XIII.
Alfin matkustettua pois Aada liikkui enimmäkseen yksin.
Eräänä päivänä saapui sanoma hänen miehensä kuolemasta aivan odottamatta hänelle. Hän sai tietää enempää: Carsten Stahl oli eräänä aamuna juhlan jälkeen löydetty hengettömänä eräästä klubihuoneesta. Hän oli kuollut sydänhalvaukseen.
Juuri päivää ennen kuolinsanoman saapumista oli Aada saanut kirjeen Alfilta, joka kirjettä kirjoittaessaan ei ollut hyvin kaukana. Aada oli ajatellut tätä kirjettä lukiessaan: — tokko hän koskaan palaa kotia? Ja kun hän nyt kulki näissä ajatuksissa, tuli sanoma Carstenin kuolemasta. Se vaikutti häneen hyvin kamalasti. Hän ajatteli: — kuinka ihmiset ovat yksinäisiä… kaikki olemme yksinäisiä… Carsten on yksin, ja Alf on yksin, ja minä olen yksin. Hän loi katseensa Vorre-kartanon maille, metsille ja tuntureille. Nyt ne eivät kehoittaneet häntä tulemaan luokseen, kuten aina ennen. Nyt ne lepäsivät unisina ja äänettöminä.
Aada matkusti Sandbyhyn. Hän oli läsnä hautajaisissa. Ei kukaan saattojoukosta häntä tuntenut. Hän istui itsekseen ajatuksineen. Sillä paljon liikkui hänen sisällään. Ajatukset tulivat suurina joukkoina: valkeat, kultaiset ja synkät ajatukset. Ja nämä ajatukset kulkivat varjojen tavoin hänen ohitsensa. Äkkiä ne ilmaantuivat, äkkiä ne katosivat.
Palattuaan Vorre-kartanoon hän tunsi itsensä hyvin heikoksi ja lamautuneeksi. Hieman häntä tosin auttoi se, että hän lähimpänä aikana sai paljon hommaa Carstenin raha-asioiden järjestämisestä (niin, tämä toimi todella oli omansa hajoittamaan hänen ajatuksiaan), sillä Carsten oli jättänyt jälkeensä paljon velkoja. Tiesihän Aada, että isänsä oli maksellut niitä monta kertaa. Mutta siitä huolimatta oli hänen isänsä elinajoilta vielä paljon muitakin velkoja jälellä.
Ja kun tämä oli suoritettu, eräs toinen seikka siirtyi hänen ajatusmaailmaansa: Alfilta tuli kirje, joka kertoi, että hän pian tuli kotia — kuukauden tai parin kuluttua. Tarkemmin ei paluu-aikaa oltu mainittu. Kuinka suuresti tämä kirje häntä ilahutti. Sillä edelliset hänen saamansa kirjeet olivat hänen surukseen kertoneet, että hän, Alf, nyt oli tullut perämieheksi englantilaisella parkkilaivalla: — missä hyvin viihdyn. Kotona on niin hiljaista. Missä vaan liikkuu kotimaassa etelässä tai pohjaisessa, on niin hiljaista. —
Eräänä päivänä hän äkkiä astui sisään ovesta äitinsä luo. Aada joutui voimakkaan mielenliikutuksen valtaan näin odottamatta nähdessään hänet. Ensi hetkinä hän saattoi mutista ainoastaan muutamia epäselviä sanoja. Alf otti hänen päänsä käsiensä väliin, nyökkäsi hänelle ja suuteli häntä moneen kertaan. He istuivat nyt yhdessä jutellen, ja äiti katsoi häneen koko ajan. Niin, hän oli hänen Alfinsa. Olivathan hänen silmänsä kuin hyvillä lapsilla. Mutta jotakin muutakin hän huomasi: noissa silmissä piili vielä kaukomatka, se purjehdusinto, joka ei hellitä. Alf ei puhunut siitä; mutta juuri kun hän ei puhunut, huomasi, missä hänen ajatuksensa harhailivat, harhailivat vahvassa tuulessa kaukana valtamerellä. Niin, sen sanoivat äänettöminä hetkinä hänen tuijottavat katseensa.
Ja kun hänessä näkyi jotain hymyn tapaista, oli, kun olisi hän lähestynyt maata, jota ei ennen ollut nähnyt, mutta jonka tarjoamia ihanuuksia hän nyt ikävöi syliinsä.
Merimiehillä on aina ilme, kasvojen sävy, johon he usein ikäänkuin pysähtyvät ja jälleen vajoavat. Nämä kaksi seikkaa: tuo pitkä tuijoittava katse ja odottava hymy — ne olivat Alfille ominaiset.
Alf ja hänen äitinsä juttelivat. Äiti nyökkäsi usein hänen sanoihinsa.
Hän ei voinut muuta, sillä Alf oli väkevä. Eräänä päivinä Aada sanoi
tyynesti: — hän ei voinut sanoa muuta heidän keskustelunsa jälkeen —:
Ymmärrän sinua, täytyyhän sinun päästä matkustamaan.
Kolme päivää myöhemmin hän saattoi häntä ahojen ja kallioiden yli tuon pitkän matkan meren rannalle. Siellä odotti vene häntä. Hänen lyhyet sanansa kaikuivat niin järkähtämättömiltä, niin rakkailta, että Aada kävi kummallisen levolliseksi ja sanoi: — Rakas Alf, tiedän, että sinä minusta pidät.
— Pidänkö sinusta? hän katsoi äitiinsä ja toisti vielä kerran: pidänkö sinusta?
Ehkä hän ajatteli jotain; sillä muutamat kyynelet välkkyivät hänen katseessaan, eikä hän koettanut niitä salata.
Seuraavina päivänä Aada huolimatta pitkästä tiestä meni meren rannalle asti ja tuijoitti aavalle ulapalle. Eräs Vorre-kartanon palvelijatar, joka näki hänen menevän sinnepäin, kysyi, pitikö hänen tulla mukaan. Mutta sitä Aada ei tahtonut. Kolme kertaa meni pari renkiä häntä vastaan, hän kun viipyi myöhään.
Aadan oli tapana näinä vuosina, jolloin eli sangen yksin, nousta varhain aamulla ja mennä alas puistoon, kun vaan vuodenaika ja sää sen sallivat. Siellä hän sitten käveli ja katseli, kasvoivatko ne yrtit, kukat ja puut, joita siihen aikaan vaali, jopa hän istutti uusiakin. Tiesiväthän kaikki Vorre-kartanossa hyvin, että hän oleskeli siellä. Ja kun palvelijatar nouti häntä aamiaiselle, ei hän hakenut häntä mistään huoneesta, vaan puutarhasta jonkun kasvin tai puun luota.
Pitkin päivää hän oli useimmiten omassa huoneessaan, missä pehtori silloin tällöin kävi puhumassa kartanoa koskevista asioista, kysyen miten niiden suhteen oli meneteltävä. Aada harrasti suuresti sellaisia kysymyksiä, ja keskustelu pehtorin kanssa saattoi usein kestää kauan. Kun hän sitten lopulta oli mennyt, tuntui Aada usein muistavan vielä monta seikkaa. Sillä monasti hän veti kellon nuoraa ja käski palvelijattaren kutsua pehtorin takaisin. Hänellä oli vielä jotain hänelle sanottavaa.
Eräänä aamupäivänä, juuri kun Aada oli istuutunut tuoliinsa, ilmoitettiin hänelle, että muuan herra, joka tahtoi tulla hänen puheilleen, odotti sinisessä huoneessa. Hän meni nyt sinne sisälle, ja näki vanhanpuoleisen herran tulevan vastaan. Hän ei häntä tuntenut.
— Rouvaseni, hän sanoi, tahdoin tulla teitä tervehtimään. Olin kapteeni Stahlin ystäviä. Olen tehtailija Nils Maag, entinen luutnantti. Olen kerran nauttinut teidän ja miesvainajanne kestiystävyyttä … se oli Börgen linnoituksessa. Mutta siitä on nyt kaiketi kolmekymmentä vuotta. Niin että teillä oikeastaan on täysi syy pitää tarpeettomana, että nyt käyn teitä tervehtimässä.
Aada nyökkäsi:
— Muistan sen hyvin. Te kerroitte paljon monista ja pitkistä matkoistanne.
— Sen tein arvatenkin. Ja mikäli muistan, te molemmat olitte kyllin rakastettavia kuuntelemaan, mitä kerroin… No niin, hyvä rouva. Se oli silloin. Eikä se aika enää palaa. Onhan paljon nyt muuttunut. Carsten Stahl on kuollut.
Aada nyökkäsi taas.
— Se meni nopeammin, kuin mitä olin odottanut… Entä poikanne?
— Hän on merillä… kaukana merillä… hän on vastaiseksi hieman levoton.
— Vai niin, poikanne on merillä… Teillä on siis hyvin yksinäistä, rouvani.
— No niin, onhan täällä jotenkin yksinäistä. Ja kuitenkaan — en enää huomaa yksinäisyyttä.
— Ei, vastasi tehtailija Nils Maag hitaasti, on joka tapauksessa helpompi olla yksin vanhana kuin nuorena. Ja kun olitte nuori… niinä päivinä joita muistelen… silloin ette ollut yksin.
Syntyi hetken vaitiolo. Sitten jatkoi tehtailija Maag:
— Tahtoisin kernaasti sanoa teille jotakin, rouvaseni. Tapasin kapteeni Stahlia muutaman kerran. Hän ei paljoa puhunut asioista, jotka koskivat teitä molempia. Mutta niin paljon saatan sanoa: Rakkautensa teihin hän säilytti — huolimatta siitä minkä tiedätte ja enempääkin.
Aada istui kauan vastaamatta. Tuntui ehkä siltä, kuin ei hän olisi voinut sanoa mitään. Mutta sitten hän alkoi puhua, käyttäen paljon sanoja, kuten usein ne ihmiset tekevät, jotka ovat tottuneet paljon vaikenemaan.
— Tavallaan minua kummastuttaa, luutnantti Maag, (sallikaa, että käytän samaa arvonimeä kuin silloin), että puhun teidän kanssanne, joka oikeastaan olette minulle vieras, asioista, joista en koskaan ole kellekään puhunut. Mutta kun nyt ajattelen, muistan, että minä silloinkin tunsin itseni hyvin varmaksi teihin nähden, kun aikoja sitten olitte vieraanamme Börgessä. Ajattelin: tuo mies on niitä ihmisiä, joille voi uskoa asioitaan, ja joka ei väärinkäsitä. Sanon tämän, ainoastaan sentähden, että tahdon sanoa jotakin ja kysyä teiltä, viisas mies kun olette. Muistakaa, kun minun tavoin kulkee omissa ajatuksissaan, joita ei ennen ajatellut, kun elämän satunnaiset tapahtumat kiinnittivät huomion. — Mitä tarkoittaa mies rakkaudella naiseen? Että toisen naisen silmät ovat ruskean kaihomieliset, että toisen naisen silmät leimuavat? Että toisen naisen mieli on taipuisa, toisen naisen mieli kiivas? Että toisen vartalo on sellainen, toisen taas toisenlainen? Että hän rakastaa heitä molempia — kenties useampia. Että hän rakastaa sitä naista enimmin, josta hetkellisesti on ollut kauimpana, ja sitä vähimmin, jonka seurasta kauimman aikaa on nauttinut. Jos miehen pyyteet ovat sellaisia… hyvä, senlaatuinen rakkaus ei minua liikuta…
Tiedän, että annoin hänelle kaiken, rakkauteni, ruumiini, sieluni. Kun siis näin, että hän puolestaan oli jättänyt minulle kenties vaan murun itseään, menin pois hänen luotaan. Sillä, luutnantti Maag, minä olen, jos sallitte, himokas, enkä koskaan ole tahtonut jakaa kenenkään kanssa.
Ehkä Carsten Stahl ja monet hänen kanssaan valittivat, etten palannut hänen luokseen… Mitä olisinkaan tehnyt, jos kuitenkin olisin elänyt yhdessä hänen kanssaan? Koko tämä seikka tuntuu mahdottomalta… minä en löydä mitään vastausta.
Tehtailija Maag vastasi hetken kuluttua:
— Olette oikeassa, rouva. Se olisi todella ollut mahdotonta.
Monet naiset, hän jatkoi, sanovat kyllä samaa kuin te. Harvat, tai ei kukaan menettele sen mukaan. Mutta teidän sisäinen luontonne antoi teille siihen voimaa. Se tuntuu minusta eheältä ja kauniilta. Ja kaikkea eheää ja kaunista minä ihailen.
Sitten he puhuivat paljon Alfista. Aada kertoi hänen lapsuudestaan, siitä selittämättömästä etäisyyskaihosta, joka sitten hänet valtasi. Ja hän kertoi hänelle, miten Alf, viimeksi kotona ollessaan, oli vaihteleva ja kuitenkin uskollinen, rakastava ja kuitenkin kova.
Tehtailija Maag sanoi äkkiä:
— Te sanotte, rouvaseni, jotenkin seuraavaa: minulla on poika; hän on vahva, jopa tavallaan kovakin, ja kuitenkin rakastava. Hän on huikenteleva, häneen ei voi varmasti luottaa, ja kuitenkin hän on hellä ja uskollinen. Kun te nyt katsotte ja ajattelette poikaanne ja puhutte hänestä… ettekö siis ajattele, että Carsten Stahlilla oli samanlaisia avuja ja samanlaisia vikoja? Muistatteko Carstenia?… hänelläkin oli vahva kaukaisuuskaiho. Muistan, mitä hän sanoi minulle ollessaan Börgessä… No niin, sellainen tyydyttämätön kaiho on vaarallinen. Se voi levitä. Ei kukaan tiedä, mitä merkillisiä vaikutuksia sillä voi olla. Mainitsitte itse äsken sanoneenne pojallenne, että oli parasta kun hän läksi kaukomatkalle, jotta ei kulkisi samaa tietä elämässä… ymmärrätte, mitä tarkoitan. Ja jos huomaatte jotain totta siinä mitä sanon… niin… kun rakastaen ajattelette poikaanne… niin ajatelkaa samalla Carstenia. Silloin, rouvaseni, on poikanne tarttuva isänsä käteen ja pyytävä äitinsä antamaan hänelle anteeksi.
Kotvan kuluttua tehtailija Maag nousi:
— Käyntini on kestänyt kauan, hän sanoi, minun on sanominen hyvästi. Vielä yksi seikka: Carsten puhui eräänä päivänä kihlausajastaan ja aviostaan. Ja nyt minä sanon: Kerran olette omistanut hänet, jota niin täydesti ja eheästi rakastitte, kuin tekin, ylpeä nainen, suinkin saatoitte vaatia. Antakaa sen myöskin olla mielessänne, kun muistelette häntä… Hyvästi!