XII.
Martha täti muodosti lopulta jotain erikoista Aadan alkuelämässä. Jotain sellaista kuin huokaavan sävelen valoisassa kevätsävelmässä. Varsinkin senjälkeen, kun hän eräänä iltana oli kuullut isänsä ja kapteeni Krusen puhuvan Martha tädistä. Sanojen merkitystä hän ei kokonaan ollut ymmärtänyt; mutta juuri sentähden, että ne olivat hänestä puoleksi käsittämättömiä, ne vaikuttivat häneen samoin kuin kumeat vaarat.
Oli pimeä huoneessa, nuo molemmat miehet eivät ollenkaan tietäneet, että Aada istui huoneen nurkassa olevassa nojatuolissa. Ja kun he olivat puhuneet loppuun, Aada ei tahtonut, että he häntä näkisivät ja hiipi salaa, peloissaan siitä, mitä oli kuullut, ylös huoneeseensa. Se oli omituinen tarina, minkä hän sai kuulla isänsä ja kapteeni Krusen keskustelusta. Ensiksi, että Martha täti nuorena oli ollut kaunis… tummatukkainen, kalpea… ne jotka näkivät hänet, tunsivat, että hän pyrki iloitsemaan elämässään.
Siihen aikaan oli vanhanpuoleinen sotilas palveluksessa Marthan isän, everstiluutnantin, talossa. Hän oli omituinen veitikka ja kävi silloin tällöin vallan hassuksi. Everstiluutnantti käytti häntä kaikenlaiseen tarjona olevaan työhön. Mutta eräänä päivänä hän tuli everstiluutnantin luo ja sanoi tahtovansa naida ja kysyi aivan tosissaan, eikö voisi saada neiti Marthaa. Everstiluutnantti hymyili ensin — hän oli hyvänlaatuinen mies — mutta taputti sitten sotilasta olalle ja sanoi:
— Siitä et saa enää puhua. Ymmärräthän! Jos vielä puhut sellaisia hullutuksia kerran, niin saat mennä tiehesi. Silloin en enää kärsi sinua talossani.
Eikä mies sen enempää siitä puhunut; mutta hän katseli aina neiti Marthaa. Nuori kaunis neiti näytti häntä paljon miellyttävän. Eräänä iltapäivänä kulkiessaan neiden ohi sotilas katsoi häntä sillä tavalla, että hän sen kertoi isälleen. Pilalla isä nyt mainitsi tyttärelleen, mitä vanha Tulling oli häneltä pyytänyt. Martha nauroi, mutta sanoi hetken kuluttua:
— En pidä hänestä, isä; toimita hänet pois.
Vähän senjälkeen everstiluutnantti oli muutaman päivän poissa kotoa matkoilla. Oli iltapäivä, jolloin neiti Martha oli yksin kotona. Palvelijatar oli lähtenyt kotoa, renkipoika oli toisen pojan kanssa kalassa, everstiluutnantin talo oli syrjässä, ja harvat kulkivat siitä ohi. Lyhyesti: sinä iltapäivänä tuo puolihullu mies väkisin makasi Martha neiden. Ei kukaan muu kuullut hänen huutojaan kuin eräät, jotka soutelivat joella. He eivät kuitenkaan tietäneet, mistä huudot tulivat. Kun palvelijatar palasi kotia, makasi nuori neiti pyörtyneenä. Mies oli lisäksi lyönyt häntä, hänen otsansa oli turvoksissa ja toista silmäänsä hän ei voinut avata. Saatiinhan hänet henkiin jälleen, mutta ei entiselleen. Häneen oli jäänyt alituinen pelko — parantumaton pelko. Oli, kuin olisi hänen elonsa sisin juuri katkennut; hän ei koskaan enää kohonnut entiseen elämäniloon.
Kapteeni Kruse sanoi lopulta ääni värisevänä:
— Rakas ystävä, miksi on kaitselmus olemassa, kun se ei ryhdy ehkäisemään tällaisia tapauksia? Onko elämässä oikeutta, kenties? Oh, siinä on paljo salaisia väijytyksiä. Ja minä olen kokenut, että elämä usein tekee katalia tekoja, raukkamaisia urotöitä juuri niille, joita sen pitäisi kohdella kaikkein helläkätisimmin.