XXV.
He tulivat Vorre-kartanoon jo seuraavan päivän iltana ja viipyivät siellä viikon. Mutta kahdeksantena päivänä he heittivät jäähyväiset Sakarias Wildelle ja Vorre-kartanolle, ja pienellä höyrylaivalla (joka oli ensimäisiä Norjassa rakennettuja) he matkustivat enemmän kuin kaksi vuorokautta, ja saapuivat sitten iltapäivällä Börgeen. Linnoitus oli saaressa. Se oli vanha linnoitus, josta kauas näkyi sen vaaleanharmaa muuri ja sen torni. Se ei salassa lymynnyt, vaan huusi ikäänkuin kaukaa: tässä olen.
Siinä talossa, jossa heidän oli määrä asua, oli ainoastaan muutamia huoneita; mutta siihen kuului iso puutarha ja sitäpaitsi kaksi suurta ulkorakennusta, jotka haisivat homeelle ja kuivatetulle kalalle. Päällikön rakennuksen entinen asukas, äsken kuollut suuriperheinen kapteeni, oli sinne ripustanut kaloja kuivamaan. Hänen leskensä, joka vielä asui saarella, järjestäen muutamia huonekaluja, mitkä aiottiin myydä salmen vastaisella rannalla, kertoi, näyttäessään Aadalle paikkoja, paljon siitä, kuinka hyvä miehensä oli ollut, kuinka hän oli tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa lasten edestä; he molemmat, hän ja vaimonsa, olivat enimmäkseen syöneet kalaa, jota kapteeni itse pyysi; heillä oli ollut lihaa ainoastaan kaksi kertaa viikossa. Koulunkäynti ja ylläpito kaupungissa kolmelle pojalle ja kahdelle tytölle maksoi paljon.
Tämä rouva oli laiha ja pieni, ja hänellä oli suippo nenä ja pienet kirkkaat silmät. Hän oli varmaankin kerran ollut kaunis, mutta hyvin pitkän aikaa sitten. Hänen äänensä, joka nyt oli ohut ja kimakka, saattoi joskus saada helakan kaiun, varsinkin kun hän ajatteli sitä, mikä oli ollut kerran, ja kun siitä puhui — samoin kuin vanha kulunut piano, silloin tällöin saattaa purkaa esille hienoja kaikuvampia ääniä.
Kun Stahl puolisot muutaman päivän kuluttua olivat päässeet levollisiin oloihin, Aada malttoi eräänä iltapäivänä mennä katselemaan saarta, missä asuivat. Siinä oli enimmäkseen tummia tuntureita, joilla niukasti kasvoi katajia, kanervaa ja orjantappuroita. Edessä leviävä meri oli mahtava ja vaihteli melkein aina levottomana. Mutta kun se joskus oli levossa, oli sen hiljaisuus hyvin syvä, ja sen rauha tuntui hurskaalta. Ensimäisenä iltana Aada meni pitkänlaiselle kävelylle ja istuutui penkille, joka arvatenkin oli pantu siihen paikkaan näköalan katselemista varten. Hän näki silloin äärettömän jonon kiviä, ja meren, jonka yli kaareutui ohutpilvinen taivas. Hänestä tämä kokonaisuus tuntui joltisenkin hyvältä. Hetken kuluttua kulki vanha mies ja nainen ohi, molemmat katsoen eteensä häntä huomaamatta. Alhaalla rannalla kulki kaksi sotamiestä polttaen tupakkaa. Toisella heistä oli puupalikkasoitin kainalossa. Silloin tällöin hän kosketteli sitä vasaralla samalla laulaen nenäänsä korkealla äänellä tuollaista surullista laulua, joita sotilasten ja merimiesten on tapana laulaa, kun kaiho kotiin ja lemmittyihinsä heidät valtaa.
Kun Aada tuli kotia, istui hänen miehensä perhehuoneessa ja puhui kahden kersantin kanssa; nämä nousivat ja kumarsivat jäykästi, kun Carsten esitti:
— Vaimoni.
Aada nyökkäsi; istuutui ja otti esille käsityön ja kuuli nyt pitkällistä puhelua jostakin kalkista ja sementistä, mikä ei vielä ollut tullut perille, ja aseista, jotka oli hankittava. Tämä keskustelu vaikutti melkein nukuttaen häneen. Viimein oli sillä kertaa valmista. Luutnantti Stahl pyysi heitä tulemaan seuraavana päivänä konttoriin täsmälleen kello 10.
Mutta kun Carsten ja Aada olivat jääneet yksikseen, hän meni nuoren vaimonsa luo ja kumartui hänen puoleensa.
— Rakas Aada, hän sanoi, etkö lopulta ole ikävystynyt, että olen kuljettanut sinut tänne.
Aada kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi poskensa hänen poskelleen:
— En, en mitenkään, hän kuiskasi innoissaan, luulen että meidän tulee täällä hyvä olla, etkö luule, kunhan saat nähdä.
Päivät menivätkin hyvin. Syksy ja talvi kului, ilman että he sitä huomasivat. Oli niin rauhallista ja turvallista päällikön asunnossa. Aada kulki huolehtien kaikesta. Hänen talonsa oli lopulta mitä parhaimmassa kunnossa. Hän tiesi hyvin, missä kaikkea säilytettiin, niin hyvin varsin mitättömät esineet, jotka olivat ullakossa kirstuissa, kuin vaatteet ja hopea-astiat, jotka olivat vaatekaapeissa ja hopeansäilytys-lippaissa.
Kun kevät tuli, Aada alkoi järjestää taloa ulkopuolelta. Rappeutunut veranta korjattiin ja sai purjekangasta katteeksi. Myöhemmin — kesäkuulla — tuli lisää kesäinen kalusto: bambu-tuoleja, bambupöytä, millä aina oli pullo kesäjuomaa, jonka Aada ketterästi valmisti: hieman hapanta sitruuna-mehua, johon oli sekoitettu vähän vaniljia.
Mutta etupäässä hän piti huolta puutarhasta. Siinä kulki aina puutarhuri kastellen, leikaten ja istutellen. Usein iltapäivisin, kun aurinko kallistui länteen, kuuli hänen keritsimiensä äänen, jotka leikkasivat puita; lyhyitä teräviä kalskahduksia. Jo kesän ensi kuukausina oli puutarhaa kaunis nähdä. Monet kauniit kukat viihtyivät yltympäri lavoissa. Ja verannan juurelle oli istutettu muutamia juuria, harvinaisia lehtikasveja, joiden lehdet liehuivat, joko solakoita, vihreitä, tai sellaisia, jotka kasvoivat vahvasti ja imivät aurinkoa ja kosteutta, jos ne olivat matalavartisia, tumman kirjavan värisiä.
Aada harrasti suuresti kaikkea tätä; häntä ei ollenkaan rasittanut kaiken tämän hoitaminen ja järjestäminen. Hän seurasi ainoastaan sisällään olevaa vaistoansa, kuten lintu, joka levittää siipensä.
Ja kuten tässä suhteessa, hän oli kaikissa muissakin askareissaan ja yrityksissään.
Jopa osanotossaan siihen, jota monet kummalliset ihmiset pitävät jonakin alhaisempana toiminta-alana, nimittäin keittiö-toimiin, hän oli erittäin innokas. Varsinkin ruuanvalmistukseen hän aika ajoin osoitti suorastaan rajatonta harrastusta. Hän oli muun muassa kodistaan Vorre-kartanosta löytänyt vanhan keittokirjan, jota mielellään luki; Tämä keittokirja oli kuin mikäkin seikkailukirja: siinä vilisi metsälintuja ja vesilintuja, häränlihaa, jäniksiä ja hirviä. Sitten pienempiä lintuja, rastaita, lehtokurppia, sorsia ja kananpoikia ja lopuksi nuo vanhanaikuiset ylpeät ruokalajit: karhun kylkiluita, paistettuja pippurin ja suolan sekaisina ja metsäsika, joka tuotiin pöytään, kokonaisena paistettuna ja koristettuna hopealla ja silkillä.
Aada oli kyllin rohkea ryhtyäkseen tekemään vaikeita ruokalajeja, joita tässä selitettiin, ja joista ennen ei ollut kuullut puhuttavan. Stahl seurasi tätä touhua, iloitsi usein ja piti ruokia oivallisina ja sanoi, että ne johtivat mieleen sen ja sen ruokalajin ulkomaalaisissa ravintoloissa. Kunnes molemmat, hän ja Aada, eräänä päivänä saivat vatsakipua erityisestä ruokalajista, jolla niinikään oli sijansa tuossa runsasaineisessa keittokirjassa. Silloin nauroi Stahl ja meni keittiöön ja pyysi halonhakkaajaa ja keittäjätärtä pitämään silmällä kelpo emäntää, joka pian ei enää ollut hillittävissä. Ja keittäjätär ja halonhakkaaja, jotka sinä päivänä olivat ihmetelleet Aadan keittotaitoa, nauroivat hekin, ja Aadakin luonnollisesti nauroi katuvaisena ja päätään pudistaen.
Mutta siitäperin hän hylkäsi nuo vaikeat ruokalajit ja tyytyi paistiin, pihviin ja kotletteihin, joita opetti palvelijatarta paistamaan, niin että ne loistivat mehukkaina ja houkuttelevina.
Tuo roomalainen piirakka oli ainoa hullutus, johon Aada oli eksynyt. Muuten hän ei ollut kovin levoton. Hänen vaatimuksensa elämään nähden eivät olleet suuria, ja hänen ylellisyytensä oli varsin vaatimaton. Silloin tällöin pullo Maria Farinaa, jota hän käytti tehdäkseen pesuveden raittiimmaksi. Hänen pukunsa tosin oli hyvin tyylikäs, mutta silti hyvin yksinkertainen. Kesällä hän kernaasti käytti valkoisista tai helmenharmaasta kankaasta tehtyjä pukuja, joita koristivat Wildein vanhat hopeasoljet ja Öjvind Galten hopeavyö. Talvella hän enimmäkseen piti mustasta ja jostakin kultakoristeesta, minkä vuosien kuluessa oli saanut isältään.