IX.
On päivä, jolloin taivas ei ole yhtä korkea kuin ennen, jolloin se lepää synkkämielisenä, mutta silti sinisenä. Päivä, jolloin kukat eivät säteile kuten ennen, jolloin ei kevät tule tuoden mukanaan elämäniloa, ja jolloin kesän loisto tuntuu rasittavalta. Päivä, jolloin jotain on poistunut, mikä ei koskaan palaa.
Ihana, kalpea syksy! Olet kaunis, sillä kuolosi on lempeä. Jo kauan on syyskesä ennustanut tuloasi lyhyemmin päivin ja pimeämmin öin. Viimeiset kukat ovat kukkineet, puiden lehdet ovat kellastuneet, tutut tähtikihermät ovat nousseet merestä — silloin tulee kuura hiljaisena yönä ja punoo metsät ja puistot hienoihin hopearihma-verkkoihinsa, ja lehdet varisevat.
Ihana, äänetön rauha vanhalla miehellä ja vaimolla, jotka katsovat eteensä ja odottavat viisasta Kuolemaa, joka oikeimmiten tahtoo heidän parastansa.
Mutta usein syksy saapuu liian aikaisin, usein tulee myrsky ja kuolema keskellä kukoistavaa kesää. Usein kohoaa taivasta kohti liian kovan tuskan nostama huuto…
Aada käveli Vorre-kartanossa. Yksi ainoa polttava suru. Hän ei huomannut hetkien kulumista, ei aamua eikä iltaa. Hän kulki tietä pitkin päivä päivältä. Hän ei ymmärtänyt, että tämä oli tapahtunut.
Niin täydesti hän oli antautunut hänelle, jota rakasti. Päivin hän oli antanut hänelle hymynsä, naurunsa ja ajatuksensa. Öisin hän oli antanut hänelle kaiken rakkautensa, kaiken hellyytensä. Ei hän edes ollut peittänyt ruumistaan häneltä. Olihan hän ollut kokonaan hänen omansa.
Nyt hän kumarsi päänsä maata kohti, ja hänet kouristi tuska, jota ei voinut kantaa…
Kun tavallinen karkea kivi saa kolhauksen, se pysyy koossa melkein samanlaisena kuin ennen. Kun kristalli saa iskun, se murtuu palasiin. Iloiset varpuset ja ohdakekasvit ovat sitkeähenkisiä; mutta syvältä metsässä lentelee lintuja, jotka levittävät höyheniään auringonnousun aikana; nämä kaatuvat niin helposti pyssyn laukauksesta ja vuodattavat verensä kuiviin.
Niin, nyt kuoli Aadassa se, mikä oli kirkasta, mikä oli pehmeää. Lapsen sävy, joka aina oli ollut vahva hänessä, haihtui. Ja samassa kuoli hänessä se elämä, joka nostaa katseensa taivasta kohti ja riemuitsee. Hitaasti kuolonväristys tuli hänen ylitsensä. Lopulta hän käveli ajatellen, että kerran kaikki oli oleva ohi, että häneltä kerran olivat raukeavat kaikki tunteet.
Sakarias Wilde ei sanonut paljoa; mutta tämä seikka koski häneen sanomattoman kipeästi. Hän alkoi tylsyä tämän jälkeen. Silloin tällöin hän nousi ja pusersi nyrkkiään ja mutisi, että tahtoi lähteä lyömään Carsten Stahlia.
Kerran Wilden ollessa kävelemässä, tuli päällikkö Bög hiljaa ja kertoi avuttomana ja kyynelsilmin Wilden käyneen hänen luonaan ja soimanneen häntä siitä, että hän muka oli kehunut Stahlia. Wilde oli sanonut: — Sinä kehuit häntä, vaikka tiesit, että valehtelit! Mutta mitä olikaan tämä? Saihan se mennä, kun Wilde sanoi, että hän valehteli… aikaisemmin se ei olisi käynyt päinsä… mutta eihän hän, Bög, ollut Carstenia kehunut… eihän hän ollut häntä kehunut, hän oli sanonut: — Aadan pitää saada toinen.
Tiedän sen, setä, sanoi Aada tyynesti, antakaa anteeksi isälle, onhan hän vanha ja suruissaan.
Nyt päällikkö itki vielä enemmän:
— Rakas lapsi, eivätkö välit voi tulla hyviksi taas? Muistahan, kuinka aina olen pitänyt paljon sinusta, eivätkö välit vielä voi tulla hyviksi? Jos hän vastaisuudessa on uskollinen. Muista, että me kaikki olemme heikkoja olentoja, ja tuo nainen… usko minua, Carsten rakastaa yksistään sinua… Aada, ole lempeä.
— Rakas setä, en voi sinulle vastata. Mahdollisesti voi sanoa paljon siitä, minkä Carsten on tehnyt… voiko sen antaa anteeksi, vai eikö sitä voi antaa anteeksi. Sinä saat arvostella sitä, niin kuin sinusta näyttää, ja toiset saavat arvostella sitä taas oman käsityksensä mukaan. Minä tiedän vaan itsestäni, etten ole kuin ennen…. Kyllä minä koetan tuntea toisin, setä Bög, mutta olen niin heikko. En tiedä, miten laitani on.
Hän nojasi päänsä käsiinsä; kotvan kuluttua hän jatkoi:
— Olen viime päivinä ajatellut, että laitani on niin, kuin sanoin. Niin, vaikka nyt saisin tietää, että kaikki… kaikki, minkä näin sinä päivänä, oli unta… Jos saisin tietää, ettei se ollutkaan totta… jos saisin tietää, että Carsten koko tuon ajan oli ollut minun… että hän koko sen ajan oli ollut minun, niinkuin minä hänen, niin iloitsisin kyllä… mutta en kuitenkaan voisi iloita niin kuin ennen. En olisi kyllin vahva siihen… Ei, ei, en saata koskaan tulla samanlaiseksi kuin ennen… Ei, setä Bög, luulen, että tämä on kuristanut kuoliaaksi jotain sisälläni.
Ja äkkiä tuntui, kuin näiden sanojen totuus olisi ollut ilmielävänä hänen edessään, ja ensi kerran koko tällä ajalla hän itki… niin, hän nyyhkytti niin, että koko ruumiinsa värisi.
* * * * *
Kun hän illalla meni huoneeseensa, hän istui kauan, ennenkuin riisui vaatteensa, ja yöllä hän loikoi vuoteessaan saamatta unta, ja vaipui vähitellen horrostilaan, joka ei ollut unta, vaan kuolonväsymystä, jonka alaisena hän kuitenkin eroitti erityisiä ääniä: hän kuuli hiiren nakertelevan seinässä, kukon kiekuvan — kummallista kaikua yössä.
Usein hän avasi silmänsä ja heräsi kokonaan, kavahti istumaan vuoteeseen ja katsoi kelloa. Tai katsoi hän ikkunaan päin, nähdäkseen alkoiko päivä jo valjeta.
Kun kuutamoyöt tulivat, hän loikoi katsellen valkeita kuvioita, jotka muodostuivat lattialle kuun säteistä. Ne siirtyivät hitaasti lattialla. Joskus hän loikoi tuijottaen niihin, kunnes hänen silmiinsä koski.
Silloin tällöin hän ajatteli kuluneita öitä, jotka oli viettänyt aistihuumauksessa. Hän ajatteli niitä jonakin etäisenä, jonakin käsittämättömänä, toisen maailman menneenä ilmestyksenä. Hän ei enää niitä himoinnut; sillä hirveä tuska oli kukistanut hänen valoisan hehkunsa. Suru oli painanut hänen elinhalunsa maahan ja tukahuttanut sen.
Aada olisi voinut löytää paikkoja, missä olisi voinut itkeä onnenaikojen muistoja. Hän tekikin sen muutaman kerran; mutta kun huomasi, miten muistot tekivät hänet pehmeäksi, kun ne palautettiin kyynelin, oli hänellä kylliksi voimaa vastustaa antaumusta niiden tuuditeltavaksi. Hänen sisimmässään oli jotain — oliko jotain sen voiman tapaista, minkä oli saanut avaroilta mailta, Bö-tunturilta ja Vorre-metsästä? — sellaista, mikä käski hänen pysähtyä ja kohtaamaan muistoja ja katselemaan niitä silmät auki ja ilman kyyneliä. Ja hän kohtasi ne, ja ikäänkuin kysyi niiltä, mitä ne hänestä tahtoivat. Alussa hän tosin oli heikko, mutta joka kerta hän tuli vahvemmaksi, kun tällaisessa mielentilassa ollen jälleen kohtasi nuo muistot. Ja ne lauloivat joka kerta heikommin hänen korvaansa. Ja totta puhuen hän tappoi muistot yksitellen.
Niin oli se pian täytetty, ja se päivä tuli, jolloin hän sai työnsä valmiiksi. Jolloin kaikki pehmeät sanat ja kaikki väririkkaat muistot olivat karkoitetut. Siitä Aadasta, joka oli säteillyt, oli nyt jälellä nainen, jonka hartiat olivat kapeat ja jonka silmät olivat väsyneet. Yksi niistä, joilta säteilevä rakkaus on kuollut; mutta jotka sensijaan ovat saaneet hiljaisen hellyyden, mikä uskollisen käden tavoin suojelee niitä, jotka ovat sille rakkaita.
Itseään unhoittava tytär tuki nyt raihnaista isäänsä, ja kalpea, vaaleatukkainen äiti helli poikaansa.