VIII.
Aada ja Alf matkustivat Vorre-kartanoon seuraavana päivänä. Kyytipoika seisoi takana kaksivaljakko-kääseissä ja puheli kaikesta, mitä näki. Lopulta hän rupesi laulamaan, ja monet kohdat hänen laulussaan kuuluivat niin sukkelilta, että Aada nauroi, vaikka hän sisimmässään oli alakuloinen siitä, että nyt oli jälleen näkevä isänsä sairaana ja heikkona.
Hevonen oli tavattoman vahva ja kestävä, minkä vuoksi he saapuivat
Vorre-kartanoon jo seuraavana päivänä päivällisaikaan. Sakarias
Wildessä herätti heidän tulonsa vilpitöntä iloa; olihan hän
aavistanutkin, että he oikein pian tulisivat.
Oikeastaan ei häntä nyt mikään vaivannut.. Hän näytti jotenkin terveeltä. Tosin oli hänen tukkansa tullut ohuemmaksi, ja vaalean värin oli harmaa melkoisesti syrjäyttänyt; mutta hän liikkui vielä vahvasti jaloillaan, ja hänen naurunsa oli olennaisesti sama kuin ennen. Aada käsitti, että hänen isäänsä oli lohduttanut, mitä lääkäri samana päivänä oli sanonut: ettei hänen ollenkaan tarvinnut huolestua tuosta pyörtymyksestä; hän saattoi elää vielä monta vuotta vahvana ja terveenä.
Aada kirjoitti Carstenille ja kertoi hänelle millä kannalla asiat olivat ja lisäsi jäävänsä vielä joksikin aikaa Vorre-kartanoon. Kaksi päivää myöhemmin hän sai Carstenilta kirjeen, jonka sisällys eräässä suhteessa oli hänen vaikea ymmärtää.
— Rakas Aadani! Kiitos kirjeestäsi, niin, tuhannen kiitosta. Vaikka sydämeni pohjasta ikävöin sinua, rakas vaimoni, toiselta puolen ihailen uhrautuvaa tyttärenrakkauttasi, ja vaikka sydämeni on pakahtua kaihosta levätä lähellä sinua, niin täytyy minun kuitenkin suostua siihen, että viivyt poissa luotani ja isäsi tykönä vielä jonkun aikaa. Rakas Aadani! Rakastathan minua nyt yhtä voimakkaasti kuin ennen? Minusta tuntui kuin viime kirjeesi olisi ollut kylmä, ja se tuotti minulle surua!
Tervehdi isääsi ja Alfia minulta. Mutta lämpimimmin sinua tervehtii sinua iäti rakastava
Carsten Stahl.
Kuinka kummallisesti tämä kirje vaikutti häneen. Tulihan siitä esille lämpimiä sanoja, mutta mikähän kaikissa näissä sanoissa vaikutti, että Aada tunsi olevansa niin kaukana hänestä.
Mutta eräänä yönä hänellä oli uni. Carsten oli hänen luonaan, ja he olivat onnelliset yhdessä. Suudelmat ja hyväilyt, joita vaihtoivat, olivat, kuten joskus unissa, polttavat, valtaavat. Kun Aada aamulla mieli vielä täynnä tuota unta, jälleen luki kirjeen, se tuntui hänestä kauniilta ja todelta. Ja kun hänen isänsä edelleen oli levollinen ja terve, meni Aada saman päivän puolisen aikaan hänen luokseen ja sanoi, että hänen kai nyt oli matkustaminen, hän kun luuli, että Carsten häntä kaihosi, ja hän itsekin ikävöi häntä…
Mutta jouluksi, isä, siis kolmen kuukauden kuluttua, tulemme luoksesi kaikki kolme.
Hänen puheensa matkustamisesta herätti suurta mielipahaa — ei ainoastaan Sakarias Wildessä, vaan myöskin pikku Alfissa, jota ei ollenkaan haluttanut niin pian palata kouluun. Kaikessa salaisuudessa isoisä ja pojanpoika tekivät liiton, ja ennen illan tuloa täytyi Aadan suostua siihen, että Alf sai jäädä vielä joksikin aikaa… Hän aikoi kysyä Alfin opettajalta, kauanko hän vielä sai viipyä.
Seuraavan päivän iltapäivänä Aada läksi Vorre-kartanosta, isänsä ja poikansa seisoessa korkeilla portailla ja viitatessa jäähyväisiä…
Aada ikävöi nyt Carstenin luo, ja hän ikävöi mieli rauhoittuneena… olihan hänen isällään hyvä olla, ja eihän talvi ollut kaukana, jolloin hän oli uudelleen käyvä häntä tervehtimässä Carstenin kanssa ja näkevä jälleen Alfin terveenä ja punaposkisena.
Paluumatkalla hän moneen kertaan luki Carstenin kirjeen — oliko hänen Carstenille kirjoittamansa kirje todella ollut kylmä?… sitä hän ei nyt muistanut. Hän oli kirjoittanut, että isänsä hänen mielestään tosin oli vanhentunut, mutta sangen terve, että hän oli levollisempi ja rohkeampi, sittenkuin lääkäri oli häntä rohkaissut, ja että aikoi viipyä siellä maalla vielä jonkun aikaa. Sen hän oli kirjoittanut…
No niin, jos hän oli ollut harvasanainen kirjeessään, niin voi ja tahtoi hän sen taas hyvittää, jälleen nähdessään Carstenin. Hän ikävöi suuresti hänen luoksensa!
Hän saapui kaupunkiin seuraavan päivän iltana, tai oikeammin, kun alkoi hämärtää. Hän astui ylös talon kiviportaita ja tarttui ripaan. Ovi oli lukossa. Hänen avaimensa olivat pienessä käsilaukussa, oli vaikeata saada se avattua… Hän veti kellonuoraa ja hämmästyi: kello ei soinut. Nuora oli irroitettu, kuten oli tapana heidän ollessa poissa kotoa… Hänen ensi ajatuksensa oli, ettei Carsten ollut kotona, että äkillinen tärkeä matka oli pakoittanut hänet lähtemään pois… odottamaton virkamatka…
Mutta sitten hän huomasi, lopulta löydettyään avaimensa ja aikoessaan avata, että avain oli lukossa sisäpuolella. Kaikki kävi hänestä nyt yhä selittämättömämmäksi.
Vastenmielistä hänelle oli herättää huomiota kolkuttamalla ovelle. Hitaasti hän meni paria taloa kauemmaksi, missä tiesi sepän asuvan. Hän tapasikin sepän — pienen puolisokean miehen, jolla oli naurettavan isot luusankaiset lasit nenällä — ja sanoi hänelle, että portti oli tiirikalla avattava. Mies kokosi työkalunsa, otti pari rengasta täynnä tiirikkoja mukaansa ja seurasi Aadaa.
Sitä porttia, josta Aada tahtoi mennä sisälle, ei melkein koskaan avattu, niin että sen lukkoa, johon kuului suunnattoman suuri avain, oli vaikeata tiirikalla avata. Seppä puhisi ja ähki, kumartui ja mutisi joukon kirouksia. Sitten lukko viimeinkin antoi perään. Aada löysi muutaman kolikan, jotka antoi sepälle. Ja tämän hitaasti palatessa kotiansa, missä taas ripusti tiirikat seinälle, Aada riensi pitkän, jotenkin ahtaan porttikäytävän läpi, ihmetellen koko ajan. Eteisestä hän tuli kyökkiin, missä ei ollut ketään; sieltä palvelijattarien huoneeseen; nämä epäilemättä olivat kaupungilla. Heidän päällysvaatteensa ja hattunsa, jotka aina riippuivat isossa oven pielessä olevassa vaatenaulassa, olivat poissa. Hän meni sisälle ensin toiseen, sitten toiseen huoneeseen.
Sisemmässä näistä hän näki hämärässä, että pöydällä oli viiniä. Ja nyt hän tunsi omituista lemua… missä hän ennen olikaan tuntenut tuon saman hajuveden tuoksua?… sitä ei ennen ollut ollut täällä, se oli tuotu tänne, se liiteli ilmassa, se oli noita voimakkaita raskaita hajuaineita, mutta sitä tunsi täällä vaan ilmassa.
Silloin äkkiä jotain pisti hänen silmäänsä. Naisen, hattu, jota koristi iso kamelikurjen sulka… Rouva Ornen, hän tunsi sen!… Hän jäi siihen seisomaan ja tuijoitti näihin esineisiin. Nyt hän äkkiä näki harsonkin…
Hän meni hitaasti ruokasaliin, missä ei ollut ketään. Ja hän aukaisi makuuhuoneen oven.
Huuto kajahti häntä vastaan. Samassa silmänräpäyksessä kaksi ihmishahmoa kavahti ylös. Hän näki miehensä ja tunsi rouva Ornen. Hän näki, että molemmat olivat alasti. Hän näki heidät, ja nähtyään heidät, hän meni hitaasti ulos huoneesta. Hän meni ruokasalista molempien huoneiden läpi käytävään. Hän kulki vallan vaistomaisesti, sitä huomaamattaan. Hän seisattui, sitä huomaamattaan.
Äkkiä hänen ajatuskykynsä tuli merkillisen selväksi, hän ajatteli asiaa uudelleen, ja nyt hän näki sen selväpiirteisempänä, nyt vasta hän sen käsitti. Viimein hän näki, hatun, harson, pitkät hansikkaat, huoneessa liitelevän kevyen lemun, hän tunsi makuuhuoneen raskaan tuoksun, nuo molemmat alastomat, hajalla olevat vaatekappaleet, sikin sokin kaikkialla, jopa lattiallakin. Hän oli kompastunut mustaan silkkihameeseen, jonka kiillon nyt vasta oikein näki.
Hän jäi seisomaan. Äkkiä alkoi hänen povensa nousta ja laskea, hänen silmänsä sulkeutuivat puoleksi, hän puri hampaansa yhteen, hänen hienot sieramensa värisivät, vastustamaton viha ponnistelihe hitaasti esiin hänestä. Hän puristi nyrkkejänsä ja oli valmis karkaamaan esiin. Jokin valtasi hänet — oliko se voima, jonka oli saanut haltuunsa Vorre-metsän huminasta, laajojen kenttien tuulahduksesta ja Lo-tunturin väkevyydestä? — Hän tahtoi kouristaa nuo kaksi siellä sisällä. Hän tahtoi lyödä rikki jotain heissä, joiden vihollinen oli. Tuossa riippui punottu ratsupiiska, olihan se vallan hänen kätensä kohdalla; hän tarttui sen varteen ja tunnusteli letkua, hän kiljahti äkkiä — kirkui kuin hurja kotka raivoissaan, kun sitä haavoittaa lymyävän miehen luoti. Hän hyökkäsi sisään rientäen läpi huoneiden, piiska sojossa ja huiskien ympärilleen, niin että suhisi; hän kirkaisi ajan, päästi lyhyitä vihanhuutoja, jotka vihloivat kuin tuskanhuudot ainakin. Hän saapui makuuhuoneeseen, hänen miehensä tuli häntä vastaan, kirvelevä piiskanlyönti raapasi tämän kasvoja, voimakkaan käden suuntaama. Hän huusi kovemmin, lyödä läimäsi pari kertaa ilmassa, niin että piiska vinkui ja hän tavoitteli miestään kokonaista kolme kertaa, niin että tämä kääntyi pois. Hän meni edelleen melkein alastoman naisen luo, joka vielä istui hänen vuoteessaan, siinä vuoteessa, missä Carsten oli käynyt häntä tervehtimässä morsiusyönä, missä hän senjälkeen oli ollut hänen omansa, missä hän oli lapsensa synnyttänyt. Täällä hän taas kirkaisi, ei mitään vaikeroimista, ei mitään surua, taaskin nuoren kotkan terävä tuskanhuuto, mutta vihan purkamana, vaikka tuska onkin kuollettava. Hän raastoi tuon vieraan naisen vuoteesta lattialle, ja hän löi häntä kerran toisensa jälkeen, tarttui hänen tukkaansa ja löi sitten taas, toisen sillä aikaa väännellessä itseään hänen käsissään ja lopulta puolustautuessa.
Silloin nauroi Aada lyhyesti ja kiljasi äänekkäästi kuin ivaten molempia. Hän kääntyi ja meni ulos taas, näki pienen käsi-matkalaukkunsa siinä, otti sen ja poistui, tietämättä minne.
Hän kulki tietä pitkin hetken, kääntyi sitten ja palasi samaa tietä.
Hän aikoi mennä Margrethe Lydersin luo.
Mutta astuttuaan hetken, hän pysähtyi. Mitä hän toimittaisikaan
Margrethen luona nyt?… Kertoisiko tämän?… Sitä hän ei voinut.
Hän meni saman ajurin luo, joka viime kerralla oli antanut hänelle kyyditsijän Vorre-kartanoon. Hän ymmärsi, että tämä myöhäinen hetki herätti ihmettelyä. Kotvan kuluttua hän lähti matkaan kääseissä. Puoliyön aikaan hän tuli taloon, jonka oven edessä riippui lyhty. Hän kuuli kyytipojan sanovan, että sieltä kyllä sai huoneen yöksi. Ja äkkiä hän tunsi tarvetta päästä sisälle huoneeseen ja saada olla, missä ei ketään ollut, päästä vuoteeseen, sammuttaa tulen ja loikoa pimeässä.
Hän käski kyytipojan tiedustella, saiko hän sieltä huoneen yöksi. Poika meni auliisti naputtamaan ikkunalle, jonka sisäpuolelta hohti valoa. Hetken kuluttua tuli ulos mies ja sitten vaimo. Kyytipoika puhui muutaman sanan heidän kanssaan. He ottivat Aadan hyvin vastaan ja pyysivät häntä pitämään hyvänään, mitä oli tarjottavana. Tultuaan huoneeseensa hän kuuli avoimesta ikkunasta, että mies ja kyytipoika kiistelivät siitä, missä hevosen piti olla yötä. Heidän äänensä kaikuivat niin vierailta hänen korviinsa.
Hän sai, mitä ei ollut uskonut, unta tuona ensimäisenä yönä, ja herätessään aamulla hän ensi hetkellä luuli olevansa Carstenin luona. Mutta sitten vyöryi koko totuus hänen ylitsensä. Tuska kouristi hänet, syvä ja kauhea — kuin kuolontuska.
Tuntia myöhemmin hän matkusti eteenpäin. Silloin tällöin hän katseli ympärilleen; mutta enimmän ajan hän istui hiljaa. Poika oli sama, joka viime kerralla oli kyydinnyt hänet Vorre-kartanoon ja sanoi monta kertaa: — Rouva oli paremmalla tuulella viime kerralla. Hän ei siihen vastannut. Lopulta poika alkoi laulaa samoja lauluja kuin silloin, ja jotka silloin olivat herättäneet hänessä hilpeyttä; mutta hän huomasi, etteivät ne nyt olleet paikallaan, ja vaikeni kerta kaikkiaan.
Kun Aada saapui Vorre-kartanoon, täytyi hänen paneutua vuoteeseen. Hän oli muutaman päivän hyvin heikko. Lääkäri tuli ja antoi hänelle vahvistavia lääkkeitä. Kuudentena päivänä hän nousi vuoteelta ja saattoi taas kävellä talossa, puistossa ja Vorre-kartanon lehtokujassa.