XII.
Pieni tumma höyrylaiva liikutti rattaitaan varovasti. Se ei ollut turvallinen: sillä sen kulkuväylässä — se oli Sandbyn itäisen satamansuun puolella — oli monta pientä salakaria, ja sumu oli sinä päivänä tullut mereltä päin ja oli tehnyt ilman sakeaksi ja pimeäksi, vaikka kello ei mela ollut muuta kuin viisi iltapäivällä.
Kapteeni, joka oli vakava ja tunnollinen mies, huusi alas putkeen: — Puolivauhti! Ja hän puhkui rasittuneena ja tuijoitti eteensä, kääntäessään peräsinratasta milloin toiselle, milloin taas toiselle puolelle. Vihdoin saapui perämies, joka juuri oli ollut lippuja myymässä, ja tuli hänen sijaansa. Ja nyt molemmat seisoivat vieretysten ja katsoivat, missä Kynsin valotorni, »kaupungin varoittaja» pisti esiin sumusta.
Tämä höyrylaiva oli oikeastaan lastialus. Matkustajia ei ollut monta. Muutamia talonpoikia ja ruotsalaisia kalastajia; viimemainitut paksut iislantilaiset takit yllä, seisoivat etukeulassa, ja kannella kulki edestakaisin kaksi kaupunginpukuista herraa. Muita ei ollut.
Ilma kävi pimeämmäksi ja kylmemmäksi. Useimmat talonpojista ja kalastajista jäivät seisomaan paikoilleen; mutta molemmat herrat menivät kajuuttaan, jota ensiluokan matkustajat käyttivät tupakkahuoneena. Siinä he istuutuivat. Ohuen lautaseinän läpi virtasi sisään lämpöä pannuhuoneesta. He nojasivat molemmat tätä seinää vastaan ja pudistelivat itseään täynnä mielihyvää. Sitten he sytyttivät sikaarinsa ja puhelivat yhdessä. Tasaisesti ja tyynesti tulivat sanat, kuten on laita, kun keskustelijat ovat hyviä ystäviä ja tyytyväisiä oloonsa. Ensin he puhuivat yksityisasioista, mistä ilmeni, että toinen oli tullivirkamies, toinen asianajaja-apulainen, molemmat sillä haavaa asuen läheisellä satamapaikalla; lisäksi, että asianajaja-apulainen oli syntyisin Sandbystä ja sitten että he nyt olivat matkalla kaupunkiin ottaakseen osaa juhlaan, jota vietettiin samana iltana, sen johdosta, että klubi-seuran perustamisesta oli kulunut puolisataa vuotta.
— Naurettavaa, sanoi asianajaja-apulainen nauraen, että noiden molempien vanhusten pitää olla mukana… Muuten luulen, että kaikki on hyvin onnistunutta… mutta että nuo vanhukset on kutsuttu… ja vielä lisäksi kunniavieraina… se on totisesti nurinkurista.
— Nuo molemmat vanhukset? Kutka ne ovat?
— Kaksi ukkoa. Vallan nuorina he olivat mukana perustamassa klubia. Ne ovat lihan-vientimies… entinen suolalihan-vientimies Smuk ja eräs vanha herra Grunck… myöskin joku entinen… luullakseni viinikauppias.
— No… mitä muuta merkillistä heissä on?
— Toista, lihan-vientimiestä Smukia… sanotaan ystävien kesken Yorkshir-siaksi. Sen nimen hän sai monta vuotta sitten. Muuan teurastaja Sandbyssä oli ostanut mustan yorkshir-sian, joka loikoi laatikossa ja jota monet kävivät katsomassa. Silloin tuli taidemaalaaja; hän oleskeli ulkopuolella kaupunkia ja maalasi Otto Ullgaardin talon kuvan — sitten hän tuli ja kurkisti alas laatikkoon ja sanoi:
— Mutta tuossahan makaa lihanvientimies… Hyvää huomenta, Smuk!
Ja silloin kaikki luonnollisesti nauroivat, niin että heitä hikoitti.
No, ei se ollut hullummin sanottu. Onhan mies jotenkin sennäköinen.
— Entä toinen, jatkoi apulainen, ja nauroi vielä kovemmin, hän on totisesti kuin piru itse!… se on viinikauppias Grunck. Hänet saatiin hinatuksi alas siitä huoneesta, missä hän viimekuluneena kymmenenä vuotena on istunut ja päästänyt ääniä… käsität, minkälaatuisia. No, ei hän sille mitään mahda; se on kivulloisuutta hänessä, ja tohtori mainitsee sitä latinalaisella nimellä. Ja voihan hän siitä huolimatta olla kunniallinen porvari. Mutta… mitä? Esittää sellaista juhlalliselle seuralle? Tietysti… kun tuo kivulloisuus mainittiin toimikunnalle, jolta kysyttiin, mitä aiottiin tehdä, jos nuo äänet kuuluisivat juhlassa, niin herrat kynsivät korvallistaan ja päättivät jättää miehen kotia. Mutta eihän silloin liioin käynyt laatuun pyytää Yorkshir-sikaa… eihän hänkään ollut mikään loistokappale. No hyvä, molemmat pyyhittiin luettelosta. Mutta eipä se vaan käynyt niin helposti. Sillä Yorkshir-sika pitää hyvästä ruuasta ja juomasta. Ja kun hän vainusi, ettei puolisatavuotis-juhlaa vietetä ilman kumpaakaan, niin… niin hän meni klubin johtokunnan luo ja nosti suuren melun siitä, ettei häntä oltu kutsuttu. Ja lopuksi sekä hän että tuo toinen äänekäs herra sai kutsun.
— No… ketä muita siellä vielä tulee olemaan? Enhän minä tunne melkein ketään.
— Ei se tee mitään. Kyllä sinä tulet tutuksi. Niin, ketä siellä onkaan?
Siellä on esimies, konsuli Sparr, jonka sinäkin tunnet… ja kapteeni
Tambs ja kandidaatti Rick, hyvin tunnettu mies kaupungissa… niin ja
sittenhän siellä on kapteeni Stahl.
— Kapteeni Stahl? Kuinka? Onko hänkin siellä?
Hän oli komentajani kun harjoittelin kesäkentällä. Minusta tuntuu… kuin olisi hän, miten sanoisin? kylmän näköinen. Oletko sinä nähnyt hänet? Pane merkille ne silmät; ne ovat totisesti kylmät. Melkeinpä tahtoisin sanoa: salakavalan kylmät.
— Niin, se on kyllä totta.
— Muistan, kuinka hän kerran näki sotamiehen pyörtyvän. Niin, mies kaatui pitkäkseen maahan. Silloin huusi Stahl, niin kuin huudetaan koiralle: ylös siitä! Ei mitään kujeita! Ei mitään ilveilyä!… no ei se ollut ollenkaan ilveilyä… Sotamiehellä oli sydänvika… kuoli parin päivän päästä.
— No niin… sellaista tulee helposti sanoneeksi, vaikka ei niin pahaa tarkoita. Hän on pohjaltaan uljas mies… hän on kyllä elämöinyt hurjasti aikoinaan.
— Niin… mutta voinpa kertoa, ettei hänen elämöimisensä aina ole ollut iloista laatua. Kuuluu kyllä olevan jotain epäselvää, lievimmin sanottuna epäselvää hänen oloissaan. Mutta, jumalparatkoon, onhan hän monessa suhteessa kelpo soturi, ja taitaapa olla hyvissä kirjoissa esimiestensä tykönä, mikäli olen kuullut… Hän osaa kyllä olla hieno ja ystävällinen sopivaan aikaan. Näin hänet kerran, kun hän puhui komentavan kenraalin kanssa… no, se vasta oli keskustelua. Niin, kyllä kai häntä monessa suhteessa pidetään helpossa kurissa.
He istuivat hetken puhumatta. Äkkiä joku laivaväestöstä tuli sisälle ja sytytti lampun. Molemmat herrat kysyivät: — Kuinka pitkällä ollaan? Ja merimies vastasi: — olemme niemen kohdalla.
— No, huusivat molemmat. He nousivat ja menivät ulos kannelle. Sumu oli harventunut, tai sitä ei ollut niin lähellä rantaa: taivas oli melkein selkeä, ja kaupunki lyhtyineen näkyi sangen lähellä.
* * * * *
Muutamat klubin jäsenistä alkoivat juhlanvieton jo kello kolme iltapäivällä, mutta varsinainen juhla alkoi kello seitsemän. Mitä hilpein mieliala vallitsi pian kaikissa. Kaikki olivat saapuvilla: molemmat vanhukset, viinikauppias Grunck ja lihan-vientimies Smuk istuivat kumpikin erikseen keskustellen parin klubin vanhemman ja huomatun jäsenen kanssa.
Istuuduttiin pöytään hymyillen ja pakinoiden. Esimies kumarsi molemmille vanhuksille ja asetti heidät istumaan pöydän yläpäähän juhlatoimikunnan keskelle.
Ryyppyä tarjottiin ja senjälkeen lohta, joka oli loistavan punainen ja hyvin lihava. Sen kera juotiin paljon Bordeaux-viiniä, hyvää Leoville-lajia. Se tasoitti mielialan, asetti ikäänkuin tahtipuikon ilmaan ja soinnutti seuran yhteiseen rauhalliseen innostukseen. Se teki, ettei raa’asti räyhätty; naurettiin maltillisesti ja juotiin toisten maljoja.
Mutta ruokalajit kulkivat yli pöydän toisten viinien seuraamina, ja tunnelma kohosi. Vastaiseksi kaikki kävi hyvin sopusuhtaisesti. Silloin kajahti äkkiä kova ääni eräästä pöydästä. Mitä se oli?… no, se oli talonpoikais-upseeri Halvor Flaaland, joka pahoin morkkasi pöytäviinejä ja tahtoi jotain väkevämpää. Ja hän saikin sitten käsiinsä pienen ruskean rommi-pullon ja maisteli sen sisällystä ahkerasti. Mutta siihen hänen ei olisi pitänyt kajota viinien jälkeen; sillä se ei vaikuttanut hyvää. Alussa paljon naureskeltuaan ja iloittuaan hän kävi vallan mykäksi. Ja vähitellen hän tuli kalpeammaksi — kunnes nousi ja meni ulos, ja vanha tanskalainen tarjoilija Gulland meni hänen jälkeensä ja pudisti hymyillen päätänsä:
— Pullo soodaa, herra luutnantti… tarvitsette soodavettä… Pitäkää nyt vaan pahoinvointianne aisoissa, luutnantti Flaaland… ei täällä sisällä luutnantti Flaaland… ei täällä sisällä.
Klubin illatsut ja juhlat olivat tunnetut koko levottomiksi. Tämä puolisatavuotis-juhla näytti käyvän hyvin rauhattomaksi, huolimatta rauhallisesta alusta. Niin, kun jälkiruoka ja samppanja tuli, pääsi aika ajoin naurun remahdus valloilleen, niin että seinät paukkuivat. Puheltiin kaksittain, ja puheltiin innokkaasti. Kaksi kapteenia piti kiinni toisensa takin rinnusliepeistä ja väitteli siitä, oliko pari patteria asetettava rannikkosaarelle vai kaupungin lähistöön. Toinen huudahti monasti keskeytettynä:
— Mutta mitä nyt sanotte… mitä nyt sanotte… se ei pidä paikkaansa… siitä muistuu mieleeni… mies, jonka piti saada uusi satula… satula… ja hän sai sen satulasepältä… mutta sitten hän sanoi satula… sepälle: mutta katsokaa, tämä satula ei ole tehty minun pääni mukaan… niin satulaseppä vastasi: — ei se olekaan tehty… teidän päänne, vaan peränne mukaan.
Toinen kapteeni vaipui pohtimaan tätä, ja samassa kumpikin unhoitti molemmat patterit ja minne ne oli asetettava.
Kauttaaltaan viini vaikutti. Muutamat niistä monista puheista, jotka pidettiin, päättyivät täydelliseen sekamelskaan. Mutta usein se seikka, että puheita tulvi liiaksi esiin, oli omansa saattamaan niitä vielä kiihkeämmiksi, ja puhujat huitoivat kädellään ja jatkoivat loruilemistaan — kunnes joku tuuppasi heitä niskaan, niin että he pudottivat lasinsa, tai kolhaisi heitä takaa polviniveleeseen, niin että he kaatuivat kumoon.
Muutamat selväpäiset, järkevät miehet kulkivat ympäri ja pudistivat päätään: Kun oltiin sivistyneitä ihmisiä, ei pitäisi elämöidä tällä tavalla. Mutta ei auttanut, että he pudistivat päätään. Melu ei siitä vähentynyt; täällä lauloi joku, tuolla oli toinen kymmenennen kerran noussut pöydälle, mistä kaikin mokomin tahtoi pitää puheen Iislannnille. Kaikki kävi vielä laatuun, niin kauan kuin oltiin ystäviä. Mutta tuollahan jo seisoi vastatusten lattialla kaksi nuorta miestä, jotka luettelivat toisilleen ansioitaan, molemmat viime muodin mukaan puetut, toisella ruusu napinlävessä. Äkkiä satoi alas korvapuusti ja seuraavassa tuokiossa he karkasivat toistensa kimppuun. Koetettiin eroittaa heitä, mutta oli mahdotonta saada heitä irti toisistaan. Ja kun he kopsahtivat kumoon ja kaatoivat pöydän sekä juopuneen miehen, joka oli tahtonut välittää rauhaa, niin heidät muitta mutkitta heitettiin ulos.
Luultiin, että he pian hellittäisivät. Mutta hetken kuluttua näkivät muutamat sisään tulevan miehen, jota ensin eivät tunteneet, mutta jonka sitten huomasivat toiseksi riitapukareista. Hänen tilansa oli nyt surkuteltava. Hän ei ainoastaan ollut menettänyt ruusunsa, mutta kauluksensakin, valkean kravattinsa ja toisen hännystakin liepeensä. Nyt hän kulki tirkistellen vaivoin toisella käyttökuntoisella silmällään; sillä toinen oli turvonnut kiinni. Kaksi tarjoilijaa tarttui häneen ja hautoi hänen ohimoitaan, ja monet juopuneet herrat tulivat paikalle ja käskivät heidän (he puhuivat kuin olisi toinen ollut läsnä) olla ihmisiksi. Hieman myöhemmin toinen tuli sisälle, ja hänetkin he ottivat hoitoonsa; sillä ei hänkään ollut sen vähäisemmän hävityksen alainen. Äskeiset riitapukarit näyttivät nyt katuvaisilta, ja kaikki luulivat, että he olivat tulleet järkiinsä. Mutta vahvistettuaan itseään, he vielä kerran kohtasivat toisensa käytävässä, missä ei kukaan heitä nähnyt. Ja kävivätpä he totisesti kolmannen kerran toisiinsa käsiksi. Tietysti. Pitkän aikaa he loikoivat ja vääntelivät itseään ja pieksivät toisiaan, ja kun tanskalainen Gulland ja toinen tarjoilija sattumalta kulkivat siitä, he näkivät siinä jotain loikovan ja liikkuvan, mikä havaittiin noiksi molemmiksi riitaveljiksi, jotka nyt olivat sennäköiset, että tuskin saattoi tuntea heidän kasvojaan.
Hieman erikseen toisessa salissa istuivat kapteeni Tambs ja kapteeni Stahl. He olivat olleet yhdessä pitkällä ratsastusretkellä iltapäivällä ja olivat saapuneet juhlaan ylen nälkäisinä. Ja he olivat syöneet vahvasti ja juoneet yhtä vahvasti. Molempien pää punoitti, ja Carsten Stahlin silmät hieman verestivät. Kuten aina, juotuaan paljon, hän nytkin puhui vähän epäselvästi, ikäänkuin ei kokonaan olisi hallinnut kieltänsä.
He näyttivät alussa ilkkuvan sitä juopumusta, joka hitaasti levisi ympäri salia, ja sitä mieshukkaa, minkä se aiheutti. Itse he samalla istuivat täynnä viiniä ja väkevämpiä juomia, mutta sangen liikkumattomina.
Äkkiä sanoi Stahl vaiettuaan kauan aikaa:
— Sanoiko Orne tulevansa tänne tänä iltana?
— Sanoipa kyllä, että aikoi tulla.
— Eikö hän vielä ole tullut?
— Ei, en ole häntä nähnyt.
Carsten Stahl kaatoi itselleen täyteen ison lasin konjakkia ja tyhjensi sen. Hänen päänsä alkoi vähän enemmän punoittaa. Hieman myöhemmin hän sanoi:
Tahtoisinpa saada hänet oikein katseltavakseni, tuon kurjan aisankannattajan.
Ja sitten hän lisäsi:
— Ha haa! Viime kerrallahan ivasimme häntä. Hänhän tuli liian naurettavaksi, ja se teki häneen vaikutuksen, että me niin vähän välitimme siitä, että hän sen huomasi. Käytimmehän häntä vartijanvirkaan, mitä? Ha, ha, haa.
— No, eipä hän oikeastaan taida olla varsin urhoollinen.
— Urhoollinen, ei totisesti, sitä hän ei ole. Se oli meidän suurin… meidän kaikkein suurin huvimme, että hän sen huomasi. Tuo nainen oli viehättävä… oh, hän oli kerrassaan hurmaava! Ei kukaan ole hänen kaltaisensa… Otin hänet usein vallan miehen nenän alta… kokonaista neljä kertaa.
Tambs istui taapäin nojaten ja silmät puoleksi ummessa. Hän näytti miettivän asiaa. Sitten hän sanoi:
— Minua ei miellytä, että sinä siitä ylpeilet… Sitä et olisi tehnyt, jos hän olisi ollut minun vaimoni.
— Sinähän olet humalassa, mutisi Carsten Stahl ja vilkaisi ystäväänsä.
— Mitä sinä tarkoitat… sinun vaimosi?
— Minä tarkoitan, mitä sanon. Sinä et olisi ylpeillyt, jos olisit ollut rakastunut minun vaimooni.
— Oletko hullu?… Tahdotko verrata itseäsi Orneen?… Olethan sinä mies.
— No, eikö siis Orne ole mikään mies; sinun ei tarvinnut häntä pelätä. Sinä olit yksinkertaisesti… niin tahdonpa kerrankin saada sanotuksi sen! (hän käänsi päänsä Carsten Stahlin puoleen ja tuijoitti häneen). Sinä olit yksinkertaisesti raukkamainen ja paheinen ja julma, kun teit tuon tekosi… Noita kolmea ominaisuutta sinulla aina on ollut vähän pohjalla, niin sinähän… no, kun olit oikein nuori, ei kukaan olisi sitä uskonut.
Vielä kapteeni Tambsin puhuessa Carsten Stahl käänsi päänsä hitaasti ja tuijoitti taas kapteeni Tambsiin. Molemmat istuivat hetken ylen punoittavina vastatusten. Lopulta Stahl hymyili ja mutisi:
— Älkäämme nyt tulko naurettaviksi. Olemmehan juovuksissa. Minä muuten luulen, että sinä varmasti olet paljoa juopuneempi kuin minä. Olethan sinä tuntenut minun oloni niin hyvin, että tiedät… että minulla… on ollut tarpeeksi teko… kainoutta ja akkamaista haaveilua elämässäni… ja sentähden panen arvoa luon… luonnollisuuteen.
Silloin nauroi kapteeni Tambs:
— No onhan… erilaisia luonteita maailmassa.
Sinä hetkenä tuli kolme herraa siihen ja istuutui heidän luokseen. Näillä oli monta pikkutapahtumaa kerrottavana. Yleensä oli tämä riemujuhla hyvin onnistunut. Olivathan monet tosin hyvin hillittömiä, mutta vähät siitä. Eihän joka vuosi vietetty puolisatavuotis-juhlaa.
Äkkiä kuului kovaäänisiä naurunhohotuksia eräästä viereisestä huoneesta. Se oli sellaista naurua, joka tietää, että jotain erityistä on tekeillä. Nuo viisi herraa nousivat ja menivät sisälle huoneeseen, missä nauru vallitsi. Se ei koskaan tahtonut loppua. Oli helppo nähdä, että naurettiin viinikauppias Grunckille, sillä kaikki katselivat häntä, joka seisoi keskellä huonetta nojaten pöytään. Itse hän ei nauranut, pikemmin hän näytti hämmästyneeltä. Viimein nauru herkesi; hänelle huudettiin:
— Jatka! Hyvä! Eläköön!
Vanhus huusi, ääni rasittuneena:
— Puhuin ensimäisestä keilanheitto-tilaisuudesta, hyvät herrat! Mutta sallikaa minun huomauttaa, ettei tässä ole naurunaihetta!… Sillä on hetkiä, jolloin on sopimatonta… sopi… ma… tonta nauraa. Ja monet muistot, jotka saattavat nostaa kyyneliä silmiin, liittyvät vanhaan keilirataan, jota ei nyt enää ole olemassa. Mutta kun on vanha ja voi sanoa, että on ollut iloinen elämässään… niin, sanon minä, onko onnella määrää?
Nyt kuului vanhuksesta äkkiä jotain, mikä heti paikalla nosti uuden naurunremahduksen, ja keskellä meteliä kuului:
— Siinä on kunnialaukaus! Siinä on torventoitotus!… Onko onnella mitään määrää!
Ja nauru tarttui enemmän ja vähemmän juopuneisiin. Juomatoverit syleilivät toisiaan ja ulvoivat. Muutamat puristivat nyrkkejään ja huusivat:
— Paiskatkaa hänet maahan, tuo vanha raato! Antakaa hänelle potku takapuoleen!… Tänne raakoja munia!
Ja äkkiä eräs otti täyden lasin punaviiniä, ja sen hän paiskasi vanhan puhujan kasvoille.
Hurjaa räyhinää jatkui:
— Polttakaa hieman suitsutusta sen otuksen ympärillä!… polttakaa paperia!… ikkunat auki.
Hänen jälkeensä heitettiin kaikenlaista: omenia, viinilaseja, pullon tulppia, sokeroituja luumuja…
Vasta kun monet olivat hajaantuneet, tuli rauhallisempaa, mutta vielä kaikui huminaa ja naurua joka taholla.
Vanha loruilija tietysti oli raivoissaan. Hän vapisi kiivaasta vihanpurkauksesta. Hän puhkui ja polki lattiaa. Hän hyökkäsi sinne tänne ja uhkasi joka taholle puristetuin nyrkein:
— Kirottua roskaväkeä! hän huusi, kirottua roskaväkeä! Kirottua roska… väkeä!
Sitten hän katosi ovesta, eikä enää palannut.
Mutta tämän jälkeen ansaitsi näkemistä toinen vanhus, lihan-vientimies Smuk, Yorkshir-sika. Hän tallusteli sinne tänne paksuilla säärillään ja paisui pöyhkeydestä. Hän puristi esimiehen kättä ja sanoi: ikäänkuin anteeksiantavasti pudistaen päätään:
— No, eihän se tee mitään! Olihan se oikeastaan hyvin hauska ilveily.
Yorkshir-sika joi yhä enemmän tämän jälkeen. Hän joutui istumaan muutamien jotenkin nuorten herrojen pariin, ja hän kertoi heille rivoja juttuja monenlaisista rikkaan elämänsä kokemuksista. Nämä jutut herättivät innostusta, ja lopuksi eräs nuorista piti puheen hänelle, joka oli sen iloisen vanhuuden edustaja, mikä oli nuoruuden päämääränä…
— Kauan eläköön herra lihan-vientimies Smuk! Hurraa!
— Hurraaaa!
Yorkshir-sika nousi vaivoin ja hymyili ja kiitti ympärillensä. Mutta niin juopunut hän oli, että hänen pian taas täytyi istuutua. Ja äkkiä hän nukahti. Hän vaipui uneen siinä istuessaan, ennenkuin kukaan sitä vähääkään aavisti. Nenästä tuli nyt pitkä säännöllinen ääni. Se kuului hauskalta, kuin olisi hän nauttinut unestaan. Hänen vanhat lihavat kasvonsa loistivat hiestä. Hän nukkui, kuin ei hän olisi enää koskaan voinut herätä.
Nuoret herrat istuivat katsellen häntä, ja yksi rupesi toisia hauskuuttaakseen koristamaan häntä. Hän otti georgineja ja astereita maljakosta, ja näitä kukkia hän pisti nukkujan kaulaan, korvien taakse ja povelle. Yorkshir-sika vaipui nukkuessaan alas sohvalle. Nuoret herrat kohentelivat, niin että hän pian loikoi siinä pitkänään. Nyt otti eräs nuppineulan ja pisti häntä moneen kertaan käsivarteen. Kerran Yorkshir-sika huitoi kädellään, kuin olisi unissa karkoittanut luotaan kärpäsiä. Mutta ainoastaan kerran. Tuo nuori herra pisti, niin että toiset nauroivat ja huusivat yhtä aikaa. Yorkshir-sika ei enää liikahtanut.
Yötä oli jo kulunut myöhäiseen. Monet juhlan herroista olivat menneet kotia tai muualle. Isossa salissa oli sammutettu kaikki valot. Vielä olivat useimmat pöydät täynnä puoleksi tyhjennettyjä pulloja ja laseja, joita tarjoilijat eivät ehtineet sinä yönä korjata pois. Koko tuo monilukuinen seura oli sulanut kokoon pariin pieneen ryhmään, jotka istuivat keskustellen pikkuhuoneissa.
Vihdoin olivat nuoret miehet nauraneet tarpeekseen lihan-vientimiehelle, ja he aikoivat nousta (se huone, missä he istuivat, oli puolipimeä; tarjoilija oli jättänyt yhden ainoan lampun palamaan), kun Frederik Rick tuli siihen, missä he istuivat. Ihmeteltiin, että hänet nyt vasta nähtiin: missä hän oli ollut? Miksi ei häntä oltu nähty sinä iltana?
— No mitä? vastasi Frederik Rick, tapansa mukaan rakastettavana. Minä olen vanha, siinä kaikki. Muistakaa, että otan suihkukylpyä joka aamu rakkaan terveyteni vuoksi. Minulla ei ole varaa yhtenä iltana tuhlata niin paljoa terveyttä, mitä moinen rämäkkä vaatii. Millaista muuten on ollut?… loistavaa?… Mutta mitä tuo on? — hän osoitti Yorkshir-sikaa. — Tuossahan makaa kaunis Smuckimme kukkien koristamana. Kuka hitossa on tehnyt tuon mestariteon?… Onpa hän soman näköinen nyt. Hän on aivan kuin paistettu sika… Niin, noin tarjottiin vanhoina hyvinä aikoina sikoja, kun ne paistettiin kokonaisina. Hän on tavallaan komea, tuossa loikoessaan… tyylikäs… onpa teillä ahdas kauneuskäsitys, kun ette sitä myönnä. Hei, kuinka hän loistaa valkoisena ja punaisena… kukkia korvien takana… mainiota!
— Mutta missä te olette ollut tänä iltana? Miksi te tulette nyt vasta, herra kandidaatti?
— Niin, se on kokonainen tarina itsekseen, vastasi Frederik Rick ja kaatoi itselleen aivan pienen lasillisen sherryä, — olen oikeastaan ollut monessa paikassa… mutta kuulkaahan, onko kukaan nähnyt täällä laivanvarustaja Ornea?
— Ei, hän ei ollenkaan ole ollut täällä.
— Eikö hän ollenkaan ole tullut? Luulin, että hän oli täällä. Erosin hänestä puoli tuntia sitten. Hän sanoi lähtevänsä tänne. Ja hän meni, ja minä astuin kotiapäin; mutta sitten sain halun tulla tänne näkemään juhlan loppua, juoppouden huonoja seurauksia, ja niin tulin tänne kuitenkin.
— Mutta missä monissa paikoissa olette ollut tänään?
— No, voinhan sitten kertoa koko jutun. Minulla oli siis se hyvä aikomus, että en tulisi tänne, mutta että menisin aikaisin levolle ja nukkuisin nuo tunnetut tunnit ennen puoliyötä. Istun siis huoneessani ja luen kirjaa niistä monenlaisista hyönteisistä, jotka elävät meren pohjalla — hyvin huvittavaa kirjaa. Silloin… juuri kun minä aion nousta ja mennä makuuhuoneeseen, joku soittaa ovikelloa. Se on Orne. Hän tuli sitten sisälle ja istui luonani tunnin tai pari. Sitten olimme yhdessä pitkällä kävelyllä. Hänen talolleen, sen ympärillä ja erään siellä olevan tunturi-joen rannalla. Niin, hän sai, omituista kyllä, minut mukaansa, huolimatta myöhäisestä hetkestä. No, hän oikein pyytämällä pyysi minua tulemaan kanssaan. Mutta, silloin teidän olisi pitänyt kuulla hänen puhuvan siitä, mitä erityistä tuollaisessa vuolaassa tunturijoki-vedessä on. Eräänä syysyönä, tyynenä syysyönä — tuo vesikin oli tyyntä. Levottomana syysyönä, tuskan liidellessä ilmassa — tuo tasainen, rauhallinen vesi loiski, se ikäänkuin kiiti rannalla märin jaloin. Orne oli yleensä paljon askaroinut tuon veden ääressä. Hän puhui jotain kummallista vedenpaisumuksesta… kaikista kauniista naisista, jotka silloin hukkuivat. Hän väitti, että turkkilainen oli säilyttänyt jotain vedenpaisumusaatteesta. Turkkilaisethan kostavat uskottomuuden hukuttamisella. Kaikki uskottomat naiset hukutetaan.
— Ha haa, etkö kysynyt häneltä, miksi hän antoi vaimonsa matkustaa
Etelä-Ameriikkaan?
— En, sitä en häneltä kysynyt, vastasi Frederik Rick lyhyesti:
— Niin, sehän tapahtui aikoinaan; mutta minä muistan, että rouva Orne matkusti omituisella tavalla. Orne tosin sanoi eräänä päivänä: vaimoni on matkustanut pois! mutta tuo vaimo oli kadonnut, siinä kaikki. Ei kukaan nähnyt laivaa. Ei kukaan nähnyt hänen astuvan laivaan. Kaikki oli rouva Orne jättänyt jälkeensä… No, voihan sen kaiken selittää. Mutta olisipa teidän pitänyt kuulla Ornen puhuvan tänä iltana. Se oli erityistä puhetta, sen voitte uskoa… Hän on, jumalparatkoon, varmaankin onneton.
Nuoret herrat mutisivat: niin, niin, hm.
Äkkiä sanoi Rick, kuin olisi jotain juolahtanut hänen mieleensä:
— Se on totta… Hän tulee lähtemään pois maasta muutaman päivän kuluttua. Ja tiedättekö, että hän on myynyt liikkeensä? Sehän on uutinen!
— Kenelle? kysyi eräs.
— Niin… en muista nimeä… se oli jollekin henkilölle itäkaupungeista. No, siinähän Orne teki sangen viisaasti. Onhan hän aina matkoilla, niin että sellainen liike kai paljon saa itse itseänsä hoitaa.
Sinä hetkenä tuli tanskalainen tarjoilija Gulland tuoden pullon ja muutamia laseja. Hän näytti lempeältä ja tuijoitti jäykästi eteensä, niin kuin vanhan puoleisilla ihmisillä on tapana kun ovat lievästi juopuneet. Hän kumarsi Frederik Rickille.
— En ole nähnyt kandidaattia aikaisemmin.
No, Gulland, vastasi Frederik Rick, oletteko kaihonnut minua?
— Juuri sitä olen tehnyt, vastasi Gulland, mutta nähkääs, herra kandidaatti. Tunsinhan sen, että teidän piti tuleman, ja sentähden panin syrjään tämän madeiran. Ei ollut muuta kuin neljä pulloa tätä lajia. Se oli määrätty juhlatoimikuntaa varten, mutta minä panin sen syrjään. Ja jos joku nuorista herroista tahtoo ilmiantaa minut, niin ilmiantakoot. Minä sen kyllä kannan. Minulla on leveä selkä.
— Ja se on minua varten. Se on hyvin rakastettavasi tehty, Gulland.
Malvoisir-madeiraa… Kiitos paljon. No pankaa se sitten virtaamaan.
Gulland avasi pullon ja näytti tulppaa:
— Tahdotteko katsoa tätä tulppaa. Se on oikeata vanhaa tavaraa.
Sitten hän kaatoi laseihin, ja he joivat. Tuo madeira oli todella erinomaista. Sillä oli tuo oikean hienon madeiran ominaisuus täyttää suu maullaan; niin se levitti höyste-yrttien ja vanhan savun sekaisen makunsa kitalaen kaukaisimpiin osiin.
Gulland seisoi vieressä ja oli palvelukseen altis. Hän katseli kandidaatti Rickiä, ja tämä nyökkäsi vakavana.
— Niin, huudahti Gulland, se on madeiraa, joka juoksee sulavasti!
— Siinä olette oikeassa!… Kuulkaa, Gulland, ettekö ole nähnyt laivanvarustaja Ornea täällä tänä iltana?
— Kyllä… näin hänet juuri nyt. Hän istuu pikkuhuoneessa… Siellä istuu vielä muutamia herroja… muuten ovat kaikki lähteneet.
— Vai niin, onko hän siellä, no silloin menemme sinne. Tuokaa madeira sinne, tehkää hyvin… Entä Smuk… mitä teemme hänelle?
He kävivät käsiksi lihan-vientimieheen, mutta hän makasi siinä raskaana kuin jauhosäkki.
— Ei, jääköön hän makaamaan. Kohentakaamme nyt hänen asentoansa, ja sitten hän saa maata huomiseen. On liian raskasta työtä kuljettaa häntä mukanaan noin myöhään.
— Ei, ei se teekään mitään, jos hän loikoo täällä, huomautti Gulland, onhan se tapahtunut ennenkin, sekä minun aikanani, että ennen minua. Onhan hän vanha täällä. Ja jos herrat ovat valmiit täällä, sammutan tulen.
He menivät sisälle pikkuhuoneeseen ja näkivät muutamien istuvan pöydän ääressä. He säpsähtivät nähdessään Carsten Stahlin ja laivanvarustaja Ornen istuvan jotenkin likellä toisiaan. Kapteeni Stahl ilmeisesti taas alkoi selvitä. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä. Mutta laivanvarustaja Orne punoitti ja oli innoissaan. Hän jutteli milloin kenenkin kanssa. Mutta joskus hän vaikenikin, eikä kuullut ja nähnyt mitään ympärillään. Sitten hän ikäänkuin taas heräsi ja jatkoi puheluaan.
— Kas, herra kandidaatti, hän huusi, kun Rick istuutui. Minä koetan selittää näille herroille sitä, minkä selitin teille, ja minkä te tunnustitte oikeaksi; mutta täällä se ei käy niin helposti.
— Muistakaa, herra laivanvarustaja, että selititte sen minulle, kuinka sanoisin, alkuperäisen luonnon helmassa ja yötuulessa, ettekä neliskulmaisen pöydän ääressä.
— Ei sinne nyt sovi mennä, sanoi Orne vallan vakavana… Mutta minusta tuntuu, kuin pitäisi sitä ymmärtää. Sanotaan, että turkkilainen on julma. Mutta emme saa mitata häntä meidän kyynärämitallamme. Minä siis väitän: kun turkkilainen hukuttaa uskottoman vaimonsa säkkiin suljettuna, niin hän kostaa kaikessa hiljaisuudessa ja surullisena.
Kaksi vanhanpuoleista herraa nauroi paljon: — siis hiljaisesti ja surullisesti hän kostaa vaimolleen, ha, ha haa.
— Niin, sanoi Orne, ja siveli ohutta harmaata tukkaansa, olen itse kuullut sen turkkilaiselta, jonka hyvin tunsin. Olenhan tuntenut paljon ihmisiä; sillä olen ollut monessa paikassa maailmalla. Ja tämä siis oli turkkilainen, jonka tunsin. Minä sanoin hänelle: — luulenpa kuitenkin, että turkkilainen itkee, hukuttaessaan uskottaman vaimonsa. — Ja hän vastasi: — Muhamettilainen ei itke; mutta vaimonsa kuolema on hänelle surullinen tyydytys kaikesta kirvelevästä tuskasta ja surusta. Ettekö käsitä, että silloin on, niinkuin olla pitää: lämpöinen, hekkumallinen uskoton vaimo säkissä. Ja vielä enempikin: hän on säkissä, kun tämä viskataan veteen ja vajoaa pohjaan. Katsokaahan, nyt loikoo tuo valkoinen ruumis ja vääntelee itseään, liikkuu rajusti, lakkaamatta. liikkukoon vaan, onhan se kyllin temmeltänyt niinä öinä, jolloin petti miehensä. Oi, kuinka hänessä sentään on paljon elämää. No, hetken kuluttua se asettuu, ehkä silloin tällöin raju nykäys, mutta yhä hiljaisemmaksi se käy. Ja muhamettilainen näkee hänen lopulta loikovan siinä liikkumattomana. Ja hänen suunsa ja silmänsä ja korvansa ovat täynnä vettä, hän on kylmä ja jäykkä… kuolema sovittaa… Muhamettilainen tuijottaa eteensä, ikäänkuin näkisi hänet. Kuten sanottu, hän on saanut surullisen hyvityksen kaikesta kirvelevästä tuskasta ja surusta… Niin, tuollaista hän puhui. Minä hänet ymmärrän.
Monet herroista katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Toiset rypistivät nenäänsä ja kohottivat hartioitaan. Jokunen katsoi salaa kapteeni Stahliin. Tämä ei sanonut sanaakaan, poltti hyvin tyynesti tummaa sikaaria ja tuijoitti järkähtämättä laivanvarustaja Orneen, joka nyt oli vaiti. Stahlin suu oli koko ajan vääntynyt hieman sivulle. Jonkunlaista ivaa tai hymyä.
Mutta hetken kuluttua kapteeni Stahl nousi äkkiä ja poistui kulkien huoneiden läpi, sanomatta kellekään hyvää yötä. Kuultiin hänen hoipertelevan pöytiä vastaan, niin että laseja kaatui kumoon.
Useimmat katsahtivat kummastuneina. Muutamat nuorista herroista hymyilivät. Eräs kuiskasi:
— Nyt hän meni. Hän käsitti kyllä, että Orne teki salaviittauksia.
Hieman jälkeen poistuivat toisetkin, juhlan viimeiset vieraat. Heitä ihmetytti kuullessaan tarjoilijalta, joka päästi heidät ulos, ettei tämä ollut nähnyt kapteeni Stahlin menevän ulos ovesta. Mutta he olivat liian väsyneet, sitä sen enempää ajatellakseen. Kun he menivät, kuuli yhden sanovan laivanvarustaja Ornelle: — Te saatte kauniin ilman matkalle! Muuten kuuli ainoastaan välinpitämättömiä sanoja, kuten:
— Nyt on selkeä ilma, sangen selkeä… tuuliviiri osoittaa etelää kohti… Sellaisia huomautuksia, joita tehdään säästä, kun mennään kotia levottoman lokakuun yönä.
Syysyötä jatkui. Myöhään tuli pilvien lomista näkyviin alakuu. Se punoitti kummallisena pilvien keskellä, eikä se loistanut selvänä, ennenkuin kohosi korkeammalle. Silloin taivaanranta vielä oli täynnä pilviä, jotka sukelsivat esiin ja liitelivät pois. Mutta käyrää kuuta, joka kävi kirkkaammaksi, kuta ylemmäksi se nousi, ne eivät enää kosketelleet. Se erosi vilkkuvan kirkkaana tummalta taivaan taustalta ja valaisi kaikkialla, minne loi säteensä.
Se katsahti niinikään sisälle vanhan klubin ikkunoista, ja ikkunoista se hiipi sisälle juhlan jälkeisiin tyhjiin huoneisiin ja saleihin, ja sen vavahteleva loiste pani seinät vapisemaan ja ikäänkuin perääntymään. Se ei kumoittanut mihinkään määrättyyn kohtaan. Kaikesta mitä se kosketteli, se kosketteli ainoastaan osaa. Mutta sen valossa tulivat näkyviin huoneet ja mitä niissä oli sisällä. Yorkshir-sika näkyi siinä sohvalla loikomassa. Hän oli vaipunut rajattoman syvään uneen. Hänen kasvonsa loistivat valkoisina kuutamon himmeydessä: Kukat olivat vielä hänen kaulallaan ja povellaan. Hän loikoi selällään siinä asennossa, mihin Gulland oli hänet yöksi pannut.
Mutta toisella sohvalla huoneen pimeässä kulmassa loikoi toinen mies nukkumassa. Mutta unissa hän hampaitaan kiristäen päästi muutamia pitkiä kumeita huutoja. Ja hieman senjälkeen hän meni kiemuraan ja kaatui lattialle. Ja noita pitkiä kumeita huutoja jatkui kauan aikaa, ja niihin sekaantui hampaiden kiristys. Lopulta tuli hiljaista. Eikä hänestä enää kuulunut hiiskaustakaan.
Yö kului edelleen. Ainoastaan Yorkshir-sian hengitys kuului. Hän loikoi siinä yhä vaan samassa asennossa. Eiväthän nuo pitkät kumeat huudot olleet voineet häntä herättää.