VIIDES LUKU
Oleskeltuaan Lidossa neljättä viikkoa Aschenbach teki eräitä ulkomaailmaa koskevia kammottavia havaintoja. Ensinnäkin hänestä näytti, että hänen majatalossaan oli liikenne edistyvän vuodenajan mukana pikemminkin pienentynyt kuin lisääntynyt, ja etenkin saksankieli hänen ympärillään tuntui täällä loppuvan ja vaikenevan, niin että aterian aikana ja rannalla kuului hänen korvissaan lopulta vain vieraita ääniä. Eräänä päivänä ollessaan parturilla, jonka luona hän nyt kävi usein, hän sieppasi puheen lomasta sanan, joka sai hänet hätkähtämään. Mies oli kertonut eräästä saksalaisesta perheestä, joka juuri oli lyhyen oleskelun jälkeen lähtenyt pois, ja lisäsi lörpötellen ja mielistellen:
»Te jäätte tänne, hyvä herra. Ettehän te pelkää pahaa.»
Aschenbach katsahti mieheen.
»Pahaa?» toisti hän.
Lörpöttelijä pysyi vaiti, oli olevinaan työn touhussa eikä kuulevinaan kysymystä. Ja kun se esitettiin tiukemmin, selitti hän, ettei hän tietänyt mistään, ja koetti hämillään ja kaunopuheisesti johtaa keskustelua toisaalle.
Tämä tapahtui keskipäivän aikaan. Iltapäivällä Aschenbach lähti tyvenellä ilmalla ja kovassa auringonpaahteessa Venetsiaan — sillä häntä ajoi kiihko seurata puolalaisia sisaruksia, joiden hän oli nähnyt menevän laivasillalle vievää tietä pitkin. Hän ei tavannut epäjumalaansa San Marcolla.
Juodessaan sitten teetä torin varjopuolella rautaisen, pyöreän pöytänsä ääressä hän vainusi ilmassa äkkiä kummallista tuoksua, jota haistaessa tuntui kuin se olisi jo päiväkausia, hänen tietoisuuteensa tunkeutumatta, kosketellut hänen aistejaan — äitelän lääkkeentapainen lemu, joka toi mieleen kurjuuden ja haavat ja epäilyttävän puhtauden. Hän tutkisteli ja tunnusteli sitä miettiväisenä, lopetti välipalansa ja lähti torilta liikkeelle kirkon vastapäistä puolta pitkin.
Ahdingossa tuo haju tuntui voimakkaammin. Kadunkulmiin oli kiinnitetty julistuksia, joissa asukkaita kaupunginisällisesti varoitettiin eräänlaisista vatsataudeista, ne kun tällaisen sään vallitessa kuuluivat päiväjärjestykseen, nauttimasta ostereita ja simpukoita ja myös käyttämästä kanavien vettä. Julistuksen kaunistava sävy oli ilmeinen. Kansanjoukkoja seisoi silloilla ja aukeamilla vaiteliaina, ja vieras seisoi heidän keskellään vainuten ja mietiskellen.
Eräältä myymälänomistajalta, joka korallinauhojen ja väärien ametistikoristeiden välissä nojasi holvinsa oveen, hän pyysi selitystä, mistä tämä ikävä haju johtui. Mies mittasi häntä raskain katsein ja ilahtui nopeasti.
»Ehkäisevä toimenpide, hyvä herra», vastasi hän vilkkaasti elehtien. »Poliisin määräys, joka onkin hyväksyttävä. Tällainen sää painostaa, shirokkotuuli ei ole terveydelle sopiva. Lyhyesti, ymmärrättehän — ehkä liioiteltua varovaisuutta.»
Aschenbach kiitti häntä ja jatkoi matkaansa. Laivallakin, joka kuljetti hänet takaisin Lidolle, hän tunsi nyt samaa torjuvan välineen hajua.
Palattuaan hotelliin hän meni heti hallin sanomalehtipöydän luo ja tutki lehtiä. Vieraskielisistä hän ei löytänyt mitään. Kotimaiset lehdet levittivät huhuja, esittivät häilyviä numerotietoja, painattivat virallisia peruutuksia ja epäilivät niiden todenperäisyyttä. Näin oli itävaltalaisten ja saksalaisten ainesten lähtö selitettävissä. Muihin kansallisuuksiin kuuluvat eivät ilmeisesti tienneet mitään, aavistaneet mitään, eivät olleet vielä käyneet levottomiksi. Täytyy olla vaiti! ajatteli Aschenbach kiihtyneenä heittäessään sanomalehdet takaisin pöydälle. Täytyy pysyä siitä vaiti!
Mutta samalla hänen sydämensä täytti tyytyväisyys sen seikkailun johdosta, johon ulkomaailma oli joutumaisillaan. Sillä intohimolle samoin rikoksellekaan ei arkipäivän taattu järjestys ja menestys ole mieleen, ja jokainen porvarillisen sauman höllentyminen, jokainen maailman hämmennys ja koettelemus on sille tervetullut, koska se voi epämääräisesti toivoa siitä koituvan itselleen etua. Niinpä Aschenbach tunsi hämärää tyytyväisyyttä nähdessään esivallan selittävän kaunistellen Venetsian likaisten kujien tapahtumia, kaupungin ilkeää salaisuutta, joka sulautui hänen omaan sisimpään salaisuuteensa ja jonka säilyttäminen oli hänelle niin tärkeätä. Sillä rakastunut ei ollut mistään niin huolissaan kuin siitä, että Tadzio voisi matkustaa pois, ja hän tajusi kauhistuen, ettei hän osaisi enää elää, jos niin kävisi.
Viime aikoina hän ei tyytynyt kiittämään vain päiväjärjestystä ja sattumaa siitä, että hän pääsi kaunokaisen lähelle, vaan hän suorastaan ajoi takaa ja väijyi Tadziota. Sunnuntaisin esimerkiksi puolalaiset eivät milloinkaan näyttäytyneet rannalla; hän arvasi heidän menevän San Marcolle messuun. Hän kiiruhti sinne ja astuttuaan torin hehkusta pyhäkön kultaiseen hämärään löysi kaivattunsa rukouspenkin yli kumartuneena jumalanpalveluksessa. Silloin hän seisoi taempana, halkeamia täynnä olevalla mosaikkipermannolla, keskellä polvistuvaa, mutisevaa, ristinmerkkejä tekevää kansaa, ja itämaisen temppelin ahdinkoinen loisto painoi upeana hänen aistejaan. Etualalla liikkui, puuhaili ja lauloi ylen koristeltu pappi, suitsutus nousi ilmaan, verhoten sumuun alttarikynttilöiden voimattomat liekit, ja painostavan äitelään uhrituoksuun tuntui lievästi sekoittuvan toinen, sairastuneen kaupungin tuoksu. Mutta sumun ja väikkeen läpi Aschenbach näki, että Tadzio käänsi päätänsä, etsi häntä ja huomasi hänet.
Kun kansanjoukko sitten virtasi avattuja käytäviä pitkin kyyhkysiä vilisevälle torille, piiloutui huumattu pylväskäytävään, kätkeytyi, asettui väijyksiin. Hän näki puolalaisten tulevan kirkosta, näki sisarusten kursailevin menoin sanovan hyvästi äidilleen ja näki tämän kääntyvän kotimatkalle Piazzettalle päin; hän totesi, että kaunokainen, nunnamaiset sisaret ja kotiopettajatar valitsivat oikeanpuolisen tien, joka vei kellotornin portin kautta Merceriaan ja päästettyään heidät jonkun verran edelle seurasi heitä salaa heidän retkeillessään Venetsian läpi. Hänen täytyi pysähtyä, kun he viivyttelivät, paeta ravintoloihin ja pihoihin päästääkseen takaisin palaavat ohitseen; hän kadotti heidät näkyvistään, etsi heitä kiihtyneenä ja uupuneena silloilta ja likaisilta umpikujilta ja kärsi kuolettavan tuskan hetkiä, kun hän näki heidän äkkiä tulevan vastaansa ahtaassa läpikulkupaikassa, jossa ei ollut mahdollisuutta peräytyä. Ei silti sovi sanoa, että hän kärsi. Hänen päänsä ja sydämensä olivat hurmaantuneet, ja hänen askeleensa seurasivat sen paholaisen ohjeita, jolle tuottaa huvia polkea jalkoihinsa ihmisen järki ja arvo.
Jostakin Tadzio ja hänen omaisensa sitten kai ottivat gondolin, ja Aschenbach, joka heidän astuessaan veneeseen, oli jonkun rakennuksen ulokkeen tai kaivon suojassa, teki samoin pian senjälkeen, kun he olivat lykänneet veneen vesille. Hän puhui nopeasti ja hillitysti pyytäessään melojaa, runsaat juomarahat luvaten, huomiota herättämättä jonkun välimatkan päässä seuraamaan gondolia, joka juuri kääntyi nurkan taakse. Häntä puistatti, kun mies parittajan lailla veitikkamaisen auliisti samalla äänellä vakuutti, että häntä palveltaisiin tunnontarkasti.
Niin hän sitten lipui ja keinui, pehmeihin, mustiin pieluksiin nojaten, toisen mustan nirkkokärkisen veneen perässä, jonka vanaveteen intohimo kahlitsi hänet. Toisinaan se hävisi hänen näkyvistään; silloin hän tunsi surua ja levottomuutta. Mutta hänen kuljettajansa, ikäänkuin olisi sellaisiin tehtäviin hyvin harjaantunut, osasi taitavin kääntein, nopeasti puikkelehtien ja lyhyimmän tien valiten tuoda halutun taas hänen näkyvilleen.
Ilma oli tyyni ja tuoksuinen; aurinko paloi raskaana usvan takaa. Vesi löi kulisten puuta ja kiveä vasten. Melojan puolittain varoitus-, puolittain tervehdyshuutoon kuului vastaus sokkelotienoon hiljaisuudesta kummallisen sopimuksen mukaisesti. Pienistä, korkealle rakennetuista puutarhoista riippui rosoisten muurien yli kukkasarjoja, valkoisina ja purppuraisina, mantelilta tuoksuvina. Arabilaisia ikkunakehyksiä piirtyi hämyiseen ilmaan. Erään kirkon marmoriset porrasaskelmat ulottuivat aallokkoon, muuan kerjäläinen kyyhötti niillä kurjuuttaan vakuutellen, piteli hattuaan ojolla ja näytteli silmävalkuaisiaan tekeytyen sokeaksi. Vanhojen esineiden kaupustelija, myymälärähjänsä edessä seisten, kehoitti matelevin elein ohikulkijoita pysähtymään toivoen pääsevänsä heitä pettämään.
Tämä oli Venetsia, mairitteleva ja epäilyttävä kaunotarkaupunki, puoleksi runo, puoleksi vierasten pyydys, jonka tunkkaisessa ilmassa taide muinoin rehoitti ylenpalttisena ja joka antoi soittotaiteilijoille keinuttavia ja riettaasti uneen tuudittavia säveliä. Seikkailevasta tuntui, että hänen silmänsä ahmi sellaista upeutta ja että hänen korvansa täyttyi sellaisista sävelistä. Hänelle muistui samalla mieleen, että kaupunki oli sairas, mutta salasi sen voitonhimonsa takia, ja hän tähysteli entistä hillittömämmin edessä lipuvaa gondolia.
Niinpä hämmentynyt mies ei tiennyt eikä halunnut enää muuta kuin seurata herkeämättä olentoa, joka sytytti hänet, uneksia hänestä, kun ei ollut saapuvilla, ja antaa rakastuneiden lailla hänen pelkälle varjokuvalleen helliä nimiä. Yksinäisyys, vieraus ja myöhäisen ja syvän huuman onni rohkaisivat ja yllyttivät hänet häpeämättä ja punastumatta antautumaan sellaiseenkin oudoksuttavaan tekoon, joka sitten todella oli tapahtunutkin, että hän myöhään illalla Venetsiasta palattuaan oli hotellin ensi kerroksessa pysähtynyt kaunokaisen huoneen oven eteen, nojannut täydelleen humaltuneena otsansa oven pihtipieleen eikä kyennyt pitkään aikaan lähtemään tiehensä, vaikka oli ollut joka hetki vaarassa, että hänet yllätettäisiin ja tavattaisiin näin mielettömästä asennosta.
Silti ei häneltä puuttunut mielenmaltin ja osittaisen selvyyden hetkiä. Millä teillä liikunkaan! ajatteli hän tyrmistyneenä. Millä teillä! Kuten jokainen mies, jossa luontaiset ansiot herättävät aristokraattista harrastusta polveutumiseensa, oli hänkin tottunut elämänsä saavutuksissa ja tuloksissa ajattelemaan esi-isiään, vakuuttautumaan hengessään heidän myöntymyksestään, heidän tyydyttämisestään, heidän välttämättömästä kunnioituksestaan. Hän ajatteli heitä nytkin, ja täällä, kietoutuneena näin kestämättömään elämykseen, tunteen eksoottisiin mässäilyihin vaipuneena, hän ajatteli heidän olemuksensa ryhdikästä ankaruutta, siveellistä miehekkyyttä ja hymyili raskasmielisesti. Mitä he sanoisivat?
Mutta toisaalta, mitä he olisivat sanoneet koko hänen elämästään, joka oli loitonnut heidän elämästään suorastaan muodottomuuteen saakka, tästä taiteen kammitsoimasta elämästä, josta hän itse kerran isien porvarillisen hengen mukaisesti oli antanut kuulua niin ivallisia nuoruudentunnustuksia ja joka oli pohjaltaan ollut niin tuiki samanlaista kuin heidän! Hänkin oli palvellut, hänkin ollut sotilas ja taistomies kuten monet heistä — sillä taide oli sotaa, raastavaa taistelua, johon ei nykyisin kauan kyettäisi. Itsensä voittaneen ja uhmaa kantaneen elämää, karua, lujaa ja pidättyvää elämää, jonka hän oli muovaillut suloisen ja ajanmukaisen sankariuden vertauskuvaksi, hän sai sanoa ainakin miehekkääksi, urheaksi, ja hänestä oli tuntuvinaan, että se Eros, joka oli hänet vallannut, oli jollakin lailla erikoisen sopiva ja taipuvainen sellaiseen elämään.
Eikö hän ollut mitä urheinten kansojen keskuudessa saavuttanut verratonta arvonantoa, eikö lisäksi voinut väittää, että hän oli niiden kaupungeissa kukoistanut urheudellaan? Lukuisat entisajan sotasankarit olivat kestäneet hänen ikeensä mielellään, sillä eihän mikään alennustila, jonka se jumala sääti, ollut pätevä, ja teot, joita pidettäisiin heikkouden tunnusmerkkeinä, jos ne olisivat tapahtuneet jonkun toisen päämäärän takia, kuten polvistumiset, valat, kiihkeät rukoukset ja orjamainen esiintyminen, eivät olleet rakastavalle häpeäksi, vaan hän niitti pikemminkin niistä kunniaa.
Siinä piirissä liikkui hämmentyneen ajatustapa, siten hän koetti tukea itseään, puolustaa arvoaan. Mutta samalla hän alati kohdisti vainuavan ja itsepintaisen huomion Venetsian sisäisiin epäpuhtaihin tapahtumiin, siihen ulkomaailman seikkailuun, joka hämärästi liittyi hänen sydämensä seikkailuun ja ravitsi hänen kiihkoaan epämääräisillä, laittomilla toiveilla. Ahnaasti haluten saada selville jotakin uutta ja varmaa pahan tilasta ja kehityksestä hän selaili kaupungin kahviloissa paikallisia sanomalehtiä, jotka useita päiviä sitten olivat kadonneet hotellin hallin lukupöydältä. Niissä esitettiin väitteitä ja peruutuksia. Sairaus- ja kuolemantapausten lukumäärä kuului nousevan kahteen-, neljäänkymmeneen, sataan, jopa enempäänkin, ja samassa hengenvedossa pantiin kulkutauti, ellei sitä suorastaan evätty, ainakin esiintymään ihan yksinäisinä ulkoapäin kaupunkiin pujahtaneina tapauksina. Joukkoon oli siroitettu varoittavia arveluita ja vastalauseita italialaisten viranomaisten vaarallisen leikin johdosta. Varmuutta ei ollut saatavissa.
Silti yksinäinen oli tietoinen jostakin erikoisoikeudesta saada osansa tästä salaisuudesta, ja vaikka hän olikin eristettynä, tunsi hän merkillistä tyydytystä, kun sai ahdistaa tietäviä kietovilla kysymyksillä ja pakottaa ilmeiseen valheeseen ne, jotka olivat sitoutuneet vaikenemaan. Niinpä haukatessaan eräänä päivänä aamiaista isossa ruokasalissa hän vaati tilille hotellinhoitajan, pienen hiljaa liikkuvan, ranskalaiseen pitkääntakkiin puetun miehen, joka tervehtien ja valvoen liikuskeli ruokailevien joukossa ja pysähtyi Aschenbachinkin pienen pöydän ääreen vaihtamaan jonkun sanan.
»Minkä vuoksi oikeastaan», kysyi vieras veltosti ja kuin ohimennen, »minkä ihmeen vuoksi Venetsiassa on jo jonkun aikaa desinfioitu?»
»Se on», vastasi hiiviskelijä, »vain poliisilaitoksen toimenpide, ja sen tarkoituksena on velvollisuuden mukaisesti ja ajoissa estää kaikenlaiset yleisen terveyden haitat ja häiriöt, joita paahtava ja poikkeuksellisen lämmin sää voisi synnyttää».
»Poliisilaitos ansaitsee siitä tunnustuksen», vastasi Aschenbach.
Tehtyään vielä joitakin ilmatieteellisiä huomautuksia hotellinhoitaja poistui hänen luotansa.
Saman päivän illalla, päivällisen jälkeen sattui, että kaupungista saapunut pieni katulaulajaseurue esiintyi hotellin etupuutarhassa. Heitä oli kaksi miestä ja kaksi naista, ja he seisoivat erään kaarilampun rautaisen patsaan juurella valkoisina hohtavat kasvot käännettyinä parvekkeelle päin, missä kylpyläseurue kahvin ja vilvoittavien juomien ääressä istuen suostui nauttimaan kansanomaisesta esityksestä.
Hotellin palveluskunta, hissipoikia, tarjoilijoita ja konttoriapulaisia, näkyi kuuntelemassa eteisoven luona. Venäläisperhe, nautinnossaan innokkaana ja perinpohjaisena, oli tuottanut itselleen ruokotuoleja puutarhaan päästäkseen lähemmäksi soittajia ja istui siellä kiitollisena puoliympyrässä. Herrasväen takana, turbaanimainen huivi päässä, seisoi heidän vanha orjattarensa.
Kerjäläistaiturit hoitelivat mandoliinia, kitaraa, haitaria ja vinguttavaa viulua. Soitannollisia suorituksia seurasivat laulunumerot; niinpä nuorempi naisista yhtyi terävällä, rääkyvällä äänellä äitelästi kurkkuun laulavan tenorin kanssa kaihoavaan lemmenduettoon. Mutta seurueen varsinaiseksi kyvyksi ja johtajaksi osoittautui epäämättömästi toinen miehistä, kitaran omistaja ja näköjään eräänlainen koomikko-baritoni, sen ohessa melkein vailla ääntä, mutta lahjakas elehtijä ja huomattava kyky ilveilijänä.
Usein hän erosi toisten joukosta, ruhokas soittokone sylissään, ja tunkeutui näytellen katsomopartaaseen päin, missä hänen hulluttelunsa palkittiin kehoittavalla naurulla. Erittäinkin venäläiset, permantopaikoillaan istuen, ilmaisivat ihastustaan nähdessään näin pätevää etelämaista eloisuutta ja yllyttivät häntä suosionosoituksin ja huudoin esiintymään yhä rohkeammin ja varmemmin.
Aschenbach istui kaiteen ääressä ja vilvoitti silloin tällöin huuliaan granaattiomenamehun ja soodaveden sekoituksella, joka rubiininpunaisena kimalteli lasissa hänen edessään. Hänen hermonsa ottivat halukkaasti vastaan renkuttavat soinnut, jokapäiväiset ja kaihoavat sävelet, sillä intohimo lamauttaa valikoivan mielen ja antautuu tosissaan sulojen valtaan, jotka selvä järki käsittäisi humoristisesti tai hylkäisi harmistuneena. Ilveilijän hypyt olivat vääntäneet hänen piirteensä jäykkään ja jo tuskaa tuottavaan hymyyn. Hän istui siinä velttona, äärimmäisen tarkkaavaisuuden jännittäessä hänen sisintään, sillä kuuden askelen päässä hänestä nojasi Tadzio kivikaidetta vasten.
Hän seisoi siinä valkoisessa vyöpuvussaan, jonka hän joskus otti ylleen pääaterian ajaksi, välttämättömän ja synnynnäisen suloisena, vasen käsivarsi rintasuojustalla, jalat ristissä, oikea käsi kannattavalla lanteella, ja katsellessaan laulajia hänellä oli ilme, jossa tuskin oli hymyä, vain kaukaista uteliaisuutta ja kohteliasta hyväksymistä. Väliin hän ojentautui ja veti, rintaansa laajentaen, tehden molemmilla käsivarsillaan kauniin liikkeen, valkoisen puseronsa suoraksi nahkavyön alta. Mutta väliin taas, ja vanheneva huomasi sen riemuiten, järjen huumaantuessa ja samalla kauhistuessa, poika käänsi katseensa epäröiden ja varovaisesti tai nopeasti ja äkkiä, kuin olisi mielessä yllätys, vasemman olkapään ylitse suosijansa paikkaa kohti. Hän ei tavannut Aschenbachin silmiä, sillä häpeällinen pelko pakotti hairahtuneen miehen pitämään katseensa tarkasti aisoissa.
Parvekkeen taustalla istuivat naiset, jotka vaalivat Tadziota; ja niin pitkälle oli jo tultu, että rakastuneen täytyi pelätä joutuneensa huomion ja epäilyksen alaiseksi. Niin, miltei jähmettyneenä hän oli usein, rannalla, hotellin hallissa ja San Marcon torilla, tullut huomaamaan, että Tadziota huudettiin pois hänen läheisyydestään, koetettiin pitää poikaa loitolla hänestä — ja hän oli siitä tehnyt kauhean loukkaavan johtopäätöksen, joka sai hänen ylpeytensä vääntelehtimään tuntemattomissa tuskissa ja jota torjumasta omatunto esti häntä.
Sillä välin oli kitaraniekka aloittanut yksinlaulun, monta säkeistöä sisältävän, juuri silloin koko Italiassa yleisesti tunnetun katulaulun, jonka kertoon seuralaiset joka kerta laulaen ja kaikkia soittimia viljellen yhtyivät ja jonka hän osasi esittää plastillisen dramaattisella tavalla. Hintelätekoisena ja kasvoiltaankin laihana ja kuoppaisena hän seisoi hiekalla seuralaisista erillään, kehno huopahattu niskassa, niin että töyhtö hänen punaista tukkaansa tuli esiin lieren alta, julkeaa taituruutta ryhdissään, ja linkosi soittimenkielen kumistessa tehokkaalla puhelaululla sukkeluuksiaan parvekkeelle, otsasuonten paisuessa tuotteliaasta ponnistuksesta.
Hän ei näyttänyt olevan venetsialaista lajia, pikemminkin hän kuului napolilaisten koomikkojen rotuun, puoleksi ilotytön elätti, puoleksi näyttelijä, raaka ja uhkarohkea, vaarallinen ja huvittava. Hänen lauluunsa, joka sisällöltään oli vain typerä, tuli hänen suussansa, hänen kasvoneleittensä, ruumiinliikkeittensä, tarkoittavan vilkuilunsa takia ja kun hän antoi kielensä rivosti lipoa suupieliä, jotakin kaksimielistä, epämääräisen sopimatonta. Pehmeäkauluksisesta urheilupaidasta, jota hän piti vastoin muuten niin kaupunkilaista ulkoasuaan, nousi hänen laiha kaulansa, jossa näkyi huomattavan iso ja alastomalta vaikuttava aataminomena. Hänen kalpeat, nykerönenäiset kasvonsa, joiden parrattomista piirteistä oli vaikea arvata hänen ikäänsä, näyttivät irvistysten ja paheitten uurtamilta, ja hänen liikkuvan suunsa virnistykseen sopivat merkillisesti molemmat rypyt, jotka uhmailevina, käskevinä, miltei hurjina kulkivat punaisten kulmakarvojen välissä.
Mutta Aschenbachin hartaan tarkkaavaisuuden sai häneen kohdistumaan etenkin se, että tuo epäilyttävä olento näytti kuljettavan mukanaan omaa epäilyttävää ilmapiiriään. Aina näet, kun kertosäe jälleen toistui, teki laulaja ilveiden, tervehtivin kädenpuristuksin hassunkurisen kiertokulun, joka vei hänet ihan Aschenbachin paikan alitse, ja joka kerta, kun näin tapahtui, lehahti hänen vaatteistaan ja hänen ruumiistaan vahva karbolinhaju ylös parvekkeelle.
Lopetettuaan kuplettinsa hän alkoi kerätä rahaa. Hän aloitti venäläisistä, joiden nähtiin alttiisti maksavan hänelle, ja tuli sitten portaita ylös. Niin julkeana kuin hän oli esiintynyt tuotantonsa aikana, yhtä nöyräksi hän nyt osoittautui täällä ylhäällä. Köyryselkäisenä ja kumarrellen hän hiipi pöytien välissä, ja kavalan alamaisen hymyn takaa paljastuivat hänen tukevat hampaansa, mutta hänen punertavien kulmakarvojensa välissä pysyivät molemmat vaot yhä uhkaavina.
Tätä outoa, elatustansa keräävää olentoa mittailtiin uteliain ja eräänlaista inhoa ilmaisevin katsein, viskattiin hyppysten kärjillä pikkuraha hänen huopahattuunsa ja varottiin kajoamasta häneen. Kun ruumiillinen välimatka poistetaan ilvehtijän ja säädyllisten ihmisten kesken, synnyttää se, olkoonpa hupi kuinka vaikuttava tahansa, aina jonkunlaista noloutta. Hän tunsi sen ja yritti puolustautua matelevaisuudella. Hän tuli Aschenbachin luo ja hänen mukanaan tuoksu, jota kukaan ympärillä olevista ei näyttänyt ajattelevan.
»Kuulehan», sanoi yksinäinen kuiskaten ja miltei tahtomattaan,
»Venetsiassa desinfisioidaan. Miksi?» Ilvehtijä vastasi käheästi:
»Poliisin takia. Se on määräys, hyvä herra, tällaisessa helteessä ja shirokon käydessä. Shirokko painostaa. Se ei ole terveydelle hyväksi…»
Hän puhui kuin kummastellen, että sellaista voi kysyä, ja näytti kämmenpohjallaan, kuinka kovin shirokko painosti.
»Venetsiassa ei siis ole kulkutautia?» uteli Aschenbach hyvin hiljaa ja hammasten välistä puhuen.
Kujeilijan lihaksiset piirteet vääntyivät koomillista neuvottomuutta ilmaisevaan virnistykseen.
»Kulkutautia? Entä mitä tautia? Onko shirokko tauti? Onko kukaties järjestysvaltamme tauti? Suvaitsette laskea leikkiä! Tautia! Miksei sentään! Ehkäisevä toimenpide, ymmärrättehän! Poliisiviranomaisten määräys painostavan sään vaikutuksia ehkäisemään…»
Hän heilautti kättänsä.
»Hyvä on», virkkoi Aschenbach lyhyesti ja hiljaa ja pudotti äkisti hattuun määrältään suuriarvoisen kultarahan.
Sitten hän viittasi katseellaan miestä poistumaan. Tämä totteli virnistäen ja kumarrellen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt portaille, kun kaksi hotellipalvelijaa hyökkäsi hänen kimppuunsa ja ryhtyi, kasvot ihan lähellä hänen kasvojaan, kuiskaavalla äänellä kuulustelemaan häntä. Ilvehtijä kohautti hartioitaan, vakuutteli, vannoi pysyneensä vaiti — sen näki. Päästyään vapaaksi hän palasi puutarhaan ja neuvoteltuaan tuokion kaarilampun alla toveriensa kanssa astui jälleen esille kaiuttamaan kiitos- ja jäähyväislaulua.
Se oli laulu, jota yksinäinen ei muistanut varemmin kuulleensa. Käsittämättömään murreasuun runoiltu julkea vetonumero, jonka naurukertoon seurue säännöllisesti yhtyi täysin kurkuin. Tällöin laukesivat sekä sanat että soittimien säestys, ja jäljelle jäi vain poljennollisesti jotenkuten sovitettu, mutta luontevasti käsitelty nauru, jonka nimenomaan johtolaulaja osasi verrattoman kyvykkäästi kehittää mitä pettävimmän ilmeikkääksi.
Kun hänen ja herrasväen välille oli jälleen palautettu taiteellinen välimatka, oli hän saavuttanut uudelleen kaiken julkeutensa, ja hänen taidenaurunsa, hävyttömästi parvekkeelle singottu, oli ivahohotusta. Jo säkeistön sanallista loppua lähestyttäessä hän näytti taistelevan hillitsemätöntä kutitusta vastaan. Häntä nikotti, hänen äänensä särähti, hän painoi käden suullensa, hän väänteli olkapäitään, ja oikean hetken tullen hänestä räjähti, ulvahti ja puhkesi hillitön nauru, todellista siihen määrään jäljittelevä, että se vaikutti tartuttaen ja levisi kuulijoihin, niin että parvekkeellakin syntyi vastustamaton ja vain itsestään elävä rattoisuus. Se tuntui olevan omiaan yllyttämään laulajan vallattomuutta. Hän notkisti polviaan, läimäytteli reisiään, piteli kylkiään; hän halusi purkaa sydämensä, hän ei nauranut enää, hän kirkui. Hän osoitti sormellaan ylös ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään koomillisempaa kuin parvekkeen naurava seurue, ja lopulta sitten naurettiin kaikkialla, puutarhassa ja parvekkeella, tarjoilijoita, hissipoikia ja ovissa liikkuvia palvelijoita myöten.
Aschenbach ei lepäillyt enää tuolissa; hän istui pystyssä ikäänkuin yrittäisi torjua tai paeta jotakin. Mutta nauru, parvekkeelle leijaileva sairaalatuoksu ja kaunokaisen läheisyys kiehtoivat hänet unenlumoon, joka hellittämättä piti hänen päätänsä, hänen aistimiansa vangittuina.
Yleisen liikehtimisen ja hajaannuksen aikana hän uskalsi silmätä Tadziota, ja silloin hän sai huomata, että vastatessaan hänen katseeseensa kaunokainen kävi vakavaksi, kuin olisi sovittanut ryhtinsä ja eleensä toisen esikuvan mukaan ja ikäänkuin yleinen mieliala ei vaikuttaisi häneen mitään, koska toinenkin sen vältti. Tässä lapsekkaassa ja suhdetta ilmaisevassa mukautuvaisuudessa oli jotakin niin aseistariisuvaa, valloittavaa, että harmaahapsi vain vaivoin pidättyi peittämästä kasvoja käsiinsä. Hänestä oli lisäksi tuntuvinaan, että Tadzion äskeinen kohottautuminen ja hengitys ilmaisi huokausta ja rinnan ahdistusta.
Hän on kivuloinen, hän ei todennäköisesti elä vanhaksi, arveli hän jälleen siihen asialliseen tapaan, johon huuma ja kaipuu toisinaan ihmeellisesti vapautuvat. Ja puhdas säälintunne yhtyneenä irstaaseen tyydytykseen täytti hänen sydämensä.
Venetsialaiset olivat sillä välin lopettaneet ja tekivät lähtöä. Suosionosoitukset saattelivat heitä, eikä heidän johtajansa unohtanut koristaa lähtöänsä hupaisilla tempuilla. Hänen jalanraapaisuilleen ja lentosuukoilleen naurettiin, ja siitä hyvästä hän yltyi yhä. Kun hänen toverinsa olivat jo poissa, oli hän juoksevinaan takaperin muuatta lampunpylvästä vasten ja hoippui tuskasta vääränä portille päin. Siellä vasta hän äkkiä loi kasvoiltaan koomillisen onnenheiton naamarin, suoristautui, poukahti joustavasti pystyyn, näytti parvekevieraille julkeasti kieltänsä ja katosi pimentoon.
Kylpyvieraat hajaantuivat. Tadzio ei seissyt enää kaidetta vasten. Mutta yksinäinen istui vielä kauan tarjoilijain kummaksi pöytänsä ääressä, edessään omenajuoman tähteet. Yö joutui, aika kului. Hänen vanhempiensa kotona oli monia vuosia sitten ollut hiekkakello — hän näki jälleen tuon hauraan ja tärkeän pikkuesineen, ikäänkuin se olisi hänen edessään. Äänettömästi ja hienona suihkeena norui sen ruosteenpunainen hiekka ahtaasta lasikourusta, ja kun se ylemmässä ontelossa oli loppumaisillaan, syntyi siinä pieni, kiehuva pyörre.
Ja seuraavana päivänä iltapuolella itsepintainen teki uuden yrityksen johdattaakseen ulkomaailman kiusaukseen, ja tällä kerralla oli tulos paras mahdollinen. Hän poikkesi näet Markustorilta sen laidassa olevaan englantilaiseen matkailutoimistoon ja vaihdettuaan kassasta hieman rahaa esitti virkailijalle epäluuloisen muukalaisen ilmein kohtalokkaan kysymyksensä. Mies oli villapukuinen, vielä nuori englantilaistyyppi, tukka keskeltä jakaukseen suorittu, silmät lähellä toisiaan. Hänen olemuksestaan ilmeni sitä täsmällistä luontevuutta, joka ilkamoivan nokkelassa etelässä vaikuttaa niin vieraalta ja niin merkilliseltä. Hän aloitti:
»Ei ole syytä huolestua, sir. Vakavaa merkitystä vailla oleva toimenpide. Sellaiseen järjestelyyn turvaudutaan usein, jotta torjuttaisiin helteen ja shirokon terveydelle vaaralliset vaikutukset…»
Mutta kehottaessaan siniset silmänsä hän tapasi muukalaisen katseen, väsyneen ja hieman surumielisen katseen, joka suuntautui hänen huuliinsa lievän halveksivasti. Silloin englantilainen punehtui.
»Se on», jatkoi hän puoliääneen ja hieman liikutettuna, »virallinen selitys, johon täällä on pakko tyytyä. Sanon teille heti, että siihen kätkeytyy hieman muutakin.»
Ja sitten hän kertoi totuuden rehdillä ja sulavalla kielellään.
Jo useita vuosia oli intialainen kolera osoittanut lisääntyvää oiretta levitä ja siirtyä maasta toiseen. Siinneenä Ganges-suistomaan kuumissa hetteissä, nousseena myrkyllisten usvien mukana noista rehevän kelpaamattomista, ihmisten kaihtamista alkumetsä- ja saariaarnioista, joiden bambutiheiköissä tiikeri vaanii, kulkutauti oli raivonnut jatkuvasti ja tavattoman ankarana koko Hindustanissa, vaeltanut sieltä itäänpäin Kiinaan, länteen päin Afganistaniin ja Persiaan ja liikkuen karavaaniliikenteen valtateitä kuljettanut kauhunsa Astrakaniin, jopa Moskovaan saakka. Mutta Euroopan vapisten pelätessä, että kummitus voisi täältä löytää tiensä maitse, se putkahti, syrialaisten kauppiasten hoteissa meren yli päässeenä, miltei samanaikaisesti esille monissa Välimeren satamissa, oli nostanut päätänsä Toulonissa ja Malagassa, näyttänyt naamarinsa monesti Palermossa ja Napolissa eikä tuntunut haluavan enää väistyä koko Kalabriasta ja Apuliasta.
Niemimaan pohjoisosa oli säästynyt. Mutta kuluvan vuoden toukokuun keskivaiheilla tavattiin Venetsiassa samana päivänä erään laivamiehen ja erään vihanneskaupustelijattaren kuihtuneissa, mustuneissa ruumiissa pelottavia vibrioneja. Nämä tapaukset salattiin. Mutta viikon kuluttua niitä oli kymmenen, niitä oli kaksikymmentä, kolmekymmentä lisäksi eri kaupunginosissa. Muuan Itävallan puolelta Venetsiaan muutamiksi päiviksi huvittelemaan tullut mies kuoli kotikylään palattuaan epäämättömin taudinoirein, ja sitä tietä joutui saksalaisiin päivälehtiin ensimmäinen huhu laguunikaupungissa raivoavasta kulkutaudista.
Venetsian viranomaiset julkaisuttivat vastauksen, että kaupungin terveysolot eivät olleet milloinkaan olleet paremmalla kannalla, ja ryhtyivät välttämättömiin keinoihin taudin vastustamiseksi. Mutta elintarpeet olivat ilmeisesti saastuneet, vihannekset, liha tai maito, sillä evättynä ja vaiennettuna kuolema ahmi saalista ahtaissa katusokkeloissa, ja ennen aikojaan puhjennut kesähelle, joka lämmitti kanavien veden haaleaksi, oli erikoisen edullinen taudin leviämiselle.
Tuntui kuin kulkutaudin voimat olisivat uudelleen elpyneet, kuin sen synnyttäjien sitkeys ja hedelmällisyys olisi kasvanut kaksinkertaiseksi. Toipumistapaukset olivat harvinaisia, kahdeksankymmentä sadasta sairastuneesta kuoli kerrassaan kauhealla tavalla, sillä paha ilmeni äärimmäisen rajuna ja esiintyi useimmiten siinä vaarallisimmassa muodossaan, jota on sanottu »kuivaksi rutoksi». Tällöin ei ruumis kyennyt heti hikoamaan vettä, jota suoniverkosto eritti vallan tavattomat määrät. Muutamissa hetkissä potilas kuihtui ja tukehtui kouristuksiin ja käheään voihkinaan veren muuttuessa pikimäisen sitkeäksi. Onnellinen se, jossa, kuten joskus sattui, tauti puhkesi lyhyen pahoinvoinnin jälkeen syvässä tainnostilassa, josta hän ei enää herännyt tai tuskin heräsi.
Kesäkuun alussa täyttyivät Ospedale civicon eristysvajat kaikessa hiljaisuudessa, molemmissa orpokodeissa alkoi tuntua tilanahtaus, ja uuden laiturin ja San Michelen hautuumaan välillä oli kammottavan vilkas liikenne.
Mutta se pelko, että koituisi suuri yleinen vahinko, huoli vastikään yleisissä puutarhoissa avatun taulunäyttelyn menestyksestä, se ajatus, kuinka tavattoman tappion hotellit, liikkeet, koko monihaarainen vierasliikenne joutuisivat kärsimään, jos syntyisi pakokauhu ja kaupunki tulisi huonoon huutoon, osoittautuivat voimakkaammiksi kuin totuudenrakkaus ja kansainvälisten sopimusten kunnioitus; ne saivat viranomaiset jatkamaan itsepintaisesti vaitiolo- ja kieltopolitiikkaansa. Venetsian ylin lääkintävirkamies, ansioitunut mies, oli närkästyneenä eronnut toimestaan, ja hänen tilalleen oli kädenkäänteessä nimitetty mukautuvaisempi henkilö.
Kansa tiesi asiat. Ylempien mädännäisyys yhtyneenä yleiseen epävarmuuteen, poikkeustilaan, johon riehuva kuolema oli syössyt kaupungin, aiheutti alemmissa kerroksissa eräänlaisen tapojen höltymisen; se oli omiaan rohkaisemaan valonarkoja, yhteiskuntavastaisia viettejä, mikä ilmeni kohtuuttoman julkeana elämänä ja yltyvänä rikollisuutena.
Vastoin tapaa näki iltaisin paljon päihtyneitä. Pahankuriset maleksijat tekivät, niin sanottiin, kadut epävarmoiksi liikkua. Ryöstötapauksia, jopa murhatekojakin esiintyi, sillä ainakin kahdesti oli jo todettu, että näennäisesti kulkutaudin uhreiksi sortuneet henkilöt oli omien sukulaisten toimesta myrkyllä raivattu elämästä. Ja ammattimainen paheellisuus sai tunkeilevia ja rivoja muotoja, joita ei muutoin täällä tunnettu ja jotka olivat kotoisia ainoastaan eteläosassa Italiaa ja itämailla.
Näistä asioista englantilainen kertoi pääkohdat.
»Teette oikein», lopetti hän, »jos matkustatte jo tänään ettekä huomenna. Kahta päivää kauempaa ei tarvinne odottaa, että julkaistaan kielto lähteä täältä minnekään.»
»Kiitoksia», sanoi Aschenbach ja lähti toimistosta.
Torilla vallitsi auringoton viileys. Tietämättömät muukalaiset istuivat kahvilain edessä tai seisoivat kauttaaltaan kyyhkysten peitossa kirkon edustalla katsellen, kuinka linnut vilisten, räpistellen ja toisiaan tieltä tunkien tavoittivat nokillaan kämmenellä tarjottuja maissinjyviä.
Kuumeisen kiihtyneenä, riemuissaan, kun tiesi totuuden, tuntien kielellään ilkeän sivumaun ja sydämessään haaveellisen kauhun yksinäinen käveli edestakaisin loistotorin kiviliuskoilla. Hän punnitsi puhdistavaa ja säädyllistä toimintaa. Hän voisi illalla päivällisen jälkeen lähestyä helmikoristeista rouvaa ja lausua seuraavat suunnittelemansa sanat:
»Madame, sallikaa muukalaisen auttaa teitä neuvolla, varoituksella, jotka voitonhimo teiltä pidättää. Matkustakaa pois, heti, Tadzion ja tytärtenne kanssa. Venetsia on saastutettu.»
Ja sitten hän voisi hyvästiksi laskea kätensä ivallisen jumaluuden työaseen päälaelle, pyörähtää pois ja paeta tästä suosta.
Mutta hän tunsi samalla olevansa äärettömän kaukana ajatuksesta tosissaan näin menetellä. Se toisi hänet takaisin, palauttaisi hänet itselleen. Mutta ken on ulkona, ei inhoa mitään niin kuin palaamista omaan itseensä.
Hän muisteli muuatta valkoista rakennusta, joka oli koristettu iltaisin hohtavilla mietelauseilla; niiden kuultavaan mystiikkaan oli hänen henkensä silmä uponnut. Sitten hän muisti sen vaeltajaolennon, joka oli vanhenevassa herättänyt henkiin haihattelevan nuorukaiskaipuun lähteä tavoittamaan kaukaista ja vierasta. Ja se ajatus, että pitäisi palata kotiin, järkevään, selkeään, vaivaloiseen elämään ja mestaruuteen, oli hänestä niin vastenmielinen, että hänen kasvonsa vääntyivät ilmaisemaan ruumiillista pahoinvointia.
»Pitää pysyä vaiti!» kuiskasi hän kiihkeästi. Ja: »Minä pysyn vaiti!»
Se tietoisuus, että hän oli asiasta selvillä ja siis rikokseen osallinen, päihdytti hänet, kuten viinitilkka humalluttaa väsyneen sydämen.
Taudin saastuttaman ja avuttoman kaupungin kuva, väikkyen autiona hänen henkensä edessä, sytytti hänessä toiveita, käsittämättömiä, järjen yli meneviä ja kammottavan suloisia. Mitä olisi hänelle se vieno onni, josta hän vielä hetki sitten oli uneksinut, näiden odotusten rinnalla? Mihin kelpaisivat taide ja hyve kaaoksen tuottamien etujen vastapainona? Hän oli vaiti ja jäi.
Sinä yönä hän näki hirveän unen, mikäli uneksi voi sanoa ruumiillishenkistä elämystä, joka hänelle tosin sattui mitä syvimmässä nukkumistilassa ja täydellisimmässä riippumattomuudessa ja aistillisessa nykyisyydessä, mutta niin, ettei hän nähnyt itseään tapahtumien ulkopuolella avaruudessa liikkuvana ja mukanaolevana. Niiden näyttämönä oli pikemminkin hänen oma sielunsa, ja ne syöksyivät ulkoa sisään masentaen väkivaltaisesti hänen vastarintansa — syvän ja henkisen vastarinnan — kulkivat paikan läpi ja jättivät jälkeensä hänen olemuksensa, hänen elämänsä kulttuurin, raastettuna ja tuhottuna.
Alku oli pelkoa, pelkoa ja halua ja kauhistunutta uteliaisuutta kokea, mitä tapahtuisi. Oli yö, ja hänen aistimensa kuuntelivat, sillä etäältä lähestyi jymy, ryske, sekava häly: räminää, paukkinaa ja kumeaa jymyä, kimeää kirahtelua ja eräänlaista venytettyyn u-ääneen päättyvää ulvontaa — ja kaikkeen tähän sekoittui läpikäyvänä ja kammottavan suloisena syvän kuhertava, julkean sitkeä huilunsoitto, joka hurmasi sisälmykset häpeämättömän tunkeilevalla tavalla. Mutta hän tiesi sanan, hämärän, mutta tulossa olevaa tarkoittavan: Vieras jumala!
Savuava hehku syttyi. Hän tunsi vuoristoseudun; se muistutti hänen kesäasuntonsa tienoota. Ja häilähtelevässä valossa, metsäisiltä kukkuloilta, puunrunkojen ja sammaleisten kalliolouhosten lomitse vyöryi esille ja syöksyi alas yhtenä rykelmänä ihmisiä, eläimiä, kokonainen lauma, raivoava joukko — peittäen rinteen ruumiilla, liekeillä, hälyllä ja pyörryttävällä piirikarkelolla.
Naiset, kompastellen vyöstä riippuviin, liian pitkiin nahkakaistaleihin, ravistelivat tiukurumpuja ähkyvien, taaksepäin taivutettujen päittensä päällä, heiluttelivat suitsuavia soihtuja ja paljastettuja puukkoja, pitelivät kiemurtelevia käärmeitä niiden keskiruumiista tai kannattelivat kirkuen molemmin käsin rintojaan. Sarviotsaiset miehet, turkisnahkoihin vyötetyt ja takkupintaiset, vääntelivät niskojaan, kohottelivat käsivarsiaan ja sääriään, kumisuttivat vaskiastioita ja paukuttivat raivoissaan patarumpuja alastomien poikien pistellen hämätessä lehtevillä kepeillä pukkeja, joiden sarviin he takeltuivat ja joiden hyppyjen mukana he kirmasivat ilosta ulisten. Ja nämä hurmioituneet ulvoivat pehmeäkerakkeista ja venytettyyn u-äänteeseen päättyvää huutoa; se oli suloista ja samalla hurjaa, ennen koskaan kuulematonta — tässä se kaikui kuin hirven mylväisynä, ja tuossa se toistui moniäänisenä, raisun voitokkaana, sillä kiihdytettiin karkeloon ja jäsenten liikuntaan, eikä sitä päästetty hetkeksikään vaikenemaan. Mutta kaikesta kuului ja kaikkea kannatti huilun syvä, houkutteleva ääni. Eikö se houkutellut häntäkin, vastahakoisesti elävää, häpeämättömän sitkeästi tämän tuomiopäivän uhrin juhlaan ja joukkotelmeeseen?
Syvä oli hänen inhonsa, syvä hänen pelkonsa, rehellinen hänen tahtonsa turvata viimeiseen asti omaansa vieraalta, selkeän ja arvokkaan hengen viholliselta. Mutta häly, ulvonta, joka moninkertaistui kaikuvissa kallioseinissä, yltyi, kasvot voitokkaaksi, paisui mukaansa tempaavaksi hulluudeksi. Huurut tunkivat aistimiin, pukkien kirpeä lemu, läähättävien ruumiitten tuoksu ja lehahdus kuin tunkkaisen veden löyhkä ja sen mukana vielä toinen, ennestään tuttu, haavoilta ja kulkutaudilta tuoksahtava. Rummuniskuin takoi hänen sydämensä, hänen aivoissaan pyöri, raivo valtasi hänet, huikaisu, huumaava hekuma, ja hänen sielunsa himoitsi päästä liittymään jumalan piirikarkeloon.
Jumalan jättiläiskokoinen, puusta tehty, rietas vertauskuva paljastettiin ja korotettiin. Joukko ulvoi silloin hillittömämmin tunnussanan. Vaahto huulilla he temmelsivät, kiihdyttivät toisiaan rivoin elein ja kosiskelevin kädenliikkein, nauraen ja ähkien, työnsivät okasauvoja toistensa lihaan ja nuolivat veren jäsenistä. Mutta heidän mukanaan, heidän joukossaan oli nyt myös unennäkijä vieraalle jumalalle kuuliaisena. Niin, he olivat hän itse, kun he raastaen ja surmaten syöksyivät eläinten kimppuun ja nielivät ahmien höyryäviä riekaleita, kun pöyhityllä sammalpohjalla alkoi rajaton sekaantuminen jumalan uhriksi. Ja hänen sielunsa maistoi perikadon irstaisuutta ja raivoa.
Tästä unesta hän heräsi hervottomana, runneltuna ja voimattomasti pahan hengen lumoihin langenneena. Hän ei kaihtanut enää ihmisten tarkkaavia katseita; hän ei piitannut, vaikka paljastaisikin itsensä heidän epäluulolleen. Hehän sitäpaitsi kaikkosivat tienoolta, matkustivat pois. Monet rantakojut olivat tyhjillään. Ruokasalin vierasjoukkoon ilmestyi yhä laajempia aukkoja, ja kaupungilla näki enää harvoin muukalaisen. Totuus tuntui tihkuneen esille. Yhteisiä etuja ajavien sitkeästä ponnistelusta huolimatta ei pakokauhua voitu ehkäistä.
Mutta helmikoristeinen rouva jäi omaisineen, joko siksi, etteivät huhut saapuneet hänen korviinsa, tai hän oli liian ylpeä ja peloton niitä väistääkseen. Tadzio jäi. Ja hämmennystilassaan Aschenbach arveli toisinaan, että pako ja kuolema voisivat karkoittaa ympäristöstä kaiken häiritsevän elämän ja hän saisi jäädä tälle saarelle yksin kaunokaisen seuraan — niin, kun hänen katseensa aamupäivisin merenpartaalla lepäsi raskaana, vastuuntunnotta, hievahtamattomana kaihotussa olennossa, kun hän päivän painuessa hiipi arvottomasti pojan jäljestä kujilla, joissa inha kuolema liikkui verhotulla tavalla, tuntui tämä kammottava hänestä toivoa lupaavalta ja siveyslaki kuolleelta.
Kuten rakastava ainakin, halusi hän miellyttää ja tunsi karvasta tuskaa, ettei se ollut hänen vallassaan. Hän lisäili ulkoasuunsa nuorekkaan iloisia pikkuseikkoja; hän piti jalokiviä ja käytti tuoksuvesiä; hän uhrasi päivittäin paljon aikaa pukeutumiseen ja tuli ruokapöytään koristeltuna, kiihtyneenä ja jännittyneenä. Suloisen nuoruuden edessä, joka oli lumonnut hänet, hän inhosi vanhenevaa ruumistaan; nähdessään harmaat hiuksensa ja terävät kasvonpiirteensä hän vaipui häpeään ja toivottomuuteen. Häntä ajoi halu ruumiillisesti virkistyä ja palautua ennalleen; hän kävi usein talon parturilla.
Käherrysmekko yllään, lavertelijan taitavasti hoidellessa häntä, nojaten tuolissaan taaksepäin, Aschenbach silmäili tuskaisin katsein kuvajaistansa.
»Hannaa», sanoi hän suu vääntyneenä.
»Vähän», vastasi mies. »Se johtuu näet pienestä laiminlyönnistä, huolettomuudesta ulkonaisissa asioissa, mikä etevissä henkilöissä on tosin ymmärrettävää, mutta mitä ei voi ehdottomasti kiittää, varsinkaan kun nimenomaan sellaisille henkilöille ennakkoluulot luonnollisesta tai keinotekoisesta ovat vähemmän sopivia. Jos eräiden ihmisten kosmeettiseen taiteeseen kohdistuva siveellinen ankaruus ulottuisi loogillisesti myöskin heidän hampaisiinsa, herättäisivät he melkoista pahennusta. Lopultakin olemme niin vanhat kuin sielumme ja sydämemme tuntevat olevansa, ja harmaat hiukset merkitsevät tietyissä tapauksissa todellisempaa valheellisuutta kuin mitä merkitsisi halveksittu korjailu. Mitä teihin tulee, hyvä herra, niin miehellä on oikeus saada luonnollinen tukanvärinsä. Suvaitsetteko, että annan sen yksinkertaisesti teille takaisin?»
»Kuinka se käy?» kysyi Aschenbach.
Silloin rupattelija pesi vieraansa tukan kahdenlaisella vedellä, kirkkaalla ja tummalla, ja hiukset kävivät mustiksi kuin nuoruusvuosina. Sitten hän taivutti tukan käherryssaksilla pehmeille laineille ja astui taaksepäin tarkastelemaan näin käsiteltyä päätä.
»Nyt vain pitäisi vielä hiukan elvyttää hipiää», sanoi hän.
Ja kuten sellainen, joka ei voi lopettaa, ei voi tehdä tarpeeksi, siirtyi hän yhä uudelleen elpyvän toimeliaasti yhdestä puuhasta toiseen. Aschenbach, joka mukavasti leväten, kykenemättömänä torjumaan, pikemminkin toivorikkaasti kiihtyneenä siitä, mitä tapahtui, näki kuvastimesta kulmakarvojensa kaartuvan päättävämpinä ja tasasuhtaisempina, silmiensä muodon soikenevan, niiden kiillon korostuvan, kun luomia kevyesti maalattiin, näki edelleen alempana, missä iho oli ollut Tuskailtavan parkittu, hennon kariniinipunan nousevan, vastikään verettömien huulten paisuvan vadelmanvärisinä, poskien ja suun uurteiden ja silmien ryppyjen katoavan voiteeseen ja nuoruudentuulahdukseen — sykkivin sydämin näki kukoistavan nuorukaisen.
Kosmeetikko lopetti vihdoinkin tyytyväisenä ja kiitti palvelemaansa matelevan kohteliaasti, kuten hänen säätyistensä on tapana.
»Luontoa hieman autettu», sanoi hän viimeistellen Aschenbachin ulkoasua. »Nyt herra voi arvelematta rakastua.»
Haltioitunut poistui onnellisena kuin unessa, hämmentyneenä ja pelokkaana. Hänen kaulanauhansa oli punainen, hänen leveälierisen olkihattunsa ympärille oli sidottu monivärinen nauha.
Lauhan lämmin myrskytuuli oli noussut; satoi harvoin ja niukasti, mutta ilma oli kosteaa, paksua ja täynnä mädän huurua. Leijailu, ropina ja humina ympäröi kuulon, ja ihomaalin alla kuumeessa olevasta tuntui, että pahanrotuiset tuulenhenget pitivät huoneessa meluaan, iljettävät merilinnut, jotka olivat penkoneet, nakertaneet ja lialla häväisseet tuomitun miehen aterian. Sillä raskas ilma ehkäisi ruokahalua, ja se kuvittelu, että ruoat olivat tartunta-aineiden myrkyttämät, pyrki esille.
Kaunokaisen jälkiä seuraten Aschenbach oli eräänä iltapäivänä vaipunut sairaan kaupungin sisäosan hälinään. Paikallisvaiston pettäessä, koska sokkelon kujat, vedet, sillat ja pikku aukeamat olivat niin liiaksi toistensa näköiset, olematta ilmansuunnistakaan enää varma, hän oli kokonaan sen ajatuksen vallassa, ettei saisi kadottaa näkyvistään kaihoten seurattua kuvaa, ja häpeälliseen varovaisuuteen pakotettuna, seiniä vasten painautuen, edellä kulkevien selän takaa suojaa etsien, hän ei pitkään aikaan tuntenut väsymystä, uupumusta, jonka tunne ja alituinen jännitys olivat tuottaneet hänen ruumiilleen, hänen sielulleen.
Tadzio käveli omaistensa takana. Ahtaissa paikoissa hän tavallisesti soi etusijan hoitajattarelle ja nunnamaisille sisarille, ja yksinään kuljeskellen hän toisinaan käänsi päänsä voidakseen katsella olkapäänsä yli, omituisen hämynharmailla silmillään vakuuttautua, että ainainen saattaja oli mukana. Hän näki suosijansa eikä antanut häntä ilmi.
Tämän huomion huumaamana, noiden silmien viekoittelemana, intohimon pitäessä häntä narrinaan, rakastunut hiipi varkain sopimattoman toiveensa jäljessä — ja näki sittenkin lopulta siinä pettyvänsä. Puolalaiset olivat menneet lyhytkaarisen sillan yli, holvi peitti heidät takaa-ajavan näkyvistä, ja kun tämä puolestaan ehti sillan korkeimmalle kohdalle, ei hän nähnyt heitä enää. Hän etsi kolmelta suunnalta, suoraan edestä ja molemmilta sivuilta pitkin kapeaa ja likaista rantakatua. Hervotonna, nääntyvänä hänen täytyi lopulla luopua etsiskelystä.
Hänen päätänsä poltti, hänen ruumiinsa oli talmaisen hien peitossa, hänen niskansa vapisi, häntä kiusasi vallan sietämätön jano. Hän etsi silmillään jotakin heti saatavaa virvoitusta. Pienen vihanneskaupan edustalta hän osti hiukan hedelmiä, mansikoita, liikakypsiä ja pehmeitä, ja söi niitä kävellessään.
Pieni, autio, ilmeisesti kirottu tori aukeni hänen eteensä. Hän tunsi sen; siellä juuri hän oli viikkoja sitten saanut rauenneen pakoaikeensa. Aukion keskeltä kohoavan vesisäiliön portaille hän istuutui ja nojasi päänsä sen kivireunaan.
Kaikkialla oli hiljaista, ruohoa kasvoi katukivien lomassa, jätteitä virui ympärillä. Rapistuneitten, epäsäännöllisen korkeiden rakennusten keskellä näkyi muuan palatsintapainen ja siinä suippokaariakkunoita, joiden takana asusti tyhjyys, ja pieniä leijonaparvekkeita. Erään toisen rakennuksen maakerroksessa oli apteekki. Lämpöiset tuulenvirit henkäilivät toisinaan karbolinlemua.
Siinä nyt istui mestari, kunnioitetuksi kohonnut taiteilija, »Kurjan» tekijä, joka oli niin esikuvallisen puhtaassa muodossa kieltänyt mustalaisuuden ja samean syvyyden, evännyt myötätunnon perikadolla ja hylännyt turmeltuneen, korkealle noussut, joka oman tietämyksensä voittajana ja kaikesta ivasta kirvonneena oli tottunut joukkoluottamuksen kohteliaisuuksiin, mies, jonka maine oli virallinen ja jonka nimi oli aateloitu ja jonka tyyliä poikia kehoitettiin oppimaan — siinä hän istui luomet ummessa; vain joskus liukui niiden alta sivuille pilkallinen ja hapuileva katse kadotukseen taas heti, ja hänen kosmeettisesti tehostetut veltot huulensa muovailivat yksinäisiä sanoja siitä, mitä hänen puoliuneliaat aivonsa loivat esille omituisen haaveloogillista:
»Sillä kauneus, Faidros, huomaa se tarkoin, vain kauneus on jumalallista ja samalla näkyvää, ja niin se on siis myöskin aistillisen tie, se on, pikku Faidros, taiteilijan tie henkeen. Mutta luuletko nyt, rakkaani, että se, jonka tie henkiseen käy aistimien kautta, voi milloinkaan tavoittaa viisautta ja todellista miehen arvoa? Vai luuletko pikemminkin (jätän sen vapaan ratkaisusi varaan), että se on vaarallisen suloinen tie, todella harha- ja synnintie, joka ehdottomasti vie väärään? Sillä sinun tulee tietää, että me runoilijat emme voi käydä kauneuden tietä, ellei Eros lyöttäydy seuraan ja heittäydy johtajaksi.
— Ja vaikka olisimme omalla tavallamme sankareitakin ja kunniallisia sotureita, olemme silti kuin naiset, sillä kiihko on meidän kannustimemme, ja meidän kaipuumme täytyy pysyä rakkautena — se on meidän halumme ja häpeämme. Huomaat kai nyt, että me runoilijat emme voi olla viisaita ja arvokkaita? Että me ehdottomasti joudumme harhaan, ehdottomasti pysymme paheellisina ja tunteen seikkailijoina?
— Tyylimme mestarius on valhetta ja narriutta, maineemme ja kunnia-arvomme ilveilyä, joukkojen luottamus meihin tuiki naurettavaa, taiteen avulla tapahtuva kansan- ja nuorisonkasvatus on uskallettua, liiaksi kiellettyä yritystä. Sillä kuinka kelpaa kasvattajaksi sellainen, jolla synnynnäisesti on parantumaton ja luonnollinen taipumus joutua perikatoon? Voimmehan sen kieltää ja tavoittaa arvon, mutta kuinka kääntelehdimmekin, alati se on yllämme. Siten me kenties kiellämme kirvoittavan tiedon, sillä tiedolla, Faidros, ei ole arvoa eikä ankaruutta; se on tietävää, ymmärtävää, anteeksiantavaa, vailla ryhtiä ja muotoa; sillä on myötätuntoa perikatoon, se on perikato. Sen me siis hylkäämme päättävästi, ja siitä lähtien meidän tavoittelumme koskee yksinomaan kauneutta, toisin sanoin yksinkertaisuutta, suuruutta ja uutta ankaruutta, toista luonnollisuutta ja muotoa.
— Mutta muoto ja luontevuus, Faidros, johtavat huumaan ja himoon, johtavat jalon ehkä kammottavaan tunteenrikokseen, jonka hänen oma kaunis ankaruutensa hylkää alhaisena, johtavat perikatoon, senkin perikatoon. Meidät taiteilijat, sanon sinulle, ne johtavat siihen, sillä me emme kykene ponnistautumaan ylös, me pystymme vain huikentelemaan. Ja nyt minä menen, Faidros. Jää sinä tänne. Ja vasta kun et enää näe minua, lähde sinäkin.»
* * * * *
Joku päivä senjälkeen Aschenbach, joka tunsi itsensä sairaaksi, lähti kylpylähotellista tavallista myöhäisempänä aamuhetkenä. Hänen oli taisteltava eräitä vain puoleksi ruumiillisia pyörrytyskohtauksia vastaan, joiden seuralaisena oli äkisti ilmenevä pelko, eräänlaista turvattomuuden ja toivottomuuden tunnetta vastaan, josta ei saanut selvää, kohdistuiko se ulkomaailmaan vai hänen omaan itseensä.
Hallissa hän näki suuren joukon matkatavaraa, joka oli valmiina kuljetettavaksi. Hän kysyi eräältä ovenvartijalta, kuka matkustaisi, ja sai vastaukseksi puolalaisen aatelisnimen, jota hän salaa olikin odottanut. Hän otti tämän uutisen vastaan riutuneiden kasvonpiirteittensä muuttumatta, niukasti päätä kohottamalla, kuten ohimennen otetaan selvää jostakin, mitä ei oikeastaan tarvitsisi tietää, ja kysyi vielä: »Milloin?» Hänelle vastattiin: »Lounaan jälkeen.» Hän nyökkäsi ja lähti merenrannalle.
Siellä oli koleata, ikävää. Aavan, tasaisen veden yli, joka erotti rannan ensimmäisestä venytetystä hiekkasärkästä, kulki kareita rannan puolelta selälle päin. Ennen niin värikkään eloisalla, nyt miltei autiolla huvipaikalla, jonka hiekkaa ei enää pidetty puhtaana, näytti lepäävän syksyinen, loppuun eletyn leima. Näköjään isännätön valokuvauskone seisoi merenpartaalla kolmijalkaisella telineellä, ja musta vaate, jolla se oli peitetty, liehui lepattaen viilenneessä tuulessa.
Tadzio liikkui kolmen tai neljän hänelle jääneen leikkitoverin kanssa oikealla omaistensa kojun edessä, ja peite polvillaan, suunnilleen meren ja rantakojujen rivin keskivälissä, nojatuolissa leväten Aschenbach katseli häntä vielä kerran. Leikki, jota ei kukaan valvonut, sillä naiset lienevät olleet matkavalmistuspuuhissa, näytti säännöttömältä ja oli kehittymässä ilkikuriseksi.
Se vyöpukuinen tanakka poika, jolla oli musta hiusvoiteella rasvattu tukka ja jota huudettiin »Jashu»-nimellä, pakotti, kasvoihin sattuneen hiekkaheiton ärsyttämänä ja sokaistuna, Tadzion painiin, joka loppui nopeasti heikomman kaunokaisen häviöön. Mutta ikäänkuin jäähyväishetkellä halpa-arvoisemman palveleva tunne muuttuisi julmaksi raakuudeksi ja pyrkisi kostamaan pitkäaikaisen orjuuden, ei voittaja vieläkään hellittänyt otettaan häviölle joutuneesta, vaan painoi, ollen polvillaan hänen selässään, hänen kasvonsa jatkuvasti hiekkaan, niin että jo muutenkin kamppailun hengästyttämä Tadzio oli tukehtumaisillaan. Hänen yrityksensä ravistaa päällänsä painava ahdistaja olivat kouristuksentapaiset; ne taukosivat hetkeksi kokonaan ja uudistuivat enää vain vavahteluina. Kauhistuneena Aschenbach tahtoi juosta apuun, mutta silloin väkivallantekijä vihdoin päästi uhrinsa vapaaksi.
Lopen kalpeana Tadzio kohottautui puolittain ja istui toiseen käsivarteensa nojaten monta minuuttia liikkumattomana, tukka sekaisin ja tummenevin silmin. Sitten hän nousi pystyyn ja poistui hitaasti. Häntä huudettiin, alussa iloisesti, sitten pelokkaasti ja pyytävästi, mutta hän ei kuullut. Musta poika, joka lienee heti katunut kovakouraisuuttaan, tavoitti hänet ja koetti lepyttää häntä. Olkapäiden liike torjui yrityksen. Tadzio meni viistosti alas veteen päin. Hän oli paljain jaloin, ja hänen yllään oli juovikas pellavapuku, jossa oli punainen silmukka.
Aallokon partaalla hän viivytteli, pää painuneena, piirtäen toisen jalan kärjellä kuvioita kosteaan hiekkaan, ja meni sitten matalaan rantaveteen, joka ei syvimmällä kohdallaan vielä kostuttanut edes hänen polviaan, kahlasi sen halki veltosti ja saapui hiekkasärkälle. Siellä hän seisoi hetkisen kasvot aavalle käännettyinä ja alkoi sitten hitaasti kävellä pitkää ja paljastettua pohjaa vasemmalle päin.
Mantereesta leveän veden ja tovereista ylpeän oikun erottamana tämä tuiki eristetty ja irrallinen olento vaelsi kutrien hulmutessa kaukana meressä, tuulessa, sumuisen rajattomuuden edessä. Vielä kerran hän pysähtyi katselemaan. Ja äkkiä kuin jonkun muiston tai äkillisen mielijohteen vaikutuksesta hän käänsi, käsi lanteella, yläruumiinsa kauniissa kierteessä perusasennosta ja silmäili olkapäänsä yli rannalle päin.
Katselija istui siellä, kuten oli ennen istunut, kun ensi kerran tuolta samalta kynnykseltä lähetettynä udunharmaa katse oli kohdannut hänen silmänsä. Hänen päänsä oli tuolin selkänojaan leväten hitaasti seurannut etäällä astelevan liikkeitä; nyt se kohosi kuin katsetta vastaanottamaan ja vaipui rinnalle, niin että hänen silmänsä katselivat alhaalta päin, ja kasvoilla oli syvän uinailun veltto, kaiken muun unohtanut ilme. Mutta hän oli näkevinään kalpean ja viehkeän sielunviettelijän tuolla kaukana hymyilevän, jopa viittoilevan, ikäänkuin Tadzio, hellittäen käden lanteeltaan, osoittaisi poispäin, liitelisi edellä lupauksista rikkaaseen suunnattomaan. Ja kuten niin useasti, Aschenbach liikahti aikoen häntä seurata.
Kului monta minuuttia, ennenkuin sivuittain tuoliinsa lysähtäneelle riennettiin avuksi. Hänet vietiin huoneeseensa. Ja vielä samana päivänä sai kunnioittavasti järkytetty maailma tiedon hänen kuolemastaan.