VII.
Sen rauhallisuuden ja sävyisyyden alla, joka oli Gunvorin ulkomuodossa, sykki hehkuva toivo. Hänen harmaissa silmissään oli muutakin kuin tuo uneksiva katse, joka oli painunut ajattelemaan isää, joka oli kuollut, ja ihmettelemään hänen pyhää sieluaan. Niissä oli myös kirkkaampia päivänsäteitä, jotka pilkahtelivat halukkaasti kaikkeen siihen maailmassa, johon ihmiset pyrkivät. Hänen sylinsä oli avoinna sille, jonka hän valitsisi, hänen raskas tukkansa lainehti pitkin ruumis-olennon niskaa ja selkää, hänen jalkansa astelivat lujasti maan kamaralla. Hän tuli päivä päivältä yhä enemmän naiseksi.
Toran kauneus ja onni vaikutti paljon siihen. Ystävättären rakkaus, hänen laulunsa, pehmoinen tuoksui joka häntä ympäröi, hänen silmänsä, jotka tuikkivat ja kimalsivat kuumasti, hänen suunsa, joka puhui haltioituneita sanoja, kaikki lumosi Gunvorin sielua.
Tora oli palannut Gunvorin luo, hän ei voinut elää ilman häntä. Ensi aikoina sen jälkeen, jolloin hän oli tavannut Michael Holmin, oli hän ollut kuuro ja sokea! kaikille muille paitsi hänelle — hänet oli kuin temmattu! toisiin ilmoihin.
Mutta nyt ei Toraa enää häikäissyt. Rakkaudesta oli tullut hänelle säteilevä arkipäivä. Ja tuossa pitkässä, valoisassa hohteessa hän tarvitsi jotakuta, joka kuunteli häntä, hänellä täytyi olla joku, jonka kanssa hän voi sielunsa pohjia myöten puhua siitä elämästä, joka aina ja lakkaamatta poltti häntä, elämästä, joka sai hänet kiihkeästi hengittämään, elämästä, jonka hän tunsi niin voimakkaasti, että usein luuli henkensä lähtevän.
Gunvor kuunteli Toran sanoja; kun he olivat kävelyllä, kun he istuivat kahden joko hänen tai Toran luona, kun he kävivät Toran vanhempien kotona "Huvila Takatalossa…" Yksin päivällispöydässäkin Tora saattoi innostua. Hän kilisti Gunvorin kanssa ja kuiskasi hänelle: "Michaelin malja!" niin oudosti hymyillen, että ukko Pharo aavisti jotain: "Noo, mitäs salahankkeita teillä on?" Silloin saattoi Gunvor kuiskata jälleen: "Kuules, isää, hän ei ole tuhmimpia. Hän arvaa varmastikin jotain… No, pianpa saa tietää" — —
Gunvor kuunteli aina hartaasti Toraa. Silloinkin, kun Tora ei oikein puhunutkaan, vaan hyräili hiljaa tai vain hymyili. Tora oli lumonnut hänet.
Ja kuitenkin… joskus valtasi Gunvorin selittämätön tunne. Toran elämä, rikas ja onnellinen, ikäänkuin loukkasi jotenkin Gunvoria. Se ei ollut suinkaan kaunaa eikä kateutta. Se oli paremminkin elämän ja ilon arastelua, se heräsi hänessä joskus ja veti hänet loitos kaikesta riemusta ja toi kaipuun ja varjon kaipauksen. Kaipuun ehkä pieneen, hiljaiseen kaupunkiin, juuri illan tullen… teille, joka johti penkille vanhain puitten alle… jossa yksinäinen mies istui pikku tyttöineen, joka kyseli kaikellaista… Jokin sana tuon parin puhelusta saattoi kaikua hänen korvissaan; pikku tytön harras kysely ja miehen kärsivälliset vastaukset… Ja kun Gunvor nyt kuunteli menneiden aikain sanoja, niin usein kulki hänen sielussansa tuskallinen surun ja vaivan kaipaus, ja viivähti siinä — kunnes se haipui.
Merkillistä; se haipui jälkeä jättämättä, ilmaisematta, mistä se tuli, minne katosi.
Ja kohta senjälkeen hän taas rakasti Tora Pharoa, tuota tyttöä, joka aina jutteli ilosta, jota tunsi. Niin hänestä oli ihana nähdä yksin Toran huuliakin, jotka janosivat suudelmia, ja hänen valkeita käsiään, jotka halusivat kietoutua Michael Holmin kaulaan.
Ja juuri äskeisten selittämättömän surun hetkien jälkeen tunsi Gunvor rajatonta elämän janoa. Hän halasi iloa, suurempaa kuin oli kellään, koko maailmassa.