II.
Jannan mielestä oli Gunvorilla ollut monta vuotta se vika että hän hemmoitteli Jania. Mutta Gunvor ei ottanut uskoakseen. Hän sanoi: "Tuo ainainen ankaruus on huono ja helppo kasvatustapa. Minä en usko, että hyvyys on vahingoksi. Lapsen ei pitäisi tarvita koskaan itkeä."
Pian ilmeni, että Gunvorin kasvatustapa oli ajanpitkään hyvin hyvä. Jan oli aikansa hyvin hemmoiteltu ja vallaton, ja rajattoman ihastunut äitiinsä. Sitten hän tuli "suureksi", kuusitoista vuotiaaksi, eikä suvainnut enää, että äiti oli liian hempeä häntä kohtaan. Niin tavattoman arvokkaaksi hän tuli. Jos äiti pani käden hänen kaulaansa ja suuteli häntä — hm, siitä hän ei oikein pitänyt.
"Katsos niin", sanoi Gunvor Janna tädille surullisella äänellä. "Ei tarvitse tahallansa koettaa tehdä heitä kylmiksi itseään kohtaan. He menevät, kun eivät enää meitä tarvitse."
Mutta jos hän luuli, ettei Jan enää hänestä välittänyt, niin hän erehtyi suuresti. Hänessä oli äidille kylmä vain se suuri poika, joka ei enää tahtonut olla pieni. Itse Jan piti kaikessa elämässään niin paljon hänestä kuin poika voi äidistään pitää.
Ja vähitellen äiti oppi käsittämään, miten asianlaita oli. Ja hiljaa huokaisten hän muisteli pikku poikansa pehmeitä käsivarsia ja siunattua suuta; ja hän koetti uljaasti kestää sen, ettei pientä, hemmoiteltua poikaa enää ollutkaan. Siihenhän hänen täytyi tottua. Eihän Jan voinut aina olla pieni ja "mammanpoika". Siitä äiti olisi pitänyt kaikkein vähimmin.
Mutta siksipä hän, kun Jan kulki rauhallisesti ja vakavana hänen huoneensa läpi, kyselikin häneltä hänen mielipidettänsä jos jostakin. Vaikkapa vain pysyiköhän ilma ennallaan, tahi oliko Jan nähnyt uutta rautatien rataa, tahi saattoipa joutua keskusteltavaksi, mitä Jan arveli niin tärkeistä päivän tapahtumista kuin sota ja politiikka.
Hän antoi Janin puhua kaikesta, ei koskaan tyrkyttänyt hänelle tuota: "Sitä käsittääksesi sinä olet vielä liian pieni." Ajan julkiset ajatukset, sen moninaiset pyyteet: niihin hän antoi hänen tottua niin paljon kuin hän ikinä halusi. Se vain kehitti Jania. Jos noissa ajatuksissa piili jotain sellaista, joka pohjaltansa ei hänelle sopinut, niin kyllä hän siitä erkanisi, kun se aika tulee. Juuri hän siihen pystyisi, hän, joka aina oli saanut vapaasti valikoida ja hyljätä.
Jan oli hyvin Grögaardin tapainen. Hänen ulkomuodossaan ja luonteessaan oli niin paljon isä-vainajaa. Ja oudoksi ilokseen huomasi Gunvor, että hänellä oli aivan samat pyrkimykset ja taipumukset kuin Grögaardilla. Luonnonhistoria viehätti Jania suuresti. Hän kuljeksi melkein kaikki lomansa tutkimassa kasveja. Niin, usein kun Gunvor oli kävelemässä hänen kanssaan, Jan juoksi hänen luotaan ja poimi kukan, ja ositteli sen ja tutki sen suurennuslasilla, joka hänellä aina oli taskussa. Kerran heidän kävellessään yhdessä Jan seisattui ja osoitti erästä melkein umpeenkasvanutta lamperoa, joka oli täynnä hyllyvää likokasvia. "Katsoppas äiti", sanoi Jan, "tuosta minä löysin leviä, jotka ovat hyvin harvinaisia näin pohjoisessa."
Jan osti kerran suuren akvaarion. Mistä hän sai rahaa siihen? Janhan sai niin kovin vähän taskurahoja. Niin, hän oli koko vuoden säästellyt rahojaan sitä varten, ei kuluttanut ainoakaan äyriä, ajatellut vaan tätä akvaariota.
Nyt hänellä oli tutkimista. Hänellä oli siinä mutaa ja muraa, jonka oli tuonut parista läheisestä lammikosta. Ja joukko noiden lammikoiden elukoita hänellä oli. Hän näytti Gunvorille joitakuita niitä olentoja. Kerran pari paksua, valkeaa matoa, toisen kerran kiiltävän kotelon, joka oli kuin kultaisesta sorasta tehty. "Se on sisällä elävä matelija", sanoi Jan. "Minä toin sen tuolta ylämaasta eräästä patamasta. Minä en tiedä, mikä elukka se on. Minä puhuin siitä luonnontieteen opettajalle. Hän haluaa sitä nähdä. Mutta eihän se kai ymmärrä sekään."
"Oho", täytyi Gunvorin hymyillä, "pitäisipä hänen se ymmärtää, Jan."
"Niin, pitäisi", vastasi Jan tyytymätönnä, "mutta mieshän on niin vanha, äiti. Hän on tietysti unohtanut kaiken muun paitsi mitä on oppikirjassa. Ja hän sitten opettaa meitä!… luonnontiedettä, jonka alalla keksitään uutta joka päivä. Mutta", jatkoi hän surullisesti, "kyllähän se kelvannee sille koululle. Nehän lukevat luonnonhistoriaakin vain tutkinto-todistusten tähden."
Kolleega Hirsch, jolle Jan oli näin häijy, oli vanha, leppoisa köntys, josta Janin kuitenkin olisi sietänyt pitää. Viime kerralla olivat Janin numerot muissa aineissa paitsi luonnonhistoriassa olleet hyvinkin huonot, niinkin huonot, että jo ajateltiin jättää hänet toiseksi vuodeksi luokalle. Mutta silloin puhui vanha luonnonhistorian opettaja hänen puolestansa niin lämpimästi, että hän kuitenkin pääsi seuraavalle luokalle.
— Ja se tapahtui, vaikka Jan oli juuri vähän ennen tutkintoa tohtinut julistaa, että oppikirjan selitys magnetismista oli väärä. "Mahdotonta? Mitenkä sinä niin arvelet, Jan Grögaard?" "Niin, siinähän seisoo", selitti poika, "että kun terästanko on tullut magneettiseksi, s.o. kun sen kaikki molekyylit ovat kääntyneet samaan suuntaan, niin että kaikkien molekyylien pohjoisnavat osoittavat samanne päin ja samalla tavoin etelänavat, — niin, silloin vaikuttaa tangon äärimmäinen pohjoismagneetti sen, että rauta-höylälastut riippuvat kiinni tangossa, melkein keski-kohdalla, samalla tavalla tangon etelämagneetti. Mutta se selitys on mahdoton, sillä mikään magneetti ei voi vetää teräksen läpi."
Silloin mutisi ukko Hirsch hieman: "No, selityshän se täytyy aina olla." "Ei minun mielestäni", vastasi Jan rohkeasti. "Väärä selitys, joka hakataan täällä koulunpenkillä päähän, tylsyttää tutkimishalua."
Jaha, vai niin tuumi Jan. Mutta silloin haukkui ukko Hirsch hänet pahanpäiväiseksi. "Näyttääpä, näyttää vintehisen poika tulevan jo kovin nenäkkääksi", sanoi hän.
Mutta kuitenkin hän teki parhaansa, että hänen huono latinansa ja kreikkansa annettiin hänelle anteeksi, ja että hän pääsi ylemmälle luokalle.