XI.
Alf ei edistynyt koulussa, mistä Aada ei ottanut huolestuakseen. Eihän Alfin tarvinnut oppia monta kirjaa ja luetteloa. Eihän hänestä pitänyt tulla virkamiestä. Ollen vanhan maanomistajasuvun jälkeläinen ei Aada sanottavasti ihaillut virkamiehiä, joita hän katsoi valtion konttoripalvelijoiksi, mitkä kuljeskelivat kaupungista kaupunkiin. Ei, Alfin oli määrä tulla Vorre-kartanon isännäksi isoksi vartuttuaan.
Kun siis Alf oli ulkona toverien kanssa koko iltapäivän ja kun hän tuli kotia, väsyneenä ja hengästyneenä pitkiltä soutoretkiltä aavalta mereltä, tai kun tuli kotia vaatteet repaleina kiivettyään puissa tai nenä verissä tapeltuaan, ei Aada häntä torunut; sillä hän luuli, että tuo alituinen samoileminen, nämä soutoretket ja tappelut tuottivat hänelle hyötyä. Näin hän kaiketi oli varttuva ja tasaantuva.
Koko joukon pieniä ilkivaltaisuuksia hän teki, ja ne äiti sitten sai hyvittää. Vallesmanni, joka asui puolen neljänneksenmatkan päässä, tuli kokonaista kolme kertaa valittamaan, että Aadan poika kolmen toverin kanssa huusi ja riehui maantiellä hänen talonsa edustalla kuin »villipedot». Toisetkin tulivat valituksineen, mutta kaikki, minkä johdosta he valittivat, oli pelkkää vallattomuutta, joka pohjaltaan oli viatonta laatua eikä sisältänyt pahan ituja.
Mutta eräänä päivänä tuli kiukkuinen harmaapartainen mies ylös Vorre-kartanoon ja kertoi, että Alf ja hänen toverinsa olivat polttaneet poroksi pienen kalastajamökin eräällä saarella. Kuullessaan tämän, Aada kauhistui. Hän vei Alfin syrjään, kun hän tuntia myöhemmin tuli kotia, ja tekipä hän sen tavalla, joka näytti poikaa ihmetyttäväni Tuskin hän uskoi, että äitinsä saattoi olla sellainen.
Mutta hänen mielensä keveni, kun Alf oli kertonut koko asian:
Hän ja kolme toveria olivat olleet retkellä merellä. He olivat loikoneet saarella ja sytyttäneet valkean. Lähtiessään saarelta päivän sarastaessa ja tultuaan taas merelle, he näkivät, että vanha maja (jossa muuten ei kukaan asunut) alkoi palaa. He palasivat saareen ja koettivat sammuttaa tulen, mutta eivät saaneet sitä tukahutetuksi. Nyt tuli äreä harmaapartainen mies esiin ja sanoi, että he muka olivat sytyttäneet mökin palamaan, sanoi edelleen tietävänsä, kutka he olivat, ja että he saivat vastata teostaan, sillä maja oli hänen. Kun he vastasivat, etteivät olleet sytyttäneet majaa, hän ärjäsi, että he kyllä tiesivät sen tehneensä. Jos eivät suorastaan olleet sitä omin käsin sytyttäneet, niin olivat kipinät heidän nuotiovalkeastaan sen sytyttäneet… he saattoivat luopua enempää puolustautumasta. Ja sitten he olivat menneet tiehensä; mutta toisilta he olivat saaneet kuulla, ettei se mies ollut suurenarvoinen… hän oli puoleksi maankulkija. Kun kerran venäläisiä oli soutanut saaren suojaan, eräiden, jotka aikoivat siinä kalastaa, ampui heitä siinä joku suolalla vastakkaisella puolella olevalta tunturilta… Ja se oli varmaankin tämä mies.
— No, mutta miksi et ole tätä aikaisemmin kertonut?
— Sentähden… että pelkäsin, etten useammin saisi lähteä sinne retkille.
Aada käski Alfin tuomaan mukaansa toverinsa siltä retkeltä. Sen Alf teki, ja he selittivät jotenkin samaa. He olivat kaikki vihoissaan tuolle harmaapartaiselle miehelle; mutta he eivät liioin rohjenneet väittää, etteivätkö säkenet nuotiosta olleet sytyttäneet majaa.
Välttääkseen enempiä rettelöitä, Aada maksoi miehelle majan hinnan.
Vuosien kuluessa mainitsi Alf usein sanan, joka osoitti, että hän vähimmin kaikista ajatteli ruveta maanviljelijäksi. Retket tuntureille ja metsälle kävivät yhä harvemmiksi. Ainoa, mikä hänelle kelpasi, oli soutu ja purjehtiminen — sisällä lahdissa tai aavalla merellä. Loma-ajoilla hän usein oli niin kauan ulkona, että Aada oli hyvin levoton hänen tähtensä, kun nousi kova myrsky.
Mutta aina hän palasi takaisin ja nauroi niin turvallisena, kun äitinsä kertoi hänelle, miten levoton oli ollut hänen tähtensä. Eräänä iltana Alf sanoi kotia tullessaan:
— Katso minua, äiti! Minulle ei koskaan voi tapahtua mitään merellä.
Äiti katsoi häneen katsomistaan. Tavallaan hän häntä ymmärsi, mutta sanoi kuitenkin:
— Mitä sinä oikeastaan tarkoitat, Alf?
— Niin, onpa ihmisiä, jotka voivat lähteä merille, mutta joista ei kuitenkaan koskaan tule merimiehiä; mutta toiset taas tulevat siksi luonnostaan. Ei mikään onnistu heille huonosti. Pahinkin kapteeni leppyy heille. Eivätkä he koskaan huku merellä… he aina selviytyvät, kävi, miten kävi. Sellainen merimies olen minä, äiti! Kapteeni Fjelde, hän, jota sanovat »Sudeksi», sanoi sen minulle tänään.
— Se- on hyvin kummallista, vastasi Aada, että sinä niin paljon pidät merestä. Minä pidän enemmän tasangosta ja metsästä. Olen harvoin ollut merellä.
Muutaman päivän kuluttua Aada sanoi hänelle:
— Rakas Alf… olet jo niin iso, että sinun pitäisi ajatella tulevaisuuttasi. Koulussa on käynyt huonosti; mutta olethan sinä kuitenkin osoittanut, että sinulla on älyä ja hyvät voimat. Rakas Alf! olen aina ajatellut, että sinä ottaisit Vorre-kartanon johdon… En voi ajatella, että kartano on siirtyvä vieraisiin käsiin.
— Teen, niinkuin sinä tahdot. Jään sinun luoksesi, äiti, vastasi Alf.
Nämä sanat, jotka hänen poikansa tässä lausui, olivat muutamia niistä monista, hänen viime aikoina sanomistaan, joiden äänenpaino pani äidin kuuntelemaan. Tuntui siltä, kuin olisi tämä äänenpaino ilmaissut hänelle, että poika tiesi, mikä oli syy siihen, että hänen äitinsä ja hän nyt asuivat täällä, kun sillävälin hänen isäänsä ei koskaan näkynyt, vaikka tämä eli.
— Teen, mitä tahot… tahdon jäädä sinun luoksesi, äiti.
Ja siinä piili samalla salainen äidin menettelyn hyväksyminen, ja samalla kiitollisuuttakin näiden sanojen sävyssä.
Vähän myöhemmin alkoi Alf harjoittautua maanviljelyksessä. Hän pani aikaisin maata, nousi varhain ja otti usein osaa kaikkein kovimpaan maatyöhön. Hän hankki itselleen myös ne kirjat, jotka käsittelivät maataloutta, ja hän matkusti pääkaupunkiin hankkimaan paraita koneita.
Mutta lyhyesti: hän ei siinä viihtynyt. Silloin tällöin hän huomaamattaan mutisi itsekseen:
— Niin, nyt kuluu aika.
Tämä oli lausuttu yleisenä sananpartena, mutta sen alla piili jotain, mitä eivät sanat ilmaisseet, mutta minkä hän sisällään tunsi.
Aada huomasi koko asianlaidan. Ja eräänä päivänä hän sanoi Alfille:
— Rakas Alf, ihmisellä pitää olla lupa ruveta siksi kuin mitä itse tahtoo. Luulen, että sinulla on ruumiissasi merille-lähdön halu, mistä sinun pitää vapautua, ennenkuin viihdyt elämään rauhassa kotona… Oikein pitkä merimatka, ja sitten näet, miten iloisena asetut tänne lepoon. Joudu siis merille, Alf, ennenkuin tulet liian vanhaksi… Sinun täytyy saada tuo intosi tyydytetyksi. Sillä ellet pääse siitä vapaaksi, on mahdollista, että se jää vereesi koko elinajaksesi, ja silloin sinä ehkä lähdet toisille kaukomatkoille… jotka voivat olla pahempia.
Alf halasi häntä ja sanoi:
Saanko matkustaa kauas pois, äiti?
— Tahdotko todella kauas, Alf?
— Tahdon, olen aina halunnut päästä oikein kauas. Kaupunkeihin… jotka ovat merkittyinä etäällä merikartalla… keskellä isoja meriä… kummallisen nimisiä saaria… jonnekin seutuun, mitä ei kukaan tunne…
Aada näki, miten pojan silmät tuijoittivat eteensä, ikäänkuin olisivat nähneet edessään haamoittavan niiden etäisten seutujen, joista puhui.
— Matkusta siis niin kauas, Alf… mutta älä unhoita äitiäsi… tule takaisin… eikö totta, tulethan takaisin?
Alf vastasi:
— Tulen… en koskaan… voi unhoittaa äitiä.
Aada oli kyllä suruissaan siitä, että Alf matkusti, mutta hän oli kuitenkin tyyni. Se suru, joka hänellä oli ollut elämässä, oli tehnyt hänet hieman kiihkoiseksi. Eihän onni ja onnettomuus riippunut ulkonaisista seikoista.
Sentähden hän levollisempana katseli Alfin matkaa, kuin mitä moni äiti olisi tehnyt. Ja kuitenkin rakkaus tähän hänen ainoaan poikaansa oli suurempi kuin useiden äitien.
Kun Alf oli matkustanut, hänelle selvisi, että hän nyt todella oli yksin. Olihan hänellä paljon tointa Vorre-kartanon hoidossa, ja olihan työ hyvä… mutta kuitenkin…. ihminen kaihoaa muuta, kuin satunnaista tointa. Hän ikävöi jotakin, mihin silmänsä kohdistuisi, hän ikävöi henkilöä, jolle voisi sanoa: — katso nyt se on pian valmista! — katso, nyt se on täytetty!
Miksi hän nyt vaivasi itseään? Jos nyt Alf valitsi merimiesuran… jos hän oli, kuten sanoi, syntynyt merimieheksi?… Sellaisia usein oli mahdoton saada asumaan maalla. Hän oli nähnyt sellaisia aito merimiehiä, jotka kulkivat mailla sangen vaivaloisesti ja kasvoissaan ja silmissään ilme, joka viittasi siihen, etteivät täällä olleet kotonaan. Eiköhän Alfilla ollut jotain sellaista eriskummallista luonnossaan?… Epäilemättä hänellä se oli! Hänen viime päivinään kotona Aada oli nähnyt jotain sellaista askaroituvan esille hänestä, hänessä oli huomannut sisäistä ponnistelua ja se oli ilmaissut itseään vaikenemisen muodossa, samoin kuin linnussa, joka on ääneti sinä hetkenä, jolloin se valmistautuu koettelemaan voimakkaita siipiään.
Toiste Aada luuli varmasti, että hän oli palaava kotia ja jäävä sinne asumaan. Ja iloiten hän ajatteli hänen tulopäiväänsä ja niitä päiviä, kun he yhdessä tulivat kulkemaan vanhoja tuttuja teitä ja jolloin hän oli sanova äidilleen: — nyt olen iloinen siitä, että taas olen kotona.
Kuukauden päivät Alfin lähdön jälkeen Aada odottamatta sai vieraakseen rouva Lydersin. Hän oli matkalla veljensä, rovasti Bjelken luo, joka asui noin kymmenen peninkulmaa kauempana laaksoseudussa… eikä hän voinut kulkea Vorre-kartanon ohi tervehtimättä rakasta ystävätärtään. Mutta miksi ihmeessä he eivät olleet tavanneet toisiaan niin moneen vuoteen? Kuinka kummallista se oli, he kun kuitenkin asuivat niin lähellä toisiaan! Aada epäilemättä oli elänyt hyvin yksinäisenä. No, olihan se hänen tapaistaan. Oli, niinkuin eräs herra pitkän aikaa sitten oli sanonut eräässä seurassa, missä Aada oli läsnä: — hänessä on jotain samantapaista kuin vanhassa perityssä maassa… niin, hän ei todella koskaan ollut voinut sekoittua säälittäviin porvarisieluihin… Mutta joka tapauksessa… olisi ollut niin hyvä, jos he olisivat tavanneet toisensa noina ensimäisinä kymmenenä vuotena… viime aikoina hän, rouva Lyders, oli ollut niin paljon matkoilla.
Rouva Margrethe Lyders oli vielä hyvin kaunis nainen, ja hänellä oli tavattoman sievä esiintyminen. Hymy hänellä vielä oli tarjona, ja se vaikutti sangen miellyttävältä; mutta kaikki nuo pienet lempeät sanat, jotka olivat vaikuttaneet niin kiehtovasti, kun niitä käytti tuo nuori nainen, olivat nyt tuon nelikymmenkuusi-vuotiaan naisen suussa muuttuneet hieman häiritseväksi sanatulvaksi.
Hetken kuluttua Margrethe Lyders siirtyi vakaviin asioihin:
— Rakas Aada! Sinä ja Carsten Stahl olette eräässä suhteessa käyttäytyneet hienosti ja järkevästi siinä, että ette ole tehneet asiaanne julkiseksi avioeron ja sentapaisen huomion herättämisen muodossa. Sillä huomiotahan se herättää, kun moista tekee. Kuinka tuo onneton juttu on valunut hiekkaan! Vielähän moni Sandbyssä kulkee siinä luulossa, että rouva Stahl asuu isänsä luona, hän kun ei siedä meri-ilmaa. Ja että hänen miehensä käy häntä tervehtimässä, kun hänellä on aikaa… sillä Carsten Stahl matkustelee joskus… Mutta (hän hiljensi äänensä) rouva Orne on poissa… Herra tietää minne hän on joutunut. Orne on silloin tällöin kaupungissa. Hän matkustelee paljon.
Kaiken tämän puheen aikana valtasi Aadan jokin seikka, jonka kanssa hän ei halunnut yhteyttä. Vastahakoisesti hän tahtoi kuulla enempää. Hän sanoi sentähden pian:
— Rakas Margrethe… muista, etten minä ole tottunut puhumaan näin paljon täällä maalla. Olemme jutelleet niin kauan. Levätkäämme nyt vähän.
— Tietysti, olet oikeassa, Aada, olet oikeassa, rakkaani. En minäkään pidä liiasta puhelemisesta… ohhoh, minulla usein on niin kova hengenahdistus.
Hän painoi, samoin kuin Aadan viimeksi ollessa hänen seurassaan, valkean kauniin kätensä povelleen. Hän teki sen tavalla, joka osoitti, että hän tiesi tämän liikkeen pukevan häntä.
Molemmat ystävättäret menivät aikaisin levolle. Seuraavana aamuna rouva
Margrethe Lyders matkusti eteenpäin.