XXVII.
Aada viipyi Vorre-kartanossa kaikkiaan kaksi kuukautta. Pikku Alf viihtyi hyvin: hän tuli isommaksi ja sai kirkkaammat silmät. Hän osasi hymyillä ja eroitti äitinsä ja isoisänsä vieraista. Hän sen hyvin selvästi osoitti: kun jompikumpi näistä kahdesta otti hänet syliinsä ja puhui hänelle, hän hymyili tyytyväisenä ja tavoitteli heitä pikku käsillään; mutta jos joku vieras tuli häntä liian lähelle, päästi hän melkein aina muutaman voimakkaan ja hillittömän huudon.
Noiden kahden kuukauden kuluttua Aada matkusti Alfin kanssa takaisin Börgeen. He saapuivat sinne elokuun loppupäivänä, juuri kun syksyn ensimäiset merkit alkoivat näyttäytyä. Muutaman päivän kuluttua Carsten tuli kotia harjoituskentältä voimakkaana ja päivettyneenä. Carstenin ja Aadan jälleennäkeminen oli hyvin sydämellinen.
Sinä vuonna, kuten ennenkin, kesä kului hiljaa. Sen soihtu vaipui, ja pimeä laskeusi. Saareen painui autio leima. Niin kauan kuin auringonpaisteiset päivät säteilivät, saari ei ollut yksinäinen: sillä aurinko antaa kovalle kivellekin lämpimän, elävän hohteen.
Mutta nyt jäykistyi kaikki ohuessa, kylmässä tuulessa. Puutarhassa kuihtuivat lehdet, ja kukat jo loikoivat kasoina maassa. Ja kosteasta mullasta nousi omituinen, kuolemalle lemuava haju.
Aada rakasti näitä kukkia ja näitä lehtiä. Nyt, kun ne kaikki lakastuivat, hän oli murheissaan. Hän käveli hitaasti puutarhan poluilla, ja hän kuunteli viuhuvaa tuulta ja näki viimeisten muuttolintujen lentävän etelää kohti.
— Kuinka olet murheissasi sentähden, että syksy tulee. Jospa aina olisit sellainen, etkä niitä onnettomia, jotka kaihoavat syksyä. —
Hän muisti nämä Martha tädin sanat ja huomasi, että se suru, jota hän nyt tunsi, oli helppo, ja että se oli havaittavissa ainoastaan sentähden, että hänen onnensa oli niin valoisa.