X.
Sakarias Wilde päätti eräänä keväänä lähteä ulkomaille ja antaa Aadan tulla mukaan. Mutta ensin hän tahtoi odottaa, kunnes kesä oli vakaantunut päivänpaisteineen ja kirkkaine ilmoineen. Heidän oli aikomus tehdä alkumatka meritse, ja Wilde tahtoi kernaimmin välttää myrskyisää merta. Hän ei kärsinyt kovaa aaltoilemista, silloin hän aina tuli sairaaksi, oikein kurjan sairaaksi.
Kesäkuu tuli tuoden mukanaan lämpöä ja painostavaa tyventä. Isä ja tytär laittoivat itsensä matkavalmiiksi ja astuivat laivaan, joka purjehti Tanskaan.
Soluttiin vedenpintaa pitkin edelleen täysin purjein, hitaasti kaksi päivää ja kaksi yötä, ja silloin he saapuivat Tanskaan. He asuivat jonkun aikaa aivan pienessä kaupungissa, ja heidät tunsivat pian kaikki. Kaikki kaupungin herrat, vanhatkin, tervehtivät Aadaa kadulla ja tahtoivat kernaasti puhua hänen kanssaan, ja kaikki kysyivät, millaista oli Norjassa, mistä tiesivät hänen olevan kotoisin. He luulivat, että siellä oli kylmä pitkin vuotta ja ihmettelivät suuresti, kun Aada kertoi heille, että kesä siellä oli yhtä lämmin kuin Tanskassa.
Asuttuaan siellä muutaman viikon, he matkustivat edemmäksi etelään päin tanskalaisessa purjeveneessä, ja matkaa kesti kokonainen vuorokausi. Tuskin he olivat päässeet maihin, kun nousi myrsky, ja he olivat iloiset siitä, että pääsivät katon suojaan. He olivat maatuneet pitkälle kapealle niemelle, ja pienestä ravintolasta, missä istuivat, he näkivät, miten aallot roiskuivat molemmin puolin ylös. Meren pauhina huolestutti Aadaa — hän ei melkein koskaan ennen ollut sitä kuullut — ja se häiritsi hänen yörauhaansa. Mutta seuraavana aamuna myrsky oli asettunut, ja päivänpaisteella he isoissa vaunuissa ajaa karauttivat aavan tasangon yli, millä kasvoi kanervikkoa, jossa tuuli vinkui. Siellä täällä loppui kanervikko, ja silloin seurasi pitkät alueet, joita peitti valkoinen hieta, hieno valkoinen hieta, joka lenteli ilmaan pienimmästäkin tuulen henkäyksestä. Ajaja, tanakka punaposkinen mies, hymyili alati ja pisti silloin tällöin käyrän torven huulilleen ja puhalsi muutamia säveliä, jotka kaikuivat somasti tasangolla. Muuten ei kuulunut mitään elävää ääntä, ennenkuin illalla, auringon laskiessa; silloin kirkui joku lintu. Kri, kri, ne rääkkyivät jossakin kaukana. Aada ei niitä kertaakaan nähnyt.
Eräänä päivänä, kun vaunujen hevoset olivat pysähtyneet lepäämään, tuli heitä vastaan joukko ruskeaihoisia ihmisiä, joilla oli suuret silmät ja säkenöivät kulta- ja hopeasoljet kaulassa ja hiuksissa. Ne olivat mustalaisia, josta Aada oli kuullut niin paljon puhuttavan. He tulivat lähemmäksi ja tahtoivat pouvata Aadalle, mutta lihava kuski tavoitteli heitä piiskallaan ja torui, huolimatta lempeydestään. Silloin he jotenkin hiljaisina poistuivat.
Mutta aivan itsekseen istui vanha eukko, kokoonkyyristynyt ja ruskea kuin kuivanut leipäkannikka, ja hän hyräili jotain itsekseen. Hänestä Wilde puhui ajajan kanssa, ja vähän myöhemmin hän kertoi Aadalle, että vanha vaimo lauloi kuolinvirttään, nyt hänellä ei enää ollut pitkältä elinaikaa.
— Onko hän sairas? kysyi Aada.
— Ei, mutta hän on liian vanha ja hidas jaloiltaan astuakseen yhtä nopeasti kuin toiset, sentähden hän nyt jätetään jälelle kuolemaan; joko hän kuolee nälkään, tai lyö joku nuoremmista hänet kuoliaaksi.
Aada, jota ensin nuo tummaihoiset ihmiset olivat miellyttäneet, piti heitä nyt häijyinä, ei pitänyt siitä, että he häntä lähestyivät, eipä edes sietänyt, että nuo suuret, mustat silmät tuijoittivat häneen.
Paljon turvallisemmalta hänestä tuntui ajajan luona, jolla oli nuo lempeät kasvot ja tuo komea torvi.
Seutu, jonka läpi kulkivat, oli kaunis. Valoisia metsikköjä ja vihantoja tasonko ja, joiden taakse aurinko laski vaaleanpunaiseen usvaan, muun taivaan kuultaessa sinisenä. Nuoret tytöt ja pojat kulkivat laulaen kotia maatöistään. Joskus, myöhemmin iltaisin, kuuli juopunutta väkeä, joka niinikään laulaen kulki kotia. Usein nämä lauloivat väärin, mutta väärien sävelten takana piili ikäänkuin nauru ja ilo.
Vielä kerran he saapuivat kaupunkiin, jonka laidalla Wilde vuokrasi koko pienen talon, (heillä oli kaksi palvelijatarta ja renkipoika mukana). Täällä he asuivat syyskuukaudet lokakuun loppuun asti. Sittemmin Aada muisti tästä kylästä vanhan kirkon, joka oli avoinna koko päivän. Sen avarassa sisustassa oli niin hiljaista. Aada meni joskus sinne sisälle ja istuutui katselemaan kuvia, jotka riippuivat seinillä. Vanhoja pyhiä miehiä ja naisia, apostoleita, pyhimyksiä, kaikki käsivarret ojennettuina ja hymy kasvoilla. Varsinkin kahteen näistä kuvista hänen huomionsa kiintyi: toinen kuvasi helvettiä ja toinen taivaan valtakuntaa. Helvetti oli täynnä verenpunaista tulta. Saatana, vanha, käyräselkäinen mies, jolla oli musta karvainen ruumis, seisoi kärsivällisesti odottaen. Useat nuoret kauniit miehet ja naiset tulivat halaten toistensa vyötäisiä tanssien häntä vastaan.
Taivaan valtakunnassa näki: loistavan maiseman, missä käyskenteli ihmisiä kultaisten palmujen ja punaisten kukkien keskellä. Kasvot hymyilivät, ja ruusuja varisi, minkä kestäessä säteilevä aurinko näytti nousevan.
Tässä kirkossa Aada usein rukoili Jumalaa. Ennen, kotona, hän niinikään oli rukoillut, mutta ei siten, kuin täällä. Sillä kotona hän oli rukoillut, hän kun tiesi, että Jumala oli hyvä, ja että yö oli niin pimeä ja tuuli puhalsi niin omituisesti ulkona. Mutta hän ei koskaan ollut rukoillut täydestä sydämestä muulloin kuin pelätessään. Ja päivällä hän ei koskaan ollut rukoillut. Mutta tässä kirkossa hän löysi Jumalan, Jeesuksen, Pyhän Hengen, jotka antoivat hänen rukoilla, ilman että hänen ensin tarvitsi olla peloissaan, jotka antoivat hänen tunteensa niin täysinä uhkua, että huulensa vaistomaisesti aukenivat ja rukouksen sanat kulkivat niiden yli. Hän rukoili silloin itsensä ja isänsä ja Martha tädin puolesta, ja usein kaikkien ihmisten puolesta.
Mutta mainittava on myös että muita maailman ajatuksia pujahti mukaan. Mutta ne vaihtuivat valmiiksi ajateltuina suitsutuksella tuoksuvassa kirkossa. Etupäässä kuvat ja musiikki vaikuttivat; sillä ne rukoukset, jotka hän aamupäivällä oli rukoillut, tuntuivat hänestä usein iltapäivällä sangen vierailta.
Kun kaupunkia ympäröivä metsä alkoi käydä ruskeaksi ja keltaiseksi, kun viimeinen kesälintu ja kovakuoriainen lenteli ilmassa, kun hiljainen, melkein raskas syysilma lepäsi pienen kaupungin ylitse, valmistautuivat Sakarias Wilde ja hänen tyttärensä palaamaan kotia. Pitkä vaivaloinen matka seurasi. Merimatka oli edessä, ja viimeisenä päivänä aaltoili meri korkeana, niin että molemmat tulivat hyvin sairaiksi. Aada oli iloinen, kun he vihdoin tulivat kotia.
Tämä ulkomaanmatka tuntui ensi aikoina jälestäpäin Aadasta hieman epäselvältä. Kun hän käveli puutarhassa tai istui huoneessaan, se tuli hänen luokseen pikemmin selvänä unennäkönä, kuin todellisena tapauksena. Mutta erityiset seikat ilmenivät selväpiirteisinä: vaunumatka tasangolla auringon levittäessä paistettaan pienille taloille ja etäällä olevalle tornille, tai lihavan, hymyilevän ajajan iltaisin viimeisen kerran puhaltaessa torveensa; ja kirkon hän muisti sävelineen ja kuvineen, samoin kuin muistaa sointuvan, sulavan laulun.