XXVI.
Aada tiesi, että hänen syntymänsä oli ollut syynä hänen äitinsä kuolemaan. Ja hän muisti hyvin, mitä eräs vanha eukko Vorre-kartanossa oli sanonut monta vuotta sitten, kun hän vielä oli lapsi:
— Niin, kun hänestä kerta tulee äiti, niin ei hänen käy hyvin.
Häntä kammotti, kun ensi kerran tunsi jotain elävää liikkuvan sydämensä alla. Muutaman päivän hän tunsi mielessään pelkoa, jota ei ennen ollut kokenut. Mutta sitten tämä tunne katosi vähitellen, ja rauhoittava levollisuus, joka ei enää poistunut, valtasi hänet.
Se päivä tuli, jolloin hän ilman suuria tuskia synnytti lapsen. Se oli poika.
Lähimpänä aikana häntä hoidettiin huolellisesti, vaikka hän ei olisi sitä erityisesti tarvinnut. Kasvot hymyilevinä ja terveinä hän katseli vastasyntynyttä ja painoi sitä rinnalleen. Pian hänen voimansa taas palasivat. Jo viikkoa myöhemmin hän taas oli jalkeilla ja liikkui kuin ennen.
Carsten oli hyvin mielissään siitä, että oli saanut pojan. Mutta muuten hän oli useimpien isien kaltainen. Hän ei kokonaan voinut tottua tuohon pieneen avuttomaan olentoon, jolla oli märkä suu ja pikkaraiset sormet. Tuo pieni parkuja, joka ei ottanut huomioon mitään paikkaa, joka ei rahtuakaan välittänyt Carstenin yölevosta, vaan porasi milloin ikinä suvaitsi, tuskastutti häntä.
Lopulta lapsen parkuminen kävi hänestä niin sietämättömäksi, että hän muutti ylös vierashuoneeseen, ja siellä hän asui lopun talvea.
Kun kevät tuli, ja Carstenin piti toimittaa sotilasvirkaansa kentällä, kolmen peninkulman päässä, päätettiin, että Aada ja pikku Alf (poika oli saanut nimensä Carstenin isän mukaan) lähtisivät Vorre-kartanoon ja asuisivat siellä pari kesäkuukautta. Tämä ilahutti Aadaa monestakin syystä. Ensiksikin hän kaihosi jälleen nähdä Vorre-kartanoa, lisäksi hän luuli, että metsästä ja niityiltä puhaltava ilma oli tekevä pikku Alfille hyvää ja päällepäätteeksi siten noudatti isänsä toivomusta, tämä kun kirjeessään heti hyvin lämpimästi oli kehoittanut heitä tulemaan. Vielä sananen näistä Sakarias Wilden kirjeistä: ne värähtelivät ilosta, vanha isoisä oli hyvin utelias tutustumaan nuoreen herra Alfiin, ja hän antoi Aadalle joukon hyviä neuvoja poikasen viihtymisen varalle. Näistä neuvoista muutamat olivat vallan taikauskoisia, ja ne päättyivät jotenkin näihin sanoihin:
— Niin, naura sinä vaan, kun vanha isäsi kirjoittaa sellaista; mutta sano mitä tahdot, sellaisia vanhojen akkojen neuvoja ei totisesti pidä halveksia.
Aada kirjoitti eräänä päivänä Vorre-kartanoon näin:
— Rakas isä… nyt tulemme sekä Alf että minä luoksesi… näet meidät ennenkuin aavistatkaan.
Ja seuraavana päivänä hän matkusti. Hän tahtoi yllättää heidät kaikki.
Usein saattaa huomata tällaisia päähänpistoja muuten tasaisissa ihmisissä.
Aada saapui Vorre-kartanoon ja hänen tulonsa aiheutti suurta mielenliikutusta: Sakarias Wilde oli melkein haltioissaan, kun Aada riensi häntä syleilemään:
— Rakkaani, joko sinä olet täällä, Aada?
Ja koko palvelusväen täytyi tulla sisälle tervehtimään häntä.
Seuraavana päivänä tulivat Bög ja Kruse ja viipyivät niin kauan illalla, että jäivät yöksi Vorre-kartanoon.
Joka aamu Aada herätessään kuuli kukon kiekuvan ja koiran haukkuvan. Ja hän näki auringon paistavan sisälle huoneeseensa kuten ennen. Hän muisti niin paljon kuluneilta vuosilta, mutta hän ei sitä enää kaihonnut. Sillä hänen vieressään makasi hänen pikku poikansa, joka oli kasvava isoksi ja vahvaksi, ja Börgen tienoilla kulki Carsten ja ajatteli häntä, Carsten, jota hän rakasti… juuri tässä hän ennen oli loikonut ja ajatellut häntä… kaikki oli käynyt niin kummallisesti.
Mutta Aadan ollessa siellä ylhäällä, rakkauden, onnen ja elämän ympäröimänä, hän näki jotain autuaattomien kuilusta, varjojen laaksosta, sillä Martha tädin viimeiset päivät tulivat. Ja siinä ei ollut mitään inhimillistä surua eikä mitään inhimillistä iloa, ei mitään rakkautta, eikä mitään suloista alakuloisuutta. — Kysy haaksirikkoiselta, joka uppoaa meren selällä, iloitseeko hän auringon paisteesta, vai itkeekö hän taivaan surullisen harmauden vuoksi. Mutta tässä oli jotain muuta. Sillä synkät vuoret olivat kasaantuneet sielun ympärille, joka kuului valoon, pelko oli painanut leimansa tähän sieluun, kun se vielä oli lapsensielu, pehmeä kuin kevään multa ja hieno kuin ensi ruusu. Helvetti oli avautunut maan päällä ihmiselle, joka rakasti taivasta, tuska oli kouristanut hengen, joka rakasti iloa. Räyhinä oli vallannut sen, joka rakasti laulua. Ja hän taisteli pimeässä ja se kitui mykkänä arvoituksena. Kunnes kaikki liukui ijäiseen autiuteen.
Se päivä tuli, jolloin Martha täti kuoli. Se päivä, jolloin hänen hymynsä oli kummallinen, kaikkea uhmaileva, jolloin hänen soperteleva äänensä puhui sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, mutta joita kaikki kuuntelivat.
Pappi tuli, mutta hänen sanansa tuntuivat niin ohuilta täällä. Kaikki olivat ääneti, ja hänkin vaikeni. Kun hän taas alkoi, hän ehkä tunsi, että oli julkea, kun puhui tälle vainajalle. Ja hän vaikeni, ja kaikki olivat vaiti.
Yöllä kuoli Martha täti. Tuli hiljaista siinä ruskeassa huoneessa vanhoine huonekaluineen. Nyt vasta huomasi, mikä taistelu oli taisteltu tässä äänettömässä ilmassa, missä huokaukset olivat olleet syvät, ja missä tuo huulien humina oli ollut mahtava. Nyt vasta huomasi, miten siinä oli taisteltu, ja mitä oli murtunut.