VIIDES LUKU
Toiveemme ja yrityksemme johtuvat eräistä hermojemme tarpeista, joita on vaikea määritellä sanoilla.
Se, mitä sanottiin Thomas Buddenbrookin »turhamaisuudeksi», hänen huolellinen käytöksensä ja ylellinen pukeutumisensa, oli pohjaltaan aivan muuta. Se ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin toimeliaan ihmisen tarvetta tuntea olevansa täydessä kunnossa kiireestä kantapäähän, tuntemus, joka herättää itseluottamusta. Mutta ihmisten ja hänen itse itselleen asettamansa vaatimukset kasvoivat. Hän oli hukkua yleisiin ja yksityisiin asioihin. Toimien jaossa senaatin jäsenille olivat hänen osalleen langenneet verotusasiat. Mutta myöskin rautatie-, tulli- ja muut viralliset asiat vaativat hänen myötävaikutustaan, ja tuhansissa hallinto- ja tarkastuskokouksissa, joiden esimieheksi hän alusta pitäen joutui, tarvittiin hänen valppauttaan, rakastettavuuttaan ja joustavuuttaan, ja etteivät häntä paljon vanhemmat miehet olisi tunteneet itseään syrjäytetyiksi täytyi hänen näennäisesti alistua heidän pitemmän kokemuksensa johdettavaksi ja kuitenkin pitää käsissään valta. Ja kun tapahtui se merkillinen asia, että hänen »turhamaisuutensa», — tuo ruumiillisen virkistyksen tarve, tarve vaihtaa vaatteita useamman kerran päivässä ja tuntea uudistuvansa, — silminnähtävästi kasvoi, merkitsi se sitä, että Thomas Buddenbrook 37:n vuoden iästään huolimatta alkoi tuntea herpaantumista ja voimienkulutusta…
Mutta jos kunnon tohtori Grabow pyysi häntä säästämään voimiaan, vastasi hän: »Voi, hyvä tohtori, ei se vielä ole tarpeen.» Hän tarkoitti sillä, että hänellä vielä oli edessään arvaamattoman paljon tekemistä, ennen kuin hän kerran, joskus tulevaisuudessa, oli saavuttanut sellaisen aseman, päässyt sellaiseen päämäärään, että hän jouti ajatella mukavuuttaan. Hän ei tosin uskonut siihen. Mutta se ajoi häntä edelleen eikä suonut hänelle rauhaa. Silloinkin, kun hän näennäisesti lepäsi, aterian jälkeen, sanomalehtiä lukiessaan, risteili hänen päässään tuhansia asioita hänen kierrellessään vitkaan pitkien viiksiensä päitä, ohimosuonien kohotessa näkyviin. Ja hän pohti yhtä innokkaasti kaupallisia yritelmiä tai jotakin julkista puhetta kuin mahdollisuutta vihdoinkin uudistaa täydelleen alusvaatevarastonsa, ollakseen ainakin siinä suhteensa joksikin aikaa huoleton ja kunnossa.
Ja koska tuollaiset uusimispuuhat tuottivat hänelle eräänlaista tyydytystä ja rauhoitusta, maksoi hän empimättä niiden tuottamat menot, sillä hänen liikkeensä tila oli näinä vuosina niin loistava kuin vain kerran ennen, hänen isoisänsä aikoina. Kauppahuoneen maine ei kasvanut vain kaupungissa, vaan myöskin sen ulkopuolella; ja lähiympäristössä se kasvoi aivan uskomattomasti. Jokainen tunnusti kateudella tai iloisella osanotolla hänen kykynsä ja taitonsa, ja hän itse ponnisteli voimiensa takaa, koska hänen luova mielikuvituksensa ei suonut hänelle mitään rauhaa, vaan sai hänet aina tuntemaan keskeneräisyytensä.
Se ei ollut siis ylpeyttä, että senaattori Buddenbrook kesällä vuonna kuusikymmentäkolme alkoi suunnitella uuden suuren talon rakennuttamista itselleen. Onnellinen pysyy alallaan. Mutta hänen toimintahalunsa johti hänet siihen, ja kaupunkilaiset olisivat voineet pitää tätä eräänä hänen »turhamaisuutensa» ilmaisuna. Uusi talo, ulkonaisen elämän täydellinen vaihdos muuttoineen, uudelleen järjestämisineen ja kaiken vanhan tarpeettoman poistamisineen, koko menneiden vuosien tyhjäksitekeminen… tuo kaikki herätti hänessä puhtauden, uutuuden, virkistyksen, koskemattomuuden, voiman tuntemuksen, jota hän kai tarvitsi, sillä hän ryhtyi innokkaasti hommaan ja oli jo iskenyt silmänsä määrättyyn paikkaan.
Se oli jotakuinkin laaja tontti alemman Fischergruben varrella. Siellä oli myytävänä iän mustentama, huonossa hoidossa oleva rakennus, jonka omistajatar, muuan ikivanha neiti, joka oli asunut siinä aivan yksin ja jonka haltuun se oli jäänyt erään unohtuneen suvun perintönä, oli äskettäin kuollut. Siihen aikoi nyt, senaattori pystyttää talonsa, ja satamaretkillään tarkasti hän sitä usein tutkivin silmin. Ympäristö oli miellyttävä: molemmin puolin oli vanhoja päätytaloja; vaatimattomin niistä oli vastapäätä oleva. Se oli kapea rakennuslaite, jonka pohjakerroksessa oli pieni kukkakauppa.
Hän tuumi uupumatta tuon yrityksen toteuttamista. Hän teki ylimalkaisen kustannussuunnitelman, ja vaikka summa, jonka hän aluksi määräsi tarkoitukseen, ei ollut pieni, huomasi hän voivansa luovuttaa sen suuremmitta vaikeuksitta. Kuitenkin hän melkein kalpeni ajatellessaan, että koko tuuma saattoi olla turha oikku, ja tunnusti myös, että hänen nykyisessä talossaan oli tilaa kyllin hänelle ja hänen vaimolleen, lapselleen ja palvelijoilleen. Mutta hänen puolitajuinen tarpeensa oli väkevämpi epäilyjä, ja tuntien tarvitsevansa ulkoapäin tukea tuumalleen ilmaisi hän asian aluksi sisarelleen.
»Tony, mitä sinä arvelet asiasta! Kylpyhuoneen kiertoportaat ovat tosin sangen hauskat, mutta oikeastaan on koko talo vain laatikko. Se on niin kovin epäedustava, eikö ole? Ja nyt, kun sinä olet hommannut minut senaattoriksi, olen ajatellut että… Mutta voinkohan minä vaatia sellaista?…
Mitä hän ei olisi voinut vaatia madame Permanederin mielestä! Tämä kannatti asiaa vakavasti, pani käsivarret ristiin rinnalleen ja kulki huoneessa olkapäät koholla ja pää takakenossa.
»Sinä olet oikeassa, Tom! Voi hyvänen aika, kuinka oikeassa! Eihän siihen ole mitään esteitä, kun sinulla on Arnoldsenin 100 000 taalaria… Ja olen ylpeä siitä, että sinä kerroit siitä ensiksi minulle. Se oli kauniisti tehty!… Ja jos rakennat, niin laita hienoa, muista se…!»
»Sitä mieltä minäkin olen. Panen likoon runsaan summan. Voigt saa rakentaa sen, ja iloitsen jo edeltäpäin hetkestä, jolloin saamme yhdessä tarkastaa piirustuksia. Voigtilla on varma maku…»
Toisen puoltajan Thomas sai Gerdasta. Hän kiitteli hanketta kovin. Tosin eivät muuttohommat ja hälinä olleet varsin miellyttävät, mutta suuren hyväkaikuisen musiikkihuoneen toivo sai hänet innostumaan. Vanha konsulitar katsoi myös asiaa onnellisten yhteensattumien johdonmukaiseksi seuraukseksi, josta hän kiitti Jumalaa. Lapsen syntymisen ja Thomaksen senaattoriksi-tulon jälkeen ilmeni hänen äidinylpeytensä entistä välittömämmin, ja hänen tapansa sanoa »poikani, senaattori» harmitti Buddenbrookin naisia tavattomasti.
Nuo vanhat neidot katsoivat karsain silmin Thomaksen aseman loistavaa kohoamista. Torstaisin tuotti heille niukkaa tyydytystä Klothilde-paran ivaaminen, ja Christianista, joka Mr. Richardsonin, entisen esimiehensä avulla oli saanut toimen Lontoossa ja joka oli sähköttänyt vastikään kotiin mielettömästä aikeestaan mennä naimisiin neiti Puvogelin kanssa, mistä konsulitar jo oli soimannut häntä ankarasti… Christianista eivät he tietäneet mitään. Ja niin he hakivat korvausta konsulittaren ja rouva Permanederin pienten heikkouksien pistelemisestä, johtaen puheen esimerkiksi hiuslaitteisiin. Sillä konsulitar osasi sanoa aivan vaivattomasti, että hän piti tukkaansa sileäksikammattuna… vaikka jokainen Luojan luoma, ja Buddenbrookin naiset eritoten, olivat selvillä siitä, että tuon vanhan naisen muuttumattoman punertava, myssyn alta kuultava tukka jo aikaa sitten oli lakannut olemasta hänen tukkansa. Mutta vielä paremmin kannatti johdattaa Tony-serkku lausumaan joku sana henkilöistä, jotka olivat vaikuttaneet hänen tähänastiseen elämäänsä katkerasti, itku-Trieschke! Grünlich! Permaneder! Hagenströmit!… Nuo nimet, jotka Tonyn suuttuessa kaikuivat kuin torventörähdys, jonka hän puhalsi inhoten ilmaan olkapäät koholla, soivat Gotthold-sedän tyttärille suloisen tyydytyksen.
Eivätkä he voineet olla huomaamatta ja omantunnonmukaisesti huomauttamatta, että pikku Johann rupesi arveluttavan hitaasti kävelemään ja puhumaan… He olivat oikeassa, sillä on tunnustettava, että vaikka Hanno — se oli senaattorinrouva Buddenbrookin pojalleen antama lempinimi — osasi sanoa kaikkien perheen jäsenten nimet, ei hän vielä kyennyt muodostamaan selvästi nimiä Friederike, Henriette ja Pfiffi. Mitä hänen kävelemiseensä tulee, ei hän vuoden ja neljänneksen vanhana vielä osannut ottaa yhtään askelta yksin. Ja siihen aikaan Buddenbrookin naiset juuri selittivät päätään pudistaen, että tuo lapsi oli jäävä mykäksi ja liikkumattomaksi koko elämäkseen.
Heidän täytyi kyllä myöhemmin tunnustaa erehdykseksi surullinen ennustuksensa; mutta oli kieltämätöntä, että Hannon kehitys oli myöhästynyt. Hän oli elonsa alkuaikoina saanut taistella ankarasti elämästään ja oli pitänyt ympäristöään alituisen pelon vallassa. Hän oli syntyessään ollut hiljainen ja voimaton lapsi, ja heti kasteen jälkeen oli kolmipäiväinen vatsatauti melkein lopettanut tuon vaivalla käyntiin saadun sydämen toiminnan. Hän jäi eloon, ja kunnon tohtori Grabow koetti ehkäistä hampaansaantivaikeuksia huolellisen ravinnon ja hoidon määräämisellä. Mutta tuskin oli ensimmäinen valkoinen kärki puhjennut esiin, kun kouristukset alkoivat, uudistuen sitten voimakkaampina ja pari kertaa suorastaan kauhistavina. Ja jälleen tuli sellainenkin hetki, jolloin vanha lääkäri saattoi vain ääneti puristaa vanhempien käsiä… Lapsi oli vaipunut syvään tainnostilaan, ja tummien varjojen ympäröimien silmien jäykkä katse viittasi aivotulehdukseen. Loppu näytti toivottavalta.
Mutta Hanno voimistui jälleen, hänen katseensa alkoi tajuta ympärillä olevia asioita, ja vaikkakin hänen kestämänsä vaikeudet hidastuttivat puhumista ja kävelemistä, ei hänen suhteensa enää tarvinnut olla pelon vallassa.
Hanno oli hentojäseninen ja jotensakin pitkä ikäisekseen. Hänen vaaleanruskeat, erittäin pehmeät hiuksensa alkoivat huomattavan nopeasti kasvaa ja lankesivat pian kauniisti lainehtien hänen avaran esiliinamaisen kolttunsa olkapäille. Ja sukupiirteet rupesivat myös samalla selkenemään. Alussa hänellä oli ollut aivan Buddenbrookien kädet: leveät, hiukan liian lyhyet, mutta hienomuotoiset kädet. Ja nenä oli täsmälleen samanlainen kuin hänen isänsä ja isoisänsä nenä, vaikka sieramet näyttivät jäävän hennommiksi. Mutta kasvojen pitkähkö, kapea alapuoli ei ollut Buddenbrookien eikä Kröögereiden perintöä, vaan kotoisin äidinpuolelta — kuten myös ennen kaikkea suu, joka varhain — sen saattoi havaita jo nyt — alkoi saada alakuloisen ja arasti sulkeutuneen ilmeen, ilmeen, joka myöhemmin sointui yhteen hänen omituisten, kullankeltaisten, sinertävien varjojen ympäröimien silmiensä katseen kanssa…
Isänsä pidätetyn hellyyden seuraamana, äitinsä huolellisen hoidon alaisena, tätinsä Antonien jumaloimana, konsulittaren ja Justus-sedän lellittelemänä, jotka kantoivat hänelle kilvan sotamiehiä ja hyrriä, — alkoi hän elää. Ja kun hänen kauniita, pieniä vaunujaan työnnettiin kadulla, katsoivat ihmiset häntä uteliain ja odottavin silmin. Mutta madame Decho'hon, arvon hoitajattareen nähden oli päätetty, ettei hän enää seuraisi uuteen taloon, vaan hänen sijaansa tulisi Ida Jungmann, jonka sijaan konsulitar tyytyisi hankkimaan uuden apulaisen…
Senaattori Buddenbrook toteutti tuumansa. Sanotun tontin osto Fischergruben varrelta ei tuottanut mitään vaikeuksia, ja Breitestrassen talo, jonka myymisen kaupanvälittäjä Gosch heti otti huolekseen salavihaisen näköisenä, joutui samassa Stephan Kistenmakerille, jonka perhe oli kasvanut ja joka oli tehnyt veljensä kera hyviä punaviinikauppoja. Herra Voigt ryhtyi uuden talon rakentamiseen, ja pian saivat sukulaisetkin torstaipäivänä tutustua hänen siistiin piirustuksiinsa ja ihailla rakennuksen komeaa päätyä. Siinä oli uloke, jota kannattivat upeat naisenmuotoiset hiekkakivipylväät, ja tasainen katto, josta Klothilde lausui venyvään ystävälliseen tapaansa sen huomautuksen, että siinä voisi juoda iltapäiväkahvia… Mengstrassen talon alakertaan nähden, jonka huoneet nyt tulisivat jäämään tyhjilleen, senaattori kun aikoi siirtää konttorinsakin Fischergruben varrelle — järjestyi kaikki parhain päin, sillä kaupungin palovakuutusyhtiö halusi vuokrata sen konttorikseen.
Tuli syksy, harmaa talorähjä sortui maahan ja laajan kellarikerroksen päälle kohosi talven jälleen mahtinsa menettäessä Thomas Buddenbrookin uusi talo. Koko kaupungissa ei ollut mieluisampaa puheenaihetta! Siitä tuli tip-top, siitä tuli kaunein asuinrakennus, mitä lähistöllä oli nähty. Mahtoiko edes Hampurissa olla kauniimpaa?… Mutta kyllä sen oli täytynyt tulla kalliiksikin; vanha konsuli ei olisi ryhtynyt sellaisiin yrityksiin… Naapurit, päätytalojen porvarit, seisoivat ikkunoissaan, katselivat telineillä häärivien miesten työtä, iloitsivat rakennuksen kohoamisesta ja koettivat arvailla harjannoston hetkeä.
Se joutui kaikkine asiaankuuluvine juhlallisuuksineen. Ylhäältä tasakaton laidalta piti muuan vanha muurari puheen, jonka loputtua hän heitti samppanjapullon olkansa yli mahtavan, viirien väliin asetetun, ruusuista, vihreistä oksista ja kirjavista lehdistä solmitun seppeleen huojuessa hiljaa tuulessa. Tämän jälkeen tarjottiin kaikille työmiehille juhla-ateria olueineen, leikkelevoileipineen ja sikareineen läheisen ravintolan matalassa anniskeluhuoneessa pitkien pöytien ääressä, joiden välitse senaattori Buddenbrook astui puolisoineen pikku Johannia kantava madame Decho perässään, vastaanottaen aterioivien kiitolliset eläköönhuudot.
Heidän tultuaan ulos pantiin Hanno taas vaunuunsa ja Thomas kulki Gerdan kanssa kadun yli, heittääkseen vielä viime silmäyksen valkoisten pylväiden kannattamaan punaiseen päätyyn. Pienen kukkakaupan kapean oven edessä näyteikkunan vieressä, missä oli pari kolme sipulikasviruukkua vierekkäin rivissä vihreällä lasilevyllä, seisoi Iwersen, kaupan omistaja, vaalea, jättiläismäinen, roteva, villapaitaan puettu mies vaimoineen, joka oli hento ja pieni ja jolla oli etelämaiset kasvonpiirteet. Tämä talutti toisella kädellä neli, -viisivuotiasta poikaa ja liikutti toisella pieniä vaunuja, joissa nukkui pienempi lapsi, sekä näkyi odottavan kolmatta.
Iwersen kumarsi syvään ja kömpelösti, mutta hänen vaimonsa, joka ei lakannut liikuttamasta vaunuja, katsoi suurilla, soikeilla silmillään tyynesti ja tarkkaavasti senaattorin rouvaa, joka tuli häntä kohti miehensä kynkässä.
Thomas seisahtui ja osoitti kepillään harjaseppelettä.
»Tuo on kaunis ja hyvin tehty, Iwersen!»
»Ei siitä tule kunnia minulle, herra senaattori. Minun vaimoni on sen valmistanut.»
»Vai niin!» sanoi senaattori vain, kohotti päänsä ja katsoi silmänräpäyksen kirkkaasti, lujasti ja ystävällisesti rouva Iwersenin silmiin. Ja sanaakaan enää lisäämättä kääntyi hän menemään, tehden kohteliaan liikkeen kädellään.