VI.
Aadan korviin ei saapunut ainoakaan niistä sanoista, joita puhuttiin hänen miehestään ja rouva Ornesta. Aada oli nyt onnellinen. Juuri tähän aikaan Alf alkoi käydä koulua. Aada oli hänen seurassaan ja torui häntä, kun hän ensi aikoina istui alinomaa itkien. Sillä sitä teki tuo uljas Alf, joka suureksi tultuaan tahtoi ruveta kenraaliksi. Niin, hän istui poraten siihen määrin, että se tarttui toisiinkin, ja lopulta istui viisi tai kuusi suu auki parkuen niin että kyyneleet valuivat silmistä. Aada ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä. Oli kuitenkin hyvä, että koulun opettaja oli niin ystävällinen. Hän otti kaiken tämän hyvin suopealta kannalta. Hän toisti toistamistaan:
— No niin… onhan se joka tapauksessa merkki siitä, että pojallanne on hyvä laulun ääni, rouvaseni.
Muuten Alfin rohkeus ainoastaan ensi aikoina oli näin huono. Käytyään koulua viikon, hän jo oli koko rohkea. Aadan oli tapana tulla kouluun tunniksi joka aamupäivä katsomaan, miten pojan laita oli ja kuulemaan, miten häntä kuulusteltiin.
Alfin aapisen kannessa oli kukko samoin kuin Aadan pienenä käyttämässä aapisessa. Ja kuten saattaa ajatella, Alf sai kukolta namuja, kun aapinen oli loppuun luettu. Aada luuli, että hän kysyisi äidiltään tätä asiaa, niin kuin Aada oli isältään kysellyt; mutta eipä Alf sitä tehnyt. Hän söi kaikki makeiset yhdellä kertaa, ja välitti viis siitä, oliko kukko ne muninut, vai ei.
— No sille kannallehan pojan oikeastaan tulee asettua tällaiseen asiaan nähden, Aada ajatteli itsekseen.
Silloin tällöin rouva Lyders meni Aadan mukana kouluun ja molemmat istuivat hetken kuunnellen opetusta. Kerran hän sai Carsteninkin mukaansa; mutta hän ei jaksanut kestää edes sitä puolta tuntia.
Alf, joka varttui suuremmaksi ja ymmärtäväisemmäksi, Margrethe Lyders, josta päivä päivältä tuli yhä parempi ystävätär ja ennen kaikkea Carsten kiinnittivät Aadan koko huomion. Sillä Carsten oli taas muuttunut tarkkaavaiseksi ja hienotunteiseksi. Ainoastaan yksinäisyys oli häntä painanut Börgessä.
Ja kuitenkin… huolimatta hänen vilkkaudestaan ja rakastettavaisuudestaan… kaikesta huolimatta, johtui varsinkin yksinollessa muuan kysymys Aadan mieleen: mitä hän oikeastaan ei Carstenissa ymmärtänyt?… huomasihan hän, nyt, kun Carsten ei ollut saapuvilla, ettei tämä ollut aivan kuin ennen … Sanoikohan hänen kasvojensa ilme sen hänelle? … Vai oliko se Carstenin äänenpaino?
Tämä kysymys saattoi vaikuttaa tuskallisesti, ja ahdistuksentapainen tunne joskus hänet valtasi.
Kunnes hän itse tuli, ja Aada näki hänet ja kuuli hänen puhuvan. Sillä silloin hän taas rauhoittui, ja hänestä tuntui, että hän kuitenkin oli sama Carsten kuin niinä aikoina, joita ei voinut unhoittaa… hänestä tuntui, että hän oli se Carsten, jota rakasti, jota oli rakastanut ja tuli rakastamaan.
Ihmiset, jotka lapsuudestaan ovat eläneet puhtaassa ilmapiirissä, jotka hitaasti ovat kasvaneet vankkojen tunturien ja vihreiden puiden turvissa, jotka ovat pyrkineet elämää ja valoa kohti, ja jotka viimein ovat avanneet sisimpänsä olennolle, joka heistä näyttää luodun elämän ja valon kuvaksi — he ovat ylen uskollisia, ja on olemassa jotain, mitä he eivät voi ajatella eivätkä tehdä. Sillä heissä on jotain taivaan sateen tapaista, ja heidän povessaan pulppuilee sentapainen kirkas lähde, joka kumpuaa esiin maan syvyydestä.