I.
Tolder Röstillä oli ilmapuntari, jommoista ei kenelläkään koko kylässä. Ei siinä ollut mitään pitkiä kirjoituksia myrskyistä, kauniista ilmoista tai maanjäristyksistä: ei, laitos oli niin selvä ja yksinkertainen kuin suinkin: siinä oli mies ja vaimo, jotka varmaankin olivat aviopuolisoja, koska he eivät milloinkaan voineet olla yht'aikaa kotona. Kun oli kaunis ilma, koristautui vaimo ja tuli ulos sinisessä hameessa ja valkoisessa paidassa, mutta kun alkoi mennä pilveen ja pimetä, meni hän sisälle, ja heti paikalla oli mies ovessa. Hänellä oli leveäpäärmäinen hattu alipuolelle silmien ja lisäksi vielä sateenvarjo — sillä nyt oli hänen lähteminen ulos.
Röst oli saanut tämän harvinaisen kalun lahjaksi muutamalta laivurilta Edinburgista. Se seisoi pesukaapin päällä, kahden Jaappanista tuodun näkinkengän välissä, eikä kukaan saanut lupaa sitä siitä siirtää. Muutamana päivänä kun kapteeni Dührendahl tammea pelatessaan käski vaimon ottamaan ylleen puhtaan paidan, oli Tolderen vähällä puristaa kapteenin hienoa kämmentä.
Mutta kun ihmiset kävivät ja tirkistelivät ylös taivasta kohden ja tähystelivät oliko tuleva pilvistä vai selkeätä ilmaa, niin kysyttiin usein Tolderenilta:
"No, Röst, kumpi menee? — Mies vai ämmä?"
"Ne ovat molemmat ovessa."
"Aja mies sisään ja ämmä ulos!"
"Kunpa mies vain menisi; en minä vaan häntä estele!" tai:
"Ohoh, enpä usko, että tästä tulee säätä naisväelle."
Mutta tämä oli pelkkää viisastelua, sillä niin kauvan kuin ne seisoivat siinä molemmin, ei voinut mitään sanoa. Mutta jos vaimo hiipi kokonaan sisälle, ja jos mies kokonaan oli ulkona hattuineen ja sateenvarjoineen, niin saattoi helposti tulla sekä myrskytuulia että maanjäristyksiä, ja Röst käveli vain odotellen myrskynmerkkiä nostettavaksi, eikä kauvaa viipynytkään ennenkuin hän sen huomasi: lipputangossa suurta, tyhjän tervatynnyrin, joka taivasta vastaan näytti nyrkin kokoiselta.
* * * * *
Muutamana pilvisenä iltapuolena Lokakuussa painoi kuin epätoivo koko kylää; sillä nyt riippui tynnyri tuolla. Se ei tottatosiaan ollut kaunis nähdä, ja uusi telegrafisti, lihava Meier Kristianiasta, kerrassaan ällistyi, kun hän sen huomasi; — ja sitte huusi hän neiti Pelanderille:
"Oh, tuhat tulimmaista! katsokaa tuota ilkeätä pikitynnyriä, neiti
Pelander!"
Neiti Pelander nosti silmänsä paperikääreistään ja katsoi ulos.
"Ettekö te tiedä, se on myrskyn merkki?"
Hän oli pitkä, laiha nainen, samainen neiti. Pelander — noin kolmen- ja neljänkymmenen vaiheilla. Kovin hermostuneeksi hän oli käynyt sen jälkeen, kun hän oli tullut tänne länsipuolelle. Ylämaan luonne hänessä kuitenkin vielä säilyi, ja hän pelkäsi suurta, mustaa merta, joka mylvi pitkät syysyöt. Hän jäi istualtaan katselemaan tynnyriä hetken aikaa; se riippui tuolla ihan hiljaa. Sitte hän ikäänkuin säpsähti, ja hän sanoi:
"Hyi sentään — niinpä kai tullee tuollainen hirveä syysmyrsky jälleen"
Niinpä, olihan jotakin sellaista kaikesta huomattavissa!
Tolder Röst otti varmuuden vuoksi ylleen kaulaliinan, minkä hän kuitenkin kääri mekkonsa alle; sekä pitkävartiset saappaat — sillä eihän hän tiennyt, milloin sade tulee. Hetken perästä oli kallis lasti Hampurista tullattava, ja voihan se kestää kolme, neljä tuntia.
Tiellään meni hän "pörssin" kautta, missä hän luki tuoreimmat uutiset ja puheli tuttujen kanssa. Sitte laski hän edelleen alemmas puhellen kaikkien kanssa, joita hän tapasi. Saavuttuaan laiturille astui hän sen päästä päähän muutamaan kertaan ja puheli sillä välin muutaman luotsialuksen miehistön kanssa, joka juuri oli tullut satamaan. Heiltä sai hän tietää, että meri majakan luona oli levottomana.
"Eikäpä näy Albatrossiakaan," sanoi jaalan miehistön vanhin.
Se oli pitkulainen kari taivaanrannalla, jota niin kutsuttiin. Kun sää oli seestä ja ilma läpinäkyvää, niin kohosi kari ja näytti linnulta, joka seisoi vedenrajassa levitetyin siivin. Kun ilma oli oikein kaikkein selkeintä, niin liiti koko lintu ilmassa; mutta useimmiten ui se pää ja pyrstö näkyvissä. Mutta kun tuli myrsky vihmoineen ja sateineen, meni lintu sukelluksiin. Niinpä tänäänkin. Ei siitä nähnyt edes pyrstönhuippuakaan.
Se oli myöskin rivon sään merkki.
Pimeän tullessa olivat hampurilaiset viinit ja sikarit tullatut Mutta niinpä seisoikin Röst ja polki jaloillaan, vaikkakin hänellä oli pitkävartiset saappaat. Ja olipa jo aikakin hänen päästä lähtemään, sillä häntä jo palelsi. Hän otti muistikirjansa ja kääri sen kokoon, pani lyijykynän paikoilleen, ja pisti sen povilakkariinsa. Ja sitten pani hän mekkonsa nappiin ylhäältä alas saakka.
Mutta seisoessaan siinä noin, tunsi hän, että lounaasta tuli kylmiä puuskauksia. Meri kohosi ja lainehti kohisten laiturin alla niin, että patsasten ympäri vaahtosi Kaukaa ulapalta kuului kumeata jytyä, ikäänkuin jotakin oikein pirullista olisi ollut yhdellä koolla tuolla Tanskan puolella.
Tolderen niisti nenänsä, pisti nyrkkinsä mekon lakkareihin ja nousi ylöspäin.
* * * * *
Aivan oikein, samana yönä tuli myrsky. Se kävi ihan kautta kylän, ja sateen sekä usvan, jonka se mukanaan toi, ajoi se kauvas maalle. Itse pysähtyi se lähempänä merta ja käyttäytyi harvinaisen ankarana, ponnisteli voimiaan kellari-ikkunoista alkaen katonharjaan saakka ja toitotti alas savutorvista, kuten tuomiopäivän pasuna. Ja aikaisin aamusella, kun kyökkipiian piti kohentaa hiilustaa, syyti se nokea paksulta hänen nenäänsä niin, että hänen täytyi suojella itseänsä käsillään, jottei henkeänsä menettäisi.
Meren kanssa ei nyt ollut leikkimistä, ja ne, joilla oli väkensä siellä, olivat kovin huolissaan. Kaja, pesueukko, seisoi ja itki suolavettä lipeeseensä puolenpäivää, sillä hänen poikansa oli Pohjanmerellä, ja siellähän sanottiin olevan niin kovin vaikea purjehtia.
Mutta kallishan on aina kallista. Norjalaisia merimiehiähän ei ole joka paikassa, ja yksitellen tulivat he kotia tälläkin kertaa. Siellä oli miestä parinkymmenen ijästä ja vanhempiakin aina kaljupäiseen ukkoon saakka. Niin, nyt he olivat tuolla kotona jälleen, ja se oli Norjan maata, jota he polkivat, joten oli onnena pidettävä, että he olivat niitä kuin olivat.
Mutta kummallista kylläkin tunsivat he itsensä ikäänkuin vieraiksi tällä kotipaikallaan, ja kun he seisoivat laiturin päässä ja katselivat ulapalle, saattoivat he huomata, että he ja tuo mylvivä, raskaskuohuinen meri olivat ikuisia ystävyksiä, huolimatta niistä vaivoista, joita he siellä olivat kärsineet ja huolimatta niistä, joita he varmaankin vielä tulivat kärsimään.
Mutta siellä oli toisia, jotka eivät olleet ystävyksiä meren kanssa tuolloin. Alitullimies Abet asteli tuntikausin laiturilla ja odotti laivaa Fredrikshavnista, ja vaikka hän tyhjensi taskumattiansa pitkin, siemauksin, palelsi ja vilutti häntä sittenkin. Eikä muitten tullimiesten ollut lämpöisempi. Eikäpä onnenpojaksi voitu juuri kutsuakkaan mokomata, istua tuolla tapaa odottamassa jok'ikinen yö. Kymmenestä kahteentoista se toki vielä kävi päinsä, mutta myöhemmäksi kun luisti, niin oli hyvä, ellei uni vienyt voiton.
Varmaankin he tahtoivat näyttää virkeiltä tuolla istuessaan; mutta totta puhuen oli heidän hartain halunsa sittekin päästä kotia ja laskeutua toiselle korvalleen, Heidän piti sen vuoksi ottaa huomioonsa, kaikki mitä huomattavana oli, saadakseen silmänsä pysymään auki. Niinpä senkin, että tuolta tuli lentäen vanha häikääntynyt kärpänen, minkä lampunvalo oli unesta herättänyt. Sitä kärpästä he tarkkasivat;, he näkivät sen surisevan hetken aikaa lampunlasin ympärillä, sitte yhtäkkiä lentävän kauvas huoneeseen, mutta taas yhtä nopeasti palaavan takaisin, lentävän lamppua vasten semmoisella vauhdilla, että syöksyi päistikkaa pöydälle, jolla sitte makasi potkien.
Nuo kolme tullimiestä istuivat siinä miettien, mitähän tuo kärpänen tuossa vehkeili, se kun lenteli ympärinsä, vaikka sillä oli täysi valta mennä asettumaan levolle. Ja he miettivät edelleen, että jos se nyt asettuisi lampunjalalle, niin höyrylaiva varmaankin tulisi, sillä kello läheni jo kolmea, kunnes heidän päähänsä yhtäkkiä pälkähti, että oli kumma, että tuo kärpänen vielä eli, ja että se nyt varmaankin pian oli käypä kiinni kärsällään, paisuva ja paksuneva. Mutta lopulta kärpänen heiltä katosi, kaikki katosi — kunnes yksi joukosta torkkui ja nukahti. Sitte istuivat toiset heti silmät auki, ikäänkuin he eivät muka olisi silmiään edes rävähtäneetkään.
Ja sitte rupesivat he yhdellä kertaa puhelemaan salvumiehistä ja purjealuksista.
"Eilen saapui venäläinen soima."
"Saapuiko todellakin?"
"Saapuipa niinkin — se on varmaankin jo viides soima."
"Ne ovat kiusallisia noin monet soimat."
"Ovatpa kylläkin."
"He ovat kirjoittaneet ja kutsuneet Kristian Kallandjaa, tuota rakennusmestaria. Hänen tulee tarkastaa ne Örnillä."
"Kyllä kannattaisi olla salvumiehenä. Niillähän on neljä markkaa päivässä yksinkertaisesta työstä."
"Niinpä niillä on. Mutta missä ovat niiden rahat seitsemän päivän perästä? Minne ovat ne joutuneet? kysyn minä. Minä sen tiedän. Ne ovat matami Milenillä ja Jennyllä, tuolla, jota he kutsuvat Jenny Rataplaniksi, ja ne ovat nauha- ja rihkamakauppiailla. Eiväthän ne voi pitää killinkiä, kun niillä se on. Sehän ikäänkuin polttaa niiden kämmentä. Minä tapasin äsken Simen Mortensenin — — —"
"Vieläkö hän elää?"
"Elääpä niinkin. Hän käy nahjustamassa Örnillä. Örn pitää häntä pelkästä säälistä; mutta sitä vaan hän ei tahdo myöntää. Hän vaan tuhlaa. Kuusi markkaa kerrallaan vanhalle ämmälle; sen piti saada uusi puku, ja kaksi markkaa Petralle — tämän piti saada jotakin kaunista sunnuntaiksi — — pitihän nuorison saada koristaa itseänsä, sanoi Simen. Minun olisi tehnyt mieleni pyytää häntä pitämään silmällä Petraa. Sillä tämä ja Hansine Gyldenlakken juoksentelevat poikain kanssa varhain ja myöhään, ja jos se saa jotakin kaunista yllensä, niin käyvät ne liian persoiksi hänelle."
"Niin, se on sievä tyttö."
"Onpa niinkin. Ja onpa se jo oppinut itseänsä heittelemäänkin, vaikkakin käy vain kahdeksatta."
"Eipäs sitte, nuoriso ei ole ujo nykyään."
"No, se ei ole ollut milloinkaan ujo, isä."
Tämän viimeisen lausui kapakan Torgersen.
"Eipä vain, eipä vain; eihän se ollut milloinkaan."
Tämän jälkeen he eivät enää puhelleet, mutta tuijottivat suoraan eteensä, kuten uniset ihmiset tapaavat tehdä.
Mutta sitte sanoo viimeinkin vanha Torgersen, että onkos tämäkään laitaa. Mikseivät he menneet levolle? Näkihän hän, että heitä nukutti… Nyt sopi heidän mennä levolle, hän kyllä pitäisi huolen höyrylaivasta.
Tähän he nyt suostuivat paremmin kuin hyvin. Ja he asettuivat levolle niin hyvin kuin voivat, ja jättivät niin Torgersenin edelleen istumaan. Hän olikin mies oikealla paikalla. Hän oli vanha merimies ja niin valpas, että joku kertoi hänellä olevan silmät auki kaikkein paraimmassa unessaankin.
Torgersen istui siis ja nukkui.
Muuten oli kylläkin paikallaan istua tuolla tapaa. Mitään hauskaa ei täällä ollutkaan. Silloin tällöin kuului myrskyn ulvontaa — ja hetken matkan päässä temmelsi meri.
Heti tullipaikan alapuolella oli jono kala-aittoja, ja niistä pisti ulos muutamia pimeitä laitureita.
Alhaalla kala-aittojen luona oli ilta tullut aikaisin. Se oli tullut niin hienosti, niin vähin erin, ettei kukaan siitä tiennyt, ennenkun se jo oli tullut. Oikein hirvittävän mustana oli se tunkeutunut ahtaitten, epäterveellisten kujien kautta sisimpiin komeroihin ja soppeihin. Siellä oli sadevesi valunut yhteen ja muodostanut lätäköitä, joihin vesi katoilta kaiken yötä lorisi kosteassa ilmassa. Ja kauvimpana sisässä ähki yö nukkuen, vielä kauvan senkin jälkeen kun hämärä päivä oli ulkopuolella jo alkanut. Mutta viimein hiipi se sieltäkin pois, samalla tapaa kuin oli tullutkin.
Juuri silloin, kun se oli hiipinyt pois, kuului vihellys tuolta kaukaa ulapalta — höyrylaiva Fredrikshavnista oli siellä.
Nyt alkoi liikettä. Tullimiehet tulivat alas, ja etäisimmälle laiturille ilmestyi mies, joka ei ollut tullimies, mutta joka sittekin odotti höyrylaivaa. Hän katseli hetken merelle, sitte haukotteli hän niin että hän täydesti huusi, käännähti ympäri ja jäi astuskelemaan edestakaisin, odottaen, kunnes laiva laskisi rantaan.
Kantaja Nils Kjilen oli maannut kauvan ja hyvin säkkien välissä Olsenin tavaramakasiinissa. Hänellä oli oma taitonsa sovittautua niitten väliin, mutta sitä taitoa ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse. Nyt tuli hän ulos, kädet housujen vyötärössä, ja ravisti kylmänväreet itsestään. Mutta sitte muisti hän yhtäkkiä, että hän oli edellisenä iltana ollut jyskyttämässä Jenny Rataplanin ovelle, mutta tämä oli hirveästi ärähtänyt sisältä ja kysynyt, olisiko siellä joku, joka tahtoi väkisin tulla sisälle; siinä tapauksessa oli hänen heti meneminen noutamaan konstaappelia. Hän taas oli sanonut, että se oli vaan hän; mutta sitte oli tämä vaan käskenyt häntä lähtemään merille. Siitä hän nyt suuttui; sillä häntä pahasti aavistutti, että Peter Nasken makasi rahilla, missä hänen itsensä oli tapa levätä. Hän läksi silloin leipurin aidan taakse, rauhoittui siellä ja nukkui.
Pilvet riippuivat vielä harmaina alhaalla, mutta aamu tunki kuitenkin esille yhtämittaa, keskeytymättä. Ja kun sitte täyttä päätä lankesi valoa pilvipeitteen välistä, niin tuli parvittain kalastajaveneitä maalle päin, ja turskat, silakat ja hailit potkivat ilmi elävinä kalasäiliössä. Nyt tuli iloisempaa laitureilla. Kalaämmät tulivat rantaan, ja vientikauppias Salvesen seisoi aina tekemässä kauppoja ensimmäisen veneen kanssa.
Mutta muutamia tunteja myöhemmin, kun ihmiset tulivat ostamaan kaloja päivälliseksi, oli siellä sellainen elämä ja liike, että muudan kalaämmä, joka vyötäröltä oli viisitoista vaaksaa ympärinsä, juostiin nurin, mikä tapaus lienee luettava ihmeitten joukkoon. Ylhäällä kylässä oli vaan harvoja ihmisiä nähtävänä, ja tiellä oli niitä tuskin ainoatakaan. Ja ne, jotka siinä kulkivat, kulkivat kukin erinänsä ja olivat sennäköisiä, miltä näyttää, kun on välttämättömällä asialla. Ainoastaan kerran kulki siitä päihtynyt maalaispoika ajaen. Hän oli ollut kylässä ja myynyt säkillisen sianporsaita saksalaiselle. Mutta nyt oli spanjalais-Anna viekoitellut häneltä enemmän kuin puolet hänen rahojaan. Ja kun hän ajatteli, mitä isä-ukko oli tästä sanova — hän, jonka mielestä jo oli hirveätä, jos poika osti yhden rullan tupakkaa —, niin tuli hän koko hyville tuulelle ja löi hevosta selkään, jotta pitkät juomut jäljille nousivat.
Kappaleen matkaa edempänä oli vanha tie, jota ajaen kulkijat nyttemmin vähän käyttivät. Täällä oli puita jonossa kirkkomaalle saakka, sen sivutse panimolle ja yhä edelleen loppumattomiin. Tämä tie oli jotensakin autiona, paitsi puolipäivisin, kun hautakellot kajahtelivat. Silloin kulki sitä musta saatto, joka vei kuollutta hautaan, missä sen piti maata ja nukkua niin kumman raskaasti kukkien alla. Mutta myöhemmin iltapuolella ei sieltä kulkenut ainoatakaan ruumissaattoa, vaan siellä juotiin ja räyhättiin; sillä tuohon aikaan ostivat monet olutta tuolla ylhäällä ja vieläpä oikein tynnyrittäin — niinpä niitä siellä saattoi tavata neljä, viisi, jopa puolen tusinaa. Ja nämä jakaantuivat eri suunnille; muutamat menivät kylään, useat kuitenkin poikki tien, mäkitöyryjen taakse. Tai istuivat ja joivat he pensaitten juurilla, spanjalais-Anna keskellään. Hän sai silloin tyytyä vain kantajiin; joka päivä ei näet kylään sentään tullut kunnon maalaispoikia porsaineen.
Eikäpä siellä ollut ihan pahinta istuakkaan. Monet jätkistä olivat koko reippaita, ja tynnyriolut oli väkevää, mitä siinä lisäksi sitte lienee ollutkaan. Ja pensaat suojasivat niin hyvin, että siellä voi kauvankin istua palelematta.
Mutta kauvaa eivät pensaat enää antaneet suojaa; sillä hiljalleen, mutta taukoamatta vei tuuli puitten lehdet. Useimmiten oli mieli käydä apeaksi, kun näki miten se reuhtoi ja repi saadakseen ne irti. Nyt ei ollut enää pienintäkään huvia kävellä puistikoissa. Siellä näytti kaikki siltä kuin ainakin perinpohjaisen puhdistuksen jälkeen. Syksy ei sietänyt kesäkoristuksia, ja sen vuoksi se teki tehtävänsä kaikkialla. Nurmikot, joilla pikku tyttöset ennen olivat puseroissaan ja valkeissa sukissaan loikoneet ja potkineet, olivat nyt märkinä ja keltaisina, ja georgiinit näyttivät nyt vanhoilta likasieniltä, riippuessaan tuossa surkean näköisinä taittuneilla korsillaan. Jonkun revityn päärynäpuun ylimmässä huipussa riippui kenties yksi ainoa sitkeä päärynä, tuulessa heiluen. Kolkkoa oli elo nyt. Niin kauvan kuin oli päivää, oli sentään kullakin omat ajateltavansa ja tehtävänsä; mutta kun ilta tuli, silloin sitä asetuttiin kädet ristiin ja annettiin ajatuksien mennä omia teitänsä, ja kun käänsi silmänsä kolkkoon syysiltaan, tuntui vallan turhalta edes ajatellakkaan, että kesä enää milloinkaan oli tuleva takaisin. Ja ihan tietämättänsä saattoi ruveta haikeasti kaipaamaan kesää, sen lämmintä taivasta, suvisia iltoja ja pitkiä, valoisia öitä.
Silloin saattoi äkkiä kuulua ääni sellainen, minkä valittaja päästää. Se oli kissa, joka kulki ja porasi ulkona märässä ilmassa; se porasi toden totta epäselvällä, suruisella äänellä. Se muisteli varmaan sekin mielellään kesää, vallankin iltoja, noita suloisen myöhäisiä iltoja, jolloin kuu himmeänä kulkee alhaalla. Silloin oli senkin vallan toista. Sehän oli kerrassaan miellyttävää liikettä, kun yhdessä muutamain muitten hyväin ystäväin kanssa saattoi käydä kaidepuilla, kuljeskella turvallisessa puolipimeässä, hiiviskellä ihan minne vaan itse halusi, seisoa kiemaillen ja kehräten valkoisen naaraskissan edessä, kunnes tuli toinen nuorempi, joka tuota valkoista halusi. Silloin kyyristyä kokoon ja kiemurrella kuin ankerias — tai juosta niitten perässä, jotka karkasivat aidan yli, ja vuoron taas riippua suurena, mustana keränä ja huutaa, huutaa oikein sydämen ilosta, pitkään loppuääntä vetäen, niin että ihmiset unissaan puivat nyrkkiään, arvellen jonkin pirun siellä olevan liikkeellä.
No, eihän noita asioita nyt auttanut ajatella. Eipä, Jumal'avita! Ne semmoiset illat eivät niinkään pian palaja. Nyt sai se vaan ravistella sadetta yltänsä ja koettaa päästä johonkin kuivaan katokseen tai muuhun sellaiseen — sateesta ei se ollut milloinkaan pitänyt.
Kun kissa oli asettunut asemilleen halkolavan taakse, olivat vain ani harvat ulkoisalla. Mutta alhaalla laiturin luona, leipurin lankkuaidan takana seisoi Nils Kjilen ja kiroili Jenny Rataplania alas kuumimpaan kuumuuteen. Sillä, mistä tuli mustan pirun saada paikkansa, ellei hän ottanut huostaansa noita tuommoisia? — Tänä aamuna, pitkät ajat tähysteltyään, oli Nils nähnyt ison englantilaisen merimiehen astuvan ulos hänen pesästään. Se oli oikean murhamiehen näköinen, jommoisen kanssa ei Nils Kjilenillä ollut lainkaan halua ruveta tekemisiin — ja nyt taasen! Eikö totta vie, se istunut tuolla sisällä tänäkin iltana, hän, tuo englantilainen. Ja Jenny tarjoili hänelle sekä voileipiä ja savustettuja sillejä että ryyppyjä. Olisipa tuo edes ollut Peter Nasken, joka kumminkin oli norjalainen! Mutta mokoma ulkomaalainen. Kaikki naiset olivat hirtehisiä — muuten oli Nils Kjilen valmis painumaan maahan siinä, missä hän seisoi.
Mutta hän jäi seisomaan, joten se, mitä hän sanoi, oli kylläkin totta. Hänellä kaiketi ei ollut muu edessään kuin nukkuminen Olsenin tavaramakasiinissa tämäkin yö; tunkeutuminen sinne sitä tietä, jota ei kukaan muu kuin hän itse tiennyt.