II.
Janna laati hänelle luettelon kirjoista, jotka hänen oli hankittava, ja näytti hänelle, mitä hänen pitää lukea. "Jos jaksat suoriutua tästä kurssin alkuun", sanoi hän, "niin pidän minä huolen siitä, että pääset ylimmälle luokalle ja valmistut kaikkiaan vuodessa."
Gunvor istui lueskellen kirjojaan. Moni seikka intresseerasi häntä, mutta moni tuntui hänestä hyödyttömältä; no, luettava niitä vain oli. Ja hän ne luki.
Hän luki koko pitkän kesän. Aamusta iltaan. Joskus hän kohotti päätänsä ja katsoi yli matalan katon, joka oli vastapäätä. Hän näki sen takana vielä toisenkin katon, ja lepuutti sitten silmiään pienessä metsikössä, joka oli täydessä lehdessä, tuuheaa kesän mehuista.
Hän oli sitkeä ja voitti nuo vastahakoiset sivut, jotka olivat sullotut täyteen tietoja, joita hän ei juuri kaivannut, mutta jotka hän tahtoi saada.
Huone, jossa Toran ääni vuosi sitten kaikui hänen Jutellessaan ja laulaessaan, vaikeni nyt. Ja Tora itse oli poissa, ahersi omalla tahollansa. Maailman vallitsija oli tullut hänen läheisyyteensä: kieltäymys. Mutta se vahva kieltäytymys, joka antaa tahdon pohtia uutta elämää, uutta taistelua onnen vuoksi.
Sillä niin oli asia pohjaltansa: hän ei tahtonut elää niukalla surrogaatilla, hän tahtoi vallata uusia maita. Hän tahtoi saada elämänsä täällä kukoistamaan kuten entisenkin.
Kaiken suuren olivat tehneet ne, jotka olivat kokeneet kaipuun kuoleman-tuskat. Jos ihminen jaksoi niistä pois ponnistautua, kohosi hän entistä korkeammalle. Hänet vihittiin rikkaampaan elämään.
"Ja puritaanit lähtivät kotimaastansa uskonsa vuoksi, jota heidän ei sallittu tunnustaa. Ja he matkasivat meren yli kaukaiseen länteen, ja nousivat karulle kalliorannalle, loitos muista ihmisistä. Ja laulaen virsiä ja lauluja, kaivaten suuresti kotimaatansa, he kuitenkin uutterasti kyntivät tuota hedelmätöntä maata, minkä he olivat itselleen valinneet, ja viljelivät sen kukoistavaksi. Ja heidän luja tahtonsa liikkuu yhä noilla seuduilla: juuri siellä kuohuu nyt uuden maanosan korkein elämä."
Niinpä niin, haaveita… Kun Gunvor oli väsynyt ja heittäysi nojalleen, tunkeutuivat ne kuitenkin luo. Väkevät unelmat jostakin, joka hänellekin kerran kukkisi.
Jokin uusi kukkisi! Tämän lukutyön jälkeen, joka puolittain häntä rasitti, se kukkisi. Hän kaipasi päästä puhelemaan pienokaisten kanssa. Kaipa rakkaudenvaisto hänessä valvoi ja vaati sitä. Vai oliko se jälleen hänen isänsä, joka tässä nousi esiin ja puhui hänelle: ole niille hyvä. Hän kaipasi nähdä monet pikku kasvot ja monellaisia silmiä: arkoja, vekkulimaisia, surullisia, iloisia, hämillään olevia, unisia, ovelia… Hän tahtoi seurata kaikkia ja muistaa jokaista yksityistä. Hän tahtoi painaa mieleensä heidän nimensä, ja hän katsoisi heihin niin, että he tietäisivät hänet ystäväkseen. Ja hän aikoi kutsua heitä kotiinsa, ensin kaksin, sitten kolmin, ja jutella heidän kanssaan. Ja ne tulla tepsuttaisivat pikku jaloin, ja olivatko he siroja tai kömpelöjä, niin hän taputtaa heidän päätänsä, kun he ottavat kuluneet hatut päästään. Ja he kertoisivat hänelle kaikki, ja he ajattelisivat lähtiessään, että hänen luonaan pitää käydä vielä toisen kerran. Ja hänelle saattoi uskoa, olipa asia mikä tahansa.
Jos joku niistä olisi paha… tosiaan paha… Niin, silloin sitä koetettaisiin! Jos hän kuuntelisi tarkkaan, jos hän seuraisi kahta hartaammin, — eiköhän hän pääsisi hänestä selville? Juuri siinä oli kuunneltavaa. Juuri siinä voi lasku tulla pulmalliseksi, ja vaikeaksi ratkaista. Juuri nuo köyhäin kotien kalpeat pienokaiset kaipasivat vapaata, armeliasta ihmistä…
— Hänelle tuli toisellainen vuosi. Koulunkäyntiä ja kotilukua. Lähteä kotoa joka aamu varhain, olipa sää hyvä tai huono. Tunteja, joina korjattiin latoon, toisia, jotka luistivat tylsinä ohi. Opettajia, joista hän piti, muutamia, jotka hänestä olivat oikein pahoja.
Pitkä vuosi, jolloin oli paljon ponnistusta, ja huvituksia ei yhtään. Monta yksitoikkoista päivää, joina elämä soljui hänen luotansa pois, hänen istuessaan väsyneenä ja katsellen tuijottaen sen loittonemista. Mutta monta rauhallisen ilon päivää, kun vaali läheni. Ja yksi ilta kuin suuri välitunti. Lauantai-illat Jannan luona.
Hän tutustui moneen hupaiseen ihmiseen niinä lauantaina Jannan asunnossa. Jannan isosta huoneesta oli vuorten varrella tullut oikea "salonki." Sinne tuli yksi idästä, toinen lännestä, ja siellä pakistiin ja keskusteltiin, ja siellä syötiin ja juotiin — niinpä niinkin, Jannan kunnianasia oli olla hyvä emäntä. Jok'ainoa lauantai-ilta tuotiin sinne jotakin herkkua ja monenlaisia leikkeleitä, ja Janna leikkasi leipää ja järjesti tarjottavat, ja viimein tuli isot vadit voileipiä ja teetä. Ja juhlatilaisuuksissa olutta ja naukut. Aina kelpo kestitys. Niin, sitä oltiinkin Janna Vikin luona.
Jannan luona kävi paljon merkillisiä olentoja. Nuoria naisia ja miehiä, joiden elämä monestikin oli hyvin pulmallista. Reippaita tyttöjä, samanluontoisia kuin Janna, jotka ponnistivat kehittyäkseen joksikin "orjaa itseänsä". Mutta välistä köyhäin kotien tyttöjä, jotka iloisesti nauroivat ja toivoivat pääsevänsä maaliin ja kuulumaan elämään, ja joilla oli korkeat käsitykset suurista miehistä ja aatteista.
Tuli ylioppilaita, jotka mieluummin kävivät Jannan luona kuin osakunnassa; joku nuori tiedemies, joku taiteilija, kaikki olentoja, joista ihmiset sanoivat: "Katso, tuossa menee se!"
Juteltiin hartaasti kaikesta Jannan luona. Jos liikkui sodan huhuja — puhuttiin siitä. Kun ilmestyi sytyttävä kirja — se oli tavallisesti Jannan pöydällä ja siitä keskusteltiin; kuten muissa seuroissa soitettiin pianoa, niin luettiin täällä usein ääneen kirjoja. Runoa, joka oli purkautunut sielusta, minkä sukua kaikki tunsivat olevansa. Joku loimuava luku. Tai joku juttu, joka purkausi väkivaltaisena ja vietti-kuumana, niin että moni painoi päänsä kumaraan. Näytettiin, kun sattui, jotakin uutta aikakausikirjaa, joka piti kovaa meteliä ihkauudesta maailman osasta, minkä asujat luulivat löytäneensä jonkin ainoan välttämättömän, — lehteä, jota toimitti joku huimahattu, rynnäten ja huutaen ja vannoen, että nyt hän tulee! Toistakin vihkoa ehkä, jossa yli-hienostuksen ja hekumallisen heikkouden himmeä kaiku. Mutta silloin murisi moni Jannan karhu: tuo ei ole kerrassaan mitään!
Joitakuita Jannan vieraita: Martin Sirdal, Erik Midtgaard, kumpikin talonpoikais-ylioppilaita, jotka saivat joskus otella henkensä edestä toimeentulostaan. Keskenään ystäviä ja torin "Kellarin" pöytätovereita, jossa he aterioitsivat nälkä-päivällisen, kumpikin yhtä raivoissaan kaikille "kaupungin ilveille." — — —
Harald Brandt, terävä, kunnon vintiö, konttoripäällikkö, vanhahko, — kaivaten aina nuoruuden päiviänsä, jolloin hän näki nälkää höylää lykkien ja uskoen tuleviin parempiin päiviin. Aina hävyttömimpäin ylioppilaiden ystävä, jotka yksinäisinä ja köyhinä olivat tulleet alkuperäisistä maa-oloista.
Jan Grögaard, kemisti, ihaili suuresti tieteen voittoja joka alalla. Uskoi syvästi ja pyhästi, että ainoastaan se voi pelastaa ihmiskunnan rauhattomuudesta ja sodasta ja taudeista ja kaikesta kurjuudesta. Hän oli yleensä melkoisen harvapuheinen, mutta kun jokin asia sattui häneen, niin hän kiihoittui ja oli usein voimakas ja erikoinen. Häntä kuunneltiin tarkkaavasti.
Hän oli aina touhussa. Opettajana, esitelmöijänä, sanomalehti-kirjailijana. Hän oli melkoisen pitkä ja vaaleaverikkö. Hän oli väkevä ja jäntevä. Posket vain olivat ehkä hieman kuopallansa, mutta tuo laihuus teki hänen silmiensä loiston sitä syvemmäksi ja kirkkaammaksi.