KUUDES LUKU.
Eräänä sunnuntaina heinäkuun alussa, senaattori Buddenbrookin asuttua noin neljä viikkoa uudessa talossaan, ilmestyi rouva Permaneder illansuussa veljensä luo. Hän kulki viileän, kivisen portaiston läpi, jota koristivat Thorwaldsenin malliset korkokuvat ja josta oikealla oleva ovi vei konttorihuoneisiin, soitti sisäovea, jonka saattoi avata keittiöstä käsin painamalla kumipalloa, ja sai kuulla Antonilta, palvelijalta, portaiden alapäässä, jossa seisoi Tiburtiuksen lahjoittama karhu, ettei senaattori vielä ollut tullut konttorista.
»Hyvä on, Anton, minä menen sinne.»
Mutta hän meni ensiksi konttorioven ohi vähän etemmä oikealle, jossa hänen yläpuolellaan aukeni valtava porrasholvikko. Sitä reunusti ensimmäiseen kertaan asti valurautainen kaidepuu, toisessa se muodostui tilavaksi, valkoiseksi, kullalla koristelluksi pilaristoksi, ja kaiken yli loi keskeltä tuleva kattovalo kullanhohtavan heijastuksen… »Kovin hienoa!» sanoi rouva Permaneder hiljaa, tyytyväisin mielin, katsoen noita avonaisia, valoisia portaita, jotka kuvasivat hänen mielestään Buddenbrookien voimaa, loistoa ja menestystä. Mutta sitten hän muisti tulleensa tuomaan surullista tietoa ja kääntyi hitaasti konttorinovea kohti.
Thomas oli sisällä aivan yksin, hän istui ikkunan luona kirjoittaen kirjettä. Hän katsahti ylös toisen puolen kulmakarvat koholla ja ojensi kätensä sisarelleen.
»Hyvää iltaa, Tony. Mitä hyvää sinä tiedät?»
»Enpä erittäin hyvää, Tom!… Portaat ovat ihanat!… Mutta mitä sinä kirjoitat täällä pimeässä?»
»Se on eräs tärkeä kirje. — Et siis tiedä hyvää? Mutta lähtekäämme joka tapauksessa puutarhaan, se on miellyttävämpää. Tule.»
Heidän kulkiessaan eteisen poikki kuului ensimmäisestä kerroksesta väreilevä viulu-adagio.
»Kuule!» sanoi rouva Permaneder jääden hetkeksi paikalleen… »Gerda soittaa. Miten taivaallista! Voi hyvä Jumala, minkälainen ihminen hän on… kerrassaan haltiatar! Miten Hanno jaksaa, Tom?»
»Hän on juuri syömässä illallista Jungmannin kanssa. Hänen kävelemisensä edistyy vain niin hitaasti…»
»Kyllä se muuttuu, Tom, ole varma siitä! Oletteko tyytyväiset Idaan?»
»Kuinka emme olisi…»
He kulkivat talon takapuolella olevan porstuan läpi, jonka oikealla puolella oli keittiö, ja astuivat lasioven kautta tuoksuvaan puutarhaan.
»Kerrohan nyt», sanoi senaattori.
Oli lämmin ja hiljainen ilta. Ilmassa tuntui säännöllisistä kukkasarekkeista nouseva lemu, ja sinisten, pitkävartisten liljojen ympäröimä suihkulähde heitteli säteitään hiljaista lipinää pitäen tummaa iltataivasta kohti, jossa ensimmäiset tähdet alkoivat syttyä. Puutarhan perältä johtivat kahden matalan obeliskin väliset portaat ylemmälle penkereelle, missä oli avoseinäinen puinen huvimaja, jonka puutarhatuoleja varjosti alaslaskettu kaihdin. Vasemmalla eroitti alueen naapurin alueesta kivinen muuri, mutta oikealla olevan talon sivuseinä oli alhaalta ylös asti säleristikon peittämä, joka oli tarkoitettu köynnöskasvien tueksi. Portaiden ja huvimajapenkereen molemmin puolin oli pari viini- ja karviaismarjariviä. Muita koko puutarhassa oli vain yksi iso puu, mukurainen pähkinäpuu, joka kasvoi vasemmanpuolisen muurin vierustalla.
»Asia on nyt sellainen», vastasi rouva Permaneder hitaasti, heidän alkaessaan kulkea vitkalleen edestakaisin penkereen laitaa… »Tiburtius kirjoittaa…»
»Klarastako!?» kysyi Thomas… Sano pian ja suoraan!»
»Niin, Tom, hänen laitansa on huonosti, tohtori pelkää hänellä olevan tuberkeleja… aivoissa… se on niin vaikea sanoa. Tässä on hänen miehensä kirje. Tämä liite, joka on osoitettu äidille ja jonka hän sanoo sisältävän samaa, on meidän annettava hänen luettavakseen valmistettuamme häntä ensin hiukan. Tiburtius kertoo Klaran sanoneen tuomionsa kuullessaan, että nämä ovat hänen viimeiset rivinsä, sillä hän ei kuulu koettavankaan vastustaa tautia. Hän on muka aina toivonut pois maailmasta…» lopetti rouva Permaneder silmiään kuivaten.
Senaattori käveli ääneti, kädet selän takana, katse maahan luotuna hänen sivullaan.
»Sinä olet niin hiljainen, Tom… Ja olet oikeassa: mitäpä siihen voisi sanoa? Ja tämä sattuu nyt samaan aikaan kun Christian makaa sairaana Hampurissa…»
Sillä niin oli todellakin laita. Christianin vasemmassa sivussa tuntuva »vaiva» oli käynyt viime aikoina Lontoossa niin ankaraksi ja muuttunut niin selväksi tuskan tunteeksi, että hän oli unohtanut kaikki pienemmät raihnautensa. Hän ei ollut enää ymmärtänyt mihin ryhtyä, oli kirjoittanut äidilleen, että hänen täytyi tulla kotiin hoidettavaksi, oli jättänyt lontoolaisen paikkansa ja lähtenyt matkalle. Mutta hän oli tuskin ehtinyt Hampuriin, kun hänen täytyi käydä vuoteeseen. Lääkäri oli sanonut sen olevan nivelreumatismia ja toimittanut Christianin hotellista sairaalaan, koska matkan jatkaminen aluksi oli mahdotonta. Siellä hän nyt makasi sanellen kirjoittajalleen murheellisia kirjeitä…
»Niin», vastasi senaattori hiljaa, »onnettomuus ei tule tavallisesti yksin.»
Sisar kietoi hetkeksi käsivartensa hänen kaulalleen.
»Sinä et saa tulla toivottomaksi, Tom», sanoi hän. »Siihen sinulla ei ole oikeutta vielä pitkään aikaan! Sinun pitää olla rohkea…»
»Niinhän minun pitäisi, se on totta!»
»Mitä sinä tarkoitat, Tom!… Sanopas, minkätähden sinä olit toissapäivänä, torstaina, koko iltapäivän niin hiljainen?»
»Ainahan niitä on asioita… rakas lapsi. En ollut myynyt erästä ruismäärää oikein edullisesti… toisin sanoen: olin myynyt suuren määrän ruista hyvin epäedullisesti…»
»Sattuuhan sellaista, Tom! Sattuu kerran niin, kerran näin; toisen kerran korvaat taas tappion. Kannattaako antaa sellaisen pilata mielialaa…»
»Sinä erehdyt, Tony», sanoi hän päätään pudistaen. Minun mielialani ei ole pilalla siksi, että olen kärsinyt vahingon. Päinvastoin. Minun uskoni on mennyttä, ja siksi kävi niin.»
»Mutta mikä sinua sitten vaivaa?» kysyi sisar säikähtyneenä ja ihmeissään. Luulisi, että sinun pitäisi olla iloinen, Tom! Klara elää vielä… ja kaikki on kääntyvä hyväksi Jumalan avulla! Ja entä kaikki muu. Tässä kävelemme sinun puutarhassasi, jossa kaikki tuoksuu. Tuossa on talosi, kaikkien talojen esikuva; Hermann Hagenströmin talo on rähjä tämän rinnalla! Kaiken tämän olet sinä saanut aikaan…»
»Se on melkein liian kaunista, Tony. Tarkoitan, että se on vielä niin uutta. Se häiritsee minua vielä hiukan, ja kun sitten tämä huono mieliala tahtoo ahdistaa, vahingoittaen kaikkia toimiani, niin… Olen iloinnut suuresti kaikesta tästä, mutta ennakko-ilo oli tietenkin suurin, kuten aina, sillä hyvä tulee aina liian myöhään, sattuu kohdalle vasta sitten kun ei siitä enää oikein jaksa iloita…»
»Ei enää oikein jaksa iloita, Tom? Mutta sinähän olet niin nuori!»
»Ihminen on niin nuori tai vanha kuin miksi hän itsensä tuntee. — Ja jos tuo toivottu hyvä sitten tulee, hankalasti ja hitaasti, tulee se niin monen pienen häiritsevän seikan seuraamana, kaikenlaisen sivukaman pilaamana, todellisuuspölyn peittämänä, jota ei laskuissaan ole ottanut lukuun ja joka kiusaa… kiusaa… »
»Niin… Mutta jos tuntee itsensä nuoreksi, Tom —?»
»Niin, Tony, jos. Ehkä tämä on ohimenevää… saattaa olla. Mutta olen tuntenut itseni viime aikoina vanhemmaksi kuin mitä olen. Minulla on liikehuolia, ja eilen puhui konsuli Hagenström minut kumoon Büchenin rautatien tarkastustoimikunnassa, vastustaen mielipidettäni ja saattaen minut melkein naurunalaiseksi… Minusta tuntuu siltä, kuin ei minulle tätä ennen olisi voinut tapahtua sellaista, kuin minun käsistäni alkaisi luistaa jotakin, kuin en pitäisi enää yhtä lujasti kuin ennen kiinni tuota määrittelemätöntä jotakin… Mitä on menestys? Salainen, kuvaamaton voima, varovaisuus, valppaus… tieto, että ihminen pelkällä läsnäolollaan vaikuttaa eteenpäintyöntävästi ympäristöönsä… Usko elämän mukautumiseen ihmisen tahdon mieleiseksi… Onni ja menestys ovat meissä itsessämme. Meidän tulee pitää kiinni niistä lujin kourin. Sillä kun sisällä alkaa herpautuminen, laimeneminen, väsymys, niin samassa irtaantuvat ohjat käsistämme ja kaikki käy vastaiseksi, kapinoitsevaksi, kaikkoaa vaikutuksemme alta… Ja silloin liittyy yksi velttouden hetki toiseen ja mies on mennyttä.
Eräs turkkilainen sananparsi on viime päivinä pyörinyt usein mielessäni, luin sen sattumalta jostakin, se kuuluu: 'Kun talo on valmis, tulee kuolema'. Eihän sen nyt tarvitse aivan kuolemakaan olla. Mutta taantumusta… alamäkeen luisumista, lopun alkua.. Näetkös, Tony», jatkoi hän työntäen kätensä sisaren käsikynkkään äänen käydessä samalla yhä hiljaisemmaksi: »Muistatko Hannon ristiäisiä? Sinä sanoit silloin minulle: minusta tuntuu kuin nyt alkaisi aivan uusi aika!» Kuulen sen vielä aivan selvästi korvissani, ja sinä näytit ensin olevan oikeassa, sillä sitten tuli senaattorinvaalit ja minua seurasi onni, ja tämä talo nousi maasta. Mutta senaattorin nimi ja talo ovat ulkonaista, ja minä tiedän jotakin, mitä sinä et ole ajatellut, tiedän sen elämästä ja historiasta. Tiedän, että usein ulkonaiset, näkyvät ja kouraantuntuvat onnen ja menestyksen merkit ilmaantuvat vasta sitten kun kaikki jo alkaa painua takaisinpäin. Nuo ulkonaiset merkit tarvitsevat aikaa ilmetäkseen, kuten, tuollaisen tähden valo, josta emme tiedä, onko se jo sammumassa vai sammunut, silloin kun se meistä näyttää kaikkein kirkkaimmalta…»
Hän vaikeni, ja he kävelivät hetken ääneti, suihkulähteen loristessa ja pähkinäpuun latvan humistessa. Viimein henkäisi rouva Permaneder niin syvään, että se kuului huokaukselta.
»Sinä puhut niin surullisesti, Tom! Surullisemmin kuin koskaan! Mutta on hyvä, että sinä olet saanut sen sanotuksi, sinun tulee nyt olemaan helpompi olla ja voit jättää sen mielestäsi.»
»Niin, Tony, minun täytyy koettaa tehdä se. Anna nyt Klaran ja pastorin kirjeet. Sinusta on kai hyvä, että minä otan asian huolekseni ja puhun äidin kanssa huomenna. Voi meidän hyvää äitiämme! Jos Klarassa on tuberkeleja, on kaikki toivo mennyttä.»