III.
Kuolema.
Ajateltakoon, että voitaisiin istua korkealla muutaman suuren tähden päällä. Ja omata käytettävänään pitkäsiima, joka olisi äärettömän paljoa suurempi kuin tähtientutkijain suurin.
Niin nähtäisiin selvästi ja selkeästi maa ja siinä kihisevän villejä eläimiä ja kesyjä eläimiä, lintuja ja kaloja — ja ihmisiä. Ja nähtäisiin, että kaikki tämä elämys on taukoamattomassa taistelussa ja liikkeessä, huomattaisiin se kummallinen yhteys, missä on toisiinsa syntymä ja kuolema; miten kuolema sittekin on välttämätön, on hyvä, koskapa se korjaa pois vanhan saven ja antaa sijaa uudelle ja voimakkaalle.
Eikä mikään surumielinen ajatus, ei mikään arka huokaus yllättäisi meitä tämän kuoleman tähden. Ei kysymystäkään sielusta, mikä siitä tulee, minne se joutuu.
Ehkäpä me huomaisimme: "Sielu menee ruumiin tietä: Joka värähtelevältä veripisaralta, joka hyytyy ja kuolee, kuolee kappale sieluakin.
"Jos matkustaa jättiläiskaupungissa, onkin jo jotakin senlaista nähtävänä. Jaksaisi tuskin kiinnittää silmiänsä kaikkiin lukemattomiin kuolemanilmoituksiin. — Ehkäpä kuitenkin — kun jonakin päivänä palaisi asuntoonsa ja näkisi, että sen edustalle olisi varisteltuna viheriäistä, ja kuulisi, että talossa on kuollut — ehkäpä voisi jokin outo, surullinen tunne välähtää mielessä.
"Mutta kun elelee pienemmissä paikoissa, tuntuu kuoleman salaperäisyys voimakkaampana. Ehkä on tuttuna se, joka makaa viimeisillään. Silloin kysäistään: Miten voit? Ja kun tavataan ruumissaatto kadulla, niin käännytään ympäri mustaan arkkuun päin ja mutistaan: Niin — onpa kuitenkin kummallista! Hän, joka nyt makaa tuolla, liikkui vielä aivan äskettäin täällä. Minä puristin hänen kättänsä — — —.
"Kuolema voi kuitenkin välistä matkallaan maan päällä osua myöskin nummelle, missä on kymmenkunta matalaa taloa. Ja vaikka nämä talot ovat hajallaan toisistaan, ovat ne sittekin yhteenkasvaneet; sillä kaikki niiden asujamet tuntevat toisensa niitten monien vuosien ajoilta, mitkä he ovat yhdessä eläneet.
"Kun viikatemies tulee, niin tulee hän sinä inhana elävänä vieraana, minkä me vanhoista kuvista tunnemme. Ja nuo tuolla sisällä tuntevat vieraan ikäänkuin lähenevän — hitaasti, mutta varmasti, tuntevat hänen askaroivan sairashuoneen lattialla, tuntevat hänen painuvan soppeihin, kun tulee pimeä, tai himmeihin varjoihin, kun yölamppu sytytetään. Ja he tuumivat epätoivoisina jotakin, jota he eivät oikein ymmärrä, ja epätoivo hiipii talosta taloon, ja kysellään: miten on hänen laitansa? ja vastataan: nyt hän varmaankin pian sammuu.
"Ja kaikki, jotka tapaavat toisensa, puhuvat kuolemasta.
"Mutta ei kukaan, johon se tarttuu, valita tai taistele vastaan. He menevät hiljaa vuoteelle eivätkä suurin puhu. Ja heidän haudallaan kaikuu sama virsi kuin heidän elinaikanaankin:
"Katumus ja rukous meille tuottakahan
Karitsan valkean vaatteen sekä kultakruunun ihanan
Kautta Herran katkeran kuoleman.
"Eilen olin minä Katrine Roslin luona iltaista syömässä. Silloin tuli sinne sisälle muudan vanha mies. Hän kävi istumaan ja puheli kauvan Katrinen kanssa. Minä en voinut kuulla, mitä he sanoivat; sillä he puhuivat hiljaa. Heillä oli ikäänkuin salaisuuksia keskenään. Kuulusti muuten siltä, että hänen oli vaikea puhua. Hänen äänensä oli samalla käheä. Mennessään nyökäytti hän minulle ja sanoi Katrinelle: 'Kiitokset sinulle minun puolestani; minä en luule, että meillä välillämme sitä paitsi olisi mitään selvittämätöntä'."
"Ei suinkaan, minun tietääkseni, Sjur. Mehän olemme aina sopineet hyvin keskenämme."
"Aivan niin. — — Ja niin jää ikuisesti hyvästi! ja Herra valistakoon kasvonsa sinun päällesi. Me tapaamme toisemme tuolla puolen."
"Niin, sitä toivokaamme kaikin."
Katrine saattoi häntä ulos.
Minä jäin paikalleni istumaan ja tuumimaan sitä nyökkäystä, minkä hän minulle antoi. Minähän katsoin häntä suoraan silmiin ja kohtasin jotakin, jota en ennen ollut nähnyt: Se oli merkki! Minä ymmärsin kerrassaan, että hän oli mennyttä.
Hetken perästä tuli Katrine sisälle ja rupesi panemaan turvetta pesään. Minä kysyin häneltä siinä, kuka tuo mies oli. Se oli Sjur Hansen. Hän oli tuntenut hänet niin kauvan kuin hän oli osannut pitää taloutta Hänen isänsä ja Sjur olivat olleet yhdessä siitä saakka, kun he olivat käyneet papin luona. Nyt oli Sjur viimeisillään. Hän oli käynyt kaupungissa kahdeksan päivää sitte, ja lääkäri oli antanut hänelle kolme viikkoa elääkseen. Tänä iltana oli hän täällä kysyäkseen Katrinelta, tahtoisiko hän ottaa makrilliverkon ja lehmän niistä neljästäkolmatta talarista, jotka hän oli tälle velkaa. Hän tahtoi saada kaikki selville ensi viikoksi. Katrine oli myöntynyt tähän Se oli sentään runsaasti niistä rahoista. Makrilliverkko tosin ei ollut häävi, mutta lehmä oli nuori. — —
Kun minä sinä iltana astuin kotia, ajattelin: Kuinka kummallista! Jossakin näissä tuvista istuu nyt Sjur Hansen ja laittaa asiansa selville. Hän tietää, että lähenee lähenemistään — askel askelelta.
Ja minusta tuntuu, kuin jotakin tuntematonta olisi jossakin tuolla ulkona, jotakin, joka voisi tulla sisälle tuolta suurelta mereltä.
Milenin matamin mökki.
Usein sattui niin, että kuului melua ja huutoa jostakin alhaalla laiturien luona olevista pimeistä lymypaikoista.
Ikkunat lähimmässä naapurissa avattiin. "Mikä siellä oli?" "Mikä oli hätänä?" Ja jostakin portin luona olevasta asunnosta: "Missä helvetissä on poliisipalvelija Skeien? — saattaahan se helposti olla vaikka murhaa — mitä?"
Mutta niin hullusti tapahtui sentään harvoin. Kun muutamat uskalikot läksivät alas, tapasivat he useimmiten jonkun ulkomaalaisen tai sellaisen, joka ei ollut kylästä kotoisin. Tämä oli silloin saanut kelpo lailla selkäpuoleensa, ja kun hän näki muita tulevan, kirkaisi hän vielä muutamasti, sillä ehkä nämä tahtoivat hänet kerrassaan kappaleiksi silpoa.
Muuten hän ei melkein milloinkaan osannut antaa asiallista selvitystä, ja niin ei asiaan sen koommin kajottu.
Mutta mies, joka oli häntä lyönyt ja siten saanut aikaan koko häläkän, oli poissa, eikä kukaan löytänyt häntä.
Seuraavana iltana saattoi taas syntyä metakka kylän jossakin toisessa reunassa. Siellä saattoi tulla astuen markkinatahdissa neljä viisi miestä ihan sikahumalassa; ja nämä saattoivat laulaa ja rähistä siinä määrässä, että kissaakin katonharjalla pelotti. Mutta minkäpähän heille voi? Kun he olivat päässeet jonkin askelen tielle, niin oli turhaa koettaa saada heitä kiinni.
Sillä siellä he pääsivät ihan samassa pakoon.
Ja totta puhuen, sehän oli vaan hullu Hansen, joka häiritsi Helmert Stokkemandia, laivanisäntä Örnin vartijamiestä. Kun tämä pimeässä astuskeli pitkää telakkakatua edes takaisin, niin saattoi hän yhtäkkiä pysähtyä kuuntelemaan, sillä sieltä kuului huutoa ja rivakkaita askeleita. Ja sitte se olikin muurari ja tasavaltalainen Otto, liikanimeltä Mac Donald, joka sieltä tuli semmoista vauhtia, ettei olisi luullut juopuneen sitä kestävän. Melkein joka ilta kulki hän siitä ohitse, puri hammasta ja huusi tunnuslausettaan. "Ei mitään pohatoita, ei mitään ylimyksiä! pelkkiä muuraria ja vapaita porvareita!"
Mutta Helmert Stokkemand tunsi tuon jutun jo ennestään. Hän ei sen vuoksi virkkanut mitään nyt, vaan kääntyi naurahtaen ympäri ja alkoi uudelleen kierroksensa pimeän telakan ympäri.
Vartijamies sellaisenaan olikin sitä lajia väkeä, joka puhuu vähän, mutta tietää kaikki. Hän tiesi tällä kertaa siksi paljon, että tie, jota Otto meni, vei Milenin matamin mökille, samalle paikalle, missä hän aivan varmaan tiesi pistäytyneen noiden neljän äskeisen juopuneen sekä senkin miehen, joka ulkomaalaista löi.
Milenin matamin mökki oli kylän ulkoreunassa, korkealla ylhäällä jyrkässä kuopanteessa. Se oli vakinaisena tyyssijana kylän kaikille juopporentuille, Otolle, liikanimeltä Mac Donald, Aleksanderille, jota myös kutsuttiin Aleksander Suureksi, Petter Naskenille eli Naispetterille ja monen monelle muulle. Ja kun nämä istuivat tuolla ylhäällä, leveän pöydän ympärillä juomassa, niin saattoi se kylläkin kuulua kokomoisen matkan päähän.
Muuten Milenin matamin mökkiä kokonaan väistivät kaikki selvät ihmiset, vallankin koska Peter Naskenilla oli ilkeänä tapana heitellä tyhjiä pulloja tielle joten oli hengenvaarallista niille, jotka sitä myöten kulkivat. Niinpä muutamanakin iltana, kun poliisipalvelija Skeien oli heitä aivan läheltä vaanimassa, oli hän vähällä saada surmansa Peterin tyhjistä pulloista.
Vaan silloinkos Skeien raivostui, ja seuraavana päivänä meni hän matamin luokse, pani kätensä nyrkkiin pöydälle ja alkoi selitellä niinpäin, että matami ei enää milloinkaan saisi mokomaa liikettä harjoittaa. Mutta matami oli sukkelampi kuin itse Skeien, ja puoli tuntia myöhemmin istui hänen miehensä ja Skeien yhdessä juomassa. Milen selitti siinä poliisipalvelijalle, että he pitivät talossaan siivoa elämää, ja että hän itsekin sai matamiltaan rokkiinsa, milloin hän vaan tuli kotia pöhnäisenä.
Simon Skeien uskoi selityksen varmaankin todeksi, sillä hän ei enää milloinkaan ollut tuolla ylhäällä vaanimassa, ja ainoastaan aamupäivin hän siellä sisällä vaan pikimältään käväisi "tarkastamassa."
Mutta muutamana päivänä istui ijänikuinen poliisimestari käännellen ja selaillen muistikirjaansa, sitä, johon hän merkitsi kaiken pahan, minkä hän kuuli seuroissa ynnä muualla.
"Kuules, Skeien," sanoi tuo ijänikuinen ja selaili, "minulla olisi eräästä asiasta kanssasi puhuttava. Minä kuulin sen äskettäin ihmisiltä, joihin luotan. Ihan varmaan, muistaakseni, merkitsin minä sen tänne… niinpä pitäisi minun se löytää… luulenpa koko merkitsemisen unhottaneeni."
"Ehkä koskee se sitä, tanskalaista, joka varasti homejuustoa kauppamies
Flokilta."
"Ei, hänen jäljilläänhän minä jo olen, Skeien — sellaistahan minä en enää merkitse muistiin."
"Ehkä koski se sitä naishenkilöä… poliisimestari tuntee hänet, joka nouti olutta avoimilta rattailta… hänet, jonka me saimme kiinni suolla."
"Saimmeko me hänet kiinni? No, mutta rakas Skeien, sitenhän taas se juttu on ihan selvillä… Ei, mutta Jumal'avita, ne tekevät minut ihan hulluksi, Skeien!… Ei, se ei ollut se asia — eikä myöskään tuo asia — — — mutta se oli — — — se oli ihan toinen asia… Mutta tässä se varmaan on, niin aivan oikein! Hyvä, Skeien, tässä se on:
"Matami Nilsenin, niin kutsutun Milenin matamin, luona pidetään kerrassaan irstailupitoja. Hävyttömät juopporentut laulavat rivoja lauluja ja heittelevät tyhjiä pulloja tielle."
"Mutta mitäs tämä sitte on, Skeien — mitäs tämä sitte on? Siitä minä en ole tiennyt mitään. Se olisi ollut pidettävä varalla, rakas Skeien. Sehän on hirveätä. Irstailupitoja, kerrassaan irstailupitoja."
"Niinpä niin, mutta minä olen puhunut siitä poliisimestarille ennen."
"Onko niin? — — Mutta sitä minä en muista. Tämä on niitä asioita jotka minä tahdon kirjallisesta ja vielä punainen viiva alla — — minä en enää muista mitään punaisia viivoja. — Oliko se jo lapsuudessani, Skeien, vai miten? — — — No, siitä on siis minulle kuitenkin jo ennen puhuttu — ja mitäs minä siihen sanoin?"
"Poliisimestari sanoi, että minun piti pitämän silmäni auki."
"Ja onko niin tehty?"
"On."
Skeien oli voitolla. Hän oli oikein pitänyt silmällä laitosta ja vieläpä joka päivä, varmuuden vuoksi; mutta itse asiassa ei hänestä siinä ollut mitään silmällä pidettävää. Yhtä hyvä oli, että juopottelu pysyttäytyi tuolla ylhäällä, kuin että juopuneita herroja olisi liikkunut keskellä kylää. Ja muuten ei juoppous siellä ollut paljoakaan suurempi kuin monessa muussa paikassa. Ja ne lauloivat vain isänmaallisia lauluja — ei ne ollut sikamaisia.
Poliisimestarilla ei ollut juuri mitään vastattavaa. Kun ei Skeienillä, hänen oikealla kädellään, ollut mitään silmällä pidettävää, niin eipä liioin hänelläkään.
Ja mökki jäi paikalleen, ja Skeien "tarkasteli," ja Naispetterin tyhjät pullot hyppelivät alas jyrkkää rinnettä.
Syysmyrsky.