XI.
Useita vuosia oli kulunut siitä aamusta, jolloin Martha täti tuli Vorre-kartanoon. Hänen sielläolonsa ensi vuosina Aada ei paljoa ajatellut häntä. Ensimäisen aamun synnyttämän vaikutelman hän oli säilyttänyt; mutta Aada oli onnellinen ja vielä liiaksi lapsi hautoakseen mielessään tällaisia asioita. Elämä oli hänestä helppoa ja selvää, ja ajatellessaan Martha tätiä, hänestä tuntui kuin olisi hän ylhäältä virran kirkkaalta pinnalta nähnyt jonkun puolipimeässä kulkevan pohjalla, jonkun, jota ei oikein selvästi voinut nähdä, ja jota kenties ei oikein tuntenut.
Silloin tällöin hän kuuli palvelusväen puhuvan asiasta toisenkin sanan:
— Niin, niin, Herra tietää, mikä suru häntä painaa. Tai:
Hän on vetänyt kuoren ympärilleen, hän ei kuule mitään ulkoapäin.
Tai:
— Mutta hän kuuntelee jotain sisällänsä.
Tai vielä:
— Hänen silmänsä sanoo, että hän on yksinäinen ja hylätty, mutta ettei hän pyydä muuta.
Kaikki sellaista himmeätä kieltä, jota rahvas mielellään käyttää.
Ja nämä puheet sopivat monessa suhteessa ja olivat hyvin paikallaan tässä, kun niiden käyttäjät eivät tietäneet mitään varmaa.
Martha täti istui melkein aina huoneessaan. Huonekalut siinä olivat hänen omansa: kaksi korkeaselkänojaista tuolia, puuvuode, keltaiseksi maalattu tummine koristeineen, sohva ja seinäkello; siinä oli raskaat painot, jotka hitaasti liukuivat alas ja ylös. Vuoteen yläpuolella riippui kuva, jonka Martha täti oli piirtänyt nuorena tyttönä ja värittänyt vesimaalilla: varis istui kuusen latvassa ja katseli silmät levällään metsästäjää ja koiraa, jotka seisoivat puun juurella ja vuorostaan katselivat varista. Nämä esineet olivat aina samanlaiset: vaalenneet huonekalut, kello, joka alinomaan käydä raksutteli ja surisi joka tunnin kuluttua, ja maalaus, joka riippui tänään samoin kuin vuosia sitten — — hitaasti kuluva aika vallitsi siellä yläkerran huoneessa. Ja siinä asui Martha täti, joka ei enää odottanut mitään.
Aada näytti suuremmaksi tullessaan ymmärtävän, että Martha täti oli onneton jonkun seikan vuoksi, ja kun täti puhui, avasivat hänen sanansa ikäänkuin näköalan Aadalle outoon seutuun. Ennen hänestä aina oli tuntunut kaikkein raskaimmalta surulta, mikä häntä olisi voinut kohdata, jos hänen isänsä olisi kuollut. Nyt hänestä tuntui, kuin olisi muita seikkoja voinut sattua, kuin omituiset ryömivät olennot olisivat voineet hiipiä esiin pimeästä ja purra itsensä kiinni häneen ja aikaansaada vielä pahempaa surua.
Usein saattoivat tädin sanat raskaasti koskettaa häntä. Kuten eräänä päivänä, jolloin Aada istui ylhäällä hänen huoneessaan. Syksy oli tullut, ja Aada näki ikkunasta, miten tuuli lakaisi piirinä puutarhan kellastuneita lehtiä. Äkkiä hän nousi, juoksi alas puutarhaan ja toi mukanaan muutamia syyskukkia ja laski ne pöydälle.
— Täti, tässä on sinulle muutamia kukkasia.
— Minulleko, Aada?
— Niin; siellä ei ole muita; muut ovat kuihtuneet.
— Tahtoisit kai, että olisi kesä, Aada?
— Niin, nyt on niin kylmä, kesällä oli kaunista. Silloin sanoi Martha täti hiljaa:
— Kuinka olet murheissasi syksyn tulosta. Jospa aina olisit niin, etkä niitä onnettomia, jotka kaihoavat syksyä.
Sellaisia sanoja saattoi Martha täti lausua. Vaikka ei Aada kokonaan niitä ymmärtänyt, tunki kuitenkin se äänenpaino, millä ne oli lausuttu, hänen pehmeään mieleensä ja antoi hänelle ikäänkuin, kokonaisvaikutuksena lauseiden merkityksen.
Sentähden tapahtui eräänä kesäkuun päivänä seuraavana vuotena, kun Aada rientäessään talon läpi saapui Martha tädin huoneeseen muutamia vaaleita reheviä ruusuja kädessä — noita auringon viehkeitä lapsia, jotka punoutuvat sisälle alkukesän komeuteen — että hän laulellen hyppiessään edelleen äkkiä tunsi häpeää. Hänen askeleensa harvenivat. Hän kulki varpaisillaan eteenpäin eikä edes hyräillyt. Ja kun hän astui ulos huoneesta, tuntui kuin olisi varjo laskeutunut hänen nuoruuden ilonsa yli.