SEITSEMÄS LUKU.
»Minulta kysymättä?! Syrjäyttäen minut täydellisesti?!»
»Olen tehnyt, kuten minun täytyi tehdä!»
»Olet tehnyt äärettömän hullusti ja järjettömästi.»
»Järki ei ole korkeinta maan päällä!»
»Korulauseita!… On kysymys selvästä oikeudesta, jonka sinä olet jättänyt huomioonottamatta hämmästyttävällä tavalla!»
»Pyydän huomauttaa sinulle, poikani, että sinä puolestasi jätät huomioonottamatta kunnioituksen, jonka olet velkaa äidillesi!»
»Ja minä vastaan, rakas äiti, etten vielä milloinkaan ole unohtanut tuota kunnioitusta, mutta että pojanvelvollisuuteni lakkaavat samalla hetkellä, jolloin puhun sinulle kauppahuoneen asioista suvun miehisenä johtajana, isäni edustajana!…»
»Ole vaiti, Thomas!»
»En! En ole oleva vaiti, ennenkuin tunnustat suunnattoman järjettömyytesi ja heikkoutesi!»
»Voin käyttää omaisuuteni kuten haluan!»
»Kohtuus ja järki asettavat sille rajoja!»
»En olisi uskonut, että sinä voisit loukata minua näin!»
»Enkä minä olisi uskonut, että sinä voisit antaa minulle näin häikäilemättömän iskun…!»
»Tom…! Tom!» kuului rouva Permanederin hätääntynyt ääni. Hän istui käsiä väännellen maisemahuoneen ikkunan luona, veljen kävellessä äärettömän kiihtyneenä lattiaa pitkin ja konsulittaren istuessa suuttumuksen ja surun sortamana sohvalla, nojaten toisella kädellään patjoihin ja lyöden toisella pöytään jokaisen kiivaan sanan täydennykseksi. Kaikki kolme olivat mustiinpuetut Klaran poistuttua elävien joukosta, ja kaikki kolme olivat kalpeat ja kiihdyksissä…
Mitä oli tekeillä? Jotakin kauheaa, pöyristyttävää, joka asianosaisista itsestäänkin tuntui hirveältä, käsittämättömältä! Riita, katkera yhteentörmäys äidin ja pojan välillä!
Oli painostavan helteinen iltapäivä elokuussa. Jo kymmenen päivää sen jälkeen kun Thomas oli näyttänyt äidilleen hellävaroen Sievertin ja Klaran kirjeet, oli hänen täytynyt ilmoittaa tuolle vanhalle rouvalle se vaikea sanottava, että Klara oli kuollut. Hän oli sitten matkustanut hautajaisiin Riikaan, oli palannut lankonsa Tiburtiuksen keralla, joka oli viipynyt jonkun päivän vaimonsa omaisten luona, ja käynyt myös tapaamassa Christiania Hampurin sairaalassa… Ja nyt, kun sukulaispappi oli ollut jo kaksi päivää kotonaan, oli konsulitar ilmaissut asian pojalleen huomattavan empivästi…
»Satakaksikymmentäseitsemäntuhatta viisisataa markkaa!» huudahti Thomas pudistaen käsiään kasvojensa edessä. Myötäjäisrahat olisivat voineet mennä! Tiburtius olisi voinut pitää nuo kahdeksankymmentätuhatta, vaikkei heillä ollutkaan lasta! Mutta perintö! Mennä lupaamaan Klaran perintö hänelle! Minulta kysymättä! Syrjäyttäen minut…!»
»Thomas, ole oikeamielinen, Kristuksen tähden. Saatoinko minä tehdä toisin? Saatoinko?!… Hän, joka nyt on Jumalan luona, kirjoittaa kuolinvuoteeltaan… lyijykynällä… vapisevin sormin… 'Äiti', kirjoittaa hän 'me emme ole enää tapaavat toisiamme maan päällä, ja minä tunnen, että nämä ovat minun viime rivini… Kirjoitan ne vielä tajuissa ollessani; mieheni vuoksi… Jumala ei ole siunannut meitä lapsilla, mutta se, mikä olisi ollut minun, jos olisin jäänyt eloon sinun jälkeesi, anna se hänelle, jos tahdot seurata minua tuolle puolen — anna se hänelle hänen elinajakseen! Äiti, tämä on minun viimeinen pyyntöni… kuolevan pyyntö… Ethän jätä sitä täyttämättä…' Ei, Thomas, en jättänyt sitä täyttämättä, en voinut! Lähetin hänelle sähkösanoman, ja hän sai rauhallisen lopun…» Konsulitar itki kiihkeästi.
»Eikä minulle hiiskuta sanaakaan! Minulta salataan kaikki. Minut syrjäytetään!» toisti taas senaattori.
»Niin, minä olen salannut sen sinulta, Thomas, sillä tunsin, että minun täytyi täyttää kuolevan tahto… ja tiesin sinun tahtovan estää minua siitä!»
»Niin. Kautta taivaan! Sen olisin tehnyt!»
»Eikä sinulla olisi ollut oikeutta siihen, sillä kolme muuta lasta ovat minun puolellani.»
»Luulisipa minun mielipiteeni vastaavan kahden naisen ja yhden narrin ajatusta…»
»Sinä puhut yhtä rakkaudettomasti sisaristasi kuin puhut minulle!»
»Klara oli hurskas, mutta tietämätön nainen, äiti! Ja Tony on lapsi — joka ei muuten tähän asti ole tiennyt mitään, muuten hän olisi lörpötellyt siitä etukäteen, eikö niin? Ja entä Christian?… Tiburtius on tietysti hankkinut hänen suostumuksensa… Kuka olisi voinut ajatella hänestä sellaista?!… Etkö sinä vieläkään tiedä, vieläkään älyä, mikä hän on, tuo ovela pappi? Hän on lurjus! Perinnön tavoittelija…!»
»Vävyt ovat aina lurjuksia», sanoi rouva Permaneder kolkolla äänellä.
»Perinnöntavoittelija! Mitä hän tekee? Matkustaa Hampuriin, istuutuu Christianin vuoteen ääreen ja taivuttaa hänet puolelleen. 'Kyllä', sanoo Christian. 'Kyllä minun puolestani, Tiburtius. Mutta voitteko käsittää minkälainen vaiva minulla on vasemmassa kyljessäni?… Äh! Tyhmyys ja kehnous ovat liittyneet minua vastaan —!» Senaattori, joka seisoi epätoivoisena nojaten uunin rautaristikkoon, painoi molemmat nyrkkiin puristetut kädet otsaansa vasten.
Tuo järkkynyt mielentila ei vastannut olosuhteita! Eivät nuo 127 000 markkaa olleet saaneet häntä tällaiseen tilaan, jollaisena kukaan ei vielä ollut nähnyt häntä! Se johtui siitä, että tämä viimeinen isku muodosti uuden renkaan viimeaikaisten tappioiden ja nöyryytysten ketjussa, joita hän oli saanut kokea kauppa- ja yleisissä asioissa, ja ärsytti hänen aristanutta mieltään yhä enemmän… Ei mikään sujunut enää! Ei mikään käynyt enää hänen tahtonsa mukaan! Oltiinko siis niin pitkällä, että hänet »syrjäytettiin» hänen isiensä talossa tärkeimmistä asioista päätettäessä…? Muuan Riiasta oleva pappi oli siis salaa pettänyt hänet?… Hän olisi voinut sen ehkäistä, mutta hänen neuvoaan ei oltu ollenkaan kysytty. Tapaukset olivat sujuneet ilman häntä! Mutta hänestä tuntui siltä kuin ei se tähän asti olisi ollut mahdollista, ettei sitä tähän asti olisi uskallettu tehdä! Tämä järkytti uudelleen hänen uskoaan onneen, voimaan, tulevaisuuteen… Ja hän paljasti nyt äitinsä ja sisarensa edessä oman sisäisen heikkoutensa ja epätoivonsa.
Rouva Permaneder nousi syleilemään häntä.
»Tom», sanoi hän, »tyynny toki! Tule toki järkiisi. Oliko se niin pahasti tehty? Sinähän tulet sairaaksi! Ehkei Tiburtius elä niin kauan… ja hänen kuoltuaan lankeaa perintö takaisin meille! Ja voihan päätöksen muuttaakin, jos sinä tahdot! Eikö voikin, äiti?»
Konsulitar vastasi vain nyyhkyttäen.
»Ei… ei voi!» sanoi senaattori kohoten suoraksi ja tehden kädellään torjuvan liikkeen. »Mikä on tehty, se on tehty. Vai luuletteko te minun rupeavan juoksemaan oikeudessa ja käräjöimään äitiäni vastaan sekä muuttamaan perheenkeskisen häpeän julkiseksi? Käyköön miten käy…» lopetti hän puheensa ja lähti veltosti lasiovea kohti, jossa hän vielä kerran seisahtui.
»Mutta älkää luulko, että meidän asiamme ovat kovinkaan loistavat», sanoi hän hiljaa. »Tony on menettänyt 80.000 markkaa… Christian on hävittämiensä 50.000 markan lisäksi saanut jo 30.000 perinnöstään… joka summa on nouseva siksi että hän on ihan ilman tointa ja tulee tarvitsemaan hoitoa Öynhausenissa… Nyt on vielä Klaran myötäjäissumma iäksi mennyttä ja sitäpaitsi koko hänen perintöosuutensa joutuva suvun käytettävistä epämääräisiksi ajoiksi… Ja liikeasiat ovat käyneet huonosti, toivottoman huonosti siitä hetkestä alkaen, jolloin minä panin yli satatuhatta talooni… Voi hyvät ihmiset, ei ole hyvä sen perheen laita, jossa riidellään, kuten me olemme tehneet. Uskokaa minua — uskokaa mitä minä nyt sanon: Jos isä olisi elossa, jos hän olisi nähnyt tämän, olisi hän ristinyt kätensä ja rukoillut meidän kaikkien puolesta.»