IV.
Ainoa, jota hän ehkä kaipasi siltä ajalta, oli se pehmoinen, kalpea, joka ilmestyi hänen sielunsa silmäin eteen, kun hän lausui Tora Pharon nimen: tuo iloinen, aistillinen Tora, joka uhkui musiikkia ja rakkautta… ja vielä se heikko ja surullinen Tora, hän, joka ikäänkuin soljui hänen huoneestansa pois sinä viimeisenä iltana: "Hyvästi, Gunvor!"
Hän taisteli tosiaan omalla tahollaan kuin kunnon tyttö ainakin. Sen näki hänen kirjeistään. Hän edistyi hyvin. "Jospa nyt saisit kuunnella minua, Gunvor", seisoi niissä usein.
Mitä merkitsivät siis ne huhut, joita Gunvor oli kuullut äskettäin, että Toran elämä oli häikäilemätöntä, että hänen nimensä asetettiin kahden miehen nimen yhteyteen, joista toinen oli hänen tähtensä onneton… Oi, sitä tyttöä, jonka mielestä mikään ei ollut mistään kotoisin ilman rakkautta! etsikö hän nyt sitä, josta hän saattoi pitää… ja valitsiko ehkä hillittömästi? Gunvor ei tiennyt siitä mitään. Hän tiesi vain, että Tora ponnisteli, käytti voimiansa ankarasti, ja että hänen rohkeutensa kasvoi ja voitot suurenivat.
Niin eli hän itsekin. Huomenna hän aikoi kirjoittaa Toralle. Kuten nainen kirjoittaa toiselle. Ja hän aikoi kertoa hänelle kaikki viime aikain tapahtumat, ja Jannan pitämistä kekkereistä, ja hän tiesi, että Tora siitä iloitsisi! Eikä yhtään kysymyksiä, ei uteliasta tutkistelua. Vain huuto… kuten korkeudesta. Niin juuri. Ja Tora vastaisi samalla tavalla. He tapaisivat toisensa korkeuksissa.