KAHDEKSAS LUKU.
Rouva Permaneder tuli pääportaita ylös kannattaen helmojaan toisella kädellä ja painaen toisella suurta ruskeata puuhkaansa poskeaan vasten. Hän syöksyi puolijuoksua eteenpäin, kapottihattu huolimattomasti päähän nakattuna, posket hohtaen; eikä hänen eteenpäintyöntyvässä ylähuulessaan ollut yhtään hikipisaraa. Vaikka ei näkynyt ketään, mutisi hän lakkaamatta rientäessään eteenpäin, ja hänen mutinastaan erottui silloin tällöin joku sana, jolle pelko antoi kuuluvan muodon… »Ei se ole mitään…» hän sanoi. »Ei se merkitse mitään… Hyvä Jumala ei voi tahtoa sellaista… Hän tietää mitä tekee; siihen minä uskon… Se ei varmastikaan ole sen vaarallisempaa… Voi, Herra Jumala, totisesti minä tahdon rukoilla sinua…» Hän höpisi peloissaan mitä sattui, ryntäsi toiseen kerrokseen ja sitten yli käytävän…
Etuhuoneen ovi oli avoinna, ja sieltä tuli hänen kälynsä häntä vastaan.
Gerda Buddenbrookin kauniit valkoiset kasvot olivat vääntyneet kauhun ja inhon irveeseen, hänen lähekkäin olevat, ruskeat, sinisten varjojen ympäröimät silmänsä räpyttivät ja niiden katse oli vihainen, hämmentynyt ja iljetyksen täyttämä. Nähdessään rouva Permanederin levitti hän käsivartensa ja syleili tätä kätkien päänsä tämän olkapäätä vasten.
»Gerda, Gerda, mitä se on?» huusi rouva Permaneder. »Mitä on tapahtunut?… Mitä tämä merkitsee!… Minulle sanottiin hänen langenneen? Tiedoton?… Miten hän voi?… Eihän hyvä Jumala saata tahtoa pahinta… Sano jo toki, ole laupias…»
Mutta hän ei saanut heti vastausta, tunsi vain miten Gerdan koko olemus vääntelehti kauhun vallassa. Sitten hän kuuli olkapäänsä kohdalta ääntä…
»Ja minkä näköinen hän oli», ymmärsi hän, »kun he toivat hänet tänne! Koko elämänsä aikana ei hän sallinut vaatteissaan yhtään tomuhiukkasta… On kohtalon ivaa, että loppu saattaa tulla siten…!»
He kuulivat hiljaista liikettä. Pukeutumishuoneen ovi oli avautunut, ja Ida Jungmann seisoi kynnyksellä valkoinen esiliina edessään, vatia kantaen. Hänen silmänsä olivat itkettyneet. Kun hän huomasi rouva Permanederin, astui hän taapäin maahan katsoen antaakseen tietä. Hänen ryppyinen poskensa vapisi.
Pitkät, kukikkaat ikkunaverhot häilähtivät vedossa, kun Tony kälynsä seuraamana astui makuuhuoneeseen. Karboolin, eetterin ja muiden lääkkeiden haju lemahti heitä vastaan. Leveässä mahonkisängyssä, punaisen peitteen alla makasi Thomas Buddenbrook riisuttuna, kudottuun yöpaitaan puettuna selällään. Hänen raollaan olevat silmänsä olivat murtuneet ja vääntyneet, huulet liikkuivat lallattaen pörrööntyneiden viiksien alla ja hänen kurkustaan kuului tavantakaa kurahtelevia ääniä. Nuori tohtori Langhals kumartui hänen ylitseen, otti verisen hauteen hänen kasvoiltaan ja kastoi uuden kulhoon, joka oli yöpöydällä. Sitten hän kuunteli sairaan rintaa ja koetteli valtimoa… Sängyn jalkopäässä istui pikku Johann, pyöritti merimiessolmuaan ja kuunteli miettivän näköisenä isänsä ääntelyitä. Likaantuneet vaatteet olivat jossakin tuolilla.
Rouva Permaneder kyykistyi vuoteen viereen, tarttui veljensä käteen, joka oli raskas ja kylmä, ja tuijotti tämän kasvoihin… Hän alkoi tajuta, että tiesipä hyvä Jumala tai ei mitä teki, hän sittenkin tahtoi »pahinta».
»Tom», vaikeroi hän. »Etkö tunne minua? Mikä sinun on? Jätätkö meidät?
Ethän jätä meitä?! Voi, se ei voi olla mahdollista…!»
Ei seurannut mitään, jonka olisi voinut käsittää vastaukseksi. Tony katsoi apua anoen tohtori Langhalsiin. Tämä seisoi siinä kauniit silmät alasluotuina, ja hän ilmaisi kasvoillaan, ei aivan itserakkaudetta, hyvän Jumalan tahdon…
Ida Jungmann tuli taas sisään auttamaan, jos oli jotakin auttamista. Vanha tohtori Grabow tuli omassa persoonassaan loukkaantunutta katsomaan, puristi jokaisen kättä pitkät kasvot lempeän näköisinä, tarkasti päätään pudistaen sairasta ja teki juuri samoin kuin tohtori Langhals vähää ennen oli tehnyt… Tieto tapahtumasta oli levinnyt tuulen nopeudella kaupungille. Vähänväliä soi alaoven kello ja makuuhuoneeseen tunki senaattorin vointia koskevia kysymyksiä. Se oli muuttumaton, muuttumaton… jokainen sai saman vastauksen.
Molemmat lääkärit olivat sitä mieltä, että yöksi oli joka tapauksessa hankittava laupeudensisar. Lähetettiin noutamaan sisar Leandraa, ja tämä tuli. Hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään ihmettelyn tai kauhun ilmettä, kun hän astui sisään. Hän laski vain nytkin hiljaa nahkalaukkunsa, päähineensä ja kaapunsa syrjään ja ryhtyi hiljaisin, ystävällisin liikkein työhönsä.
Pikku Johann istui paikallaan tunti tunnin jälkeen, katseli kaikkea ja kuunteli isänsä kurkusta tulevia kurahtelevia ääniä. Hänen olisi oikeastaan pitänyt mennä laskento-yksityistunnilleen, mutta hän ymmärsi, että nämä olivat sellaisia tapauksia, joiden edessä kampalankatakkien täytyi vaieta. Läksyjenlukuakin hän muisti vain silmänräpäyksen pilkallisesti… Kun rouva Permaneder pari kertaa tuli hänen luokseen ja painoi hänet rintaansa vasten, vuodatti hän kyyneleitä; mutta muuten katsoi hän ympärilleen kuivin silmin, luotaantyöntävän ja miettivän näköisenä, hengitti säännöttömästi ja varoen kuin olisi hän pelännyt tuntevansa tuon vieraan ja samalla niin tutun hajun…
Kellon lähestyessä neljää teki rouva Permaneder päätöksen. Hän pyysi tohtori Langhalsin seuraamaan häntä viereiseen huoneeseen, vei käsivarret ristiin rinnalleen, kohotti päänsä takakenoon ja painoi leukansa alas.
»Herra tohtori», hän sanoi, »eräs asia on teidän vallassanne; pyydän, että tekisitte sen! Sanokaa minulle totuus! Minä olen elämän koettelema nainen. Olen oppinut katsomaan totuutta silmiin, uskokaa minua… Onko veljeni elävä huomiseen? Puhukaa suoraan!»
Tohtori Langhals käänsi pois kauniit silmänsä, katsoi kynsiään ja puhui ihmisen voimattomuudesta ja kykenemättömyydestä arvaamaan, oliko herra senaattori elävä yli yön vai kutsuttaisiinko hänet pois seuraavassa silmänräpäyksessä…
»Sitten minä tiedän mitä teen», hän sanoi, lähti ulos ja lähetti hakemaan pastori Pringsheimiä.
Osittaiseen virkapukuun puettuna, ilman kaularöyhystä, mutta pitkä kauhtana yllään tuli tämä huoneeseen, loi kylmän katseen sisar Leandraan ja istuutui tuolille vuoteen viereen, joka oli työnnetty hänelle. Hän pyysi sairasta tuntemaan hänet ja kuuntelemaan hiukan mitä hän sanoisi; mutta kun tuo pyyntö jäi tuloksettomaksi, kääntyi hän suoraan Jumalan puoleen, puhutteli häntä frankkilaismurteisella saksankielellä ja muunteli ääntään, milloin alentaen sen matalaksi ja synkän intoilevaksi, milloin koroittaen sen lempeään kirkastukseen, kasvonilmeiden muuttuessa aina sitä mukaa… Hänen pyöräyttäessään r-äännettä oudon paksulla tavalla kitalaessaan arveli pikku Johann hänen juuri juoneen kahvia voisämpylöiden kera.
Pastori Pringsheim sanoi, ettei hän eivätkä nämä muut läsnäolevat henkilöt enää rukoilleet tämän kalliin uskonveljen henkiinjäämistä, sillä he ymmärsivät Herran pyhän tahdon olevan ottaa hänet luokseen, vaan he rukoilivat hänelle vain autuaallista loppua… Sitten hän luki vielä vaikuttavalla tavalla kaksi tapaukseen soveltuvaa rukousta ja nousi. Hän puristi Gerda Buddenbrookin ja rouva Permanederin kättä, otti pikku Johannin pään käsiensä väliin ja katsoi minuutin verran surusta ja hellyydestä väristen hänen alasluotuja luomiaan, kumarsi neiti Jungmannille, loi uudelleen kylmän katseen sisar Leandraan ja poistui.
Tohtori Langhalsin palatessa kotoaan, jonne hän oli pistäytynyt vähäksi aikaa, oli kaikki aivan ennallaan. Hän neuvotteli vain lyhyeen hoitajattaren kanssa ja poistui taas. Myöskin tohtori Grabow kävi vielä kerran kysymässä sairaan vointia ja katsoi sitten lempeästi sivulle. Thomas Buddenbrookin silmät olivat yhä murtuneet, hänen huulensa lallattivat ja hänen kurkustaan kuului edelleen kurahtelevia ääniä. Hämärä laskeutui. Ulkona näkyi kalpea iltarusko, ja sen valo lankesi ikkunasta likaantuneille vaatekappaleille, jotka olivat jossakin tuolilla.
Kello viisi ryhtyi rouva Permaneder ajattelemattomaan tekoon. Istuen vastapäätä kälyään vuoteen laidalla alkoi hän yhtäkkiä sanella kurkkuäänellään hyvin kovasti ja ristissä käsin erästä virttä… »Lopeta, Herra, tuskansa», hän lausui kaikkien kuunnellessa häntä hiiskahtamatta, — lopeta, Herra, tuskansa; ja vahvista myös jalkansa; niin kuolemahan mennen… » Mutta hän rukoili niin sydämensä pohjasta, että hän koko ajan vain ajatteli niitä sanoja, joita parastaikaa lausui, muistamatta, ettei hän osannut ollenkaan loppua, vaan sai pysähtyä surkeasti kolmannen säkeen jälkeen. Hän teki sen, keskeytti rukouksensa koroitetulla äänellä ja korvasi lopun sitä suuremmalla ryhdin arvokkuudella. Jokainen huoneessa-olijoista oli odottanut loppua ja vetäytynyt hämillään itseensä. Pikku Johann rykäisi niin kovasti, että se kuului kuin voihkaisulta. Sen jälkeen ei huoneessa kuulunut muuta kuin Thomas Buddenbrookin kuolemaa ennustavat kurahtelut.
Tuntui vapauttavalta, kun sisätyttö ilmoitti viereiseen huoneeseen kannetun hiukan ruokaa. Mutta juuri kun oli alettu nauttia vähän lientä Gerdan makuukamarissa, ilmestyi sisar Leandra ovelle viitaten ystävällisesti.
Senaattori kuoli. Hän henkäisi pari kolme kertaa hiljaa, vaikeni ja lakkasi liikuttamasta huuliaan. Siinä oli koko muutos; hänen silmänsä olivat jo sitä ennen olleet kuolleet.
Tohtori Langhals, joka saapui muutaman minuutin perästä paikalle, asetti mustan kuulotorvensa sairaan rinnalle, kuunteli kauan ja lausui tunnontarkan harkinnan jälkeen: »Hän on kuollut.»
Ja sisar Leandra sulki hellävaroen kuolleen silmäluomet kalpean, lempeän kätensä nimettömällä sormella.
Silloin viskautui rouva Permaneder polvilleen vuoteen ääreen, painoi kasvonsa peitteeseen ja itki ääneen, antautui hillittömästi, mitään salaamatta tuon virkistävän tunteenpurkauksen valtaan, joka oli hänen onnellisen luontonsa käytettävissä… Kasvot likomärkinä, mutta vahvistuneena, keventyneenä ja täydellisessä sielullisessa tasapainossa nousi hän maasta ja ryhtyi heti ajattelemaan kuolemanilmoituksia, jotka oli viipymättä toimitettava eri tahoille — suunnaton määrä hienosti painettuja surukirjeitä…
Christian tuli näkyviin. Hänen laitansa oli siten, että hän oli saanut tiedon senaattorin kaatumisesta klubiin, josta hän oli paikalla poistunut. Mutta peläten näkevänsä jotakin kauheata oli hän ensin tehnyt laajan kävelyn Burgtor'in ulkopuolelle, niin ettei kukaan ollut löytänyt häntä. Nyt hän sitten tuli ja kuuli jo alhaalla veljensä kuolleen.
»Eihän se saata olla mahdollista!» sanoi hän nousten ontuen ja silmät harhaillen portaita ylös.
Sitten hän seisoi sisarensa ja kälynsä välissä kuolinvuoteen ääressä, seisoi siinä paljaine päälakineen, sisäänvajonneine poskineen, riippuvine viiksineen, suunnattomine, luisevine nenineen ja väärine laihoine säärineen; seisoi hiukan alakuloisena, hiukan kysyvän näköisenä, ja hänen pienet, syvällä olevat silmänsä katsoivat veljen kasvoja, jotka näyttivät niin äänettömiltä, kylmiltä ja luoksepääsemättömiltä. Thomaksen suupielet olivat vetäytyneet alas miltei pilkallisen näköisinä. Veli, jonka Christian oli väittänyt olevan itkemättä hänen kuollessaan, makasikin nyt itse siinä, oli kuollut muitta mutkitta, sanaakaan sanomatta, vetäytynyt ylhäisesti äänettömyyteen ja jättänyt toisen säälimättömästi häpeän valtaan, kuten niin monasti elämässä! Oliko hän tehnyt oikein vai väärin kohdellessaan Christianin kärsimyksiä, hänen »vaivaansa», nyökkäävää miehenhaamua, spriiputelia ja avonaista ikkunaa vain kylmällä ylenkatseella? Tuo kysymys oli turha, sillä kuolema oli nyt itsepäisessä ja arvaamattomassa puolueellisuudessaan valinnut hänet, tehnyt hänet syytteiden saavuttamattomaksi, ottanut hänet hoiviinsa ja holhoukseensa, tehnyt hänet kunnianarvoiseksi ja korottanut hänet käskijävallallaan ihmisten aran mielenkiinnon kohteeksi — samalla kuin se hylkäsi halveksuen Christianin ja oli virittävä ilkkuen hänen eteensä vielä kymmenet kiusat ja häpeät. Milloinkaan ei Thomas Buddenbrook ollut tehnyt veljeensä niin valtavaa vaikutusta kuin tällä hetkellä. Menestys on mahtava voima. Toisten kunnioituksen kärsimyksiämme kohtaan herättää yksin kuolema; se tekee vähäpätöisimmänkin niistä kunnianarvoiseksi. Sinun puolellasi on nyt oikeus, minä taivun, ajatteli Christian; ja äkkiä taivutti hän kömpelösti toisen polvensa ja laskeutui sille sekä suuteli peitteellä lepäävää kylmää kättä. Sitten hän nousi ja alkoi kulkea edestakaisin silmien harhaillessa ympäri huonetta.
Saapui sitten muitakin surunvalittelijoita, vanhat Krögerit, Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja vanha herra Marcus. Klothilde-parkakin tuli taloon, seisoi laihana ja tuhkanharmaana vuoteen ääressä ja risti tylsän näköisenä kudotuilla käsineillä peitetyt kätensä. »Älkää luulko, Tony ja Gerda», sanoi hän äärettömän hitaasti ja valittavasti, »että minulla on kylmä sydän, kun en itke. Minulla ei ole enää kyyneleitä… » Ja jokainen uskoi nuo sanat hänen seisoessaan siinä niin toivottoman värittömänä ja kuivettuneena…
Viimein poistuivat kaikki erään vaimoihmisen tieltä, erään epämiellyttävän vanhan olion tieltä, jolla oli väkättävä, hampaaton suu ja joka oli tullut pesemään ja pukemaan ruumista sisar Leandran kanssa.
* * * * *
Vielä myöhään illalla istuivat arkihuoneessa Gerda Buddenbrook, rouva Permaneder, Christian ja pikku Johann suuren kaasulampun alla pyöreän keskipöydän ympärillä uutterassa toiminnassa, oli saatava kokoon luettelo henkilöistä, joille täytyi lähettää kuolemanilmoitus, sekä varustettava kirjekuoret osoitteilla. Kaikkien kynät rapisivat. Silloin tällöin muisti joku taas uuden nimen ja merkitsi sen luetteloon… Hannonkin täytyi olla avullisena, sillä hänellä oli hyvä käsiala, ja aika oli täpärällä.
Talossa ja kadulla oli hiljaista. Harvoin vain kajahtivat jonkun kulkijan askeleet. Kaasulamppu puhahteli, joku mutisi nimen, paperi rapisi. Välistä yhtyivät kaikkien katseet hetkeksi tapahtunutta muistellen.
Rouva Permanederin kynä liikkui vauhdikkaasti. Mutta joka viides minuutti, aivan kuin kellon mukaan laskettuna, pani hän kynän kädestään, kohotti yhteenliitetyt kätensä suunsa tasalle ja puhkesi valitukseen. »Minä en käsitä sitä!» huusi hän osoittaen sillä, että hän vähitellen rupesi käsittämään, mitä oikein oli tapahtunut. »Nyt on siis kaikki lopussa!» huusi hän aivan odottamatta viiltävän epätoivon vallassa ja kiersi itkien käsivartensa kälynsä kaulaan, minkä jälkeen hän taas vahvistuneena jatkoi puuhaansa.
Christian oli samassa tilassa kuin Klothilde-parka. Hän ei ollut vuodattanut vielä ainoatakaan kyyneltä ja häpesi sitä hiukan. Nolouden tunne oli hänessä voimakkaampi kuin mikään muu. Sitäpaitsi oli ainainen askartelu omien mielentilojen ja omituisuuksien kanssa tylsyttänyt ja kuluttanut häntä. Hän oikaisi itsensä väliin, pyyhkäisi paljasta otsaansa ja sanoi tukahtuneella äänellä: »Niin, se on hirveän surullista!» Hän sanoi sen itseään varten, pakotti itseään muistamaan tapausta ja koetti pusertaa silmistään hiukan kosteutta….
Äkkiä tapahtui sellaista, mikä sai kaikki hämmennyksen valtaan. Pikku Johann purskahti nauruun. Hän oli kirjoitellessaan sattunut huomaamaan jonkun outokaikuisen nimen, joka tuntui vastustamattoman koomilliselta. Hän toisti sen, pyrski nenän läpi, taivuttautui eteenpäin, vapisi, nieli, mutta ei voinut olla nauramatta. Alussa saattoi luulla hänen itkevän, mutta ei se ollut sitä. Aikuiset katsoivat häneen luullen erehtyneensä ja ollen ymmällä. Sitten lähetti äiti hänet nukkumaan…