III.
Carsten ja Aada tekivät käyntejään kaupungin lähistössä asuvilla maatilanomistajilla ja kaupungin virkamiehillä ja upseereilla. Ja ennen pitkää he saivat kutsut sinne ja tänne. Vanhan herra Randolfin luona he viettivät illan; mutta hänen seuransa ikävystytti, hän kun alituisesti ja yksinomaan puhui omista seikkailuistaan: miten kerran oli piessyt nimismiestä, ilman että tämä oli asiasta hiiskunutkaan, miten kerran oli ajanut kaupunkiin kaksi mullia vaunujen edessä ja miten kerran oli päästänyt kaikki vasikkansa metsään ja miten hän itse ja Otto Ullgaard olivat niitä metsästäneet. Hän näytti nyt ylen havainnollisesti Carstenille ja Aadalle, uhaten kaataa kumoon huonekalut, miten vasikat olivat juosseet pahanpäiväisesti ja miten ne olivat hyppineet sääret jäykkinä, kun luoti niihin osui. Ja lopuksi hän antoi melkein sopimattoman kuvauksen siitä, mitä ne säikähdyksissään olivat itsestään päästäneet.
Muutama päivä myöhemmin he kävivät Herra Reinoldin lesken luona; mutta ainoa, mihin tuo vanha nainen osoitti mielenkiintoa oli pitää silmällä, että hänen neljää koiraansa kunnollisesti pestiin. Hän juoksenteli edestakaisin talon ja pihan välillä ja torui pesijöitä.
Carsten pettyi toiveissaan saada näissä taloissa viettää miellyttäviä hetkiä. Todellisuudessa näiltä ihmisiltä puuttui nuoruutta. Nuo sisällä-eläjät olivat ryppyiset ja piiloon pannut kuin vanhat omenat.
Sitten he kävivät niinikään eräiden siviili- ja sotilas-virkamiesten luona, missä heillä ei ollut hauska eikä ikävä, missä eivät suorastaan istuneet toivoen, että pian pääsisivät pois — minkä itse teossa olivat tehneet herra Randolfilla ja leskirouva Reinoldilla — mutta minne eivät liioin ikävöineet takaisin.
Seuraus oli, että Carsten vietti useimmat hetkensä, jotka olivat vapaina, ulkopuolella kotiansa, Otavan herrojen parissa.
Mutta eräänä päivänä Aada kohtasi kadulla ystävättären kouluajoilta, Margrethe Bjelken, jonka kanssa usein välitunnilla oli kulkenut käsi kädessä, ja jota aina oli ihaillut hänen kullankeltaisen tukkansa ja suurten sinisilmiensä vuoksi. Heidän välillään ei oikeastaan ollut koskaan vallinnut lämmintä ystävyyttä, ja he olivat sillä ajalla, kun eivät olleet toisiaan nähneet, tuskin uhranneet toisilleen ajatustakaan, mutta kohdatessaan toisensa tässä kaupungissa, missä he molemmat oikeastaan olivat vieraita, he melkein syleilivät toisiaan. Ei kumpikaan ollut aavistanut, että toinen asui täällä. Niin, Margrethe olikin juuri muuttanut kaupunkiin ylempänä olevasta laaksosta, missä oli asunut sen kesän.
— Oi, rakas Aada, hän sanoi, minä niin suuresti kaihoan metsäilmaa… minun on usein niin vaikea hengittää.
Ja hän painoi hymyillen valkoista tavattoman kaunista kättänsä povelleen.
— Mieheni on tuolla alhaalla sillalla, hän jatkoi, tule mukaani, Aada.
— Mutta, Margrethe, oletko naimisissa?
— Vai etkö sitä tiedä, totta kai… hän kumarsi… saanko esittää sinulle konsulinrouva Lydersin, omaa sukuaan Bjelke… olen hyvin, hyvin tyytyväinen. Mutta hyvä Jumala, Aada, kuinka sinä olet ollut kauan poissa… Börgen linnoituksessa… niin tulehan nyt… toivon, että voimme seurustella. Onhan tämä kaupunki muuten sangen mukiinmenevä. Saatpa nähdä, että meidän tulee hauska täällä yhdessä… meillä on niin sievä asunto.
Aada meni ystävättärensä kanssa ja hänet esitettiin hänen miehelleen, konsuli Lydersille, vanhanpuoleiselle, varsin komealle herralle, joka oli tavattoman kohtelias. Tuttavuus oli pian solmittu, ja jo seuraavana iltana Aada ja Carsten olivat heillä pienessä piirissä talon parhaita ystäviä. Konsulin keittiö ja viinit tekivät Carsteniin suuremmoisen vaikutuksen.
Kun tulee vieraaseen kaupunkiin, kulkee kuurusilla, etsiessään tuttavuuksia. Pysähtyy milloin toisen, milloin toisen kohdalle tunnustellen. Muutamat hylkää, oltuaan heidän parissaan hetken, toisten seurassa viipyy ja ottaa heidät ystävikseen. Konsuli Lydersin perheeseen olivat Stahlit ensi kerran pysähtyneet. Seuraava talo, johon pysyvästi kotiutuivat, oli laivanvarustaja Ornen; mutta on tarpeellista heistä ensin mainita pari sanaa.
Laivanvarustaja Orne ja hänen nuori vaimonsa asuivat kappaleen matkan päässä ulkopuolella kaupunkia. Heillä oli koko talo omissa hoteissaan. Se oli yksikerroksinen talo, jossa oli kuusi huonetta, missä heillä oli enempi kuin riittämiin, he kun olivat paljon itsekseen. Kerran he olivat hakeneet hieman seurustelijoita, mutta olivat siitä herjenneet. Sillä kun kaupungin väki oli ollut vieraina laivanvarustaja Ornen talossa, ei oltu päästy oikeaan äänilajiin. Kun isäntä ja emäntä olivat ottaneet johdon, eivät vieraat oikein olleet seuranneet mukana; kun vieraat olivat ottaneet johdon, eivät isäntä ja emäntä olleet ymmärtäneet mitään. Laivanvarustaja Ornen kemuissa saatiin hyvää ruokaa ja hyviä viinejä. Isäntäväki oli rakastettavaa, ja kuitenkin puuttui tuo hyvä sopusointu — mistä se johtuikaan?
Kun vieraat menivät kotia sellaisista pidoista, he sanoivat toisilleen:
— No, nämä pidot aina ovat hyvin erilaisia… Eivät Ornen puolisot kuulu meidän joukkoomme, ei, se ei käy laatuun.
He olivat oikeassa; sillä laivanvarustaja Orne ja hänen vaimonsa eivät olleet sen kaupungin oikeita lapsia.
Tuo siihen aikaan varakas laivanvarustaja Orne oli köyhän miehen poika siitä kaupungista. Kansakoulussa, jota hän lapsena oli käynyt, oli opettaja kiinnittänyt huomionsa hänen hyviin lahjoihinsa, varsinkin hänen laskutaitoonsa, ja tämän opettajan välityksestä hän sai paikan puotipalvelijana rikkaan kauppias Peder Gamalin luona. Oltuaan tämän liikkeessä jonkun vuoden ja saatuaan hieman rahoja säästöön, hän matkusti Etelä-Ameriikkaan, ja nyt hän näytti olevan tietämättömiin kadonnut. Kului vuosi toisensa jälkeen. Ei kukaan kuullut hänestä puhuttavan. Opettaja ja Balduinin äiti luulivat, että hän kai aikoja sitten oli kuollut — saattaahan tässä maailmassa tapahtua niin paljon seikkoja — ja molemmat muuttivat siinä uskossa ollen manalle. Lopuksi ei kukaan enää häntä muistanut.
Yli kolmekymmentä vuotta kului. Silloin eräänä päivänä kaupunkiin tuli aviopari, joka poikkesi kaupungin parhaaseen hotelliin. Paljon matkatavaroita heillä oli mukanaan. Käännyttiin katselemaan tätä pariskuntaa, kun se näyttäytyi kaupungilla ja ajateltiin: Ne ovat rikkaita ulkomaalaisia, jotka jälleen matkustavat pois huomenna tai ylihuomenna… Miestä ei kukaan erityisesti katsellut. Hän oli tumma, kuiva ja jäntevä, pikemmin ruma kuin kaunis. Jokainen ajatteli katseillaan verratessaan häntä ja hänen vaimoansa, jonka kanssa kulki käsikädessä.
— Tuo kaunis nainen on varmaankin ottanut hänet rahojen vuoksi.
Liian kaunis hän oli. Orhi tuli eräänä iltapäivänä hengästyneenä ylös torniin ja huusi:
— Jumalainen näky!
Ja sitten hän kertoi tuosta ihmeen kauniista naisesta ja keltaisesta, tummasta miehestä, jota piti röyhkeänä sentähden, että hän yleensä kulki tuon naisen seurassa. Hän oli jännityksessä (tarvittiinpa jotain erinomaista, jotta Orhi olisi tullut näin intoihinsa), ja Christian Dahm lähetettiin tiedustelemaan, keitä nämä aviopuolisot olivat.
Mutta sillä kertaa Christian ei päässyt niin hevillä selville. Ei kukaan tietänyt, keitä nuo puolisot olivat. Vasta vähitellen alettiin kertoa jotain, mitä seurasi enempää: Miehen nimi oli Orne… Balduin Orne… Ja vähitellen kerrottiin, että tuo mies oli syntyisin tästä kaupungista. Aivan harvat sanoivat:
— Balduin Orne… aivan oikein, muistelen sennimistä. Balduin Orne?
Niin todella, sennäköinen hän hyvinkin saattaa olla.
Joku, joka oli tuntenut Balduin Ornen pitkä aika sitten, meni hänen luokseen ja kysyi, tunsiko hän jälleen lapsuudentoverin. Ei, ei hän tuntenut. Mutta kun tuo toveri oli puhunut kauan, hymyili Orne, niin että kaikki hampaat näkyivät ja muisti kuitenkin paljon asioita… niin, hän oli kyllä ajatellut tätä kaupunkia kaikkina noina vuosina; koti-ikävä olikin suureksi osaksi saattanut hänet matkustamaan tänne takaisin.
Ja nyt hän jutteli aikaisemmat vaiheensa ja kertoi, miten hänen oli ollut noina kolmenakymmenenä vuotena.
Näiden lapsuudentoverien kertomuksista: ei siis Balduinin omien sanojen mukaisesti, vaan niin, kuin niitä käsitettiin, levisi kaupungille seuraavaa:
Noilla kaukaisilla seuduilla, joita harvat tuntevat, hän oli käynyt kauppaa omin päin, oli ostanut maalattuja savipiippuja ja paloviinaa englantilaisilta kauppiailta ja oli matkustanut arojen halki puolivillien intiaaniheimojen luo ja oli vaihettanut piiput ja viinan eläinnahkoihin. Ja nämä hän jälleen myi turkkureille. Tätä hän oli jatkanut muutaman vuoden. Sitten hän oli ryhtynyt kaivamaan kultaa. Ei seikkailijan tavoin, joka kaivaa kolme päivää, joka löytää kimpaleen ja juo sen pois kapakassa, löytää seuraavalla kerralla, nälkää nähtyään, taas kyllä kimpaleen, jonka taas kuluttaa juomiseen ajatellen, että pian taas tulee uusi kimpale… ei, Balduin Orne kaivoi ahkerana kuin muurahainen, hän kulutti sormensa verille, hän teki kauan työtä eikä löytänyt kultaa kimpaleittain, vaan hietajyvinä, jotka pesi puhtaiksi ja joita ei juonut eikä pelannut pois, vaan jotka pani säästöön.
Hän oli koonnut paljon rahoja uutteralla työllään; mutta hänellä ei ollut aikaa muuhun kuin maan kaivamiseen. Eikä hän koskaan ohut tuhlannut shillingiä turhaan. Hän ei ohut koskaan käynyt tanssiaisissa, ei koskaan ravintoloissa, hän oli edelleen köyhän miehen poika, kotoisin pienestä länsirannan kaupungista Norjassa, hän käänteli shillingiä ja kätki taalerin kirstun pohjalle.
Mutta eräänä päivänä hän kohtasi sen naisen, johon rakastui. Niin, hän, joka ei koskaan ohut antautunut mihinkään lemmenhankkeeseen, rakastui, kuten tuollaiset keski-ikäiset miehet: silmät tuijottaen, kitalaki kuivana ja huulet kalpeina hän tunsi niin voimakasta intohimoa, että veri nousi päähän, paksuna ja raskaana. Ja tuo nainen, jota hän rakasti, sopi merkillisesti hänelle. Hän ei ollut järkevän sukkatavara-kauppiaan eikä minkään muun ahkeran miehen tytär, vaan yhden tuollaisen eriskummallisen »kenraalin», joita kaukaisessa lännessä on useita, jotka kantavat loisteliasta univormua ja joilla on säteilevä sukupuu. Tämä kenraali kertoi kaikille, jotka tahtoivat juoda pullon viiniä hänen kanssaan ja maksaa sen, isoisästään, joka oli Espanjan grandi ja joka oli ollut naimisissa keltapuna-tukkaisen saksalaisen naisen kanssa. Kun näki hänen tyttärensä, saattoi uskoa, että tässä puheessa ehkä oli perää: tuon tyttären vartalo oli rehevä, mutta joustava, hänen tummat silmänsä alussa polttivat, mutta vaipuivat kauan tuijoitettuaan makeaan lemmenkaihon raukeuteen. Ja yhden seikan kaikki miehet huomasivat ollessaan hänen läheisyydessään: että hänen ylitsensä lepäsi yö. Sillä toiset naiset ovat päivän lapsia, aviovaimoja, emäntiä ja perheenäitejä, ja mitkä heidän nimensä lienevätkin. Toiset ovat yön lapsia, luodut rakastamaan ja yksinomaan rakastamaan. Ja tämän naisen yli liiteli yö, lämminhengityksinen yö, yö, joka laskeuu täynnä huokauksia ja hillittyä naurua… niin, kun hänet näki, ajatteli ehdottomasti vartaloa, joka ojentihe velttona, joka notkistui täyteläänä ja valkoisena, jokaisen liikkeen ollessa hekumallista suloa täynnä. Näki pään, jonka silmät olivat puoleksi ummessa tai jonka silmät hymyilivät, kun samalla rivi valkoisia hampaita välähti esiin huulien värisevän lihan takana. Tämän lisäksi tuli hänen etelämaalainen rotunsa: jotain, minkä aurinko oli paahtanut, mikä loisti itsestänsä. Hän oli niitä naisia, jotka joskus äkkiä ilmaantuvat rannikkokaupunkeihimme, missä on suuri laivakulku ja vilkas kauppa. Yksi niitä, jotka ovat tuodut meren takaa kaukaisilta rannikoilta. Yksi niitä, joka panee kaihoamaan sitä maata, mistä hän tuli, yksi niitä, jonka pelkkä läsnäolo kaupungissa ehdottomasti kokoaa kaikki rajut pojat joukkoon ja panee heidät kuuntelemaan vanhempien merimiesten kertomuksia kaikesta siitä pirullisen mielenkiintoisesta, mitä on tuolla kaukaisissa satamissa.
Tämän naisen oli ahkera ja varovainen Balduin Orne nainut, hän, työmuurahainen oli todella mennyt naimisiin. Kävi, kuten saattoi odottaakin. Tuo nainen pani hänen rahojaan menemään. Hameita ja koristeita hän etenkin himoitsi, mutta nämä voivat maksaa paljonkin, ja niihin meni niin runsaasti kahtena vuotena, että Balduin Orne pelkäsi joutuvansa puille paljaille, ennenkuin aavistikaan. Näin ollen hän oli astunut laivaan, joka matkusti siihen kaupunkiin, missä hän oli viettänyt lapsuutensa. Mutta hän oli ollut kauan poissa, ja juuria hänellä ei koskaan ollut Sandbyn maaperässä. Sentähden hän ei löytänyt oikeata kotia siellä, ei hän, eikä vaimonsa; sillä tämä oli, suoraan sanoen, liian kaunis, liian omalaatuinen. Ihmiset eivät oikein rohjenneet ruveta tekemisiin hänen kanssaan.