X.
Seuraavana vuonna hän otti eron virasta. Hän sanoi itse, että se oli hänen velvollisuutensa; sillä hän ei ollut kyllin voimissaan enää. Tuo koulutoimi vaati jännitystä, ja siihen hän ei enää pystynyt niinkuin ennen. Ja hiljaista hölkkää hän ei tahtonut ajaa. Siellähän oli niin paljon nuoria, terveitä voimia, jotka halusivat ponnistella, eikä ollut oikein se, että riisti paikan heiltä.
Hän kiistausi hiukan Jannan kanssa tästä seikasta. Janna vastusti kaikin voimin hänen eroansa. Jos hän eroaa, niin se on kuin viittaus Jannallekin, että hänenkin on erottava, ja Janna ei tahtonut. Hän tahtoi seista kunnes siihen paikkaan kaatui.
Gunvorille oli tuo eroaminen muutenkin tukalaa. Hän ei tiennyt, mitä askarrella; siksi hän lähti ulkosalle ja viipyi siellä tuntikausia. Hän kulki etsiskelemässä entisiä paikkoja, sanoi hän Janille, mutta useimmat paikat oli kadonneet. Missä ennen oli virstoittain ihanaa metsää, siellä oli nyt talo talon vieressä.
Seuraavan kesän lähestyessä halusi hän matkustaa siihen kaupunkiin, jossa hän oli elänyt lapsuutensa ja jossa hänen isänsä hauta oli. Jan pelkäsi laskea häntä yksin matkalle, mutta äiti rauhoitteli häntä. Hänhän oli vielä niin reipas, ja siinä kaupungissa hän tunsi joka kadun.
Niinpä hän matkusti, ja tuli kaupunkiin kauniina heinäkuun päivänä. Hän kulki samoja katuja kuin muinoinkin, ja meni maantielle. Mutta siellä hän ei ollutkaan osata.
Vanhaa tietä ei enää ajettu, sinne oli avattu uusi kauemmaksi. Hän kulki kuitenkin vanhaa tietä, jota peitti nyt jo melkein joka paikassa hieno nurmi. Taloa, jossa he viimeisenä vuonna olivat asuneet, ei enää ollut. Se oli pettymys. Mutta vanhat puut seisoivat vielä tienpuolessa. Gunvor näki, että ne olivat selvästi paljon suurempia kuin silloin, kun hän ne viimeksi oli nähnyt. Niityt tien varrella olivat jotakuinkin samallaisia kuin ennenkin. Mutta tuolla oli talo, jota ei ennen ollut.
Hän kulki sitä tietä, jota ei enää käytetty. Hän muisti joka kiven sen varrella… ei, hän ei selvästi muistanut, mutta kaikki muistutti jostakin, kaikki herätti entisiä muistoja… Rinkilä? oliko sitä enää? Hän meni sinne, ja näki sitten haaroneen pensaston ja pari vankkaa paatta, jotka muodostivat portaat… niin, siinä oli se "Rinkilä" melkein kuin ennenkin. Vanhat penkit! Lankkuja oli kai muutettu monta kertaa, mutta jalkakivet olivat samat kuin ennenkin. Hän muisti, miten hän ennen oli nivellyt kättänsä tuohon terävään reunaan… Isähän istui aina penkin keskipaikkeilla ja hän päässä; sillä hänen täytyi alituiseen päästä katselemaan jotakin, joka hänestä oli erikoista… aina hän juosta vilisti kuivalle nummelle… Entä nummi? Se oli ihan entisenlainen, kuin silloin, juostessaan siellä illan pimetessä kevein jaloin. Hän meni huvin vuoksi sinnekin ja näki kiviä siellä täällä. Ne ehkä olivat samoja, joita hän ennen nosteli, nähdäkseen onkimatoja ja haarapyrstöjä ja muita toukkia.
Hän istuutui penkille ja katseli maisemaa. Tuolla oli saari, ja tuolla majakka; hän ei eroittanut sitä niin selvästi kuin ennen…
Hän palasi toista tietä ja tuli kirkkomaalle. Hän tiesi hyvin, missä hänen isänsä hauta oli. Joka vuosi hän oli lähettänyt rahaa haudan vaalijalle. Hän löysi sen viimein, mutta se oli hyvin huonosti hoidettu. Se oli pieni ja matala. Ellei siinä olisi ollut kiveä, jonka äiti oli pystyttänyt, niin hän tuskin olisi sitä löytänyt. Hän aikoi ryhtyä kiivaasti asiaan, kutsua haudankaivajan puheilleen ja kysyä, minkä tähden hän ei hoitanut sitä paremmin… Mutta hän jätti sen silleen. Hän tahtoi nyt olla yksin. Ei juttuja ja selityksiä.
Hän rupesi polvilleen haudan ääreen; koko silloinen aika lähestyi häntä, ja hän otti sen vastaan. Hän oli siinä kauan; viimein hän nousi, otti vähän nurmea haudalta ja meni. Hän oli vanha ja yksinäinen.
Seuraavana päivänä hän matkusti takaisin pääkaupunkiin.