I.
Lister, 20 p:nä Lokakuuta.
Talo, missä minä asun, on vanha talo ja sen omistaa Aanen Hananger. Mutta Aanen Hananger on useimmiten neljänneksen matkan päässä työssä toisen luona, ja niin asun minä täällä jotensakin yksinäni ja syön päivän ateriat vastapäätä flekkefjordilaisen Katri Roslin luona.
Kerran kertoi Aanen, asui täällä muudan sotakapteeni; mutta siitä on pitkät ajat. Hänellä oli tässä edustalla suuri puu, joka jo aikoja sitte on kaadettu ja poltettu.
Tämä puu oli ehkä ainoa, joka löytyi koko Listermaassa, sillä tämä on pelkkää suurta kanervakangasta. Paikka-paikoin löytynee jokin peltotilkku tai nurmikenttä, veripunaisena näin syksyllä — muuten vaan noita ijankaikkisia kanervanvarsia toinen toisessaan loppumattomiin saakka.
Täällä ei ole yhtään vuorta, ei yhtään kukkulaa, siellä täällä ainoastaan jokin ijänikuinen kivipaasi, joiden turvissa paikkakunnan varikset ja harakat ovat elelleet tuhansia vuosia, ja joitten suojaan ne vieläkin turvautuvat, kun raju-ilma nousee.
Käydessäni ikkunan luokse, näen minä kymmenkunnan taloa, matalia ja turvekattoisia.
Näissä asustavat listeriläiset vuoden umpeen. He ovat hidasta, hiljaista väkeä, joka mieltänsä nähtävästi muuttamatta ottaa ylhäältä vastaan sekä hyvät että pahat säät. Ja ne, jotka asuvat rannikolla ja hankkivat elatuksensa siitä, ottavat samalla tapaa kalat, mitkä saavat, aivan pukahtamatta. Jollei mitään kaloja tule, ja he saavat nähdä nälkää, niin on se suuressa neuvoskunnassa ijankaikkisuudesta säädettynä määräyksenä, että listeriläisen talonpojan tulee sinä vuonna kärsiä puutetta; mutta jos niitä tulee suurissa parvissa, niin tutkistelevat he sydämiänsä ja lausuvat itselleen varoitukseksi: "Tämä on Jumalan sormi! Älköön kenkään olko huoleton — puute tulee perästäpäin".
Elämä heille on jono päiviä, joina taivas on tasaisen harmaana. He nauttivat sitä pisaroittain. Ei kenkään sure, että nuoruus meni ilman ilotta, sillä elämän ilo on heistä syntiä, mikä on tukehdutettava. Sen vuoksi ei kuulu milloinkaan iloista laulua tai hilpeätä naurua. Ainoastaan virsiä. Virsiä sekä ennen että jälkeen ruoan! virsiä joka ilta. Ja nämä, jotka voivat olla jo liiankin surullisia, tehdään kuitenkin vielä surullisemmiksi sen kautta, että raskasmielisesti toistetaan loppusanat:
Katumus ja rukous meille tuottakohon
Karitsan valkean vaatteen sekä kultakruunun ihanan
Kautta Herran katkeran kuoleman.
23 p:nä Lokakuuta.
Täällä ei pidetä mitään sanomia, ainoastaan kolmea hengellistä lehteä, "Sinapinsiementä," "Pientä kokoojaa" ja "Lähetysystävää". Maailma heidän itseänsä ulkopuolella heillä ei ole. Vaikka yksi osa maailmaa hukkuisi mereen, ei siitä täällä saisi tietoa, jollei näet "Sinapinsiemen" mainitsisi sitä rangaistuksena kansoille maan päällä.
Päivän tapahtumana nykyään on, että Tommes Hansen Dale on saanut suuren ankeriaisen apajassaan — oikean käärmeen, kolmea kyynärää pitkän. Eilen menin minä yhdessä Aanen Hanengerin ja kahden muun kanssa Dalen luo nähdäkseni tämän eriskummallisen kalan. Se elikin vielä, ylettyi äärettömässä koukerossa yli lattian, ja Tommes valmisti vasua missä sitä piti kannettaman.
Puolta tuntia myöhemmin astuimme me kotia pitkin rantaa. Silloin kulki sieltä kaukaa sivuitse höyryalus. Savu jäi sen jälkeen ikäänkuin jonkinlaisena juopana. Minä kysäisin: "Kun te asustatte täällä vuoden umpeen, eikö teitä usein valtaa halu päästä ulos? Vallankin, kun te näette tuollaisen höyryaluksen punaisine valkeineen tästä kulkevan ohitse?"
He katselivat toisiansa, ikäänkuin he olisivat tahtoneet kysyä, mitä lajia tämä nyt oli. Ja sitte tuli hitaasti ja hyvin harkitusti: "Ei, eivätpä sitä voineet juuri sanoa".
* * * * *
"Aikakauden miehiä" ei täällä tunneta.
Ja minkä tähden niitä oikeastaan tunnettaisiin? — Vaikkapa tuolla ulkona tapahtuukin yhtä ja toista, niin eiväthän listeriläisen talonpojan elämänehdot siltä muutu. Hänen synkkä työpäivänsä ei siltä tule valoisammaksi. Hän on elänyt niin kauvan elämäänsä varten kurjuutta kärsien, ettei hän siltä enää mitään odota.
Eilen näin minä Henrik Ibsenin itsensä täällä. Hän istui teetä juoden, ritarimerkki rinnassaan, ja näytti aivan yhtä lempeältä kuin olisi hän ollut optimisti. Minä kysyin Aanenilta, kuka mies oli, tuo tuolla! Sitä hän ei niin tarkoin tiennyt, mutta sanoi luulevansa, että se oli joku Suurkäräjäin miehiä.
24 p:nä Lokakuuta.
Muutamalla mäenrinteellä seisoo siellä-täällä muutamia laihautareisia lehmiä kalvamassa. Ja ne kalvavat tuntikaudet saamatta edes kourallista oikeata ruohoa sisäänsä. Mutta kalvamistaan ne kalvavat kärsivällisesti koko pitkän päivän. Eilen näin minä myöskin hevosen. Se oli kivunnut ylös niin pitkälle kuin se oli päässyt, ja seisoi nyt muutamalla törmällä; silmiini se näytti jonkinlaiselta varjokuvalta taivasta vastaan. Se näytti kovin suurelta ja jalat sillä oli pitkät kuin kamelilla. Yksinään se siinä noin seisoi ja huiskutteli ohutta häntäänsä.
* * * * *
Kaikki täällä on köyhää paitsi meri. En milloinkaan ole nähnyt sitä rikkaampana.
Muutamien satojen askeleitten päähän siitä, missä asun, tunkeutuu valtameri; mutta muutamia pitkiä kareja on sillä vastassaan. Sen vuoksi on täällä alituinen ääntenyhtymä sisäpuolella, mahtava kohina monista aalloista, jotka ajautuvat varsinaista saaristoa vastaan. Näillä aalloilla ei ole liikaa kiirettä. Ne tulla laskettelevat suurina, täyteläinä, milteipä unisina, pysähtyvät usein puolitiessä toisia odottaakseen; mutta sitte lähtevät ne taas yhtaikaa liikkeelle, toinen toisensa jälkeen, niin että pitkät karit ovat yhtenä ainoana valkeana kuohuna.
Ne ovat meren hevoset, merihevoset, jotka temmeltävät.
Taru merihevosesta on varmaankin kotoisin Listeristä. Ensimmäinen, joka kertoi minulle siitä oli ystäväni ruokinampuja, sama mies, joka lauloi minulle laulun "hra Pederistä". Hän oli kuullut muutaman Listeriläisen luotsin, Anders Stokken, siitä kertovan. Hänen kauttansa tutustuin Andersiin, ja tämä lauloi meille molemmille "merihevosesta, joka puhdashopeaisine harjoineen uiskentelee kultalaineilla". Se oli komea laulu, joka olisi ollut kirjoitettava muistiin!
Ja kerran sen jälkeen, kun Anders oli juonut paljon paloviinaa, sanoi hän, että me saisimme "viedä hänen päänsä, jollei hän itse ollut nähnyt merihevosta".
"Oli vielä iltaa, kun hän meni alas sinne, jota kutsutaan Greveniksi. Hän oli ollut poissa Anders Roslin luona, sillä siellä he olivat saaneet pienokaisen. Mutta nyt tulee uskoa, mitä hän sanoo, sillä se on totta eikä mitään joutavata. Juuri kun hän oli ottamassa askelen kiven yli, katsos, siinä näyttää jokin liikkuvan, ja sitte yhtäkkiä sylkäisee se minua aivan silmille, niin että olin käydä ihan sokeaksi. Ja sitte on ikäänkuin jokin kiitäisi sivuitseni ja suoraa päätä mereen, ja kun katson sinne, ulottuu se miltei Grevenistä Knorrfiskeniin, ja keskeltä on se niin paksu kuin neljä härkää — ja se oli epäilemättä merihevonen".
25 p:nä Lokakuuta.
Tänään tuli Aaner Hananger alas luokseni ja kysyi, tahdoinko minä nähdä jotakin. Sitte otti hän kokonaisen helmen esille rasiasta ja näytti minulle sen. Helmen oli hän löytänyt kolme vuotta sitte suuresta simpukan kuoresta, ja hän luuli olevansa samalla rikas mies; sillä helmi maksoi varmaankin satoja. Hän matkusti kaupunkiin samana päivänä; mutta siellä tarjosivat he hänelle helmestä ainoastaan puolentoista talaria, koskapa se oli norjalainen. Jos se olisi ollut kiinalainen tai jotakin sinne päin, olisi hän saanut paljoa enemmän.
Mutta sitäpä ei Aanen tajunnut. Ja sen vuoksi palasi hän jälleen kotia ja piti helmen itselleen. Sillä se hohti niin kauniisti, ettei hän sitä voinut antaa siitä hinnasta.
Jumala ties', minusta näytti niin kauniilta nähdä vanhan merimiehen seisovan helmi kourassaan ja katselevan sitä. Se sopi paljoa paremmin hänen käteensä kuin monen muun. Kaunis olisi kuva: Kalastaja, istuen veneessään, avoin näkinkuori kädessä, ja tuijottaen ihmeissään toisessa kädessään olevaa kirkasta helmeä. Helmi sopisi niin erinomaisesti kuvaan. —
Helmet vaikuttavat itsessään omituisen tunnelman. Ne vaikuttavat kuin meren laulut. Itse asiassa niillä onkin jotakin merestä itsessään. Valkoisia, kimaltelevia helmiä — — ja kesäaamuna ajelehtivassa veneessä — — kun aaltoja, pehmeitä kuin silkkisametti, tulee ja menee.
Tahi tumman mustia helmiä ja lyijyharmaa meri ukonilmaa vastassa — ikäänkuin tulipunaisen auringon vihmoittamana.