IV.
Carsten ja Aada olivat ennen kyllä panneet merkille Balduin Ornen ja hänen vaimonsa ja olivat yhdessä puhuneet heistä. Sitten he kohtasivat heidät juhlassa, jonka konsuli Lyders toimeenpani muutamien englantilaisen rekatin upseerien kunniaksi (Lyders oli brittiläinen konsuli); tämä sota-alus oli satamassa muonaa hankkimassa. Juhla pidettiin eräässä konsuli Lydersin laivassa, ja juuri kun ilo oli ylimmillään, kohtasivat Stahlit ja Ornet toisensa ja jäivät toistensa seuraan. Juhla, hauskuus ja viini oli saattanut heidät rakastettaviksi ja herkkäpuheisiksi, ja rouva Orne vei heti Aadan syrjään ja jutteli koko joukon asioita hieman avuttomalla kielitaidollaan, huomautti hänelle, että tämä seura oli miellyttävä, ja että rouva Lyders oli hyväsydäminen nainen. Hetken kuluttua hän sanoi tahtovansa lähteä pois kaupungista, että hän aina Ornen kanssa kävi niillä laivoilla, jotka tulivat hänen kotiseuduiltaan ja että silloin istui syöden laivakorppuja ja tarinoiden merimiesten kanssa, ja ettei tahtonut jäädä tänne kauemmaksi. Mainitessaan nämä viime sanat, hän rypisti otsaansa ja katsoi Orneen, joka ei kuullut mitään, tai joka ei ollut mitään kuulevinaan.
Aada ei ymmärtänyt häntä täydellisesti. Tänä hetkenä hän luuli, että rouva Orne todella oli onneton, hän kun näytti niin synkkämieliseltä, mutta seuraavassa tuokiossa nauroi niin sydämensä pohjasta, että Aada uskoi, ettei tuolla kauniilla rouvalla elämässään ollut ainoatakaan surun hetkeä. Ja istuttuansa pitemmän aikaa hänen seurassaan ja puheltuaan hänen kanssaan, Aadasta tuntui, kuin ei olisi koskaan tavannut ketään suurempaa lörpöttelijää kuin hänet. Ehkä juhlan viini osaksi oli aiheuttanut tämän sanatulvan, mutta… joka tapauksessa se oli hyvin runsas. Lopulta tuo rouva rupesi puhumaan Ornen rakkaudesta, ja kun Aada tahtoi lausua sanan väliin, ettei se oikeastaan miellyttänyt häntä, sanoi rouva Orne:
— Te olette nainen, ja minä olen nainen, ja me saatamme hyvin puhua samoista asioista. Älkääpä luulko, että minä olin hölmö, joka tulin tänne turhan vuoksi… jos silloin olisin tietänyt, minkä nyt tiedän, en olisi antanut vetää itseäni nenästä.
Aadan täytyi melkein nauraa ja mukautui oloihin; eihän siinä ollut muu neuvona.
Rouva, Orne jatkoi juotuaan lasin keltaista makeaa samppanjaa, jonka palvelija toi, ja kilisti Aadan kanssa:
— Niin, Orne oli häntä ahdistanut, hän ei puolestaan koskaan ollut välittänyt tuosta miehestä, mutta tämä oli antanut suuria lupauksia: heillä muka tuli olemaan iso talo, hevonen ja vaunut ja oma huvipursi; mutta sitten oli Orne tuonut hänet tänne, missä hän ei viihtynyt… ei, ei hän häntä tuonut, sitä hän ei koskaan olisi voinut tehdä, vaan hän houkutteli hänet tänne; täällä kun muka oli pantava paljon rahoja liikkeelle ja kun hienot nuoret miehet muka tulivat häntä ihailemaan. Oh, olihan hän nuori, vaikka olikin naimisissa… Mutta olihan heillä kuitenkin huvipursi… eikö rouva Stahl tahtonut tulla heidän kanssaan purjehtimaan?
Aada lupasi paljon; mutta pian hän ei tästä kaikesta muistanut mitään. Hän istui kuunnellen rouva Ornea, ja tietämättään hänen taas täytyi nauraa: hilpeys, jota rouva ei näyttänyt panevan pahakseen, vaan johon itse äkkiä otti osaa. Kuinka viehättävä hän oikeastaan oli. Musta, kiiltävä silkkihame oli niin hänen ruumiinsa mukainen, että tämä vivahti käärmeen kiemurtelevaan notkeuteen, viuhkaan oli kudottu sinisiä linnunkuvia ja pehmeästi alas valuvassa tukassa oli kolme tummanpunaista ruusua, jotka loistivat tumman, lämpimän hipiän rinnalla ja ikäänkuin olivat vuorovaikutuksessa mustiin silmiin, punaiseen suuhun ja valkoisiin hampaisiin.
Tanssi oli siirtämistään siirretty illan kuuman ilman vuoksi. Nyt, kun aurinko jo kaksi tuntia sitten oli mennyt mailleen ja kun mereltä päin tuli viileämpi tuulahdus, käytiin siihen käsiksi. Silmänräpäyksessä pyydettiin Aadaa ja rouva Ornea tanssimaan, eikä heillä siitä hetkestä ollut rauhaa; he olivat lakkaamatta täydessä tanssin touhussa. Rouva Lydersinkin vaaleantukkainen pää ja hyväntahtoinen hymy nähtiin koko aika. Kaikki tämä oli hauskaa, mutta ajan pitkään se kävi rasittavaksi. Rouva Orne näytti kuitenkin hyvin viihtyvän — hän tanssi paljon Carstenin kanssa — mutta kun Aada ja rouva Lyders tuntia myöhemmin kohtasivat toisensa, he melkein vaipuivat toisiansa vastaan väsymyksen ja kuumuuden rasittamina. Rouva Lyders huudahti:
— Tule, istuutukaamme tänne näiden lippujen taakse… onhan tässä oikein pieni huoneentapainen. Olen tosin emäntä, mutta en enää jaksa. Että ihmiset sentään saattavat itseänsä näin kovasti vaivata tässä kuumuudessa. — Tässähän on mukavaa… ja tästä on soma näköala… kas, meri on tyyni… oi nyt olisi herkullista uida.
Se pieni huoneentapainen, jonka rouva Lyders löysi, oli laivan soppi, jota ympäröivät liput ja koristeet. Täällä he hetkeksi saivat rauhaa. Rouva Lyders kutsui ohi kiitävän palvelijan ja käski hänen tuoda virvokkeita, jäätä, soodavettä ja kevyttä hedelmäviiniä, ja molemmat ystävättäret istuivat nyt ja juttelivat rauhallisesti yhdessä, antaen iltailman jäähdyttää heitä.
Rouva Lydersin mielestä koko juhla oli sangen yksitoikkoinen…. eikä hän ollut niin perehtynyt englanninkieleen, että olisi voinut sitä puhua sokertelematta: olihan oikeastaan häpeä Englannin konsulin rouvalle, ettei osannut sitä paremmin, ja tahtoihan hän oppia sitä täydelleen; mutta… oh, uudelleen alkaa ottaa tunteja… se olisi ollut niin kovin ikävää. Mutta, kuten sanottu, olisi todella ollut vaikeata keskustella englantilaisten upseerien kanssa. Kerran — se oli ennen hänen naimisiansa — hän kyllä oli puhunut ymmärtämättä ainoatakaan kielen sanaa; mutta olipa hän puhunut vähän silmillään ja käsillään… kuten kuuromykät… Mutta jos niiksi tuli, täytyi kanssapuhujien silmien olla kauniit… hm, paljoa kauniimmat kuin noiden upseerien… niin olipa merkillistä, miten vähän kaunista oli noissa upseereissa… ne olivat niin jänteviä ja luisevia… ja melkein kaikilla punainen poskiparta… Muutamat kadeteista olivat muuten kauniit… varsinkin yksi, jolla oli hieno suu ja rauhalliset ylpeät silmät, niin kuin miehellä pitää olla — katsohan tuota, Aada!… Olipa ihmeellistä, kuinka kauniita englantilaiset olivat, kun kerran olivat.
— Voi sinua, Margrethe! virkkoi Aada hymyillen ja suuteli häntä. — Sinä olet aivan samanlainen kuin ennen… haaveilet vallan kuin silloin ennen kauniista, kauniista, kauniista.
— Totta kai sen teen, vastasi rouva Lyders ja kietoi käsivartensa Aadan vyötäisten ympäri, sentähden olen aina ollut mieltynyt sinuunkin! Kuinka sinä olet viehättävä, sievä, Aadani!… Olisinhan sanonut sen heti sinä päivänä kun tapasimme toisemme, mutta emmehän vielä silloin olleet niin hyviä ystäviä… Saatpa nähdä, kuinka hyvät ystävät meistä vielä tulee! No, mutta tuo seitsemäntoista tai kahdeksantoista-vuotias kadetti oli sukkela. Hän ei rohjennut jäädä minun luokseni muutamien upseerien vuoksi… Niin, minä aavistan sellaista… minä luulen, että siinä oli arka paikka. Hän näet äkkiä katosi… Ehkä pieni viittaus pitkällä etusormella… Niin, heti kun hän oli kadonnut, eräs noista luisevista pyysi minua tanssimaan.
— Ei, suoraan puhuen, jatkoi rouva Lyders, on luutnantti Carsten Stahl hienoin kavaljeeri täällä… kas tuossa hän on… katso, kuinka hyvin hän sen tietääkin, tuo itsetietoinen mies.
Aada katsoi Carsteniin päin. Niin, hän sen ehkä tiesi. Hän astui levollisena, vaikkakin kohteliaana ja auliina, mutta samalla jotain melkein uhmailevaa ilmeessään, minkä tietämys että on ensimäinen joukossa helposti luo siihen, joka jonakin iltana on varma asiastaan, mutta joka ei jokapäiväisessä elämässä tarpeeksi tunne saavansa osakseen arvonpanoa.
Nyt tapahtui seuraava seikka: Rouva Lyders istui siinä yhä katsoen Carsteniin päin, vielä sittenkin, kun Aadan huomio oli kääntynyt toisaanne… Silloin Carsten taas meni rouva Ornen luo.
Rouva Lyders katseli Carstenia, mutta äkkiä hän jälleen katsoi Aadaan ja huomasi hänen olevan kaatamaisillaan itselleen lasiin hedelmäviiniä ja että hänen katseensa kenties oli kohtaava Carstenin silloin, kun nosti lasin huulilleen juodakseen. Tuon vaaleatukkaisen rouvan silmät kävivät levottomiksi, ja äkkiä hän katsoi merelle ja osoitti samalla sormellaan sinnepäin.
— Katso, Aada, katso, tuolla merellä salamoi!
Aada katsoi sinne, mihin ystävätär osoitti.
— Odota, hän sanoi, odota vähän, se uusiintuu taas.
— Mutta, rakas Margrethe, onhan taivas kirkas.
— Saattaa silti salamoida, ohrasalama kenties, eikö se välkähtänyt taas?…
— Ei suinkaan, sinä olet erehtynyt.
— No, ehkä se oli tähdenlento.
Hetken kuluttua sanoi rouva Lyders:
— Katso, tuolla tanssii Stahl, nyt tahdomme saada hänet tänne, en ole puhunut melkein ainoata sanaa hänen kanssaan koko tänä iltana, odotapas vähän, niin tuon hänet tänne.
Rouva Lyders kohtasi luutnantti Stahlin, juuri kun hän oli saattanut rouva Ornen hänen paikalleen. Hän kuiskasi hänen korvaansa:
— No, pidättekö niin paljon rouva Ornesta? Tietysti hän on kaunis, ja kun hänelle huomauttaa sitä, niin kuin te sitä hänelle huomautitte hetki sitten, niin hän ei suinkaan ole tyhmä… silloin hänelle varmaankin on paljo älyä… jokainen on kykenevä, kun vaan pääsee omalle alalleen. Mutta te olette varomaton, luutnantti Stahl… muistakaa, ettei teidän pidä paljastaa sellaisia pieniä mielettömyyksiä koko maailmalle. Tiedättekö, että minä hädin tuskin sain Aadan estetyksi sitä näkemästä… minun täytyi noutaa salama selkeältä taivaalta saadakseni hänet katsomaan toisaalle.
Hän nauroi:
— Olisittepa vaan nähnyt, kuinka minä näyttelin. Herra tietää, mitä Aada olisi tehnyt, jos olisi nähnyt tuon hakkailun, jota harjoititte… niin tiedättekö, sellaiset silmät, sellainen hymy ja sellaiset kädenpuristukset saattavat merkitä ainoastaan yhtä seikkaa. Nyt ei siitä sen enempää…
— Tässä hän nyt on, Aada, nyt hän on luvannut koko tunnin ajan pitää meille seuraa.