V.
Gunvorin täytyi jo seuraavana päivänä muuttaa "Alte Traubesta" Toran luo. Siten saattoivat he olla pitkät aamupuolet aivan kahden. Niinä päivinä ei Toralle sattunut onneksi ollenkaan harjoituksia tai muuta touhua. Hän ei tahtonut touhuta nyt. Hän ei huolinut mitään turhia kutsuja. Hän käytti kuitenkin Gunvoria eräiden erittäin hyvien tuttaviensa luona, ja kun erään kotona oli juhlat, lähtivät he kumpikin sinne kutsuihin. Toran tähden alkoivat juhlat vasta puoliyön seutuvilla.
Yöllä tämän juhlan jälkeen istuivat Gunvor ja Tora kauan puhellen toistensa kanssa tuttavallisesti.
"Miksi sinä et yhtään käy kotimaassa?" kysyi Gunvor.
Tora kääntyi hänen puoleensa. "Niin, minä sitä itsekin kummastelen, etten yhtään käy kotimaassa. Mutta on hyvä, etten käy. Minä varmasti rikkoutuisin ja haavoittuisin, jos näkisin jälleen ne seudut. Ja miksipä kävisin? Nyt olen perustanut elämäni tänne — ja tänne se saa jäädä."
"Mutta sinä olet siis onnellinen tässä elämässäsi, Tora?"
"Onnellinen… kyllä, hyvin monella tavalla… minä olen saanut purkaa… usein olen ollut niin täynnä elämää, että olen voihkinut… Mutta minun on niin merkillistä, Gunvor; kuitenkin on minussa jotakin, joka ei saanut sitä, mitä sen piti… siksi minä palan, ajattelen. Minä palan, elävältä tuhkaksi. Minä en voi rauhoittua koskaan. Ja kun aina vain askaroi taiteessa, sekin merkitsee jotakin… tuollainen tiivistetyissä tunteissa eläminen ainaisesti. Siitä johtuu, että tulee yhä ja yhä aremmaksi. Ainoa, jota maailmassa ei saanut, kasvaa kaikki-kaikeksi. Se, jonka sai, katoo tyhjäksi. Tiedätkös, minä voin vielä itkeä niinkuin silloin, kun kävit meillä luonani? Harvoin, mutta sattuu sitäkin…"
"Michael? muistatko nyt häntä?"
"Minä muistan hänet sellaisena, jona hän silloin seisoi edessäni.
Minä muistan hänet juuri niin ritarillisena ja kauniina kuin uneksin."
"Etkö sitten voi unohtaa sitä unta?"
Tora Pharo nojautui selin ja katsoi loitos eteensä.
"Se uni oli koko elämäni, jota olin koonnut ja säästänyt. Minä uneksin niin tulisesti ja rohkeasti: hää-yön, jolloin hän tulisi luokseni. Pitkän matkan… seisten höyrylaivan kannella Michaelin kanssa katsellen ihanaa merta."
"Mutta luuletko, että se uni olisi niin loistavasti toteutunut? Eikö se ole nytkään toteutunut, kun se on tehnyt sinusta sellaisen suuren taiteilijan kuin olet?"
"En tiedä, Gunvor. Vaikea on päätellä mitään. Mutta en sanokaan sitä, mitä sinulle sanoin, valituksena. Minulla ei ole valituksen syytä. — Minä olen saanut elämässä paljon hyvää. Minä sain suuren rakkauden ja minä sain suuren kaipuun. Minä sain hetkeksi rikkautta ja ylellisyyttä, ja sitten sain taistelua ja köyhyyttä. Sain työtä ja voittoja. Ja otin elämältä, mitä sain. Ja aina tunsin olevani itseni. Joten ei mikään ulkonainen ulottunut sisimpääni."
"Mutta se ainakin on varma, Tora; se kaipuun tuli, josta puhut, varjelee sinua varmaan vanhuudelta ja tylsyydeltä. Sinähän olet nuori… katso minua, minä olen jo vanha nainen."
"Mutta sinä olet hieno ja hiljainen, Gunvor. Minä olen kaiketikin Amyris. Tiedätkös muuten… hänen ei minun mielestäni olisi pitänyt kerjätä Iän armoa niin hartaasti. Hän pienenee siten. Muinainen kreikatar ei olisi odottanut kuolemaa. Hän olisi kutsunut sitä." Tora hymyili hiljaa: "Tuleehan se aina… — Mutta", lisäsi hän reippaasti, "nyt ei enää viitsitä jutella sellaista surkeaa… On sitäpaitsi melkoisen myöhä — kohta aamu. Ehkä mennään levolle ja noustaan varhain ylös ja vietetään yhdessä viimeinen ihana päivä."
— He tekivät niin. Ja he saivat olla koko päivän toistensa seurassa. Tora oli suurella vaivalla päässyt näyttelemästä sinä iltana. Joten heillä oli käytettävänä koko pitkä päivä. He lähtivät ajelulle, ja Tora nauroi: "Nyt me mennään leipuriin niinkuin silloin, muistatkos?" Ja he menivät konditoriaan ja söivät leivoksia. Ja he ajelivat pitkät matkat, ja tie muistutti Toraa milloin mistäkin menneestä. Kaikesta hänen nykyisestä elämänkiihkostaan huolimatta — hänen sielussaan oli kuitenkin aina kaukainen unelma, ja hänen silmänsä olivat joskus niin suuret ja hellät.
… Ja joskus, kun hän istui hiljaa, uupuneena…? Gunvoria hymyilytti katsellessaan häntä. Hänen mieleensä johtui jotakin aivan heidän tutustumisensa ensi ajoilta: hänen uniset pikku-tytön kasvonsa, joilla oli kuin esirippu vedettynä otsalta kaulaan asti. Hänen mieleensä johtui se Tora, joka monta, monta vuotta sitten ei tahtonut nousta vuoteesta, koska ei mitään erikoista ollut odotettavissa.
He söivät päivällisen yhdessä Toran kotona. Läheni aika, jolloin
Gunvorin oli matkustettava pois. Tora saattoi häntä vaunuun.
"Vielä kerran sittenkin Tora: etkö tule enää käymään kotimaassa?"
Tora vastasi:
"En, en minä tule. En varsinkaan nyt enää, kun olen saanut viettää näin ihania hetkiä sinun kanssasi."