II.
28 p:nä Lokakuuta.
Sateen edellä tulee varis lentäen. Se liitää matalalta Moenin ylitse ja laskee äänettömästi alas virttyneeseen ruohoon. Toinen ja kolmas tulee perässä, ja lopulta saattaa niitä olla siellä joukossa parisenkymmentä.
Ne istuvat yhdessä, raakkuvat ja raappivat. Tuontuostakin päästävät ne aika melakan ja tappelevat valkoisesta kasiaisesta; mutta sitte yht'äkkiä kohoaa koko parvi ylös ja lentää raskaasti pois päivän usmassa — yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.
Kun tottuu tähän köyhään lintuun, rupeaa siitä pitämään. Huvittaa nähdä sen hyppyä, kuulla sen kinastusta, ja mieli käypi suruiseksi, kun se kohoaa ylös ja lentää pois. Saattaa tapahtua, että silmä seuraa parvea, kunnes se käypi harmaaksi ja katoaa.
Ajattelee: Nyt ne eivät olekkaan vanhan paasikiven suojassa, ja mietiskelee, miksi niitten pitää olla tuollaisia harmaita lintuja, joitten tulee olla Moenilla vuodet umpeen, kun niin monet muut saavat matkata etelää kohden — — —
Kun varis on asettunut paikoilleen, tapaa myrsky olla lähellä.
Tulee heikko tuulahdus ilmassa, ja hetken perästä alkaa sadetta valua pilvistä. Uuniin on pantava paljo turvetta, jotta huone saadaan pysymään lämpöisenä. Vähitellen heikko tuulahdus kiihtyy kylmäksi tuuleksi, joka mellastaa kovasti talossa. Vinkuu joka raossa, ja ulkoa kuuluu usein siltä, kuin astuisi joku portaille.
Ja pimeys peittää kaikki.
Viimeisenä päivänä Lokakuuta.
Tänä iltana tulee varmaan toisenlainen myrsky.
Pilviä kertyy kertymistään moneen kerrokseen. Pilviä, jotka ovat hailean lämpimiä, niin että ilma käy ummehtuneeksi huoneessani, missä ikkunat on kiinni naulattu.
Jotakin on odotettavissa.
Moen on hiljaa ja kuuntelee. Itse merikin vetäytyy kokoon tässä äärettömässä hiljaisuudessa ei tahdo kuitenkaan asettua — murahtelee vähän tuontuostakin, ikäänkuin tahtoisi se kysyä, mitä tämä nyt on, mutta ei sitä sentään näytä, vaan pysyy siivona.
Minä en myöskään tunne olevani oikein hyvällä mielin. Saatan samalla yhtä hyvin mennä Katrine Roslin luokse.
* * * * *
Eikö ole ihmeellistä, miten pieni asia panee ihmiset pyörälle, kun he asuvat näin yksinänsä. Pelkkä kymmenäyrinen raossa sen tekee.
Pari taloa täältä asuu muudan nuorukainen, jolla on kiihko kulkea ympäri ja kaivaa kaikissa raoissa, löytääkseen rahoja!
Useita vuosia sitte käväisi täällä eräs vieras mies. Hän antoi nuorukaiselle kymmenen äyriä. Tätä rahaa hän ei kädestään laskenut. Hän otti sen mukaansa vuoteelleen ja leikki sen kanssa pitkin päivää, lattialla pitkänään näperrellessään. Mutta näin tehdessään sattui hänelle kerran niin onnettomasti, että hän hukkasi kymmenäyrisen rakoon, joka ehkä ulottui kellariin saakka. Nuorukainen ei kuitenkaan sitä silleen heittänyt. Tämä kymmenäyrinen oli ainoa, mitä hän omisti, siis kokonainen rikkaus hänelle. Hän oli pitkänään koko päivän, itki ja tirkisti rakoon, saadakseen sen nähtäviinsä. Vaan hän ei saanutkaan. Sitte otti hän veitsen ja kaivoi rakoa, vaan ei saanut sittekään kymmenäyristä esille. Mutta hän oli kerran saanut päähänsä, että hänen piti saada se; olihan se tuolla alhaalla, eihän se mitenkään ollut kauvas joutunut. Ja niin kaivoi hän kaivamistaan veitsellä, eikä löytänyt sitä milloinkaan.
Mutta siitä ajasta alkaen vetivät kaikki raot häntä puoleensa, mustat raot, joiden pohjaa ei kukaan milloinkaan nähnyt. Sen puolesta sinne kyllä olisi saattanut vierähtää vallan hyvin kokonainen kruunukin. Ja tuskin meni päivääkään, ettei hän pistänyt veistä johonkin rakoon ja penkonut sitä, siinä suloisessa toivossa, että saisi nähdä jotakin ympyriäistä, valkoista kimaltelevan esiin.
* * * * *
Monen mieli täällä tavoittelee etupäässä sitä, mikä on salattua. Sitä, mitä voidaan toivoa, mitä voidaan penkoa ilman tuloksia. Pohjaton pimeys miellyttää heitä.
Eipä ihmettäkään, kun vuodet toisensa jälkeen istutaan tutkimassa raamattua ja sen salaisuuksia. Pelkkää Pyhänhengen leipää! Mitä murheita eikö se voi tuottaa? Sitä kun ei kenkään tunne eikä sen vuoksi ehkä voi sanoa olevansa siitä varma.
Heti heidän aikaisimmasta lapsuudestaan syntyy arvatenkin juuri kaikesta tästä jotakin synkkää, joka kasaantuu heidän päänsä päälle niinkuin pilvi, missä on räjähdysaineita, pilvi, jommoisen tieltä mielellään pakenee, jonka puoleen tuskin uskaltaa silmänsä nostaa, koska se alkuaan on luotu hävityksiä tekemään. Ja sen takana, ylinnä siellä korkealla istuu ankara Jehova ja odottaa soveliasta silmänräpäystä.
Kun yö on parhaallaan, ja kaikki nauttivat lepoa ja rauhaa, silloin virittää hän kipinän ja pilvi räjähtää. Tulta sataa alas ja liekkejä ja paljo hävitystä, ja viimeinen päivä on käsissä.
Mutta monet eivät uskalla odottaa tätä, vaan menevät ja hirttävät itsensä. Inha hirttäytyminen! Minusta se kuvaa niin hyvästi sitä mielentilaa, missä nämä ihmiset elävät, kun useimmat heistä juuri hirttävät itsensä.
* * * * *
Mutta mustaa rakoa, joka vie päivänvalosta alas syvään kuiluun, sitä kutsutaan kuolemaksi — sen raon kautta haluaa moni kurkistaa alas, sillä se, mitä siellä alhaalla on, on enin tietymätöntä.
Sen vuoksi harhailevat ajatukset sen ympärillä kuin mustat kärpäset. Ja, samoin kuin nämä omapäiset itikat, voidaan ne tosin karkoittaa pois, mutta ne palaavat kuitenkin aina takaisin.