nesteellä. Ja poskien ja ohimoiden liikkeistä näkyi, että hän oli purrut yhteen hampaansa.
»Mitäs nyt, Buddenbrook, sinä karkaat istunnosta! Onpas se uutta!» sanoi Mühlstrassen kulmassa hänen vieressään joku, jota hän ei ollut huomannut. Se oli Stephan Kistenmaker, hänen ystävänsä ja ihailijansa, joka yleisissä asioissa omaksui kaikki hänen mielipiteensä. Hänellä oli pyöreäksileikattu, harmahtava täysiparta, tavattoman paksut kulmakarvat ja pitkä, punainen nenä. Hän oli pari vuotta sitten, ansaittuaan aika määrän rahaa, lopettanut viiniliikkeensä, jota nyt hoiti hänen veljensä Eduard omissa nimissään. Siitä alkaen oli hän elänyt koroillaan. Mutta koska hän hiukan häpesi nykyistä toimettomuuttaan, oli hänellä aina olevinaan kauhean kiire.
»Kauhean kiire. Minusta tulee pian loppu!» sanoi hän sivellen harmaata, käherrysraudalla kiharoitua tukkaansa. »Mutta mitä varten ihminen olisi muutenkaan olemassa?» Hän saattoi seista tuntimääriä pörssissä, ilman että hänellä oli siellä mitään tekemistä. Hänellä oli monta joutavaa virkaa. Viimeksi oli hän hommannut itsensä kaupungin kylpylaitoksen johtajaksi. Hän hääri vilkkaasti valamiehenä, kaupanvälittäjänä, testamentintoimeenpanijana pyyhkien hikeä otsaltaan…
»Onhan nyt istunto, Buddenbrook», sanoi hän uudelleen, »ja sinä olet kävelyllä.»
»Sinähän siinä olet», sanoi senaattori hiljaa, liikuttaen vaikeasti huuliaan… Menee minuutteja, etten voi nähdä mitään. Minulla on hirveät tuskat.»
»Tuskat? Missä?»
»Hampaassa. Jo eilisestä asti. En ole ummistanut silmääni koko yönä… En ole vielä käynyt lääkärillä, sillä minulla oli aamulla tekemistä konttorissani enkä tahtonut olla poissa istunnosta. Mutta lopulta en sittenkään jaksanut kestää kauemmin ja nyt olen matkalla Brechtin luo…»
»Mikä hammas se on?»
»Täällä alhaalla vasemmalla… Poskihammas… Siinä on tietysti kolo… Se on sietämätöntä… Hyvästi, Kistenmaker! Ymmärräthän, minulla on kiire…»
»Luuletko, ettei minulla ole kiire? Hirveästi, hirveästi hommaa… Hyvästi! Ja hyvää vointia! Anna vetää se pois! Aina heti pois, se on parasta…»
Thomas Buddenbrook kulki eteenpäin purren hampaansa yhteen, vaikka se vain pahensi asiaa. Siinä tuntui viiltävä, polttava, kolottava tuska, ilkeänlaatuinen särky, joka oli levinnyt kipeästä poskihampaasta koko vasempaan leukaluuhun. Sitä jomotti kuin takoen, ja se sai kuumeisen punan nousemaan hänen kasvoilleen ja kyynelten silmiin. Uneton yö oli tehnyt hirveän pahaa hänen hermoilleen. Hänen oli juuri äsken puhuessaan täytynyt ponnistaa kaikki voimansa, ettei hänen äänensä olisi sortunut itkuun.
Mühlstrassella astui hän keltaisenruskealla öljymaalilla maalattuun taloon, jonka oveen kiinnitetyssä messinkilaatassa seisoi »Hammaslääkäri Brecht». Hän ei nähnyt palvelustyttöä, joka avasi oven. Eteisessä tuntui pihvin ja kukkakaalin lemu. Sitten hän yht'äkkiä tunsi ympärillään odotushuoneen kirpeän hajun, jonne hänet oli johdettu. »Istukaa, olkaa hyvä… hetkinen, olkaa hyvä!» huusi vanhan naisen ääni. Se oli Josephus, joka istui huoneen perällä kiiltävässä häkissään ja katsoi häneen pienin, terävin silmin kierosti ja salakavalasti.
Senaattori sijoittui pyöreän pöydän ääreen, ja koetti etsiä »Fliegende Blätterin» sukkeluuksista lievitystä tilaansa, mutta työnsi sitten kirjan inhoten luotaan, painoi keppinsä hopeakoukun poskeaan vasten, sulki polttavat silmänsä ja voihkaisi. Huoneessa oli aivan hiljaista, Josephus pureskeli vain jotakin narskutellen häkissään.
Herra Brechtin velvollisuus oli antaa odottaa itseään hiukan, vaikka hän olisi ollut toimetonkin.
Thomas Buddenbrook nousi äkisti ja kaatoi erään pikku pöydän luona olevasta karahvista lasillisen vettä, jonka hän nielaisi ja joka haisi ja maistoi kloroformille. Sitten hän aukaisi eteisen oven ja huusi kärsimättömällä äänellä, että ellei herra Brechtillä ollut kovin tähdellistä estettä, pyytäisi hän hiukan kiirehtimään, sillä hänen hammastaan särki.
Heti tämän jälkeen ilmestyi hammaslääkärin harmahtava poskiparta, kyömynenä ja paljas otsa vastaanottohuoneen ovelle. »Olkaa hyvä», hän sanoi »Olkaa hyvä», kirkui Josephus. Senaattori seurasi kutsua nauramatta. Vaikea tapaus! ajatteli tohtori Brecht kalveten…
He kulkivat kiireesti valoisan huoneen läpi isoa kääntötuolia kohden, jossa oli pehmeä päänalus ja vihreällä sametilla päällystetyt käsinojat ja joka sijaitsi ikkunan alla. Istuessaan selitti Thomas Buddenbrook lyhyesti mistä oli kysymys, laski päänsä taapäin ja sulki silmänsä.
Herra Brecht asetteli tuolia ja alkoi sitten tutkia hammasta pienellä peilillä ja rautapuikolla. Hänen kätensä haisi mantelisaippualle ja hänen hengityksensä pihville ja kukkakaalille.
»Meidän täytyy vetää se pois», sanoi hän tuokion kuluttua kalveten yhä enemmän.
»Vetäkää vaan», sanoi senaattori sulkien luomensa vielä tiukemmin.
Nyt syntyi äänettömyys. Herra Brecht puuhasi jotakin kaapin luona ja etsi esiin kojeita. Sitten hän lähestyi uudestaan potilastaan.
»Minä pensselöin ensin vähän», sanoi hän. Ja samassa ryhtyi hän toimeen, voidellen hammaslihaa huolellisesti väkevähajuisella aineella. Sitten hän pyysi hiljaa ja sydämellisesti potilastaan pysymään hiljaa ja aukaisemaan suunsa hyvin auki sekä aloitti tehtävänsä.
Thomas Buddenbrook rutisti molemmin käsin samettikäsinojaa. Hän tunsi tuskin ollenkaan pihtien asettamista, huomasi sitten vasta, suunsa sisältä kuuluvasta ritinästä ja lisääntyvästä, yhä julmemmaksi käyvästä paineesta, joka tuntui koko hänen päässään, että asia oli hyvällä alulla. Jumalan kiitos! ajatteli hän. Nyt on vaan annettava sen jatkua. Kipu on kasvava hirmuiseksi, äärettömäksi, kunnes tulee loppukouraus, kamala, järjetön, murskaava, epäinhimillinen tuska, joka repii koko aivot kappaleiksi… Sitten se on ohi; täytyy siis odottaa.
Sitä kesti kolme tai neljä sekuntia. Herra Brechtin vavahteleva voimanponnistus tuntui myös Thomas Buddenbrookin ruumiissa, hän tunsi kohoavansa istuimelta ja kuuli pienen uikahduksen hammaslääkärin kurkusta… Äkkiä tuli kamala tempaus, järistys, hän luuli niskan taittuvan; ja sitä seurasi lyhyt rätinä ja rasahdus. Hän avasi nopeasti silmänsä… Paine oli poissa, mutta hänen päässään jyrisi, tulehtuneessa ja raadellussa leuassa tuntui vihlova, julma polte, ja hän tunsi selvästi, ettei tämä ollut asian oikea ratkaisu, vaan ennenaikainen tapaus, joka vain pahensi asiaa… Herra Brecht oli astunut taapäin. Hän nojasi koneistokaappia vastaan, oli kalpea kuin kuolema ja sanoi: »Juuret… Johan minä sen arvasin.»
Thomas Buddenbrook sylki vähän verta siniseen kuppiin, joka oli hänen vieressään, sillä hammasliha oli revennyt. Sitten kysyi hän puolitiedottomasti: »Mitä te sanotte juurista?»
»Juuret jäivät sinne, herra senaattori… Pelkäsin jo sitä… Hammas on hyvin pilaantunut… Mutta minun velvollisuuteni oli yrittää…»
»Mitä nyt?»
»Jättäkää kaikki minun huolekseni, herra senaattori…»
»Mitä nyt tapahtuu?»
»Juuret täytyy ottaa pois. Vipukoneen avulla… Niitä on neljä…»
»Neljä? Täytyy siis vetää neljä eri kertaa?»
»Valitettavasti.»
»Tämä riittää täksi päiväksi!» sanoi senaattori aikoen nousta, mutta jäi sitten kuitenkin istumaan painaen päänsä alas.
»Hyvä herra, teidän ei tule vaatia yliluonnollista», hän sanoi. »Minä en ole parhaimmissa voimissa… Täksi kertaa olen kestänyt tarpeeksi… Tahdotteko olla hyvä ja aukaista ikkunan silmänräpäykseksi.»
Herra Brecht teki sen ja vastasi sitten: »Suostun aivan mielelläni siihen, että tulette huomenna tai ylihuomenna uudestaan johonkin aikaan ja että siirrämme loput siihen. Tunnustan, että itsekin… Sallitteko, että toimitan vielä huuhtelun ja pensselöimisen, lievittääkseni tuskaa toistaiseksi…»
Hän toimitti huuhtelun ja pensselöimisen, ja sen jälkeen lähti senaattori pois, lumivalkeaksi valahtaneen herra Brechtin koettaessa viimeisine voimineen kohauttaa säälivästi olkaansa.
»Hetkinen… olkaa hyvä!» huusi Josephus heidän astuessaan odotussalin läpi, ja se huusi sen uudelleen Thomas Buddenbrookin jo laskeutuessa portaita alas.
Vipukoneen avulla… niin, se oli tapahtuva huomenna. Mitä nyt? Kotiin lepäämään, koettamaan nukkua. Varsinainen hermosärky tuntui lauhtuneen; hänen suussaan tuntui vain epäselvä, vaikea polte. Kotiin siis… Hän kulki hitaasti katuja pitkin, tervehtien ja vastaten tervehdyksiin koneellisesti, miettivin, epävarmoin silmin aivan kuin pohtien miltä hänestä oikeastaan tuntui.
Hän saapui Fischergrubelle ja alkoi astua vasenta jalkakäytävää pitkin. Kaksikymmentä askelta kuljettuaan hän tunsi pahoinvointia. Minä menen toiselle puolen katua ja juon pienen viinaryypyn anniskeluliikkeessä, hän ajatteli ja astui kadulle. Kun hän oli saapunut jotakuinkin keskiväliin tapahtui seuraavaa. Hänestä tuntui aivan siltä kuin joku olisi tarttunut hänen aivoihinsa ja alkanut pyörittää niitä vastustamattomalla voimalla ja yhä lisääntyvällä, hirvittävästi lisääntyvällä nopeudella ensin suurissa ympyröissä, sitten pienemmissä ja yhä pienemmissä, kunnes se murskasi ne suunnattomalla, raa'alla ja armottomalla voimalla noiden ympyröiden kivikovaa keskipistettä vasten… Hän teki puolikäännöksen ja kaatui kädet levällään suulleen märälle kivitykselle.
Koska katu oli hyvin jyrkkä, oli hänen yläruumiinsa sangen paljon korkeammalla kuin jalat. Hän oli kaatunut kasvoilleen, joiden alle heti alkoi muodostua verilammikko. Hänen hattunsa vieri kappaleen matkaa alemma. Hänen turkissaan oli loka- ja lumitahroja. Hänen valkoisiin hansikkaisiin puetut kätensä olivat kuralätäkössä.
Siinä hän makasi ja siihen hän jäi makaamaan, kunnes pari kaupunkilaista sattui kohdalle ja käänsi hänet toisinpäin.