II.
Carsten tunsi luutnantti Tambsin, Otavan orhin, sotilaskoulun ajoilta. He olivat jälkeenpäinkin tavanneet toisensa ja olivat aina sopineet hyvin keskenään. Nyt seurasi kokonainen tuttavuuden uudistuskohtaus, kun he tapasivat toisensa linnoituksessa. He kävelivät tunnin ajan edestakaisin ja puhelivat vanhoista ja uusista seikoista. Kun päivällisaika lähestyi, pyysi Carsten luutnantti Tambsia luokseen päivälliselle ja lähetti sotamiehen kotia viemään Aadalle sanan. Vielä hetken he kulkivat yhdessä, ja luutnantti Tambs punoi vaaleita viiksiään ja perehdytti Carstenin kaupungin asioihin, kertoi hänelle sen huomattavista henkilöistä, varsinkin ylhäisistä upseereista. He nostivat molemmat hartioitaan puhuessaan everstistä, joka käytti joutohetkiään Moseksen kirjain tutkimiseen ja joka piti silmällä nuorten upseerien naisseikkailuja. He arvostelivat erästä kapteenia, joka aina piti sotamiesten puolia aliupseereja ja upseereja vastaan, ja Carsten sanoi suoraan, että sillä oli syynsä. Tuo kapteeni oli rahvaan lapsi; hän ei pitänyt ylellisistä nuorista miehistä; hän oli kai itse syrjäytetty, hän vaistomaisesti, he, he, he, piti käskynalaisten puolia. He olivat yhtä mieltä melkein kaikessa: Kenraali, no hän oli eriskummainen mies kaikkine ulkoharrastuksineen. Mutta hän oli pohjaltaan etevä mies. Täytyi olla anteeksiantavainen häneen nähden.
He kulkivat seuraavassa tuokiossa kotia Carstenin luo, missä hyvä päivällispöytä heitä odotti. Luutnantti Tambs oli vallan haltioissaan eri ruokalajeista ja vakuutti Aadalle, että kun joka vuoden päivä söi kurjaa klubi-ruokaa, pani kahta enemmän arvoa sellaiseen pöytään.
Kun iltapäivällä pari kaupungin rouvaa tuli käynnille (kaupungin rouvat olivat yleensä hyvin uteliaat), herrat vetivät verukkeeksi toimensa ja menivät suoraapäätä klubi-puistoon, missä Carsten tornissa esitettiin »Otavan» herroille. Carsten oli pian kotiutunut heidän parissaan ja sai lopulta heiltä kutsun illaksi klubiin. Hän lähetti sanan kotia ja käski pyytää anteeksi jos palasi myöhään.
Siitä tuli hauska ilta. He istuivat kauan illallispöydässä, missä tarjottiin voileipäpöytää ja yhtä lämmintä ruokaa, lampaan kyljyksiä. Sitten he kokoontuivat torniin oivallisen punssi-maljan ääreen, ja viimein he läksivät kävelemään kaduille, missä kaikki oli hiljaista. Levottomina, kuten ne ihmiset ainakin, jotka eivät tahdo palata kotia, he lopulta menivät alas laivasillalle, missä heitä odotti oikein pieni seikkailu. He tapasivat siellä neljä juopunutta merimiestä, joiden teki mieli tapella, ja jotka sylkivät kouriinsa. Yksi heistä jo riisui takkinsa. Rick rauhoitti heitä kysymällä, olivatko norjalaisia. Totta kai he sitä olivat jokikinen, ja eihän siis sopinut olla vihamiehiä. Tämä miellytti noita neljää merimiestä. He muuttivat silloin menettelyään, kävivät ystävällisiksi ja kertoivat, että heidän oli määrä seuraavana päivänä matkustaa Grönlantiin, ja että nyt odottivat mielitiettyjään, heittääkseen heille jäähyväiset. Sentähden he olivat suuttuneet, kun olivat luulleet, että Otavan herrat tahtoivat riistää heiltä heidän lemmittynsä. Rick, joka täälläkin oli hiljainen rauhanhieroja, vakuutti, ettei tahdottu riistää heidän lemmittyjään, mutta että heidän annettiin valita kummanko ottaisivat, lemmittynsä, vaiko jotain väkevää juotavaa. Tuumittuaan he valitsivat väkevän juotavan. Heidät vietiin silloin klubi-puistoon, viimein ylös torniin, missä he synnyttivät pahaa kohuaa portaissa ja kiroilivat karkeasti, luullen puoleksi, että tahdottiin tehdä heille pahaa. Samoin, kun punssia kaadettiin laseihin: ensin he sitä haistelivat, ennenkuin joivat, he kun pelkäsivät, että rotan myrkkyä oli pohjalla. Mutta saatuaan varmuuden siitä, että aine oli puhdasta, he joivat halukkaasti ja vilkuttivat silmiään mielissään sen voimasta ja makeudesta. Vähitellen he sulivat ja kertoivat matkoistaan meren poikki Grönlantiin, missä viettivät talven kalastaen turskaa. He mainitsivat niiden kaupunkien nimet, joihin olivat tulleet. He panivat ajattelemaan merta ja kuolemaa. Erään paikan nimi oli »Sininen Syvyys», erään valotornin nimi oli »Haudan Lyhty».
Heidän puhuessaan loi Rickin sytyttämä kynttilä valoaan heidän kasvoilleen. Kaksi heistä oli tyhmiä, vaaleansilmäisiä, tukka keltainen ja vanukkeinen; mutta kaksi oli tummaihoisia ja -tukkaisia, ja heillä oli mustat silmät ja parrat. Nämä näyttivät kummallisilta punaisilla kaulahuiveilla.
Otavan herrat istuivat kauan heidän parissaan. Jokunen heistä tahtoi kyllä aika ajoin poistua, mutta hänet esti siitä Rick, joka, kuten monet elähtäneet ja sisällään alakuloiset miehet, löysi suoranaista virkistystä näiden miesten seurasta, joiden mielessä ei ollut olemassa mitään epämääräistä surua, jotka elämöivät, kunnes pökertyivät, jotka antoivat kaiken mennä, niin kauan kuin se kävi päinsä, uhraamatta millekään seikalle ainoatakaan ajatusta.
— Odotappas, Rick aina huusi, kun toiset tahtoivat mennä, onhan virkistävää tavata tälläistä väkeä. Nyt he lähtevät tuolle merimatkalle… ja jos sieltä pääsevät hengissä tänä vuonna, se on hyvä, mutta tuskinpa pääsevät tulevana vuonna tai sitä seuraavana. Meillä on totisesti jotain opittavaa heiltä.
Ja hän kävi vielä tarkkaavaisemmaksi, kun toinen tummapartaisista kertoi, että oli kotoisin saaresta, missä ei ollut haudattuna ainoatakaan miestä, sillä kaikki miehet oli meri vienyt. Tämä ei ollut tyhjää puhetta, se oli totta.
Lopulta Otavan herrat menivät katsomaan kalastajien alusta, leveäkokkaista, kokokannen peittämää venettä, joka oli uloinna sillan laidassa. Pienessä kopissa oli seinällä kuva, öljyllä maalattu, esittäen myrskyä, ja sen alla oli kirjoitettuna: Näin on, kun silmäni sulkeutuvat, ja meri ympärillä on täynnänsä vaaroja.
Nämä miehet olivat nyt heidän mielestään enempää kuin edellä. He eivät enää olleet puolijuopunutta irvinaamaista meriväkeä, joka juoksentelee viinan ja naisten jälessä. Sellaisina kuin he istuivat siinä myrskyn, meren ja raakojen irstailujen merkitseminä, he muuttuivat näiden herrain mielessä joksikin synkäksi, voimakkaaksi, joksikin, mikä toi sanoman pitkistä sumuisella merellä vietetyistä öistä ja vieraissa satamissa koetuista hurjista seikkailuista.
— No niin, sanoi Carsten luutnantti Tambsille, kun he viimein astuivat kotiapäin ja kulkivat kappaleen matkaa yhdessä. — Olipa tämäkin ilta! Onhan se joka tapauksessa parempaa kuin loikominen Börgessä; onhan se jotain uutta — vaikka ei juuri sitä, jota minä oikeastaan haluan… onpa se ikävää, etten voi rauhassa viihtyä täällä. Toiset elävät kuitenkin sangen tyytyväisinä täällä, Rick esimerkiksi, joka kyllä voisi matkustella; mutta hän ei siitä välitä, hän istuu täällä paikoillaan koko vuoden. Ulkomaanmatka kummittelee nyt veressäni, enkä koskaan pääse siitä rauhaan.
Luutnantti Tambs oli vallan samaa mieltä ja sanoi nyt kuten muulloin tätä kaupunkia nurkkalaksi.
— No, no, kaupunki on kyllä hyväkin monessa suhteessa, lopetti Carsten, ja onhan meidät asetettu tähän maailmaan, he, he, he, puutetta kärsimään.